Miksi meitä laiskoja laulattaa, helppo raha ja elämä naurattaa

Kiitos ja kumarrus sentään, Tiina paiskasi haasteella:

”Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa. Anna eteenpäin ainakin viidelle bloggaajalle.”

1. Lapset. Nuo perässävedettävät, murjottavat, patalaiskat sontiaiset. Nuo edellä pomppivat, hymynaamaiset, avuliaat intopiukkikset. Silloin tällöin (lue: monta kertaa päivässä) raivostun tai tylsistyn heihin, mutta enimmäkseen kuitenkin olen lemmessä ja lääpälläni. Mitä pienten silmien pilkahduksia! Mitä läpänheittoa! Millaisia persoonallisuuksia! Ei mahda mitään, tähän minut on luotu, lasten kanssa elämiseen.

2. Aurinko, valo ja lämpö. Pitäkää neljä vuodenaikaanne, talvi ei vaan oo mun juttu. Ettei puolet elämästä kuluisi säätilan takia mököttämiseen, yritän löytää talvestakin nautinnollisia hetkiä ja hyviä puolia. Niitä ovat esimerkiksi glögi, kynttilät, uuniruoat, isot kaulahuivit, lasten pipokiharat ja punaiset posket. Lämpimästä vuodenajasta plussapuolia ei tarvitse erikseen etsiä. Voi vain olla ja nauttia.

3. Ulkona liikkuminen, olipa vuodenaika mikä tahansa. Kun happi virtaa kehoon, tuntee elävänsä. Liike selkeyttää ajatuksia ja maisematerapia hivelee sielua.

4. Parisuhde. Se voi tosiaankin olla elämää rikastuttava asia. Jännä juttu. Eksän kanssa viimeisinä vuosina totuin siihen, että parisuhde on kiiltäviä kulisseja, laimeaa kiintymystä, kamalaa ahdistusta tai kaikkia näitä yhtä aikaa. Olin jo ehtinyt unohtaa, miltä tuntuu, kun samassa kodissa asuu toinen aikuinen, jolle minä olen tärkeä ja haluttava. Se on aika jees tunne.

5. Ystävät ja ystäviksi laskettavat perheenjäsenet. Pus.

6. Aistit. Koska ilman niitä emme kokisi maailmasta mitään. Näkö- ja kuuloaisti ovat ikisuosikkeja ja maailmassa pärjäämisen kannalta käteviä, mutta haluaisin kutsua estradille pari muutakin aistia, joita ilman arkeni olisi kuolettavan tylsää. Iso käsi tunto- ja makuaistille! Lapasten lämpö ja karheus, lapsen ihon pehmeys, armaan hyväilyt, tee, suklaa, pähkinät – siinä muutamia elämäni sulostuttajia, jotka ilman aisteja olisivat mulle herttaisen yhdentekeviä.

7. Oppiminen ja osaaminen. Nautin kummastakin. Muistan joka päivä olla kiitollinen siitä, että pää ja kroppa vielä toimivat ja jopa oppivat uuttakin. Rapistuminen on jo alkanut, huomaan sen kyllä, mutta vielä selkä venyy, jalka nousee, hengitys kulkee, jaksan urheilla, tajuan vitsit ja osaan laittaa ruokaa. Hyvä mä!

8. Kaunis ja tilanteeseen sopiva kielenkäyttö. Olipa sitten kirjoitettua tai puhuttua kieltä ja suomee, savvoo tai jotakin muuta.

9. Hyvät teot ja iloiset yllätykset. Muistakaa olla kilttejä toisillenne!

10. Vesi. Tykkään juoda sitä, katsella sitä ja polskia siinä. Yritän omalta osaltani hoitaa hommat sillä lailla, että lasteni lapsillakin olisi puhdasta juomavettä ja kauniita merimaisemia.

En jaa eteenpäin, mutta ottakkee, ottakkee, jos jonkun mieli tekee.

Kirja joka muutti elämäni

Kirjahaaste jatkuu. Seuraavaksi tehtävänä on esitellä kirja, joka muutti elämäni. Lapsuusvuosina joka ikinen kirja oli potentiaalinen maailman mullistaja. Omalla tavallaan elämääni muutti ensimmäinen lukemani vanhanajan tyttökirja, ensimmäinen Neiti Etsivä, ensimmäinen dekkari, historiallinen romaani, klassikko ja niin edelleen. Halusin uskoa, että jokainen kirja tarjoaa syvällistä viisautta, kunhan sen sanoman vain ottaa auliisti vastaan. Ja minähän otin. Pollyanna sai minutkin kokeilemaan optimismia. Ursula-kirjojen takia harkitsin sairaanhoitajan uraa. Mustan myllyn mestarista tajusin, että taikuus se vasta kannattaa.

Hurjassa nuoruudessani kirjoilla oli konkreettisempaakin merkitystä elämässäni. Ensimmäinen lukemani ruotsin-, englannin- tai saksankielinen kirja antoi minulle luottamusta kielitaitooni ja maailmalla pärjäämiseen. Voisipa olla, että jos nyt näin vanhana saisin luetuksi ensimmäistä kertaa kokonaisen romaanin vaikkapa ranskaksi, ajatukset pyörisivät melkoista kuperkeikkaa. Jokainen kieli on oma maailmansa.

Tuntuu kuitenkin siltä, että vaatii vähän enemmän, ennen kuin kirjan voi sanoa muuttaneen elämän. Siksi tämän kisan loppusuoralle pääseekin kaksi kirjaa: Elisa Ikävalkon Käytännön tiedottaminen ja Kari Kiianmaan Hyvä ero – uusi elämä. Ikävalkon teos on luultavasti ensimmäinen tiedottamiseen liittyvä kirja, jonka luin. Siitä viimeistään ymmärsin, että voisin suuntautua viestintäalalle. En tiedä, kuinka hyvä se muuten oli, mutta ainakin se oli riittävän yksinkertainen. Sama pätee Kiianmaan kirjaan – sekin oli riittävän yksinkertainen, ja siitä viimeistään tajusin, että voin selvitä avioerosta entistä ehompana. Käytännön tiedottaminen on edelleen työhuoneeni hyllyssä, mutta Hyvä ero on päässyt vielä keskeisemmälle paikalle, yöpöydälleni asti. Siksi julistan Hyvän eron voittajaksi.

En osaa yhtään arvioida, miten Hyvä ero pärjää omassa lajissaan. En harrasta self help -kirjoja, enkä ole lukenut yhtään toista erokirjaa, paitsi jos sellaiseksi lasketaan Kataja ry:n Solmu parisuhteessa -vihkonen. Pääasia ainakin itselleni oli, että kirja antaa tunteen jaetusta kokemuksesta ja rohkaisevan esimerkin: muutkin ovat olleet samassa tilanteessa ja selvinneet siitä. Lisäksi kirjassa kiinnitettiin huomiota lasten asemaan erossa, mikä oli itselleni tärkeää. Tältä pohjalta voin suositella Kiianmaan kirjaa niille, jotka joutuvat eroasioita miettimään.

Kuva on askarreltupaskarreltu Hyvä ero -kirjan kannesta.

Vanha sydän

Kaikki on jo sanottu, kirjoitettu.
Minä vain sanon sen sinulle,
sinulle vielä kerran.

Minulla ehkä on vanha sydän. En jaksa enää argumentoida. Mieluummin lainaan muiden sanoja. Niin kuin vaikka taas ajankohtaisessa kotiäiti-uraäiti-keskustelussa - olisi mulla ajatuksia, mutta mitäpä niistä, kun joku muu, kuten Pagistaanin Kati, on jo osannut tiivistää pääasiat.

Vanhasta sydämestä on hyötyä. Se saa edes joskus minut hymähtämään leppoisasti sen sijaan että alkaisin raivota, kun eteinen on täynnä hiekkaa, märät pyykit lojuvat pesukoneessa, isosisko kurmoottaa pienempäänsä ja esimurkku raivoaa tekemättömille läksyilleen. Vai oliko se sittenkin joustavan mielen ansiota?

Kaikki on jo sanottu joka tapauksessa.

Alkuun lainaamani Pertti Niemisen runo on ollut minun mielestäni ihana siitä lähtien, kun 15-vuotiaana kirjoitin sen muistiin kukkakantiseen kirjaan, johon keräsin itselleni tärkeitä tekstejä, enimmäkseen lyhyitä runoja ja aforismeja. Minulle se on rakkausruno, vaikka voisihan se jotain muutakin tarkoittaa. Kulunut on kaunista. Rakkaalleen voi antaa ruusun äärettömän monta kertaa, eikä yksikään kerta ole liikaa. Pitää vain löytää se joku, jolle haluaa sanoa "rakastan sinua" joka päivä elämänsä loppuun asti. Se haave pitää hengissä.

Vaikka oikeastaan se joku voisi olla kuka tahansa. Ehkä minäkin olen jo löytänyt hänet. Hurja ajatus.

Ole vaan

Kirsti Manninen totesi tässä taannoin jossain akkainlehdessä* meidän kaikkien tunteman tosiasian: jos haluaa (avio)liittonsa kestävän, täytyy valita puolisonsa uudestaan joka aamu.

Ei myöskään ole pahitteeksi, jos yrittää silloin tällöin ilahduttaa puolisoaan ja välttää niitä asioita, joiden tietää ärsyttävän tätä. YLEn nettisivuilla* on ihastuttava parisuhdeakatemia, jossa sanotaan muun muassa, että kumppanin ilahduttaminen voi laukaista hyvänsuuntaisen noidankehän.

Näinhän se on. Toista ei voi muuttaa mutta omaa käytöstään voi. Tätä voi testata ihan vieraidenkin ihmisten kanssa, jos ei kotona kehtaa. Hymyilemällä saa usein hymyjä ja sitä rataa.

Ihmisten väliset asiat ovat periaatteessa helppoja ja itsestään selviä, mutta käytännön oteutus joskus ontuu. Kyllähän nämä tietää, mutta pieni muistutus ei koskaan haittaa. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku.

* Lähdeviitteet kohdillaan kuten aina. Googlatkaa, jos kiinnostaa.

Nainen löysi pakastimestaan lohen

Kun lapset ovat poissa, elämme pellossa, tämähän on jo moneen kertaan todettu. Keskitymme tärkeisiin asioihin, kuten toisiimme, ja jätämme väliin epäoleellisuudet kuten kaupassa käymisen. Ruokaa laitetaan reseptillä "mitä kaapista löytyy", ja toisinaan siitä tulee silti jumalaisen hyvää. Esimerkiksi eilinen sapuska oli sen verran maukasta, että siitä pitää kirjoittaa muistoksi jälkipolville.

Kävi sellainen tuuri, että pakastimesta löytyi paketti lohta annospaloina. Pakastekala on pakastekalaa, mutta on se parempaa kuin ei kalaa ollenkaan. Lätkäisin kohmeiset fisut rasvattuun uunivuokaan ja rouhin niiden päälle rutkasti pippuria. Ladoin vuokaan pilkotun salottisipulin, tuoretta timjamia ja muutaman oliivin. Peittelin lohipalat tomaattiviipaleilla ja aurajuustoklönteillä, ja pirskottelin koko komeuden päälle puolikkaan sitruunan mehun. Paistoin uunissa puolisen tuntia. Meidän uunimme on sökö, ja siksi jouduin vääntämään lämmön 225 asteeseen (sori vaan, Itämeri), mutta parisataa tai vähemmänkin riittäisi varmasti mainiosti.

Teki hirveästi mieli perunaa lisukkeeksi, mutta meillä ei ollut potun pottua. Onneksi oli jotain vähän paremman sorttisia ranskalaisia, joita laitoin samoilla lämmöillä kalan kanssa. Tammenlehväsalaatista, tomaatista ja tuoreesta basilikasta syntyi salaatti, ja ruokajuomaksi löytyi jääkylmä olut.

Aah. Taas jaksoi.

Ruoan jälkeen ajelimme ratikalla Kolmikulmaan ja kävelimme meren rantaan. Vähän sataa tihuutti, mutta ei me oltu sokerista. Jälkkäriksi nautimme Ursulassa rommikaakaot - herkullista! suosittelen! - ja niiden voimin kävelimme rantoja pitkin melkein kotiin asti. 

Meri on hurja ja hieno, hurjan hieno. Muistutus itselle: korjauta se uuni.

Temppu ja kuinka se tehdään

Röhnötän sohvalla suhteellisen siistissä asunnossa, joka näyttää kodilta. Katselen tammikuun auringon valoa, joka liikkuu lattioilla. Nautin olostani, juon kahvia ja luen hyvää kirjaa. Kesken on Siri Hustvedtin Amerikkalainen elegia. Ei voi mitään, mutta minusta se on mahtava. Pakotan itseni välillä laskemaan sen käsistäni, ettei se loppuisi liian aikaisin.

Täytyy osata nauttia lapsettomien viikonloppujen hyvistä puolista, niin kuin vaikka seksistä ja lukemisesta.

Piitu asuu nykyään enimmäkseen meillä. Hassua ajatella, että reilu puoli vuotta sitten asuimme Viltsun kanssa kahdestaan ja yhtäkkiä meitä on tuplasti.

Parisuhteen kannalta tilanne on aika ihanteellinen. Useimmiten kotona on lapsia ja kaikenlaista touhua ja pyöritystä, mutta välillä on aikaa meille kahdelle. Pakko myöntää: itsekin varmaan olen parempi äiti, kun välillä saan olla ihan vain ihminen, nainen ja jonkun rakastettu.

Etsin kumppania, sain samalla kuskin

”Tämähän se on sitä perhe-elämää. Lasten harrastuksiin kuskaaminen menee kaiken muun edelle”, tokaisi EM hymysuin, kun jo toista kertaa peräkkäin tarjoutui viemään Viltsun muskariin. Yhtenä lauantaina kuljetimme EM:n kanssa kahdestaan sukulaistyttöäni balettiin, tytön 1-vuotias velipoikakin oli mukana. Mikäs siinä jos tykkää lapsista ja autolla ajosta. Onhan se minunkin mielestäni kivaa. Saa leikkiä ydinperhettä.

Myös ostosreissuille EM lähtee mielellään kuskiksi, vaikkei olekaan mikään kova shoppailija. Asiassa on se ikävä puoli, että hänen mielestään kaupoissa kierrellään yhtä matkaa. Tyyppi tunkee minun kanssani naistenvaateliikkeisiin, niin etten saa rauhassa katsella, ja sitten vielä olettaa, että minä tuhlaan aikaani miestenosastoilla. Boooring! Minäkään en jaksa olla ostoshelveteissä kuin äärimmäisen rajallisen ajan – se pitäisi käyttää tehokkaasti.

Asiasta yhdeksänteen, kesäkuussa häitään viettänyt pariskunta lähetti hääkuvansa. Ovat niin kauniita! Näyttävät kuuluvan yhteen, katsovat samaan suuntaan. En ole koskaan tajunnut sellaisia hääkuvia, joissa toinen tuijottaa rakastuneesti toista ja toinen tähyää kaukaisuuteen. Paremmille markkinoille?

Elämän virtaan

Kiitos kommenteistanne. Vastaan tässä kaikille yhteisesti.

Tuntuu valtavan hyvältä, kun joku tykkää, ottaa kiinni. Monta vuotta kului niin, että vaikka nautin elämästäni, sen kokonaissaldo meni aika kivuliaan puolelle. Ei olisi niin paljon haitannut, vaikka olisin jäänyt ratikan alle – Viltsu tietysti olisi surrut ja muille olisi jäänyt kamalasti siivottavaa. Nyt en missään tapauksessa haluaisi että niin kävisi.

Onnittelen itseäni siitä, että itsetuntoni ei erosta kolhiintunut vaan vahvistui. Nyt olen pikkuisen hoikempi ja paljon rehellisempi, tiedän paremmin, mitä tahdon ja mitä en ainakaan tahdo, ja mulla on nätimpi tukka. Minä voin olla minä. Voin syödä hyvänolon ruokia ja tehdä itse omaan elämääni vaikuttavia päätöksiä. Voin ottaa aikaa siihen, että istun ja katselen ikkunasta, kuinka tuuli heiluttaa puiden oksia.

Kun näille sentimentaalisille linjoille lähdettiin, ei pysähdytä tähän vaan jatketaan vähän pidemmälle. Lauantaiaamuna mökillä heräsin ennen muita, kaivoin muistikirjani esiin ja kirjoitin mahtipontisen julistuksen, joka nyt jotenkin sopii tähän:

Aion elää jokaisen päivän täysillä (sic). Tuntea jokaisen tunteen, liikuttaa jäseniäni, halata ja suukotella, istua sylikkäin, nuuhkia tuulia, laulaa, kirjoittaa, kokata, pyykätä, keskustella ja joskus jopa inttää, haukata liian isoja paloja, rauhoittua, katsella merelle.

Ihan ensimmäiseksi kuitenkin keitän kahvit.

Nörtteily onnistuu nakunakin

Viltsu on ollut tällä viikolla monta iltaa isällään. Nykyisen elämäni miehen kanssa olemme käyttäneet tilaisuuden hyväksemme ja harrastaneet aikuisten asioita: estotonta nörtteilyä.

Ensimmäinen riitamme ei suinkaan syntynyt kotitöistä, vaikka niissä olisikin riitelemistä. Ehei, se syntyi siitä, että minun mielestäni elämäni mies käytti liikaa aikaa Eikan hiplaamiseen. Eikka on läppärini, jos ken ei sattunut tietämään. Enkä edes ollut mustasukkainen hiplaamisesta vaan Eikasta itsestään. En ehtinyt ikinä lukemaan blogeja tai naamakirjailemaan, kun huushollin ainut tietokone oli koko ajan miehen hallussa. Niinpä pakotin miehen ostamaan oman kannettavan.

Sellaista se on näiden eronneiden miesten kanssa. Vaikka niillä olisi pelit ja vehkeet tallella, joskus niiden koneet ovat jääneet sille tielleen.

Kahden kannettavan myötä meillä on oikein sopuisaa.

Tässä iltana muutamana olin ollut myöhään töissä, ja kun tulin kotiin, mun oli pakko nopeasti tarkistaa yksi juttu naamakirjasta. Ryntäsin takki päällä suoraan olkkariin Eikan luo, en edes "moi" sanonut kenellekään muulle. Sen yhden jutun tarkistamiseen ei kauaa mennyt, ja jostain syystä kerrankin heti sen jälkeen kirjauduin ulos. Minkä jälkeen välittömästi keittiöstä kuului vähän äkäinen: "Mitä sä nyt lähdit kun mä olisin just laittanut sulle viestin!"

Tässä ei olisi mitään hupaisaa, ellei residenssimme olisi niin pieni. Keittiön ja olkkarin välillä ei ole edes kunnon seinää. Vaikka olimme miehen kanssa eri huoneissa, istuimme jotakuinkin vierekkäin. Olen ollut kokoustiloissa keskustelemassa ihmisten kanssa, jotka ovat istuneet kauempana minusta.

Eilen sitten päätimme viettää oikein romanttista kahdenkeskistä laatuaikaa. Kaadoimme punkkua laseihin, sytytimme kynttilän, istahdimme keittiön pöydän ääreen nenät vastakkain - ja onnellisesti hymyillen avasimme kumpikin koneemme. Mies räiski menemään jotain nettipeliä, minä taas jutskailin kavereille maailman toiselle puolelle.

Tällä viikolla naamakirja on tarjonnut erityisen kivoja ylläreitä. Kaverini merten ja vuosien takaa löysi minut sieltä ja otti yhteyttä. Olen myös useampana iltana sattunut yhtä aikaa linjoille eteläisessä ja pohjoisessa Amerikassa majailevien ystävien kanssa. Kyllä kai sitä voisi chattailla muuallakin kuin naamakirjassa, mutta minä nyt satun tykkäämään siitä.

Ei minun tarvitse välttämättä lähteä minnekään, jos voin keittiön pöydän äärestä katsella kuvia ja jutella ihmisten kanssa. Ekologisesti kestävä vaihtoehto. Ja sikälikin hyvä, ettei mulla ole mitään päällepantavaa.

Siitä tulikin mieleeni, että vielä on muutama päivä aikaa vastata sivupalkin kyselyyn. Kaikki toiveet täytetään tai ainakin yritetään. Onneksi kovin moni ei ole toivonut päivän asuja, koska ... (kaikki yhteen äneen:) mulla ei ole mitään päällepantavaa.

Seuraava kysymys suuntautuu naispuolisille lukijoille (eipä täällä ole miehiä näkynytkään), jotka ovat lähestyneet neljänkympin rajapyykkiä minua ennen. Omalla kohdallani se tietysti häämöttää niin kaukana tulevaisuudessa, ettei siitä tarvitsisi huolta kantaa, ellen jo nyt joutuisi kärsimään siihen liittyvästä ilmiöstä. Kertokaapa, arvon naiset, kävikö teillekin niin, että painovoiman vaikutuksesta fyllit putosivat - jopa siinä määrin, että vaatteet kävivät liian isoiksi? Omasta mielestäni en ole kokonaisuutena laihtunut yhtään, täytteet vain ovat valuneet eri paikkoihin, ja nyt farkut kirjaimellisesti putoavat päältä. Numeroa pienempiin housuihin en kuitenkaan mahdu, luulisin, eikä mulla ole varaakaan uusia koko garderoobia. Mikä neuvoksi?

Yh-Kukkis täällä, hei

Huomenna leikin neljän lapsen yh-äitiä. Olen lupautunut hoitamaan lapsia siksi aikaa, kun ystäväpariskunta yrittää elvyttää avioliittoaan kahdenkeskisellä teatteri-illalla.

Avioero on kolme-nelikymppisten musta surma. Se leviää tuttavapiirissäni kuin rutto, eikä sitä näköjään pysty mitenkään pysäyttämään.

Näyttää ikävästi siltä, että tämänkertaisen vyöryn alkuun pannut pienenpieni lumipallo oli minun ja miehen ero. Tiedän tietysti, että jokainen tekee omat ratkaisunsa eikä kaikki paha ole minun syytäni - mutta ei paljon naurata, kun koko lähipiiri alkaa katsoa vinoon puolisoitaan samalla kun suureen ääneen kadehtii minun "vapauttani".

Lastenhoitobisnes ei ole kuitenkaan mitään syyllisyyden lääkitsemistä eikä kovin suuri ystävänpalveluskaan. Täydellisen itsekkäästi tykkään, kun täällä pyörii pientä pellavapäätä. Täytyyhän mun saada jotain korvausta siitä, että oma lapsi ei ole aina mestoilla. Se siitä vapaudesta - koko elämä pyörii nykyään sen ympärillä, kenen luona lapsi kulloinkin on.

Tässä teesini avioliitosta, seuraavaksi otan käsittelyyn maailmanrauhan

Meistä jokainen on oikeassa ihan hiton monessa asiassa. Meillä olisi jopa maailman mahtavimmille paljon opetettavaa. Otetaan nyt esimerkiksi ilmastonmuutos: herranen aika, sehän täytyy pysäyttää. Toinen esimerkki: lapsikin tietää, että ei kannata tapella ja lelut pitää jakaa. Niin yksinkertaista se on.

Saanko sanoa suoraan? Ei se mitään, sanon silti. Minä olen sitä mieltä, että pariskunnat, jotka ovat hankkineet lapsia, eivät saa erota. Se nyt vaan on niin. Jos on mennyt lapsia tekemään, kaikki muut päätökset täytyy tehdä heidän ehdoillaan.

Huomatkaa, että tämä koskee vain parisuhteessa eläviä vanhempia. Jos on alun alkujaankin hankkinut lapsen yksin, niin ei siinä mitään. En ole erityisesti ydinperheen tai minkään muunkaan perhemuodon asialla. Vastustan vain sitä, että lapset asetetaan alttiiksi kärsimykselle, joka vanhempien erosta aina koituu.

Aikuisten tehtävä on uhrata itsensä lastensa hyväksi.

Tähän ei ole mitään muttia. Huijasin, on sittenkin yksi. Jotta vanhemmat voivat tämän tehtävänsä täyttää, heidän täytyy pitää huolta keskinäisestä parisuhteestaan. Entä jos tässä epäonnistuu? Jos parisuhteen hoitaminen ei onnistu, ei onnistu vaikka yrittäisi uudestaan, eikä kerta kaikkiaan kirveelläkään onnistu (tarkemmin ajatellen, pidetään se kirves ihan siellä puuvajassa vaan)? Silloin ei kai ole muuta tehtävissä kuin eroaminen sellaisella tavalla, että lapset kärsivät siitä mahdollisimman vähän.

Lapset nimittäin kärsivät aina. Vaikka kuinka loppujen lopuksi jossain hamassa tulevaisuudessa ratkaisu olisi kaikkien parhaaksi, eron hetki ja siihen liittyvä tuska on sellainen spektaakkeli, että sitä ei pitäisi kenenkään sanotaan nyt vaikka 6-vuotiaan joutua kestämään. "Mikä ei tapa, se vahvistaa" pitää paikkansa vain aikuisten kohdalla. Lapsista sama sanonta kuuluu: "Mikä ei tapa, siitä jää trauma."

Erovanhempien on turha huijata itseään, että näin ei olisi. Semmoisella huijaamisella tekee vain lisävahinkoa. Olette kai kuulleet tämänkin tuhatkunta kertaa, mutta kappas, sanon sen vielä kerran: "Ongelman tunnustaminen on ensimmäinen askel sen ratkaisemiseen."

Seuraava askel on lapsen kuunteleminen, hänen kanssaan keskusteleminen, rauhallisen tilan ja ajan antaminen, sylissä pitäminen.

Päälle vielä muutama vuosi kummankin vanhemman itseruoskintaa. Eiköhän se siitä sitten, pikku hiljaa.

Edit: Kiitos kaikille edelliseen postaukseen kommenttinsa jättäneille. En vastannut kaikille erikseen, koska vastauksestani olisi tullut niin pitkä, että se olisi tukkinut koko loodan. Sen vaan sanon, että kaikki kommentit ovat kultaakin kalliimpia. Ai niin, ja kai tiesitte, että epäkuuli on uusi kuuli!

Oivalluksia onnellisuudesta

Eilen ehdin pitkästä aikaa syventyä useampaankin suosikkiblogiini, joiden lukemista olen viime aikoina surkealla tavalla lyönyt laimin.

Jospa kertoo lukeneensa jostain parisuhdeoppaasta seuraavaa:

"Miehellä on "miehinen" tarve ratkaista ongelmia kaikissa tilanteissa, kun taas nainen jakaa tunteita."

Jospan tavoin minäkään en tykkää näistä mies-nais-yleistyksistä. Yleensä ne eivät pidä paikkaansa, ja koko niiden taustalla oleva ideologia on epäilyttävä ja luotaantyöntävä (onko luotaantyöntävä mikään kunnon sana? viime aikoina olen lomaillut niin paljon, että olen antanut sisäisen toimitussihteerini rapistua). Tämä kuitenkin, vanhaa sanontaa käyttääkseni, osui ja upposi. Juuri näin se meillä menee.

Minun on ihan turha yleisellä tasolla vienosti haikailla, että olisipa kiva kun joskus käytäisiin leffassa / telttailemassa / ostamassa uusi sohva / pyydystämässä sammakoita / missä nyt milloinkin. Salainen toiveeni on, että tästä jotenkin viehkosti ja spontaanisti äityisimme yhdessä selailemaan esitteitä ja suunnittelemaan yksityiskohtia, mutta näinhän ei ikinä käy, ja se minun olisi aika tunnustaa itselleni. Kun minä haaveilen ääneen, mies ahdistuu, koska hän ei ymmärrä, mikä on ongelmana ja mitä häneltä odotetaan. Ainut oikea menettelytapa on se, että itse hoidan asian ja sen jälkeen esitän sen miehelle kysymällä suoraan ja täsmällisesti esimerkiksi: "Lähtisimmekö ylihuomenna n. klo 14 syömään laskiaispullia?"*

Tämä lisäisi onnellisuuttani huomattavasti.

Mistä päästäänkin Matin mietteeseen, jonka löysin Pagisijan kautta:

"Onnellisuus itse ei ole mikään valinnan objekti, eikä sitä ole olemassa erillään rakenneosistaan. Siksi inhimillisen toiminnan päämäärä ei ole onnellisuus, vaan päämääriä ovat osat joista onnellisuus koostuu. Kun osat saa jotenkin paikalleen, onnellisuus ei ole jokin erillinen asia joka tulisi niiden lisäksi, vaan ainoastaan sitä että palikat ovat kutakuinkin kohdallaan. Ihminen on tietysti niin perverssi olento, että mielisairauksien ja taikauskon vuoksi hän ei välttämättä aina osaa tunnistaa omaa onneaan oikein."

Mielenkiintoinen miete! Pagisija oli lainannut sen ilman viimeistä lausetta, joka kuitenkin minun mielestäni selvensi ajatusta tavattomasti. Kaikkihan sen tietävät, että rakenneosat voivat olla vaikka miten ihanasti ja ihminen silti onneton, ja sama toisinpäin.

Mietteessä on paljon asioita, jotka voin ilman muuta allekirjoittaa. Olen esimerkiksi samaa mieltä siitä, että "onnellisuutta" ei voi tavoitella, koska se pakenee. Mitä se edes on? Sen sijaan olen kyllä pikkuisen sitä mieltä, että jossain määrin ihminen voi itse päättää, onko onnellinen (jämäkkää tekstiä, vai mitä?). Ainakin silloin, jos on terve ja saa riittävästi ruokaa, liikuntaa ja unta, voi opetella nauttimaan hetkestä, riittämään itselleen - olivatpa muut palikat missä asennossa tahansa.

Tässä vaiheessa tuntuu hieman siltä, että myös ideani (jos sitä alun perin olikaan) on paennut omille teilleen.

Huomautus Suomen nuorisolle: miettikää tarkkaan, ennen kuin aloitatte blogien lukemisen, sillä tällaista se sitten on. Heti lähtevät ajatukset säntäilemään erilaisiin suuntiin. Se voi olla vaarallista! Sivuvaikutuksena voi tulla tarve esitellä oivalluksiaan omassa blogissa!

*) Kaikkia tämä kuitenkin kiinnostaa, joten kerron: ehdottomasti mantelimassalla! Ja sitä pitää olla paljon!