Sentimentaalista joulua, iloista joulua, hyvää joulua kaikille

Pahoittelen, että ensimmäinen joulurunoni on siirappinen ja hieman kristillinen. Siitä huolimatta se saa minulle tipan linssiin:

Joulu,
se on kuusenneulasten
ja sammuvien kynttilöiden tuoksua,
ja hiljaista,
onnellisen säikähdyttävää rakkautta,
ja lahjoja, ja unta,
jossa kasvoja hipovat enkelin siivet.

Me katselemme valaistuja ikkunoita
ja laskemme kynttilöiden pieniä liekkejä
ja avaamme hitaasti kirjoja,
jotka joskus luetaan ja unohdetaan.
Ja jossakin ajatusten keskellä
nukkuu lapsi,
joka kantaa kaikkien unelmien kohtaloa
pienissä käsissään,
ja lempeitten juhtien huuruinen hengitys
lämmittää häntä pimeässä.

(Mika Waltari)

***

Pahoittelen, että toinen joulurunoni on saksankielinen. Tämä vain on minun mielestäni joka vuosi yhtä mainio:

Zur Weihnachtszeit, wenn alle rennen
und die Lichterkerzen brennen,
malt Rasputin für diese Feier
aus Freiheitsgründen Ostereier.

(Janosch: Bärengeschichten - Das grosse Buch von Rasputin dem Vaterbär)

***

En pahoittele yhtään sitä, että tänään jään joululomalle. Näille näppiksille palaan joskus loppiaisen jälkeen.

Hyvää joulua kaikille!

Lapsuudenmuistoja pääkaupunkiseudulta

Tänä aamuna koin sellaisen tunteen, että tällaista on ollut ennenkin. Tiedättehän sen tunteen, sillä on hieno ranskankielinen nimi. Astuin ovesta ulos ja suoraan lapsuuteni jouluun.

Kaikki aina muistelevat, miten ennen oli talvella lunta. Ei ollut pääkaupunkiseudulla 1970-luvulla. Tyypillinen joulusää oli juuri tällainen: jäinen, loskainen ja pimeä.

Mutta ketäpä se haittaa? Eihän jouluna tarvitse olla ulkona! Jouluna maataan kuusen alla uudet pyjamat päällä, luetaan lahjakirjoja ja syödään. Aamulla ensimmäiseksi suklaakonvehteja, illalla viimeiseksi kinkkuvoileipää ja tummaa olutta, tai toisin päin.

Ainut pikkuisen harmittava juttu on se, että en sitten tämän vuoden puolella ehtinyt käyttää otsikkoa, jonka mietin valmiiksi tämän viikon tiistaina. Otsikko olisi ollut Snö i Böle. Oli sitä ainakin sentti, mutta tuolla se sulaa kovaa vauhtia.

Viikonloppuna jo luulin, että joulustressi olisi ollut tuloillaan, mutta ei sentään. Se olikin työstressin poikanen, joka kipitti tiehensä heti, kun sain urakan tehdyksi. Ystävät! Kylänmiehet! Kansalaiset! Älkää stressatko joulusta! Paitsi jos nautitte stressistä, siinä tapauksessa stressatkaa minunkin puolestani.

Joulu on valon juhla, mutta silloin on aina niin pimeää, ettei kukaan näe, onko nurkissa pölyä vai ei. Jos jokin ruokalaji ei ehdi joulupöytään, sitä ilmankin pärjätään. Tai ainahan sen voi syödä välipäivinä.

Meillä vietetään joulua koko suvun voimin. Jokaisella on joku bravuuriruoka, jonka hän tuo yhteiseen pöytään. (Minä vastaan tölkkiherneistä. Mutta älkää nyt tästä päätelkö mitään minun kokkaustaidoistani.)

Mummon bravuuri on kautta aikojen ollut taivaallisen ihana imelletty perunalaatikko. Yhtenä jouluna mummo, pappa, eno ja lahjat saapuivat sovittuun aikaan joulunviettoon, mutta perunalaatikko oli jäänyt kotiin. Kriisipalaverin paikka. Joulun hengessä päätettiin, että aattoaterian voi syödä ilman perunalaatikkoakin ja että isä saa laatikon mukaansa, kun käy viemässä mummon ja papan kotiin. Hyvältä laatikko maistuisi joulupäivänäkin. Nam! Vaan arvatkaapa, muistiko mummo antaa laatikon isälle tai isä pyytää sitä mukaansa? Ei ja ei.

Jotta tarina ei venyisi ihan mahdottomaksi, kerron lyhyesti, että loppujen lopuksi laatikko matkusti kerran ympäri pääkaupunkiseutua ja unohtui yöksi autoon (onneksi oli kylmä yö), josta se aamulla noudettiin ja laitettiin uuniin lämpiämään. Kun laatikkoa vihdoin tapaninpäivänä kannettiin pöytään, se putosi lattialle.

Se ei ollut sen perunalaatikon vuosi.

Hej, tomtegubbar, slå i glasen, och låt oss lustiga vara!

Ette ikinä usko. Kirjoitin joulukortit valmiiksi jo keskiviikkona. Kaksi päivää etuajassa! Mikähän ihme minuun on mennyt? Ehkä joulun henki?

Joulumieli on muutenkin vallannut talon. Tänä aamuna ensimmäinen äännähdys, joka Viisivuotiaan sängyn suunnalta kuultiin, meni näin: "Jag med, och du med!" Äidin porsaat on hitti molemmilla kotimaisilla.

Joulukalentereita meille on siunaantunut neljä kappaletta. Katselin luukkujen availutouhua laiskana kahvikuppini takaa ja ihmettelin ääneen, että on sulla siinä puuhaa. Tähän Viisivuotias: "Niin mutta se on kivaa puuhaa!" Poika-äiti 6-0.

Viikonvaihteessa ajattelin ottaa pojastani mallia ja olla pikkuisen puuhakas. Aion hankkia joulukuusen, joulukahvitella ystävän kanssa ja tehdä valmiiksi muutamat joululahjat (tuo viimeinen kuulostaa hienommalta kuin onkaan - kunhan nyt liimailen vähän kuvia sinne tänne).

Alkuviikosta teen hulluna töitä, sillä lehti menee painoon tiistaina (no menee menee, ihavvarmasti menee). Tiistain jälkeen ehkä ehdin taas tännekin jotain kirjoittaa. Toisaalta ensi viikon perjantain jälkeen minusta ei kuulla pitkään aikaan, sillä silloin alkaa loma. Kultainen kahden viikon loma! Lomalomaloma!

Koska meillä on joulu,
juhla armas lasten ja aikuisten,
eikä rasita mikään,
syyt' on olla iloinen!

Saisikohan tällä hengentuotteella osallistua Runotorstain huonon runon haasteeseen?

Kanuunaralliin seuraavana aamuna

Meemiviikko jatkuu. Tämän bongasin Kriisiltä ja Zepalta. Ideana on valita joku artisti ja vastata esitettyihin kysymyksiin kyseisen artistin biisien nimillä. Artisti on Nypykät. Muutin vähän kysymyksiä, ettei tarvinnut taivuttaa biisien nimiä.

Sukupuolesi?
Entinen tyttö

Mikä on suurin unelmasi?
Jazzilla taivaaseen

Asia, jota inhoat?
Rehelliset laatat

Kuvaile tämänhetkistä fiilistäsi?
Karuselli

Miten elämäsi sujuu ylipäätään?
Häikäisee

Asia, josta pidät?
Lastenlaulu

Mitä haluaisit sanoa ihastuksellesi/tyttö-/poikaystävällesi?
Sua odoteltiin jo

Paikka, jossa haluaisit olla?
Kaunis Barcelona

Kuvaile elämää?
Elämä on sumfaraa

Kuvaile itseäsi?
Salamimakkarapötkö

Asia, jonka haluaisit juuri nyt?
Drinkki

Edit: Sori, oli pakko tehdä samma på engelska. Pogues on vaan niin hyvä. Fairytale in New York ja Nypyköiden Salaisuus ovat sitä paitsi kauneimmat rakkauslaulut ikuna.

Sukupuolesi?
I'm a man you don't meet every day

Mikä on suurin unelmasi?
Fairytale in New York

Asia, jota inhoat?
Worms

Kuvaile tämänhetkistä fiilistäsi?
The sick bed of Cuchulainn

Miten elämäsi sujuu ylipäätään?
Sitting on top of the world

Asia, josta pidät?
Smell of petroleum

Mitä haluaisit sanoa ihastuksellesi/tyttö-/poikaystävällesi?
Love you till the end

Paikka, jossa haluaisit olla?
Misty morning, Albert Bridge

Kuvaile elämää?
Bottle of smoke

Kuvaile itseäsi?
A pair of brown eyes

Mitä haluaisit juuri nyt?
Sit down by the fire

Painakaa tämä mieleenne, että tunnistatte minut sitten

Monet kunnon ihmiset (linkit puuttuvat) ovat sitä mieltä, että meemit ovat todiste niihin osallistuvien tylsyydestä, henkisestä laiskuudesta ja pakottavasta tarpeesta kirjoittaa silloinkin, kun mitään sanottavaa ei ole. Allekirjoitan tämän iloisesti. Juuri siksihän ne ovat meikäläiselle kuin taivaan lahja.

Sitä paitsi Kauran ja Tosikon keksimään meemelöiseen on melkein pakko osallistua. Tehtävänä on miettiä kolme harrastusta, jotka ilmoittaa, kun joutuu pääsemään Kuka kukin on -kirjaan. Hyödyllinen meemi! Olen sitä mieltä, että näihin tilanteisiin on syytä varautua hyvissä ajoin. Olen jo suunnitellut itselleni puvun ja kampauksen Linnan juhliinkin. Niinpä kävin toimeen tomerasti. Listasin mielessäni vaikka miten hienoja harrastuksia, jotka ulottuivat perheenäitien ykköshobbysta kuolemalla palkittavaan paheeseen, imuroinnista irstauteen. Myös taivaanrannan maalaaminen on minulle mieluinen ja komean kuuloinen harrastus. Lopulta päädyin näihin kolmeen:

Harrastuksekseni
1. haaveilen Moskovasta
2. laulan punkkia autossa
3. rapsutan selkää, omaani ja toisten.

Ensisijaisesti aion päätyä Kuka kukin on -teokseen salanimellä kirjoittavana, lähes keskimittaisena runoilijana. Niin että kai harrastukseni saavat olla hieman monimerkityksisiä?

Hei tyyppi, anna mä sytytän sun kynttilän

Ajankohtainen viikkovitonen on tällä kertaa lainattu Veeralta.

1. Kuinka usein poltat kynttilöitä? Missä?
Talvella päivittäin keittiön pöydällä. Juuri nyt suosin paksuja läpivärjättyjä pöytäkynttilöitä, joita poltan isohkon messinkialustan päällä. Alusta ei ole kovin kaunis mutta erinomaisen toimiva. On siinä lisäksi se hyvä puoli, että se heijastaa vienosti kynttilän valoa.

2. Onko väliä millaisia kynttilöitä (suosikkibrändi tai -malli)?
No on väliä. Niiden pitää olla tukevia ja väreiltään yhteen sopivia. Bränditietoisuuteni ei kuitenkaan ulotu ihan kynttilöihin asti.

3. Mistä hankit kynttiläsi (onko vinkkiä kynttiläpuodista?), vai teetkö ne ehkä itse?
Olosuhteiden pakosta Stockmannilta, koska niitä pitää yleensä saada nopeasti enkä jaksa ajatella, minne muuallekaan menisin ostoksille. Kerran vuodessa käyn IKEAssa, ja silloin yleensä ostan muutaman kynttilän varastoon.

4. Sähkökynttilät: ei vahingossakaan vai ne nimenomaan (miksi)?
Joulukuusi meillä on ollut vasta siitä lähtien, kun Viisivuotias alkoi ymmärtää joulun sanoman (= mahdollisimman paljon lahjoja ja muuta krääsää). Pojan takia ei tulisi mieleenkään laittaa kuuseen aitoja kynttilöitä. Myös parvekkeella pidän sähkövalosarjaa, koska muuten olisi niin pirun pimeää.

5. Suomen ensimmäinen Lucia kruunattiin 1936, mitä mieltä olet tästä, tänä vuonna 70 vuotta vanhasta, traditiosta?
En ota asiakseni olla mitään absoluuttista mieltä. Miten traditiosta voisikaan? Toiset juhlii, toiset ei, ja sillä hyvä.

Haikumaanantai

Runotorstain tehtävänantona oli kirjoittaa mahdollisimman lyhyt tarina, joka kuitenkin olisi runo. Turvauduin tiiviin muodon mestareihin, japanilaisiin. Tässä tämä:

*

Sormus putosi
hankeen, enkä ostanut
uutta tilalle.

*

Kommentit ovat tervetulleita!

Luukut kiinni

Joulukalenteri tyssäsi taas alkuunsa. On tässä ollut kaikenlaista puuhaa, ja muun hyvän päälle taisin saada vielä korvatulehduksen. Nyt vetäydyn pariksi päiväksi vällyjen alle ja toivotan kaikille loistokasta itsenäisyyspäivää ja valoisaa joulunodotusta!

Pata porisemaan

Pelastusarmeijan Joulupadassa on meille kaikille potti kartutettavaksi: BLOGGAAJAT. Kiitokset Virkanaiselle haasteesta. Kaikki mukaan!

Edit: Olkoon tämä Kukkamaan joulukalenterin ensimmäinen luukku. Mikä voisi olla jouluisampi kuin joulupata? Ei mikään.

Muistutan itseäni päivä päivältä enemmän

Hei, aika,
pysähdy hetkeksi,
että saan kiittää sinua.
Vaihdan pelon selluliittiin
koska tahansa.
En enää kerro mielipiteitäni,
koska olen vielä nuori
mutta riittävän vanha tajuamaan,
miten lapsellinen olen.
Vielä vuodet tuovat
rautaa ja lihasta.
Opin pitämään peileistä
ennen kuin on liian myöhäistä.

*

Runotorstain 27. haaste on Juicen runo.

Kuka vie, kuka vie, ja mitä mä saan?

Äitiyteen kuuluu monenlaista. Muun muassa sitä, että hieroo puoli yötä lapsen kivistäviä jalkoja. Eikä edes mieti, että jättäisi hieromatta.

En tiedä, mikä Viisivuotiasta vaivaa - levottomat jalat, suonenveto vai kasvukivut. Vaiva on sen verran harvinainen, ettei ole tarvinnut ottaa selvää. Olisiko tämä ollut toinen kerta tämän vuoden puolella. Toistaiseksi en ole keksinyt, mikä muu auttaa kuin hieronta. Vinkkejä? Kukaan?

Toinenkin äitiyteen liittyvä kysymys rassaa mieltäni näin joulun alla. Mistä hitosta löytäisi Buzz Lightyearin ja hänen pahiksensa Zurkin?

Yleensä emme osta leluja lahjaksi, koska niitä tulee muutenkin ihan tarpeeksi kaiken maailman kumminkaimoilta. Nyt on sellainen poikkeustapaus, että Buzz ja Zurk ovat ainoat lahjatoiveet, jotka Viisivuotias on esittänyt (+ kolmen euron pilailuväline, joka kantaa herttaista nimeä pierupurkki). Jos yhtään tunnette nykylasten ahneutta, tässä kohdassa silmänne pullistuvat päästä ja leukanne loksahtaa napaan. Siis kuvitelkaa: vain kaksi lahjatoivetta! Ja niitä ei sitten löydy mistään. Paitsi ehkä jostain tilaamalla, mutta eihän mikään enää jouluksi ehdi. Dilemmaa kerrakseen.

Kahtiajako ei ole ohi

Kun Laskuri lakkasi toimimasta, siirryin Site Meterin käyttäjäksi. Pikku hiljaa olen tutustunut sen ominaisuuksiin, joista erityisesti maailmankartta on kiehtova. Joku on tullut Kukkamaalle Lähi-idästä! Jännittävää! Ellei suorastaan pelottavaa.

Hakusanat on Site Meterissä listattu jotenkin paremmin kuin Laskurissa. Uutuuden viehätyksen takia niitä on hauska seurata. Arvelen, että hakusanojen luetteleminen blogissa jakaa kansan kahtia: toisten mielestä se on mukavaa pikkuhupia ja toisten mielestä tylsempää kuin ... no, mikä nyt kenenkäkin mielestä on tylsintä mitä ajatella saattaa (olisin kirjoittanut tähän formulat, mutta kuulemma niitäkin joku katsoo, ja se saasteen määrähän on itse asiassa huolestuttavaa eikä sikäli ollenkaan tylsää). Takaisin pääraiteelle: minä kuulun ensimmäiseen ryhmään ja muutenkin teen täällä ihan mitä lystää, joten - ta-daa - seuraavaksi saatte kuulla, millä hakusanoilla Kukkamaalle on löydetty marraskuussa 2006.

Suurin osa lukijoista saapuu Blogilistan tai muiden kirjoittajien blogien kautta. Hakusanoista Kukkis ja Kukkamaa ovat yllättävän yleisiä. Mitähän kummaa niillä etsitään?

Tämän syksyn ykköshittejä hakusanarintamalla (pitikin päästä sanomaan) ovat olleet sotakuvat ja muut tämän hakusanan variantit. Miehiä kuvissa uppoaa arvatenkin tähän samaan kategoriaan? Ei täällä mitään muita mieskuvia ole näkynyt, valitettavasti. Satuin osumaan ajankohtaiseen asiaan kertomalla pappani rintamakuvista samoihin aikoihin, kun salaiset, rajut sotakuvat vapautettiin julkaisukiellosta. Pahoitteluni kaikille skandaalien etsijöille - täältä ette niitä löydä.

Pahoitteluni ja eioota muillekin, jotka hakevat täältä tietoa erilaisia kuvista, olipa kuvan aiheena sitten mummo, lihava tai vanha joulu.

Sivupalkin Kjell Westö -sitaatti tuo paljon kävijöitä. Hienon Helsinki-kuvauksen takia suosittelen kirjaa, vaikken olekaan itse vielä lukenut sitä kokonaan.

Oikea gulassi, lihapata + paprika ja ruokaa kiinankaalista ovat ymmärrettäviä hakusanoja, koska näitä on Kukkamaan ruokaosastolla käsitelty. Sen sijaan en oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella hakusanoista tomaatti + nivelrikko. Miksi Google kuvittelee, että täältä löytyisi vastaus? Ja mikä on kysymys? Aiheuttaako tomaatti nivelrikkoa, vai parantaako se sen? Tästä pitäisi ottaa selvää.

Sinä, joka olet jaksanut lukea tänne asti, älä huoli! En aio listata ihan jokaista hakusanaa. Eihän siinä olisi mitään vitsiä, pikemminkin siitä voisivat kantapäät haljeta. Yhtä asiaa vain päivittelen. Onko kutsuni joutunut postissa hukkaan? Vai miksi täältä haetaan tietoa aiheesta linnan juhlat 06?

Hinta, jonka joudumme maksamaan valoisasta kesästä

Viisto valo
heijastuu hetken
hangesta.

Nostan kelkan seinää vasten.

Minä kuulun tänne
rommi kaakaoon
puut saunan pesään.

Vain hetken.

*

Runotorstain haasteen aiheena on kaamos.

Hei te englannin kielen taitajat

Onko teistä mitään omituista tässä uimahallin kuulutuksessa:

Dear customer. Please shower before going into the pool. Leave your swimsuit outside the sauna.

Kielen pintatason kökköyksistä en sano mitään, mutta. Tuleeko kenellekään muulle tästä sama olo kuin minulle? Nimittäin jos olisin suomalaisista uimahallitavoista tietämätön ulkkis, tämän kuulutuksen perusteella toimisin seuraavasti: ensin menisin suihkuun, sitten riisuisin uimapuvun saunan ulkopuolelle ja vasta sitten menisin altaaseen.

Jos tiedotus koostuu vain kahdesta päälauseesta, jotenkin sitä kaiketi odottaa, että ne liittyisivät samaan asiaan. Olettaa, että ne etenevät kronologisesti tai ovat muuten vain jotenkin loogisesti yhteydessä toisiinsa. Vai?

Samaisessa uimahallissa oli aamulla Koillisen Kantakaupungin Hunksien syyskokous, tai siltä ainakin näytti. En valita.

Ihan toiseen asiaan: Viisivuotias on nukkunut jo neljä peräkkäistä yötä kokonaan omassa sängyssään tulematta kainaloon. Äidillä on halivaje.

Kusti polkee, balalaikka soi

Taidan olla tulossa vanhaksi. Ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että maailma muuttuu pelottavaan suuntaan. Tämä on erilaista kuin ydinsodan tai ilmastonmuutoksen pelko. Syitä on kaksi: posti ja radio. Molemmat ovat ilmiöitä, jotka eivät näköjään oikein sovi nykymaailmaan mutta joihin pers.koht. suhtaudun hyvin lämpimästi.

Postiin minulla on ollut lämmin suhde lapsesta asti. Sinne kannoin kultaisen säästöpossuni, ja vastineeksi sain postimerkkejä, noita ihmelappusia, joilla pysyin yhteydessä maailman joka kolkkaan. Pienenä tyttönä olin nimittäin kova haalimaan kirjekavereita ja kirjoittamaan kirjeitä. Vieläkin tulee 1970-luvun postimerkin liiman maku suuhun, kun noita aikoja muistelen.

Myöhemmin posti kuljetti salmiakkia ja ruisleipää niille perheenjäsenille, jotka vuorollaan opiskelivat tai työskentelivät ulkomailla. Vielä myöhemmin postissa sai äänestää! Tämä oli tärkeää liikkuvaiselle ihmiselle, koska ikinä ei voinut tietää, missä heräsi varsinaisen vaalipäivän aamuna. Äänioikeuden käyttämättä jättäminen ei ollut mikään vaihtoehto.

Nyt ei posteja enää ole. Enimmäkseen on vain asiamiesposteja, joissa varsinainen bisnes on jotakin muuta ja postiasiat hoidetaan vasemmalla kädellä*. Postin asiakkaille ei ole tilaa eikä oikein postillekaan. Pakkauslaatikoita ei myydä, korteista ja paperitavarasta puhumattakaan. Vanhana postimyyntiasiakkaana olen elämänmuutoksen edessä: on pakko alkaa taas käydä kaupoissa, koska ei niissä sentään ole yhtä masentava tunnelma kuin asiamiespostissa.

Kohta ei ole radiotakaan. Ainakaan mitään sellaista kanavaa, jota viitsisi kuunnella. Olen ilmeisesti vanhanaikainen, koska minusta on kivaa, kun joku vieras ihminen valitsee levyt ja soittaa minulle mieleistäni musiikkia. Siis jotain muuta kuin listapoppia tai iskelmää. YleQ:n lakkauttaminen oli niin järkyttävä tempaus, että melkein lopetin tv-luvan maksamisen siihen. Tällä viikolla haudataan Radio City, joka ei tietenkään ole enää pitkään aikaan ollut sitä mitä 1980-luvulla - mutta on tämä siitä huolimatta erään aikakauden loppu. Nuoruus on ohi. Nyyh.

Onhan noita nettiradioita, kai, mutta kun ne eivät kuulu meidän keittiön Tivolista.

*) Minulla ei ole mitään vasenkätisiä vastaan, monet parhaista ystävistänikin ovat vasenkätisiä. Sen sijaan kiskan poitsuilla on selvästikin vain yksi toimiva käsi, ja se on oikea. Kun sellaiset sällit laitetaan hoitamaan asioita myös vasurilla, siitä ei tule muuta kuin sotkua.

Kulttuurin kukka kaunis kukka

Viikkovitonen on kulturelli.

Koska olet viimeksi, tai oletko koskaan, käynyt (ja jos olet, niin mitä kävit katsomassa ja miksi):

1. Oopperassa?
Syys-lokakuussa katsomassa Beethovenin Fideliota. Käyn oopperassa vähintään kerran vuodessa, koska tykkään siitä. Voisin kydä useamminkin, jos tulisi vain lähdettyä. Pakokeinona arjesta ooppera on meitsin top-kolmosessa juopottelun ja ulkona liikkumisen ohella. Toisin kuin juopottelu ooppera ei rasita maksaa, ja toisin kuin ulkona oopperassa voi käyttää korkokenkiä.

2. Teatterissa?
Gulp, tästäpä onkin vierähtänyt pidempi aika. Viimeksi kävin Kom-teatterissa katsomassa Suomen hevosta. Onkohan siitä jo kaksi vuotta?

Kouluaikoina luuhasin paljon teatterissa mutta en enää nykyisin. Äiti-ihmisen vapaaillat ovat niin harvassa, että ne tuppaavat kulumaan erityisen lähellä sydäntä olevien asioiden parissa. Edellisestä kysymyksestä voi päätellä, että näitä ovat ooppera, ulkoilu ja juopottelu, mutta on niitä muitakin.

Isojen laitosteattereiden pönötys ei minua edes kiinnosta. Q-teatterin Pahaa tahtoa pikkuisen tekisi mieleni katsomaan, sitä kun on kovin kehuttu.

3. Galleriassa?
Kesälomalla kuuluu nuohota pikkupaikkakuntien kahvilat, keskiolutkuppilat ja näyttelyt. Onko Ruovedellä galleriaa? Jos on, kävin siellä heinäkuussa.

4. Museossa?
Ks. ed. Tänä syksynä en ole ehtinyt museoon, mutta pidän niistä kovin. Heti kun kalenterissa on tyhjää ja ulkona harmaata ja surkeaa, säntäämme Viisivuotiaan kanssa kansallismuseoon. Näin on sovittu. Sään puolesta voitaisiin mennä milloin tahansa tästä hamaan kesäkuuhun asti, mutta kalenteri on kinkkisempi juttu, koska aikaa pitäisi olla mieluiten koko päivä. Eihän minulla mitään tähdellisempiä menoja ole, mutta Viisivuotias on kysytty heppu esim. isovanhempiensa (6 kpl) keskuudessa.

5. Baletissa?
Huhtikuussa 2005 kävin Pietarin Mariinski-teatterissa katsomassa jotain todellista klassikkoa ... Olisiko ollut Joutsenlampi? Vaikka en nyt muista, mitä olin katsomassa, tilaisuus teki minuun kyllä vaikutuksen. Erityisesti ihailin perinteikästä teatterirakennusta, venäläistyylistä pukuloistoa ja orkesterin upeaa meininkiä. Myös lämpiöbaareille annan täydet pisteet.

En käy baletissa kovin usein. Elämässäni olen käynyt ehkä kolme kertaa, ja kertaakaan en ole maksanut lippua itse. Mariinskiin pääsin miehen työkeikan takia. Olen iloinen, että pääsin.

Elämä on lyhyt, nukkuakin pitää, ja tehdä töitä. Kaikelle hienolle ei ole aikaa vaikka tahtoisikin. Tanssitaide ei ole raivannut tietään lähimpänä sydäntäni olevien asioiden listalle.

Runo

Kun heräsin, merta ei enää ollut,
oli kostea, valkoinen valo,
sen sisällä peili,
sukellukset ja siiveniskut.

Nousen katolle
pukeudun sumuun.
Joka minut täältä hakee
saa silmäni ja sydämeni.

Älä hölmöile
et voi luvata pois
sitä mikä ei ole sinun.

Lepää vähän.
Ota onnea kädestä kiinni
ja silitä sen vatsaa.

*

Runotorstain haasteen aiheena on valkoinen.

Ehkä maailman kulunein vitsi ja pari muuta asiaa

Minun piti äsken luoda kansio ja antaa sille nimeksi "painokelpoiset". Arvannette, mitä siitä tuli.

Niin siitä eilisestä: olimme totta tosiaan vähän jossain. Istuimme baarissa, siemailimme hyvää olutta ja juttelimme enimmäkseen työhön liittyvistä asioista. Kuten aikakauslehtien ilmoitusmyynnistä ja siitä, miten blogit ja wikit muokkaavat ihmisten suhdetta muihin medioihin. Tämä on edistystä, koska pitkän aikaa Viisivuotiaan syntymän jälkeen pystyimme puhumaan vain kakkavaipoista, päiväkodin tädeistä ja sen sellaisesta. Ehkä vielä joskus etenemme niin pitkälle, että oikeasti keskustelemme henkilökohtaisista asioista, siitä, mikä meitä liikuttaa. Esmes seuraavassa elämässä voisin hyvinkin kuvitella, että näin käy.

Tulimme kotiin varttia vaille yhdeksän, juuri kun pappa oli lukenut äänensä käheäksi Kolmea iloista rosvoa ja yövalo oli sammutettu. Ehdimme toivottaa Viisivuotiaalle hyvää yötä ja saattaa papan matkaan kiitoksin, ja sitten alkoikin Lost.

Erittäin onnistunut ilta. Voisin vaikka joskus ottaa uusiksi.

Päivitys

Presidentinvaaleihin liittyy kaikkea kivaa, esimerkiksi vaalimainoksia. Enää meillä ei itketä.

Tämän vielä halusin jakaa kanssanne: Eilen raahustin töistä kotiin jo valmiiksi kauhuissani siitä, millainen sotku illalla olisi siivottavana. Vaan katso! Meillä asuvat miehet ja heistä varsinkin se isompi olivat siivonneet jo kaiken. Oli imuroitu, pesty vessa ja raivattu tavaroita paikoilleen. Siivota piti, koska tänään tulee pappa Viisivuotiasta hoitamaan. Menemme illalla käymään vähän jossain. Kahdeksaksi kotiin ja silleen, mutta ehtii sitä siinäkin. Vähän jotain.

Vaalivilppi, vallankumous, valistunut itsevaltius?

Perheessämme on presidenttiehdokas.

Viisivuotiaan päiväkodissa pidetään itsenäisyyspäivänjuhlat, joihin tietenkin tarvitaan presidentti ottamaan vieraita vastaan. Jokainen ryhmä sai valita oman ehdokkaansa, joista äänestetään koko päiväkodin presidentti, ja Viisivuotias tuli valituksi omasta ryhmästään.

Viisivuotias on suuressa vaarassa joutua ottamaan viran vastaan, koska kaikki kaverit ovat kuulemma ilmoittaneet äänestävänsä häntä. Stressiähän siitä tulee. Parina iltana meillä on nyt itketty aiheesta "mä en halua olla presidentti!". Ilmeisesti pahinta asiassa on se, että presidentti joutuu valitsemaan itselleen vastakkaista sukupuolta olevan presidenttipuolison. Viisivuotiaan parhaissa kavereissa on sekä tyttöjä että poikia, mutta siitä huolimatta tytön valitseminen on äärimmäisen noloa.

Olemme keskustelleet keskustelemasta päästyämmekin siitä, että 1. on hienoa olla ehdolla 2. voi olla ettei silti joudukaan valituksi ja 3. jos joutuu, homma on helppo ja hohdokas ja kaveriksi voi valita vaikka päiväkodin pienimmän tyttövauvan. Ei mene perille. Periaatteessa en haluaisi opettaa lapselleni, että on ok luovuttaa. Toisaalta pojan suru on niin suuri ja asia niin vähäpätöinen, että tekisi mieleni pyytää päiväkodin väkeä vaihtamaan ehdokkaaksi toiseksi eniten ääniä saaneen. Tai edes sormeilemaan varsinaista vaalitulosta etukäteen. Niinhän isossa maailmassakin tehdään.

Ongelma olisi huvittava ellei se olisi niin sydäntäsärkevä.

Kannat kattoon

En tiedä, millaisessa maailmassa oikein kuvittelen eläväni. Yllätyn nimittäin mahdottomasti joka kerran, kun jokin tuote tekee sen minkä lupaa. Niin kuin nyt esimerkiksi Schollin Cracked heel creme. Nimensä mukaisesti se parantaa halkeilleet kantapäät muutamassa päivässä. Ihme homma.

Tarina nukahtamisen helppoudesta

Puolitoista vuotta sitten Viisivuotias, silloinen Kolmivuotias, oppi nukahtamaan itsekseen. Luettiin iltasatu, ehkä laulettiin jotain, syliteltiin vähän, ja poika jäi sänkyyn odottamaan unta, joka yleensä tuli pian. Ehtona oli, että hän sai uinahtaa isin ja äidin sänkyyn, jossa sitten kaikki kolme nukuimme koko yön enemmän tai vähemmän sikeästi. Oli montakin syytä siihen, että homma toimi äärimmäisen hyvin. Oman aikansa.

Viime talvena otettiin pari kertaa puheeksi, että silloinen Nelivuotias siirtyisi omaan sänkyynsä nukkumaan, mutta pelkkä puhe nostatti sellaisen vastalauseen, että asia haudattiin. Lapsen sänky oli vierasvuoteena ja lelujen säilytyspaikkana.

Viisivuotias on edelleen maailman herttaisin, suloisin ja paras unikaveri - periaatteessa. Käytännössä on montakin syytä siihen, miksi perhepeti ei enää niin kovin hyvin toimi.

Ensinnäkin olemme aika isoja jo. Kun Viisivuotias kesken yön päättää heittäytyä sänkyyn poikittain, isi ja äiti ovat vaarassa pudota sängystä tai saada muuten vaan vakavia ruhjeita.

Toiseksi Viisivuotias on peittodespootti. Hän ei käytä peittoa, ja niinpä muidenkaan ei tarvitse käyttää. Minä taas tykkään kääriytyä peittoon kokonaan, ja Viisivuotiaan isikin jättää vain varpaat ulkopuolelle (sivumennen: eikö ole ällöttävä tapa?). Lämpiminä kesäöinä ilman peittoa pystyy nukkumaan mutta nyt syssymmällä enää ei.

Kolmanneksi minua alkoi hotsittaa kokeilla, miltä tuntuisi vuosien tauon jälkeen nukkua kahdestaan aviomieheni kanssa. Tähän ei ole mitään perusteluja. Varsinaisen avioelämän lutviutumiseen perhepeti ei vaikuta suuntaan eikä toiseen, kyä ne on ihan toiset voimat jotka siinä jyllää. Sylikkäin nukkumisestakin on turha haaveilla, koska miehen vaatima nukahtamisreviiri on normaalioloissa Keravan kaupungin kokoinen (Siperia on opettanut miestä vaadittaessa nukahtamaan vaikka lapsen jalka suussa, mutta tämä ei ole se vaihtoehto, jonka hän itse valitsisi). Herkesinpä kuitenkin muistelemaan, millaista se on, kun parisängyssä on vain kaksi aikuista, ja koska en oikein muistanut, tuumasin, että sitä olisi syytä kokeilla.

Yhtenä iltana viime viikolla Viisivuotias siivosi isänsä kanssa lelut huoneensa lattialta ja minä petasin sängyn. Uniaikaan mentiin Viisivuotiaan sänkyyn lukemaan, täkynä uusi kirja, Kolme iloista rosvoa. Luettiin kunnes flunssaiselta äidiltä meni ääni ja laulettiin vähän (ei ole mennyt musiikinopiskelu hukkaan, sillä pystyn laulamaan vielä silloinkin, kun en enää pysty puhumaan, t. nimim. "sitä ämmää ei sitten millään saa hiljaiseksi"). Äiti lähti keittämään teetä, ja ukkeli jäi omaan sänkyynsä. Pari "mä en saa unta omassa sängyssä" -huutoa kuultiin, mutta niiden tehoa vähensi huimasti uninen ääni, haukotukset ja kroohpyyh.

Ensimmäisenä yönä Viisivuotias heräsi puoliksi, ei tajunnut, missä oli, ja alkoi itkeä. Isi kävi hakemassa lapsen viekkuun. Toisena, kolmantena ja neljäntenä yönä Viisivuotias huusi äitiä tai vaihtoehtoisesti isiä, ja taas hänet käytiin hakemassa kylkimyyryksi. Viidentenä yönä lapsi nukkui aamuun asti omassa sängyssään. Kuudentena yönä, joka oli viime yö, hän taas heräsi, huusi kerran äitiä mutta nousi saman tien itse ja tepasteli viereiseen huoneeseen vanhempien väliin.

Aamulla tunsin itseni hieman huonoksi äidiksi, kun en ollut herännyt lapsen hihkaisuun (kolmio-yskänlääkkeellä lienee osuutta asiaan), ja vakuuttelin, että ensi yönä kuulen kyllä. Tähän Viisivuotias totesi: "Ei sun tarvi mitään kuulla!" - "Ai tuutko sä taas yksin isoon sänkyyn?" - "No joo!" Äänensävy teki aikapoimun kymmenen vuoden päähän: v*tun mutsi sä mitään tajuu!

Voiko tämä olla näin helppoa? Mennäkseni asian ytimeen: miksei tätä kokeiltu jo aiemmin?!

Edit: Kiitos Kauran kommentin huomasin, että jutusta puuttui punainen lanka. Salainen haaveemme oli, että lapsi nukahtaisi omaan sänkyynsä ja tepastelisi itse meidän väliin jos herää yöllä. Tähän päästiin alle viikossa!

Karppigulassi isänpäiväksi tai muuten vain

Uudessa Hyvä fiilis-keittokirjassaan Jyrki Sukula hehkuttaa vähä-sitäsuntätäisen ruokavalion autuutta. Meillä syödään tavallista sekoruokaa, mutta siitä huolimatta teki mieleni kokeilla kirjan ohjeita. Ainut ruoka, johon siihen hätään löytyi aineksia, oli Sukulan gulassiksi kutsuma lihapata. (Sanon näin, koska olen joskus syönyt oikeaa unkarilaisten ystävien tekemää gulassia. Pieni brassailu piristää aina, eikö teidänkin mielestänne?)

Kirjan kuvassa gulassi näyttää kastikkeelta, mutta meillä siitä sukeutui maukkaan liemevä keitto, vaikka kerrankin noudatin ohjetta melko tarkkaan. Ruokaa tuli niin paljon, että meidän huushollissa ainut riittävän vetoisa astia oli wokkipannu. Kolme henkeä söi kaksi päivää tätä kirjassa neljälle tarkoitettua määrää.

Gulassi (s)karpeille syöjille:

Mausta 800 g suikaloitua naudan sisäpaistia karkealla suolalla, mustapippurilla ja yhdellä teelusikallisella chilijauhetta. Ruskista pannulla rypsiöljyssä. Lisää purkillinen tomaattipyrettä ja litra lihalientä (tai litra vettä ja sopiva määrä liemikuutioita). Anna hautua.

Suikaloi yksi punainen paprika ja kaksi salottisipulia. Ohjeessa käskettiin suikaloida myös isohko määrä (olisiko ollut 600 g) savoijinkaalia, mutta sitä ei meidän kaupasta löytynyt, joten käytin sen sijaan noin puolikkaan isosta kiinankaalista. Kuullota paprika-, sipuli- ja kaalisuikaleita rypsiöljyssä ja lisää lihan joukkoon - tai vaihtoehtoisesti lihat kastikkeineen kasvisten joukkoon, kummat nyt sattuvat olemaan isommassa astiassa. Wokkipannu toimi erinomaisesti.

Lisää kaksi murskattua ja pilkottua valkosipulinkynttä ja kaksi ruokalusikallista valutettuja kapriksia. Laita kansi päälle ja jätä hautumaan. Tällä välin ehtii hyvin paistaa muffinsseja, tiskata, leikkiä lapsen kanssa tai mitä sitten tekeekään. Kun liha on sopivan mureaa, lisää 12 halkaistua kirsikkatomaattia (tarkka pitää olla!). Liemestä tulee mieto mutta maukas. Jos haluat, voit terävöittää sitä tässä vaiheessa tabascolla.

Tarjoa ruoan kanssa smetanaa tai ranskankermaa. Me söimme lisäksi myös
Pastanjauhajien inspiroimia aurajuusto-punajuurimuffinsseja - ihan vain siksi, että mieleni teki tehdä niitä, ja yllättävän hyvin ne sopivat gulassin kavereiksi. Muutkin lisukkeet varmasti toimivat. Jos isi on kova poika syömään perunaa, ei muuta kuin pottukattila tulelle.

Fotofemman jälkimainingit - kuka pitäisi kaikesta huolta?

Kun olin lapsi ja mummon luona hoidossa, hän aina silloin tällöin kaivoi esiin suuren vihreän laatikon, jossa oli kymmenittäin ellei sadoittain vanhoja mustavalkoisia valokuvia. Kuvat tuntuivat käteen erilaisilta, osa karheilta, osa sileiltä, ne olivat erikokoisia, jotkut repeytyneitä ja toiset kellastuneita. Katselimme kuvia yhdessä, ja mummo kertoi kuvien ihmisistä. Lapselle se oli kuin satua, paitsi että - vielä parempaa - se oli totta.

Jossain vaiheessa mummolle tuli tarve jakaa omaisuuttaan pois. Aina kun joku kaukainen sukulainen tuli kylään, mummo kehotti ottamaan valokuvista niin monta kuin halusi. Kun mummon sisaret yksi toisensa jälkeen kuolivat, mummo kieltäytyi kaikista perintökalleuksista, joita sisaret olivat aikanaan saaneet. Alkavan dementian myötä mummo on ruvennut suremaan vanhoja, menetettyjä asioita, ja minä suren hänen kanssaan. En niinkään isomummon kirkkosilkkejä kuin laatikosta hävinneitä valokuvia. Oliko niitä edes? Muistaako mummo väärin? Kuvittelimmeko vain? Kyhmyisin sormin, kyynel silmäkulmassa mummo penkoo laatikkoa. Missä on kohta 150 vuotta vanha kuva kyläsepistä työn touhussa? Missä ainut koskaan otettu kuva Kerttu-siskosta, joka kuoli kymmenvuotiaana munuaistautiin?

Papalla oli joskus kamera mukana rintamalla. Kuvat on vedostettu postimerkin kokoisiksi ja liimattu paksun albumin viimeisille sivuille. Kuvissa on hymyileviä, lumipukuisia miehiä - sota oli varmaan tauolla, kun ehdittiin poseerata. Keitä miehet ovat? Elivätkö he seuraavaan sotaan asti? Mikä heitä hymyilyttää? Pappa ei koskaan kertonut mitään sodasta. Rintamakuvat ovat kuin tirkistysaukkoja, joista näkee niin vähän, että ne pelkästään lisäävät uteliaisuutta, eivät tyydytä sitä. Minun mielestäni ne ovat sellainen aarre, että sydäntä kylmää, kun ajattelen, mihin ne joutuvat, kun mummostakin aika jättää. Eno on jo kantanut kaatopaikalle äidin kiiltokuvat ja paljon muuta.

Papan täti oli valokuvaajana Viipurissa viime vuosisadan alussa. Monissa luovutettua Karjalaa käsittelevissä kirjoissa on hänen ottamiaan kuvia, yleensä ilman kuvaajan tietoja. Sama isotäti eli satavuotiaaksi, muistan hänet lapsuudestani pienenä, sirkeänä, hampaattomana mummelina. Mitähän hän olisi voinut kertoa noista ajoista ja noista kuvista, jos olisin kumartunut lähemmäs, yrittänyt käsittää vaikeaselkoista puhetta, ymmärtänyt kysyä?

Jos olisin fiksu, istuttaisin mummon valokuvien ääreen - niiden, jotka vielä ovat jäljellä - ja antaisin hänen kertoa. Kyselisin, painaisin mieleeni, kirjoittaisin muistiin. Vanhat asiat ovat mummon päässä yllättävän kirkkaina. Miksi sitten en tee niin? Ehkä se muistuttaisi minua liikaa mummon kuolevaisuudesta. On helpompaa uskotella itselleen, että aikaa on loputtomiin. Että voin aina palata lapsuuden mummon luo ruoan tuoksuun, syödä kardemummalla maustettuja lampaanlihapullia, katsoa, kuinka sukkelasti mummon kädet kuljettavat piirakkapulikkaa, virkkuukoukkua, mitä tahansa.

Valokuvat jäävät muistoksi. Mutta mitä niillä tekee, jos ei tunne niiden tarinoita?

Hupia kuvista

Tällä kertaa viikkoviitonen käsittelee itselleni läheistä aihetta, valokuvausta. Pidän hyvistä valokuvista, koska olen joutunut katselemaan niitä työn puolesta sen verran, että niiden estetiikka on alkanut avautua. Toinen syy siihen, että pidän valokuvista, on se, että olen muistelufriikki. Yhteen valokuvaan saa pakatuksi enemmän muistoja kuin paksuun päiväkirjaan. On kiva katsoa omia vanhoja kuvia ja myös historiallisia kuvia, esimerkiksi tätä:














Kuva lainattu osoitteesta teachingamericanhistorymd.net.

1. Millä valokuvaat (kameralla tietty, mutta millaisella — onko sinulla useampikin ehkä)?
Kahdella idioottivarmalla pokkarilla, joista toinen on digi ja toinen ei. Molemmat ovat jonkin sortin testivoittajia, ja kumpaankaan en ole täysin tyytyväinen. Digissä on niin huono salama, että sisällä sillä ei voi kuvata oikeastaan ollenkaan. Toiseen en ole kunnolla tutustunut, koska vietän vielä suruaikaa: ikävöin vuosi sitten edesmennyttä kinofilmipokkariani, jolla sai mahdottoman upeita kuvia.

2. Miksi valokuvaat ja mitä?
Lapsia, joskus myös aikuisia. Muuten en ole kaksinen kuvaaja, mutta muotokuvat onnistuvat toisinaan yllättävän hyvin. Silloin tällöin kuvaan myös mökkimaisemaa; kuvista voi seurata maiseman muuttumista vuosien kuluessa.

3. Pidätkö ottamistasi valokuvista?
Pidän. Aina en pidä teknisestä toteutuksesta, mutta kuvien kohteista pidän sitäkin enemmän.

4. Käytätkö mitään kuvapalveluja verkossa (esim. tulostusta, säilytystä, jakoa tms.)?
En. Ihan vanhanaikaisesti lähetän kuvia sähköpostissa, säilön niitä CD-levyille ja tulostutan valokuvaliikkeessä. On mulla Flickr-tili, mutta en ole jaksanut ottaa sitä haltuun.

5. Jos saisit valita kaikista maailman valokuvista yhden seinällesi, ihan minkä vaan, minkä ottaisit?
Minun mielestäni valokuvan paikka on ensisijaisesti lehdessä, albumissa tai tietokoneen näytöllä. Pianon ja työpöydän päälliset ovat täynnä oman lapsen ja sukulaislasten kuvia, ja se riittää. Taidetta varten ei ole kuin yksi vapaa seinä, ja siinä roikkuu jo kaksi maalausta. Kiitos mutta ei kiitos.

Taiteilija vierailee taas

Talo, jossa asuu paljon lapsia
Tussi paperille
297 x 210 mm
Lainassa taiteilijalta

Hyvää viikonloppua kaikille!

Vuodenaika iski kaupunkiin

Talvi on tullut, ainakin vähäksi aikaa. Kohtaan kylmyyden urheasti, pipo päässä ja goretex-popot jalassa, ja toistaiseksi olen vielä hengissä.

Eilen illalla lumi ja liukkaus yllätti Helsingin. Tähän väliin perinteiset jäkätykset: Miten ihmeessä se voi olla joka vuosi niin suuri yllätys? Jossain vaiheessa kuitenkin tulee pakkasta ja sataa jotain kiinteämpää, niin että kannattaisiko siihen jotenkin varautua? Hä? Ratikat luikastelivat kiskoillaan, vaihteet jäätyivät kiinni ja matkustajia kuljetettiin minne sattui.

Helsinkiläiset keli yllätti toimimaan täysin epäsuomalaisella tavalla. Kerron kohta, miten.

Olin menossa työasioissa Munkkiniemeen. Sen sijaan että olisin päässyt sinne suoraan nelosen ratikalla, löysinkin itseni kymppiratikan pysäkiltä Tullinpuomista. Vaihde oli jumissa, eikä ratikka päässyt kääntymään Mannerheimintieltä minnekään.

Hiihtelin lähimmälle taksitolpalle ja liityin joukon jatkoksi odottamaan taksia, jota ei vain kuulunut. Yksi porukasta soitti taksikeskukseen, ja kun kaksi autoa sitten tuli, jakaannuimme määränpään mukaan kahteen ryhmään ja jatkoimme matkaa kimppatakseilla. Viikonlopun aamuyön taksijonossa on joskus ennenkin kimppakyytejä ehdoteltu. Muuten en ole aiemmin moista kokenut. Voihan olla, että en vain matkusta taksilla riittävän usein.

Tänä aamuna maassa oli kauniit valkeat kinokset. Viisivuotias heräsi, katsoi ikkunasta ulos ja äimistyi. Miten nyt voi olla talvi? Äskenhän vasta oli syksy! Ei kai joulu mennyt ohi?! Ehtiikö vielä avaamaan joulukalenterin luukkuja??!!

Sellainen on talvi. Se saa ventovieraat menemään samaan taksiin ja viisivuotiaan huolestumaan ajan kulumisesta.

P.S. Eikö kukaan todellakaan ole kiinnostunut ostamaan asuntoa Tampereelta? Sopii vapaa-ajan asunnoksi tai ihan miksi vain. Lue myös kommenttiloota!

P.P.S. Hienoja postauksia blogi-identiteetistä ja bloggaamisen motiiveista on kasapäin, lukekaa vaikka Kriisin ja Saaran kirjoitukset. Mediksellä on myös aiheesta niin muheva postaus, että se kaatoi mun koneesta Safarin kerran toisensa jälkeen. Oma lukunsa ovat ulostulot ... Melkein tulee sellainen olo, että pitäisi pystyä sanomaan sanasensa näistä aiheista. Jätetään hautumaan, sanoi kissa kun mummolla pöytää pyyhki.

Kun kerran treffi-ilmoituksia niin ...

Sukulaiset myyvät 46-neliöistä asuntoa vanhasta kivitalosta Tampereen keskustasta. Asunto on iso yksiö, jossa on keittiö, makuualkovi ja vaatehuone. Hintapyyntö 115 tuhatta. Ostaisin ite jos mulla olisi rahaa. Jos kenkään kiinnostuu, ottakoon yhteyttä nopeasti: kukkis ät kukkamaa piste net.

Taas meitä valistetaan

Onko Nelonen ottanut tehtäväkseen kansan sivistämisen ja kasvattamisen? Arkiaamujen lastenohjelmien uutuuksissa harjoitetaan terveys- ja ympäristövalistusta: Lazy town pistää "nuorten ruokailutottumukset ja elämäntavat remonttiin hauskalla ja humoristisella tavalla", ja Hydronauteissa "Neptuna-tytön tehtävänä on tutkia maapallon vesiä", mukana yhteistyössä Suomen WWF. Syksyn suursarjan sivuilla taas saa kysyä antiikin Roomasta, ja yliopiston asiantuntija vastaa.

Seuraan kehitystä iloiten, joskin hieman epäilevänä. Todellinen kulttuuriteko olisi mainosten jättäminen pois lastenohjemien väliltä. Ja yhden ohjelman ympärille kyhättyjen www-sivujen lisäksi voisi panostaa firman varsinaiseen sivustoon, että edes toimittaja löytäisi sieltä edes joskus hakemansa tiedon. Samalla puolella kuitenkin ollaan, kansaa valistamassa.

Meillä muuten on tv-lupa maksettu! Aloin maksaa sitä kymmenisen vuotta sitten eli heti kun tajusin, mitä kaikkea sillä rahoitetaan - muun muassa Radion sinfoniaorkesterin toimintaa. YleQ ja Ögonaböj lopetettiin, mistä emme ole oikein vielä toipuneet, mutta jäihän suomenkielisen telkkarin puolelle vielä paljon hyvää, ainakin Runoraati, TV2:n lastenohjelmat, linnan juhlat ja vaalien tulosillat. Mestareiden liigakin tulee tänä talvena kakkoselta (tosin en tiedä, kuinka paljon siitä on maksettu, enkä haluakaan tietää). Hyvä Yle!

Aluevaltaus

Osallistunpa viikkovitoseen:

1. Mitä musiikkia kuuntelet juuri nyt, tai jos ei nyt soi musa, mitä kuuntelit viimeksi?
Viimeksi kuuntelin perheen miesväen valintaa, AC/DC:n levyä, jonka nimeä en muista. Viimeksi kun itse pääsin valitsemaan levyä, kuuntelin jotain Johnny Cashin kokoelmaa. Cash sopii äärimmäisen hyvin meidän auton äänentoistoon. Muualla en kovin usein pääse valitsemaan, mitä kuunnellaan. Joskus harvoin duunissa on mekaanisempia työvaiheita, joiden suorittaminen ei vaadi keskittymistä vaan pitkää pinnaa, ja silloin kuuntelen taustamusiikkia Pandorasta.

Inhoan kantria, mutta Johnny Cash ei onneksi ole kantria. Rakastan karismaattisia mies ja kitara -esiintyjiä, varsinkin sellaisia, jotka laulavat niin sydämeenkäyvästi kuin Johnny. Cash voi ottaa minkä tahansa biisin ja tehdä siitä omansa. (Tarkemmin ajatellen en kyllä inhoa kaikkea kantria, sellaista rivitanssi-humpappaata vain.)

2. Mitä musiikkia ostit viimeksi?
No huh huh. En edes muista. En osta levyjä juuri koskaan. Olisiko ollut joku vanha suosikki, jonka halusin CD:nä, esimerkiksi Paul Simonin Graceland. Tai sitten Shrek-leffan soundtrack, jolla on monta ikisuosikkia, esimerkiksi Smash mouthin All star ja Cohenin Hallelujah jonkun muun esittämänä. Myös miesväki tykkää.

3. Mistä musiikista nautit viimeksi livenä?
(Hassusti muotoiltu kysymys.) Viimeksi kuuntelin livenä oopperaa, ja nautin siitä suunnattomasti kuten aina. Minun mielestäni akustiikka on ihmeellinen ilmiö. Olen aivan polvillani ammattimuusikoiden taitojen edessä, ja kaikista upeinta on kuunnella oopperaorkesterin, kuoron ja solistien yhteistyöstä syntyvää sointia. Viimeisin oopperakokemukseni on Beethovenin Fidelio, jossa on paljon ensemblekohtauksia, siis niitä, joissa useampi solisti laulaa yhtä aikaa kukin omaa osuuttaan - dramaturgisesti ehkä pönttöä, mutta musiikillisesti mannaa korville.

4. Mistä musiikista et pidä?
Liian koneellisesta tai hömpänpömpästä. Muun muassa seuraavat saavat minut kiemurtelemaan: uudempi suomalainen iskelmä, operetti, Helmut Lotti, Smurffit, Titi-nalle. Musiikin pitää olla aitoa, siinä pitää olla tunnetta ja särmää.

5. Paljastaako musiikki elämäntyylisi?
Häh? En tiedä. En usko. Harva kai sitä enää aikuisena diggailee vain jotain yhtä tiettyä genreä ja elää sen mukaisesti (ainakin jos jätetään fiftarit pois laskuista).

Tykkään hirmu paljon suomalaisesta ja irlantilaisesta kansanmusiikista, kamarimusiikista, punkista, rokista, oopperasta, lastenlauluista, liedeistä, gamelanista ja hevimetallista. Muun muassa. En ehdi mitenkään elämäntyylilläni jäljitellä näiden kaikkien arvomaailmaa ja estetiikkaa. Ainakaan kovin tarkasti.

Mökkielämyksiä ja yksi hyvä päätös

Olen jälleen ottanut yhden askeleen ikiaikaisen naiseuden tiellä: olen keittänyt kahvia puuhellalla (seuraava askel lienee sama homma avotulella). Hohhoijaa, sanovat monet, mutta minulle se oli uutta. Ei ole ennen tarvinnut. Mökilläkin on ollut aina sähköt. Tähän asti.

Syysmyrsky kasvatti vaahtopäät, riuhtoi oksia ja katkaisi sähköt perjantain ja lauantain välisenä yönä. Sekin oli uutta - Helsingissä kun sähkökatkoksia ei ole. Niihin ei ole varaa.

Talviaika toi lumen. Sunnuntaiaamuna näytti tältä.













Koska mökillä oltiin viimeistä päivää, piti syödä ja juoda kuin viimeistä päivää. Muutenkin mulla on tänä syksynä taas kerran ollut kummallinen tarve ahmia ruokaa, suklaata ja punaviiniä talven varalle. Nyt on turpea olo. Tästä alkaa uusi elämä. Ihan pakko.

Kuka hylkää kenet tai minkä

Rakastaako kaktus piikkejään
niin kuin minä sinua,
mustaa sisintäni?
Viisi vuotta puhuin sinulle
pilkoin sinut
kulutin loppuun.
Saanko jättää sinut nyt
kurkistaa varovasti ovesta
sadannen kerran
tulematta takaisin?

*

Runotorstain aiheena on hylätty. Lukijoilta kysyisin, onko tämä teidän mielestänne valmis runo vai vasta katkelma? Muutkin kommentit ovat tervetulleita!

Kukkamaa for Future

Lehdistötilaisuuksissa istuminen jatkuu ja aina vain skitsommaksi menee. Jotenkin en haluaisi ajatella Viisivuotiasta tulevaisuuden työvoimana. Hänhän on minun pieni pehmoinen poikani! Itse asiassa ei niinkään pehmoinen kuin kova ja luiseva. Mutta kerrankos sitä on faktat uhrattu alkusoinnun alttarille. Käsnäätte varmaan kuitenkin, mitä tarkoitan.

Maailma viittaa kintaalla minun mieltymyksilleni. Joka ikinen pulju tässä maassa on ryhtynyt visioimaan ja laatimaan skenaarioita (ettei tällä olisi jotain tekemistä sen kanssa, että ensi vuonna valitaan kansanedustajat ja kirjoitetaan hallitusohjelma ...). Monet noista visioista ulottuvat vuoteen 2020. Miltä minun maailmani silloin näyttää?

Olen viisikymppinen. Hui kauhistus! luojan kiitos on esikuvia, jotka näyttävät, että silloin voi olla reippaampi ja kauniimpi kuin nuutuneet kolmekutoset. Poikani on 19-vuotias, murkkuiän kolhut kunniakkaasti selvittänyt, aikuiselon kynnyksellä.

Sen enempää en pystykään sanomaan. Olen hyvä haaveilemaan mutta huono suunnittelemaan ja katsomaan eteenpäin. Tulevaisuus on kiinnostava ja kutkuttava, mutta sen ajatteleminen on suoraan sanottuna pelkästään pelottavaa.

Onneksi muut visioivat minunkin puolestani.

Tässä jutussa piti olla jokin pointti, mutta hukkasin sen päiväkodin portille. Tulevaisuuden työvoima jäi vilkuttamaan ikkunasta, kun kiisin eteenpäin suorittamaan tämän päivän velvollisuuksiani.

Herr, es ist Zeit

Ilta tulee ajoissa
tervehtii kädestä
nipistää poskesta kuin ystävää.

Lapsi lyö tuulta,
huutaa,
lentää hanhiparven mukana.

Viimeinen väre
käy ruusupensaassa.
Kohta katkaistaan varret,
levitetään hiekkaa tielle.
Kirjoitan kirjeen
sytytän oman valoni.

***

Runotorstain aiheena on syksy. Tavallisuudesta poiketen tätä tekelettäni en ehtinyt edes kunnolla lukea läpi ennen kuin julkaisin sen. Odotan kommentteja innokkaasti!

P.S. Otsikko on ehkä maailman parhaasta syysrunosta ikinä. Sen on kirjoittanut Rainer Maria Rilke.

Edit 23.10.: Muutin vähän kahta säettä, niitä, joissa puhutaan hanhista ja hiekasta, ja poistin yhden välimerkin.

Ainakin kahdella pallilla

Eilen oli vähän skitsofreeninen olo. Ensin olin tiedotustilaisuudessa ja sitä seuranneessa seminaarissa toimittajana (tosin samalla lobbasin ihan pikkuisen), ja sitten kiisin suoraan tiedottajille tarkoitettuun esittelytilaisuuteen. Toisaalta noudatin jo nyt tulevaisuuden visiota, jossa työtehtävät sekoittuvat ja niiden rajat hämärtyvät.

Sinänsä mielenkiintoinen visio, että meillä kuten monissa muissakin pienissä työpaikoissa tehtävärajat ovat jo valmiiksi hämärät. Pomo postittaa, toimittaja edustaa ja toimistosihteeri oikolukee, jos on tarvis. Olemme edelläkävijöitä!

Kaiken lisäksi ehdin eilen käydä yliopistolla hakemassa lukuvuositarran jatko-opiskelijakorttiin. Samalla tein nostalgiapoikkeaman päärakennuksen naisten vessaan. Haikailin opiskeluaikoja niin paljon, että melkein soin ajatuksen väikkärille ... En nyt ihan kumminkaan. Tässä elämäntilanteessa lienee fiksuinta käyttää opiskelijakorttia edelleenkin vain uimahallin kassalla.

Lopuksi huristelin ratikalla kotiin ja ehdin olla äitinä lapselleni puolisen tuntia, ennen kuin uiniaika koitti. Ihastelin hirviölinnaa, keskustelin Lintsin valoviikosta, pesin hampaat, luin Katto Kassista ja lauloin unirokin. Olihan sitä siinäkin.

Nyt on aika vihertyä osa 2

Kun kerran Oharikin hehkuttaa, niin minä myös:

Minäpäs menen tänään lounaalle Sun äitis kanssa.

Kaiken lisäksi on perjantai. Hyvää viikonloppua à tout et à tous!

Edit: Hehkutin liian aikaisin, lounas peruuntui ... Lukekaa tämä uudestaan parin viikon päästä!

Edit 2: Se onnistui sittenkin! Suosittelen lounaita ystävien kanssa. Ne piristävät työpäivää kummasti.

Muutamia huomioita viisivuotiaan pojan äitinä olemisesta lokakuussa

1. Futiskentän laidalla on iltaisin ihan hiton kylmä.

2. Päiväkodin pihalla on ihan hiton paljon hiekkaa.

3. Tuulihousujen lahkeet vetävät n. kilon em. hiekkaa.

4. Pieneenkin päähän mahtuu yllättävän paljon räkää.

5. Mikään ei ole ihanampi ja pehmoisempi kuin päivän juoksuista väsynyt viisivuotias, joka käpertyy illalla kainaloon. Vieläpä vapaaehtoisesti ja omasta halustaan. Eikä edes pikkuvauva tuoksu paremmalta kuin puhtaan pojan tukka.

If you don't see me tomorrow, olen sohvalla katsomassa Roomaa digiboksin muistista

Kysymys: Et ole, Kukkis, viime aikoina kovin usein päivittänyt etkä edes kommentoinut muiden blogeissa. Mistä tämä johtuu?
Kukkis: Ei aavistustakaan. Antakaapa kun mietin. Anteeksi jos tämä vähän rönsyilee.

Viime viikkoina on ollut niin kiireistä, että en ole työaikana ehtinyt. En edes tehdä kaikkia töitäni, saati lukea, kirjoittaa ja kommentoida blogeja. Se on väärin. Kaikkien työläisten pitäisi nousta barrikadeille työsopimuksiin sisällytettävän vapaan bloggailuajan puolesta.

Työpäivän jälkeen koneen ääressä istuminen ei ole voinut vähempää kiinnostaa. Mieluummin olen juossut Viisivuotiaan kanssa harrastamassa tai kyhjöttänyt sohvalla miehen kyljessä katsomassa tv-sarjoja. Pyydän anteeksi kaikilta tosinörteiltä, joiden maailmankatsomusta tämmöinen hapatus loukkaa syvästi.

Tästä tulikin mieleen serkkuni, joka kiidätettiin pahan sairaskohtauksen takia ambulanssilla sairaalaan. Kohtaukseen liittyi sen verran dramatiikkaa, että poliisit kutsuttiin paikalle. Perusteelliseen tapaansa he kävivät serkkuni kotona varmistamassa, ettei mitään rikollista ollut tapahtunut. Serkkuni kertoi tästä aavistuksen tuohtuneena, sillä poliisit eivät suinkaan olleet poistuneet jälkiä jättämättä. He olivat nimittäin lähtiessään sammuttaneet tietokoneen! Natsisiat!

En oikein tiedä, mikä minuun on iskenyt. Luulen, että lokakuu. Liikaa töitä, liian vähän luppoaikaa. Liian vähän kunnon aterioita, liikaa suklaata ja omenapiirakkaa. Pimenevät illat jne. Eiköhän tämä, kuten kaikki muukin elämässä, ole kuitenkin ohimenevää. Vanhetessani olen oppinut, että myöhemminkin ehtii. Jopa lukea Hesarin kuukausiliitteen, joka ennen aiheutti minulle suunnatonta ahdistusta ja sydämentykytystä. Se tuli postiluukusta ihan liian usein, ja se piti saada luetuksi HETI, jos halusi olla kunnon ihminen. Ja minähän halusin. Se päteköön myös päivittämiseen.

Sivupalkin kultamuruille ja muille suosikeille tiedoksi, että käyn kyllä lukemassa vaikka en kommentoisikaan. Ette te minusta noin vain pääse. Ennen kuin huomaattekaan, olen taas kommenttilootissanne häiriköimässä.

Edit: Alkoi niin hävettää tuo sivupalkin suosikkilistan lyhyys, että kävin vähän pidentämässä sitä. Kaikkia blogilistalta ruksittuja suosikkeja siihen ei mitenkään voi mahduttaa, mutta näitä nyt ainakin luen. Ja kommentoin.

Risottoresepti arkistojen uumenista

Resepti on julkaistu lokakuussa 2004 vanhalla Kukkamaalla - siis sillä, jota enää tippa linssissä muistelemme. Olivat ne aikoja, kun edes silloin tällöin ehti päivittämään ja jutuissa oli henkilökohtaista sisältöä (joskus jopa piinaavan paljon). Nyt on nyt, taas lokakuu. Aika syödä jotain tuhtia!

Aika hyvä risotto noin neljälle

Jos ette keksi, mitä laittaisitte iltaruoaksi, kokeilkaapa tätä. Aineksetkin ehkä löytyvät kaapista.

Kuori ja pilko 1 porkkana, 1 sipuli ja 1-2 valkosipulinkynttä. Freesaa runsaassa oliiviöljyssä kuivatun timjamin ja valkopippurin kanssa (pippurin voi lisätä myöhemminkin, jos muistaa). Lisää n. 3,5 dl risottoriisiä ja kuullota. Lisää puolikkaan sitruunan tai limetin mehu, loraus valkoviiniä ja hitaasti, pienissä erissä n. litra hyvää kasvislientä (miksei kanaliemikin käy). Tomaatti-yrttiliemi sopii tähän niin hyvin, että jos käyttää jotain muuta, kehottaisin sotkemaan joukkoon ruokalusikallisen tai pari tomaattipyrettä. Osan liemestä voi korvata valkoviinillä. Anna kiehua hiljalleen kannen alla noin 20 minuutin ajan ja lisäile lientä joukkoon vähitellen. Litran saa uppoamaan helposti, jos riisi on kunnollista pyöreäjyväistä laatua. Älä keitä risottoa liian kuivaksi. Viime hetkillä lisää joukkoon vuolaisu voita ja pussillinen isoja katkaravunpyrstöjä. Käännä vaikka lämpö pois ja anna seistä levyllä 1-2 minuuttia - ei kauempaa, etteivät ravut sitkisty. Pöytään kannattaa kattaa parmesania tai muuta hyvää kovaa juustoa (mieluiten tietysti juustopala ja raastin mutta kyllä valmis raastekin menettelee). Arkinen mutta herkullinen ruoka, jossa lähes kaikki muut aineet paitsi sipulin, riisin ja nesteen voi korvata jollakin toisella kaapista löytyvällä tuotteella. Maistuu hyvältä lämmitettynäkin.

Viisivuotiaan eineslista

En ehtinyt ajoissa kommentoida viime viikolla uutisoitua tutkimusta, jonka mukaan melkein kaikessa eurooppalaisessa ruoassa, mm. poronlihassa, on ylimääräisenä mausteena muoviyhdisteitä ja hyönteismyrkkyjä. Pikkuisen tuli sellainen olo, että hittojakos tässä näitä luomuporkkanoita raastelen. Miksi yrittäisin syödä ja syöttää lapseni terveellisesti, kun ei se kumminkaan onnistu?

Jatkoin kuitenkin raastamista. Meillä nimittäin, niin kuin varmasti teilläkin, syödään täysipainoista ja alusta asti itse tehtyä ruokaa ... No ei nyt ihan aina sentään. Viisivuotiaalle pitää järjestää lämmintä ruokaa joka arki-ilta, ja joskus ei vaan aika riitä tai äiti veny moiseen suoritukseen. Silloin turvaudutaan eineksiin.

Einesilta on ehkä kerran kuussa tai joka tapauksessa sen verran harvoin, että vaihteluun ei varsinaisesti ole tarvetta. Joku alla olevista tutuista ja turvallisista vaihtoehdoista yleensä hyppää ostoskärryyn.

Viisivuotiaan suosikkieinesten top 5 satunnaisessa järjestyksessä:
1. Saarioisten lasagne, se broilerin jauhelihasta tehty. Mehevä ja sopivan kokoinen annos.
2. Snellmanin uutuus, broileri ja riisi (höh, en löytänyt linkkiä). Helevatin ruma pakkaus, mutta ruoka on maittavaa ja sanoisinko jopa kotiruokamaista. (Se ei muistuta yhtään minun tekemääni ruokaa, erityisesti koska en ikinä käytä curryä kananlihan enkä minkään muunkaan mausteena. Mutta jos on olemassa jokin yleinen kotiruoan idea, sitä se vastaa.)
3. Dr. Oetkerin tonnikalapizza. Äiti tykkää saman doktorin tomaatilla ja mozzarellalla päällystetystä lätystä.
4. Pinaattikeitto pakasteesta tai pussista (ei siis jauheesta - tokko semmoista onkaan? - vaan pussista valmiina). Lisukkeeksi keitettyä kananmunaa. Nami.
5. Einesten grand old lady, purkkihernari, jota meillä syödään valitettavan harvoin (miksiköhän?).

Listalta jäi pois varsinainen bulkkiruoka, johon totta kai silloin tällöin sorrutaan: ranskalaiset, kananugetit ja valmiit lihapullat. Tosin niissäkin on laatueroja - Lidlin nugeteista ja Stockan pyöryköistä äitikin tykkää.

Viisivuotiaan isillä taas on yksi ylitse muiden, herkkueväs, jota hän syö aina kun muiden silmä välttää: Saarioisten perinteinen maksalaatikko. Rusinoilla. Ajatuskin puistattaa.

Ammuu

Tällä viikolla mies on ollut työmatkalla, Viisivuotias flunssassa ja minä mahataudissa. Ei hyvä yhtälö. En suosittele.

Suosikkityöpäiväni ei ole sellainen, että ensin kuljeskelen puoli päivää hassussa eläinpuvussa, joka päällä ei voi käydä vessassa ja joka on muutenkin tukala. Sitten minulla on 26 minuuttia aikaa pestä eläinmeikit, hommata jostain itselleni edustuskelpoinen tukka ja naama ja vaihtaa asuun, jota inhoan toiseksi eniten - jakkupukuun. Tämä minulla on edessäni ensi viikolla. Tietenkin juuri ennen kuin lehti pitää saada painoon.

(Mainitsinko joskus jotain järjestötyön autuudesta? Siitäs sain. Ja siitä. Onneksi mulla on niin kaunis musta pellavainen housupuku, että se jakkupukuosuus melkeinpä menettelee. Ostin sen viime keväänä juuri tällaisia tilanteita varten - hyvä minä!)

Palaan näille laitumille, kunhan minua lakataan lypsämästä. Hyvää loppuviikkoa!

Aamu altaalla

Herkku jossain vaiheessa harrasti omien vanhojen kirjoitustensa kertaamista. Idea tuntui ihan hauskalta, niin että miksen sitten minäkin. Vanhan Kukkamaan jutut eivät ole missään julkisesti luettavissa, joten en linkitä vaan lainaan. Olen nimittäin kaksi vuotta sitten kirjoittanut jotain, mikä vieläkin pitää paikkansa.

Uimahalli on kotoinen paikka, ainakin aamulla aikaisin. Seitsemältä aamuvirkuimmat uimarit, virttyneet mummot ja hehkeät uranaiset, ovat jo lähdössä poispäin. Pesuhuoneessa, rinta rinnan kaikki ovat samanarvoisia pulmusia.

Suosittelen aamu-urheilua kaikille laiskamadoille, jotka saavat itsensä kammetuksi sängystä riittävän ajoissa. Hyvässä lykyssä jää reipas olo koko päiväksi, ja vaikkei jäisikään, ainakin on sen päivän liikehdinnät suorittanut. Loppupäivän voi puhtain omintunnoin keskittyä herkutteluun ja vetelehtimiseen.

Haaveilen juoksulenkeistä aamu-usvassa ja viistossa auringonvalossa, mutta olen aamuisin jopa tavallista jäykempi ja muutenkin nivelrikko, niin että se siitä. Siksi harrastan aamu-urheilua vedessä.

Vesi on mahtava elementti. Ensin se voi tuntua kylmältä ja uhkaavalta, mutta kun siihen on tutustunut, se hellii, voitelee ja kannattelee. Jos ette usko, kokeilkaa.

Toivoa täynnä

Kirjallinen torstai jatkuu. Oletteko lukeneet sivupalkissa olevan sitaatin? Jos ette, lukeaa pian. Meinaan nimittäin vaihtaa sen kohtapuoliin. Ehkä kuitenkin vasta huomenna, jotten olisi liian johdonmukainen.

Sitaatin oli alun perin tarkoitus vaihtua useammin, mutta kappas! en ole koko syksynä lukenut mitään, mistä olisin voinut napata kauniin ja ytimekkään suomenkielisen lainauksen. Elo-syyskuussa olen lukenut Katto Kassista (boooring... toisin kuin useimmat muut Astrid Lindgrenin kirjat), englanninkielisiä dekkareita ja yhtä saksankielistä tiiliskiveä. (En ikinä voisi laittaa sivupalkkiin listaa kirjoista, jotka ovat kesken. Paitsi jos keksisin listan omasta päästäni.)

En vielä tiedä, mistä seuraavan sitaatin nappaan, mutta ehkä L. M. Montgomeryn Sinisestä linnasta. Muistelin, että se olisi silkkaa teineihin vetoavaa hömppää, mutta nähtävästi se onkin jonkinlainen kulttikirja ja maailmankirjallisuuden klassikko. Ainakin Riina Katajavuori hehkutti sitä siihen malliin viime sunnuntaina radiossa. Pitänee lukea se (taas kerran) uudestaan - hyllyssäni se toki on. Nuoruudessani fanitin nimittäin Montgomerya ihan kybällä. (Duran Durania myös - seikka jota häpeän vieläkin.)

Edit: Antaa Muumipapan roikkua tuossa sittenkin vielä viikonlopun yli. Vaihdan sitaatin ensi viikolla. Lupaan.

Runotorstai

Jos olisit säästänyt kaikki sanasi
sen sijaan että söit ne,
kuinka suuren talon voisitkaan rakentaa.
Paperikaton alla
voisit istua suojassa
pahoilta tuulilta.

Voisit katsella paperikuuta
sen sijaan että katsot
tyhjiä, rohtuneita käsiäsi.

Voisit tulostaa kaikki kuvat,
avata muistoille oven,
sen sijaan että nyt tilkitset sitä umpeen.
Voisit kirjoittaa loppuun
kaikki keskeneräiset runosi
etkä koskaan olisi yksin.

--------------------

Runotorstain 17. haasteena oli pätkä yhdestä Mamban biisistä, jota olen aina salaa inhonnut. Osallistuinpa kuitenkin. Edellisestä kerrasta onkin aikaa.

Eurolla ja kahdella jo paljon saa

En haluaisi olla kyyninen kakkiainen, jonka mielestä kaikki iloinen ja pirteä on automaattisesti ärsyttävää skeidaa. Minusta on tosi kiva, että telkkarissa lauletaan kunnon vanhanajan lastenlauluja, varsinkin kun Viisivuotias diggailee niitä melkein yhtä täysillä kuin Lordia ja Teräsbetonia. Mutta oletteko katsoneet Huvituttia? Eikö se laulajatäti ole teidänkin mielestä vähän rasittava? Noin aikuiseen makuun.

Viime viikonloppuna Huvitutissa laulettiin:
Makkaralla on kaksi päätä,
se toinen pää on tää
ja se toinen pää on tää,
sit on vaikea ymmärtää ...
Veisu on soinut päässäni nyt kaksi päivää. Kiitos vaan.

Hei, tässähän olisi ainesta Pollajukeboksiin!

Miksi meidän pitäisi palkata sinut?

Viime viikolla istuin kaksi päivää työhaastatteluissa - haastattelijana. Se imee mehut.

En ensin tajunnut, mikä siinä oikein on niin rankkaa. Tänä aamuna klo 7.00 suoritin pitkän ja syvällisen analyysin, jonka tuloksena klo 7.01 minulle selvisi, että en oikein osaa olla tilanteissa, jotka pitää ottaa vakavasti. En ole mikään seurueen sielu ja huumorin kukka (pääasiallisesti koska vitsini ovat niin huonoja*), mutta yleensä ainakin yritän keventää tunnelmaa parhaani mukaan.

Työhaastatteluissa sopivan ja sopimattoman raja on veteen piirretty. Ihmiset ovat erilaisia, ja monille haastateltaville haastattelutilanne tietenkin on haudanvakava. Toisaalta ei me ketään sitruunan nielaissutta halutakaan tänne töihin.

*) Toim. huom. Tämä ei ole mitään "kehukaa nyt mua kun vähättelen itseäni" -juubaa. Tiedän, että vitsini ovat huonoja, koska olen perinyt ne isältäni. Yhdessä olemme huonon huumorin tonava. Älkää tulko meille suurten perhejuhlien aikaan. Jos tulette, ottakaa pierutyyny mukaan.

Joskus melodraama on ainoa oikea tyylilaji

En olisi tahtonut puhua tästä aiheesta ollenkaan. Mieluummin olisin painanut koko asian villaisella. Mutta kun siitä niin kaikkialla toitotetaan, muistot alkavat elää omaa elämäänsä, rönsyillä ja kiemurrella. Eivätkä ne lopeta, ennen kuin niistä on kirjoittanut.

Muistan sen syksyisen tiistain yksityiskohtia myöten.

Olin äitiyslomalla kotona parin kuukauden ikäisen poikani kanssa. Aamulla kävimme Hakaniemen hallissa ostamassa kuhaa. Saman kalatiskin ääressä kuulin tasan viikkoa myöhemmin, että kummipoikani oli saapunut maailmaan, mutta se on kokonaan toinen juttu joka kerrotaan joskus toiste. Illalla oli tarkoitus laittaa oikein hyvää ruokaa, valkoviinikin oli kylmenemässä. Vaikka surinkin kovasti sitä, etten pystynyt imettämään, tilanteessa oli hyviäkin puolia - esimerkiksi viinin juomista ei tarvinnut miettiä yhtään. Tämäkin on toinen juttu joka ehkä kerrotaan jossain toisessa yhteydessä.

Mies tuli iltapäivällä töistä kotiin. Poika nukkui päiväuniaan, mies puuhaili omiaan ja minä istuin olohuoneen sohvalla lueskelemassa, kun puhelin soi. Siinä vaiheessa meillä yhä oli lankapuhelin. Siihen soittivat lähinnä ne ystävämme, joilla oli eri operaattorin kännykät kuin meillä. Muistatteko vielä, kun soitto operaattorilta toiselle maksoi maltaita? Eipä jupista siellä, minähän sanoin, että tämä rönsyää.

Mies vastasi puhelimeen ja jäi kuuntelemaan. Hetken päästä hän hamusi vierestäni tv:n kaukosäädintä ja käänsi päälle ainoan kansainvälisen uutiskanavan, joka meillä näkyi. Ruudussa oli epämääräistä, sekavaa kuvaa jostakin suurkaupungista. Näytti siltä, että jossakin paloi.

Mies seisoo edelleen luuri korvallaan ja puhuu: "Jussi sanoo, että New Yorkissa on iso tulipalo. Lentokone on osunut pilvenpiirtäjään." Minä: "Ei voi olla mahdollista. Oliko se onnettomuus?" Samalla hetkellä tv-kuva tarkentuu WTC:n kaksoistorneihin, joista toinen on jokseenkin eri näköinen kuin tavallisesti. Jähmetymme niille sijoillemme. Kohta näemme jotain, mitä myöhemmin näytetään tv:ssä moneen kertaan. Tällä ensimmäisellä kerralla, suorassa lähetyksessä, emme usko silmiämme. Sinisen taivaan halki lentää iso lentokone suoraan päin toista, vahingoittumatonta tornia.

Istun kotisohvallani Helsingissä ja näen tv:stä, kun toisella puolella maailmaa lentokone syöksyy päin toimistotaloa ja tuhannet ihmiset kuolevat. Sellaista on tiedonvälitys 2000-luvulla.

Myöhemmin samana iltana minä ja pari miljardia muuta ihmistä tukimme CNN:n ja BBC:n serverit yrittäessämme saada viimeisiä tietoja tapahtumasta.

Pidin pientä vauvanpalleroa sylissäni ja leikin hänen kanssaan. Pojalle lämmitettiin Tuttelia ja hänet laitettiin nukkumaan. Parikuisena poika ei enää herännyt yöllä syömään. Uskokaa pois. Tätä muistoa aika ei ole kullannut.

Kuha syötiin ja viini juotiin. Päät olivat pyörällä jo valmiiksi. Tv oli päällä koko illan. Yleisradio masinoi toimituskunnan ja pataljoonan eri alojen asiantuntijoita selittämään, spekuloimaan, kaivamaan perusteluja ja esittämään ennustuksia. Jaakko Hämeen-Anttila ja Suomen islamilaisten edustaja valaisivat muslimien ja lännen suhteita. Sotilaspukuinen herra arvaili, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kun Estonia upposi, Ylen kanavilla soitettiin koko ilta hautajaismusiikkia. Voi olla, ettei siinä tilanteessa olisi muutakaan voinut. Minun mielestäni kuitenkin WTC-iskun jälkeinen ohjelma oli mielenkiintoisempaa.

Muutamat lähipäivät kuluivat iskun jälkimainingeissa. Jossain vaiheessa kiersi villejä huhuja, mutta loppujen lopuksi kävi ilmi, että tragedia ei koskettanut henkilökohtaisesti meitä eikä tuttujamme. Sittemmin iskulle on uhrattu valtavasti palstamillimetrejä, kilotavuja ja lähetysaikaa. Siitä huolimatta tapausta ei ole vieläkään puitu täysin loppuun. Kaikki nämä ovat toisia tarinoita, jotka kerrotaan toiste.

Tuona syyskuun tiistaina ilta pimeni Helsingissä ja vähitellen New Yorkissakin. Tv sammutettiin ja yölamppu sytytettiin. Pari kertaa heräsin yön aikana kuuntelemaan vauvan kevyttä ja miehen raskasta hengitystä. Meillä nukuttiin paremmin kuin monissa muissa kodeissa ympäri maailmaa.

Terveisiä tarkk'ampujien tähtäimestä

Hyvä viikko ei ala sillä tavalla, että työhuoneeseen astuessaan huomaa tietokoneen olevan a) päällä ja b) jumissa. Perjantaina oli niin kova kiire pois töistä, etten toudellakaan jäänyt katsomaan, menikö se kone oikeasti nukkumaan. Ei mennyt. Jumitti, pannahinen.

Kun pienessä työhuoneessa lukitun oven takana iso kone on päällä kaksi ja puoli vuorokautta, samainen työhuone lämpenee sen verran, että löylyä voisi heittää. Koska työhuone sijaitsee maailmanpolitiikan keskipisteessä, edes ikkunaa ei saa avata. On hiki, ja aivo ei toimi.

Asiaa ei yhtään auta se, että eilen oli vieras, jolle flunssasta huolimatta maittoi ruoka (lammaspihvejä, perunaa ja salaattia) mutta juoma ei niinkään. Jonkunhan se punaviinipullo piti illalla tyhjentää. Mutta miksi aina minun?

Eikä auta asiaa sekään, että täällä maailman navassa tuntuu kuin helikopteri pörräisi korvassa. Jo ties monettako päivää. Ja kaikki vain siksi, että jakku/pukukansa saisi rustata julkilausuman. Perustaisivat blogin, niin päästäisiin tästäkin. Yhteiskuvan voisi joku nokkela fotosopata.

Tässä ei pysty kovin laadukkaaseen työntekoon eikä myöskään kirjoittamaan bloggaamisen historiaan jääviä postauksia. Ajattelinpa kuitenkin pienen elonmerkin itsestäni antaa. Ennen kuin hotellin katolla päivystävät piposedät päättävät toisin.

Jossittelua

Jatkan juttua vihreiden otsikoiden tähden, kiitokset vain Marinadille.

Kerro yksi asia, jonka tekisit toisin, jos joutuisit elämään elämäsi uudestaan.
Tekisin valintoja myös sen perusteella, mitä itse haluan, enkä pelkästään kulkisi muiden tahdon mukaan.

Kerro viisi asiaa, jotka olet tehnyt ensimmäisen kerran vuonna 2006.
1) Käynyt uimahallissa aamu-uinnilla.
2) Istunut mönkijän kyydissä.
3) Matkustanut ulkomaille kahdestaan Viisivuotiaan kanssa.
4) Seissyt futiskentän laidalla katsomassa, kun oma lapseni pelaa.
5) Ajanut Linnanmäen uudella maailmanpyörällä.

Kerro kolme asiaa, joita et ole koskaan tehnyt, mutta jotka aiot tehdä ensimmäisen kerran vielä vuonna 2006.
1) Blogata kotoa.
2) Leipoa sveitsiläisen unikonsiemenkakun. Siemenet on jo tilattu.
3) Tyhjentää ja viedä oikeaan paikkaansa matkalaukun, joka on seissyt makuuhuoneen nurkassa siitä lähtien, kun muutimme nykyiseen asuntoomme. (Saahan sitä suunnitella.)

Kerro yksi asia, jonka tekisit, jos olisit kaikkivoipa minuutin ajan.
Pysäyttäisin ilmastonmuutoksen ja pakottaisin kaikki valtiot noudattamaan päästörajoituksia. Koska tähän menisi vain puoli minuuttia, olisin loppuajan nurkkakuntainen ja pelastaisin Itämeren.

Syksy alkaa silakoilla

Päivänä muutamana tein silakkaruokaa uunissa. Samantyyppistä ruokaa olen tehnyt monesti ennenkin eri kaloista, mutta tällä kertaa ruoka onnistui yli odotusten. Virikkeen sain jonkun kauppaketjun lehdestä.

Kun on laittanut ruokaa kohta kolmekymmentä vuotta* silloin tällöin ja parikymmentä vuotta lähes päivittäin, reseptejä on edelleen kiva selailla, mutta niihin alkaa suhtautua näsäviisaasti. Tiedättehän, "kyllä minäkin tuollaista osaan säveltää". Pitkästä kokemuksesta huolimatta ruokien säveltäminen onnistuu joskus paremmin, joskus huonommin. Jos olisi fiksu, kirjoittaisi ylös, mitä teki niinä kertoina, kun tulos oli paremmasta päästä. Ja niinpä ajattelin nyt kerrankin tehdä.

Silakat tulivat pakkasesta ja olivat vielä vähän kohmeessa, mutta eipä tuo haitannut. Levitin ne voideltuun matalaan uunivuokaan ja ripottelin päälle maldon-suolaa, mustapippuria ja puolen sitruunan mehun. Seuraavaksi ladoin vuokaan makean sipulin (punasipuli olisi myös sopinut makuihin) ja muutaman pienen kotimaisen valkosipulinkynnen siivutettuina. Sipulien päälle heittelin kolme isoa kypsää tomaattia niin ikään siivuina, pari kourallista kalamata-oliiveja, kunnon ropsauksen Provençen yrttejä ja yhden spelttipaahtoleipäviipaleen, jonka olin paahtanut ja leikellyt pienenpieniksi kuutioiksi. Silppusin joukkoon muutaman aurinkokuivatun tomaatin viipaleen, ja komeuden kruunuksi murustin 200 grammaa kunnon fetajuustoa. Paistoin 225 asteessa 20 minuuttia.

300 grammasta silakkafileitä tulee sopiva annos kahdelle-kolmelle tai vaikka neljällekin - riippuu lisukkeiden määrästä. Meillä sattui olemaan aivan ihania suoraan viljelijältä ostettuja luomuperunoita, joten tarjosin niitä ruoan kylkiäiseksi. Ruoassa leijaili kuitenkin niin lämmin välimerellinen henki, että sen seuraksi riittäisi myös hyvä leipä ja salaatti.

Ja sitten me ryypättiin - pikkuisen chardonnayta ruokajuomaksi nääs.

*) Olin vuorotyöläisen kotitöistä kiinnostunut esikoistytär, niin että miksi en olisi aloittanut aikaisin? 5-vuotiaana kävin ensimmäisen kerran yksin kaupassa, 8-vuotiaana leivoin ensimmäisen kakkuni alusta loppuun itse, ja sitä rataa.

Mitä? Onko hän töissä sikalassa?

Kata kiinnitti huomiota sivupalkkiin, jossa kerron, että työkseni toimitan ja tiedotan. Hän viestitti näin: "Jos ei ole liian henk.koht, niin kysyisin että mitä? Ja pääkysymys: Pidätkö työstäsi? Menetkö sinne innolla? Haluaisitko vaihtaa alaa, vai oletko tyytyväinen?"

Työskentelen järjestössä, jossa toimitan yhtä lehteä ja kaksia verkkosivuja. Olen taittava toimitussihteeri (huom! kaksi teetä), lisäksi kirjoitan juttuja ja hätätilassa kuvaankin. Jos joskus aikaa jää, olen tiedotustiimimme suorittavassa päässä. Suomeksi: kirjoitan ja lähetän lehdistötiedotteita muutaman kerran vuodessa.

Leijonanosan työajastani (99 % siitä, mitä bloggaamiselta jää yli) täyttää toimitussihteerin homma, ja ammatti-identiteettini on toimitussihteerin. Suomeksi: jos joku normaalissa keskustelussa kysyy, mitä teen, vastaan "olen toimitussihteeri", ja jos hakisin uutta työpaikkaa, pyrkisin ensisijaisesti toimitussihteerin töihin.

Toisaalta tunnen yhteenkuuluvuutta järjestöalaan - en haluaisi olla töissä kasvottomassa firmassa, jonka ainoa tavoite on omistajien pankkitilin kartuttaminen. Yhtälö on hieman roplemaattinen, koska "järjestölehteä" ja "kunnianhimoista journalismia" ei ole kovin usein nähty samassa lauseessa. Minun mielestäni nykyisessä työssäni pystyn kuitenkin jollakin tavalla yhdistämään nämä kaksi (kukas se kissan hännän nostaa jne.).

Täytyy sanoa, että pidän työstäni. Pidän siitä, että se on itsenäistä ja monipuolista ja että siinä on äärimmäisen vähän samana toistuvia rutiineja. Rakastan deadlineja, koska olen sen verran laiska, että muuten minun on hankala motivoida itseäni töihin. Sen jälkeen, kun olen saanut lehden painoon, en enää suo sille ajatustakaan, mutta silti minusta on periaatteessa erittäin palkitsevaa, että työn tuotosta voi pidellä käsissään (sitä paitsi pidän painotuoreen tuoksusta). Hienoa on myös lehtityöhön väistämättä kuuluva projektiluonteisuus: yhtä numeroa tehdään sen aikaa kuin tehdään, ja sitten siirrytään taas uuteen, eikä yhtä ja samaa hommaa tarvitse vatvoa kuukausi- tai vuositolkulla.

Kun kerran töissä on pakko käydä, niin oikein mielelläni käyn siellä missä käyn.

Täytyy kuitenkin myös sanoa, että ainoa syy töissä käymiseen on palkka. Jos voittaisin lotossa, sanoisin työkavereille, että hasta la vista, voin tulla joskus käymään ja tuoda pullaa, mutta noin muuten meikäläinen ei enää tähän läävään jää. Olisi sitä muutakin tekemistä.

Everybody hurts

Ylimalan -t kysyi: Miten suhtaudut siihen, että joku loukkaa sinua? Entä kiitoksiin?

Kummallista kyllä pystyn ihan lonkalta kertomaan, miten suhtaudun kiitoksiin: vähättelevästi. Tykkään kehuista - kukapa ei - mutta en oikein jaksa kuunnella niitä. Sen sijaan vaatii miettimistä, ennen kuin miellän, miten suhtaudun loukkauksiin.

En loukkaannu kovin helposti, tai ainakin kuvittelen niin. Erityisesti sanallisia loukkauksia minulle on vaikea saada menemään perille asti, missä ne satuttaisivat. Sanojen ainoa ikävä puoli on se, että ne jäävät muistiini pyörimään. Voin kertailla niitä mielessäni loputtomiin, jos haluan ja vaikka en haluaisikaan. Noin muuten sanat ovat kevyitä ja ulkokohtaisia. Niihin voi tarttua, ne voi analysoida puhki, ja niistä voi jopa ottaa opikseen.

Teot ovat epämääräisiä ja tulkinnanvaraisia, mutta siitä huolimatta luotan niihin enemmän kuin sanoihin. Jos minua haluaa loukata oikein verisesti, loukkaus kannattaa suorittaa teoin.

Tavalliset arkipäivän epäreiluudet saavat minut tulistumaan nopeasti ja leppymään yhtä nopeasti. Mutta kun todella tunnen itseni maksaa, pernaa ja munuaisia myöten loukatuksi, reagoin aivan toisella tavalla: Menen kokonaan lukkoon. Käperryn haavoittuneiden sisäelinteni ympärille, enkä pysty aluksi tekemään mitään. Hetken päästä pystyn kävelemään, ja sitten kävelenkin vaikka maratonin, jos aikaa ja tietä vain riittää. Todennäköisesti samalla itken hieman - en ole ihan varma, koska itsetutkiskelu jää noina hetkinä taka-alalle.

Tämän valossa on varmaan hyväkin, että en loukkaannu kovin usein enkä kovin helposti.

Loppujen lopuksi olen sitten kuitenkin niin pirullisen tasapuolinen ja ärsyttävän lahjomaton, että alan pohtia, mitä loukkauksen takana on. Jos tuntuu, että asia on selvitettävissä, pyrin sen selvittämään. Jos taas päädyn siihen, että asiaa on turha vatvoa, käännän sille selkäni ja jatkan eteenpäin. En unohda, mutta en myöskään muistele pahalla. Toistaiseksi homma on toiminut, mutta ehkä vielä joskus terapeutin sohvalla kaikki kärsityt vääryydet hyppivät silmille. Mene tiedä.

-t:lle kiitokset visaisesta kysymyksestä, joka herätti henkiin kaikki vanhat viisaudet. Päällimmäisinä mieleeni tulevat "tunne itsesi" ja "tieto lisää tuskaa". Välillä tämmöisiä on hyödyllistä pohtia. Suosittelen!

Vastaan ensin kysymyxiin

Minulle esitettiin joitakin kinkkisiä kysymyksiä, mutta itsehän niitä pyysin (ks. alla). Lisääkin saa edelleen kysyä. Suosittelen kysymysten keräämistä kaikille, jotka eivät muuten tunnu keksivän kirjoitusaiheita.

Ja sitten asiaan!

Elma ja Ohari pistivät toistaiseksi tiukimman: Koska nähdään? Näyttäisi siltä, että piakkoin ja syyspimeillä viimeistään olisi salatapaamisen aika. Ensin pitäisi ratkaista kaupunkipoliittinen ongelma: meille vai teille? Vai jonnekin sille välille?

-t:n ja Katan kysymyksiin vastaan myöhemmin. Mahdollisimman pian. Lupaan!

Piilomajan emäntä halusi tietää,
- kahvi vai tee??
- kissa vai koira??
- musta vai valkoinen??

Periaatteiden ytimiin mennään* ... Nyt pitää olla tarkkana, ettei kukaan suutu. Kaikilta tee-, kissa- ja valkokaulusihmisiltä pyydän jo etukäteen anteeksi, ei minulla ole mitään teidän valintojanne vastaan! Hupsheijaa, paljastin jo vastaukseni, mutta lavennanpa vielä hiukan.

Kahvi on intohimoni, mutta arkipäiväisissä tilanteissa valitsen useammin teen. Juon teetä työpaikan kahvipöydässä, kokouksissa yms. tilaisuuksissa ja illalla kotona. Syynä on se, että monessa paikassa tarjotaan kamalan pahaa kahvia; mieluummin sitten vaikka juon laihaa ja mautonta teetä. Illalla kotona taas juon rooibusta tai muita yrttijuomia, joiksi tarpeen vaatiessa lasketaan myös viini ja olut. Hyvään kahviin olen surkeasti addiktoitunut, en pääse aamuisin minnekään, ennen kuin olen ryystänyt sitä pari - kolme mukillista. Niin ja ruoka ilman espressoa on kuin i ilman pistettä - ihan kelpo mutta jotain siitä puuttuu.

Kissoille olen valitettavasti allerginen, ja siksi emme oikein ymmärrä toisiamme. Pystyn olemaan samassa tilassa kissan kanssa, kunhan otan antihistamiinia enkä koske kissaan (ja tämä on jo suuri parannus muutaman vuoden takaisesta tilanteesta). Sen sijaan koirille en ole ollenkaan allerginen, voin rapsutella niitä vaikka päivät pääskytysten.

Viimeiseen kysymykseen vastaan: musta. Tämä ei ole mikään rotu- vaan pikemminkin t-paitakannanotto. Käytän paljon mustia vaatteita, valkoisia en ollenkaan. Selitykseksi riittänee, että en ole siisti ihminen, ja kaiken lisäksi olen allerginen kloriitille.

*) Kuten huomataan, Piilomajan emäntä iski kysymyksillään paitsi periaatteiden myös allergioiden ytimeen. Tämä kuulostaa siltä kuin olisin kovinkin vaivainen, nuhainen ja rupinen koko ajan, mikä ei suinkaan pidä paikkaansa. Kissojen ja joidenkin harvinaisten kemikaalien lisäksi olen nimittäin tätä nykyä allerginen vain joillekin siitepölyille, ja enimmäkseen allergiat eivät vaivaa minua ollenkaan. Mikä onkin hyvä, sillä siedän huonosti antihistamiineja. Ne väsyttävät, hidastavat, turvottavat ja tekevät ärtyisäksi. Arvatkaa, miten kivan yhdistelmän ne muodostavat PMS-oireiden kanssa!

Kiitos, anteeksi

Kiitos kivoista kysymyksistä! Lisääkin saa esittää, ks. alla. Vastaan niihin asap. Tällä hetkellä äidin 60-vuotislahjan ja -juhlien suunnittelu pitää niin kiireisenä, etten taaskaan ehdi osallistua edes Runotorstaihin. Myöhemmin paremmalla ajalla!

Oisko jollain jotain kysyttävää?

Tällainen tiedätte-kyllä-mikä kiersi Blogistaniaa joskus maailman aamussa. Tuolloin en muistaakseni noteerannut sitä mitenkään, mutta koska olen iloisesti epätrendikäs, ajattelin ottaa sen käyttööni nyt. Jos tähän hommaan vaikka saataisiin vähän vauhtia.

Ohje kuuluu kaikessa yksinkertaisuudessaan jotakuinkin näin:
Esitä blogin pitäjälle kysymys tämän postauksen kommenttilootassa. Blogin pitäjä vastaa kysymyksiin mahdollisimman pian.

Kommenteista sun muusta interaktiivisuudesta huolimatta blogin pitäminen on suhteellisen epädemokraattista hommaa. Kirjoittaja päättää, mistä kirjoittaa, ja siihen ei ole kellään mitään sanomista. Tämä on väärin. Valtaa lukijoille! sanon minä.

Toisin sanoin: kysykää jotain, mitä tahansa, niin minä vastaan mitä tahansa! Tässäpä ainutlaatuinen vaikuttamisen mahdollisuus! Ei ehkä verrattavissa presidenttiehdokkuuteen mutta ainakin nyt äänioikeuteen kirkkovaltuuston vaaleissa. Älä jätä tilaisuutta käyttämättä! Olisi meinaan hiukan noloa, jos kukaan ei kysyisi mitään.

Päätetyöskentelyä

Gallup: Missä olit viikonloppuna?
Kukkis: Mökillä.
G: Mitäs teit?
K: Lapioin kakkaa.

Mökkinaapurinamme on joutsenperhe. Kaunis lintu, elämisen oikeus jne. jne. Mutta jumatsukka että se tuottaa paljon kakkaa!

Edelliset ihmisasukkaat olivat poistuneet mökiltä tiistaina, ja me menimme sinne perjantaina. Sillä välin joutsenet olivat ottaneet vessakseen yhden mökkirannan kallioisista niemenkärjistä - tietenkin juuri sen, jonka kupeesta mennään uimaan, jonka päästä koetaan katiska ja jolla lapset juoksentelevat edestakaisin. Lauantaiaamupäivän kulutin noukkimalla kikkareita hellävaraisesti lasten lumilapioon ja kuljettamalla niitä muutaman metrin päähän kuivalla maalla kasvavaan kaislikkoon. Kaikki tämä varovaisuus siksi, etteivät kikkareet olisi hetken päästä kelluneet uimavedessämme.

Niemenkärjestä pidemmälle mitkään linnut eivät tule. Siitä pitävät huolen käärmeet. Nyt kaikki kauhistuitte, vai mitä? Ei huolta, käärmeet ovat kumisia, ne on ostettu Stockan leluosastolta ja ruuvattu kiinni kallioon juuri nimenomaisesti lintujen karkottamista varten. Toimii kuin häkä.

Täytynee hommata vielä yksi käärme uimakallion kärkeen. Kakan lapioiminen ei nimittäin ole ikinä kivaa.

Nyt nenä vuotaa ja aivastuttaa - onneksi silmät kutisevat sen verran, että allergiaa tämä vain taitaa olla. Ettei esimerkiksi lintuinfluenssaa.

Vieraileva taiteilija

Äitikirahvi, lapsikirahvi ja palmu
Tussi paperille
297 x 210 mm
Lainassa taiteilijalta

(Varastin idean ystävältäni Justroselta.)

Hyvää viikonloppua kaikille!

Lyhyt lomayhteenveto

Tällainen täytyy aina tehdä. Se ei ole mikään selitys, että lomasta on jo yli kolme viikkoa.

Elämää suurempia uutisia. Vakavat asiat on kerrottava, ennen kuin voi siirtyä kevyempiin. Tänä kesänä läheisille nimittäin sattui keskivertoa kovempia juttuja. Uutispuolella viimeisen lomaviikon saldo oli aika hurja: yksi syöpä ja yksi avoero. Masennus vaani jo nurkan takana, mutta onneksi kuulin samalla viikolla, että kolmeen tuttuun perheeseen on tulossa vauva. Sairastuneen ja eronneen tilanteet eivät siitä tietenkään miksikään muutu; heille yritän antaa niin paljon tukea kuin voin. Vauvauutiset kuitenkin osoittavat, että elämä jatkuu. Henk.koht. minusta on ihanaa päästä haistelemaan ja kanniskelemaan muiden vauvoja - oma vauvani kun on jo 115-senttinen, 20-kiloinen jössikkä.

Visiteerattuja paikkoja. Pitkästä aikaa reissasimme laajemmin kotimaassa ja kävimme ihan uusillakin paikkakunnilla. Suomi on hieno! Voin lämpimästi suositella muun muassa tutustumista Petäjäveden vanhaan kirkkoon, syömistä ja juomista Jyväskylän Old Brick's Innissä ja lomanviettoa Ruovedellä. Ekaa kertaa noin sataan vuoteen piipahdimme ohi ajaessamme myös festareilla - pakkohan se oli, kun siellä esiintyi Viisivuotiaan suosikki Teräsbetoni (en linkitä, koska sivuilla on jotain ihme härdelliä).

Ostettuja kenkiä. Tänä kesänä harvinaisen vähän - eikä kummissakaan ole korkoja! Ostin siis koko viisiviikkoisen loman aikana vain kahdet kengät, molemmat mallia tennari. Tämä vaatisi niin ison rastin, ettei seinä riitä mitenkään. Muuten en ole himoshoppaaja, mutta kenkiä en voi vastustaa, ja sitä paitsi tarvitsenkin aina uusia, koska kulutan vanhat puhki sellaista vauhtia. Omituiseen käytökseen saattaa olla syynä se, että ostin heti alkukesästä mainiot puukengät, jotka ovat sekä ihanan vihreät että tavattoman hyvät jalkaan. Niillä olen kopsutellut koko kesän.

Työasioiden muistelua. Ei yhtään. Toistan: ei yhtään. Och samma på svenska. Ensimmäistä kertaa sitten kouluaikojen minulla oli viiden viikon pituinen loma, ja se oli huomattavasti pitempi ja parempi kuin edelliskesien neljä viikkoa. Neljä viikkoa on selkeä ja konkreettinen ajanjakso, alle kuukausi - heti alkuun tietää, että se on ohi yhdessä hurahduksessa. Viisi viikkoa sen sijaan on määrättömän pitkä - ensimmäisenä lomapäivänä tuntuu, että loman loppua ei näy. Unohdin työn niin totaalisesti, että jos duunipaikka ei olisi ihan kodin naapurissa, olisin varmaan ensimmäisenä työpäivänä eksynyt.

Tyhjä taulu

Uusi, kiiltävä blogi! Mitä siihen kirjoittaisin?

En ole koskaan kärsinyt tyhjän sivun kammosta - ehkä minusta siksi ei tullutkaan kirjailijaa vaan ihan tavallinen toimitussihteeri. Minulla ei ole mitään vaikeuksia töhriä uuden muistikirjan ensimmäistä sivua, kunhan olen ensin hetken nuuhkinut ja plarannut sitä.

Jonkinlaista linjanvetoa tämä kuitenkin tuntuisi vaativan. Tältä kynnykseltä voi lähteä moneen suuntaan. Ulos vai sisään? Jos ulos, kotipihalle vai kauemmas? Jos sisään, keittiöön vai makuuhuoneeseen?* Kerronko, kuinka monta leivänmurua on ruokapöydän alla ja millaisia paperilentsikoita Viisivuotias tällä hetkellä taittelee? Vai pohdinko laajemmin elämän ja maailmankaikkeuden tilaa?

Tuntuu siltä, että eniten palautetta saa kirjoituksista, joiden aiheet ovat suorastaan piinallisen henkilökohtaisia. Sellaisia en kuitenkaan aikonut kirjoittaa (tämä on periaate, saa nähdä, kuinka kauan se pitää). Tässäpä pähkinä purtavaksi, sillä kommentteja toivoisin kovasti.

Vanhalla Kukkamaalla jossain vaiheessa tärkeintä oli kirjoittaminen, ja jos silloin tällöin sain kommentin, se oli ylimääräinen bonus. Myöhemmin tilanne kääntyi päälaelleen. Kirjoittaminen on edelleen kivaa ja nupin kunnolle välttämätöntä, mutta sitä saan harrastaa muuallakin. Vähitellen minulle on alkanut kirkastua seuraava totuus: blogikirjoittaminen on kommentoinnin sivutuote. Pöytäkirjaan merkittäköön, että kommentit ovat toivottuja ja tervetulleita! Lupaan pitää niistä hyvää huolta, kuunnella ja paijata.

Hahaa! Tilanteessa on yksi aivan loistava puoli. Jos en keksi mitään, ainahan voin julkaista uudelleen kaksi vuotta vanhoja tekstejäni. Ei niitä kukaan enää muista.

*) Siltä varalta, että jonkun korvat nyt alkavat kuumottaa, totean, että meillä makuuhuoneessa nukutaan - mutta jos haluatte kuvitella jotain muuta tylsän päivänne piristykseksi, niin kaikin mokomin.

P.S. Nörttiosastolta tiedotetaan, että sivupohjaongelmat ovat työn alla. Saattaa olla, että vaihdan kokonaan uuden sivupohjan, jos en saa tätä toimimaan. Kunhan kerkeän.

Nörttikysymys

Osaisiko kukaan kertoa, mistä johtuu, että oikea sivupalkki on pudonnut tuonne leipiksen alle? Miten sen saisi takaisin oikealle paikalleen? Vai onko kyseessä vain Firefoxin ja Safarin ongelma?

Pyydän anteeksi tätä alkukankeutta. Palaan mahdollisimman pian normaaliin sanailuun.

Mitä jäi jäljelle, kun pöly laskeutui?

Jo jonkin aikaa olen halunnut muuttaa Kukkamaan ulkoasua. Nyt se on vihdoin tehty. Bloggerin valmiit sivupohjat eivät minua niin hirmuisesti miellytä, mutta yritän tottua tähän. Kun Kukkamaan 2-vuotispäivä lähestyi, kaipasin suurempaakin muutosta. Toivottavasti tomusta nousee uusi ja uljaampi Kukkamaa.

Lyhennetty 16.8.2006.