Heartache to heartache we stand

Kirjahaasteen kuudentena päivänä aiheena on paras nuortenkirja.

Nuortenkirja-määritelmä aiheuttaa vähän päänsärkyä. On helppoa päätellä, millaiset kirjat muodostavat genren ytimen: siinä on varmaankin jo edellisissä postauksissa mainitsemiani fantasiakirjoja, tyttökirjoja, hevoskirjoja ja nuorten salapoliisikirjoja kuten vaikka 3 etsivää -sarja, jota minun nuoruudessani tavailtiin. Mutta kuinka laajalle lajityyppi ulottuu? Pitääkö päähenkilöiden olla teinejä? Onko kirjailijan pitänyt tarkoittaa kirja nimenomaan nuorelle yleisölle, ennen kuin sitä voi kutsua nuortenkirjaksi?

Nuortenkirjojen yhden alalajin parhaimmistoa ovat Sue Townsendin Adrian Molen päiväkirjat. Tosin minun mielestäni Adrian oli hauskimmillaan aikuisena, Järisyttävien joukkotuhoaseiden aikoihin. Ehkä olin vain liian epäkypsä ymmärtämään teini-ikäisen Adrianin elämää.

Itse ahmin teininä muun muassa historiallisia romaaneja ja Agatha Christien dekkareita. Mitä värisyttävämpi kirja, sen parempi. Tuulen viemää, Anna Karenina ja Tohtori Zivago tempaisivat minut mukaansa.

Siksipä luulenkin, että sotken taas pakkaa ja vastaan haasteeseen kirjalla, joka ei ole varsinaisesti mikään nuortenkirja. Valintani on Kotiopettajattaren romaani. Jaa miksikö? No vaikka siksi, että on hyvä lukea pitkiä tekstejä silloin kun on vielä itse nuori ja virkeä. Sitä paitsi Brontën sisarusten kohtalot avaavat teineille yhden ikkunan historiaan. Pidän tärkeänä historiaan tutustumista. Suurten linjojen ja kokonaiskuvien hahmottaminen voi olla liian haasteellista, mutta elämykselliset välähdykset ovat huomattavasti parempia kuin ei mitään.

Kuva on National Portrait Gallerysta.

Kirja jossa haluaisin elää

Melkein tekisi mieli tähänkin haasteeseen vastata lastenkirjalla. Välillä olisi hienoa elää värikkäässä, kaksiulotteisessa maailmassa. Mutta kai tämä harmaa moninaisuus on vain hyväksyttävä.

Kun olin nuori ja kuolematon, haaveilin siitä, että minunkin vaatekaapistani pääsisi Narniaan tai että huomaisin itsessäni salattuja kykyjä, olisin noita tai ikivanha. Jos Potterit olisivat ilmestyneet edes viisitoistakin vuotta aikaisemmin, olisin niiiin ollut makuupussissa kirjakaupan oven takana odottamassa sarjan uutta kirjaa. Nyt vanhempana olen huomannut, että fantasiakirjojen maailma on julma ja asenteellinen. Sopiva pieneen piipahdukseen mutta ei pidempään oleskeluun.

Melkein kaikissa hyvissä kirjoissa on jotain pikkuisen ahdistavaa. Niiden maailmassa viipyy mielellään hetken omaa arkeaan paossa mutta ei sen enempää. Peter Høegin Lumen taju on hieno kirja, mutta en missään tapauksessa haluaisi elää siinä. Joel Haahtelan Kaksi kertaa kadonneen tai Perhoskerääjän epämääräinen eurooppalaisuus on houkuttelevaa mutta sen verran alakuloista, että niidenkin parista on hyvä tulla takaisin konkreettiseen Helsinkiin. Ehkä paras kirja onkin juuri sellainen, josta palaa mielellään omaan elämäänsä.

Jotain tähänkin haasteeseen kuitenkin pitää vastata. Koska en harrasta pitkää vetvaamista, valitsen kirjan, joka ensimmäisenä tulee mieleeni. Se on Ihanat naiset rannalla. Onhan sekin ahdistava, mutta on sentään ainainen kesä ja paratiisi meren rannalla. Sitä paitsi olisi ollut hienoa kokea 1960-luku, kun kaikki oli uutta ja mahdollista. Jos olisi pakko olla joku kirjan henkilöistä, olisin tylsä ja estoinen Kajus, koska kaikki muut menettävät lapsensa. Mieluiten olisin joku vähäpätöinen sivuhenkilö, vilahtaisin yhdellä sivulla ja muut ajat paistattelisin päivää rantakalliolla.

Kuva lainattu Pennsylvania Center for the Bookin sivuilta. Jokut amerikkalaisetkin lukevat kirjoja, tai ainakin heitä kannustetaan siihen, mikä on hieno juttu tämän maailman kannalta, jossa kirjojen ulkopuolella elämme.

Vihellä, poika, niin riennän luoksesi

Kuten on monesti tullut mainituksi, itkeminen on erikoisalaani. Oikeassa mielentilassa itken ihan mille tahansa. Hellyttävä söpöys ja kiltteys heruttaa kyyneleitä, joilla on jotain tekemistä kaipuun ja nostalgian kanssa. Epäoikeudenmukaisuus voi pistää vihaksi mutta myös itkettää. Traagisista ihmiskohtaloista itkettävintä on minun mielestäni se, että ihmiset joutuvat muuten kuin omasta halustaan, olosuhteiden pakottamina jättämään kotinsa ja lähtemään vieraille maille. Ei tarvitse olla kummoinen kyökkipsykologi, että voi päätellä itkun olevan minulle yksi tapa käydä läpi taakkojani ja traumojani, liittyvätpä ne sitten omaan elämääni tai sukuni historiaan.

(Sukuni historiasta itkeminenkin luultavasti kumpuaa. Olen melko vakuuttunut siitä, että esiäideissä on ollut vähintään yksi karjalainen itkijänainen. Mutta se on toinen juttu.)

Neljännen päivän kirjahaasteessa vaikeutena on runsaudenpula: minkä kirjan valitsen, kun kaikki saavat minut itkemään? Tyttökirjan valitseminen on jotenkin ilmiselvää, mutta siihen olen kuitenkin päätynyt. Valintani on Runotyttö etsii tähteään.

Kasvoin isoksi Annan, Runotytön, pikku naisten ja kahdeksan serkuksen parissa. Luin muutenkin kirjaston tyhjäksi, mutta Mongomeryn ja Alcottin kirjat merkitsivät minulle eniten, ja niiden sankarittarista minulle läheisin oli runotyttö Emilia. Pidin myös pikku naisten Josta, mutta nuorena ja romanttisena väheksyin hänen käytännöllisiä elämänvalintojaan. (Nyt vanhempana tuntuu siltä, että Jon valinnat olivat hyvinkin romanttisia, mutta se on toinen juttu.)

Äsken kävin kirjahyllyn luona tervehtimässä noita vanhoja ystäviäni. Edellisestä kerrasta olikin aikaa. Kun otin kirjoja käteeni yksi kerrallaan, muistot niiden lukukerroista tulvahtivat ylitseni niin, että pari pisaraa jäi silmäkulmaan. Tämän päivän haasteen takia muistelin erityisesti itkettävimpiä kirjoja, Sateenkaarinotkoa, Kotikunnaan Rillaa ja Viimevuotisia ystäviämme. Valinnasta ei silti ollut epäilystäkään.

Runotyttö etsii tähteään on siitä hyvä itkukirja, että sitä lukiessa ei tarvitse surra vaan voi itkeä ilosta. Runotyttö-kirjojen päähenkilö Emilia on päättäväinen, sisukas ja uskollinen. Minusta on ihan oikein, että hän lopulta saavuttaa kaiken, mistä haaveilee - vaikka en osaakaan kuvitella, millaista hänen elämänsä on ilman haaveita. (Olen myös sydämestäni onnellinen ja vähän kateellinenkin siitä, että hän saa viimein viheltäjäpoikansa, vaikka mua vähän epäilyttääkin, miten noiden kahden haihattelijan liitto kestää. Mutta se on toinen juttu.)

Siltä varalta, että joku ei ole lukenut näitä mainitsemiani kirjoja, tähdennän vielä, että ne eivät ole mitään sokerisia nyyhkyromaaneja. Emilia, Jo ja kumppanit ovat fiksua, sitkeää ja omanarvontuntoista sakkia. Luultavasti he nolostuisivat ja kauhistuisivat, jos tietäisivät, miten monta kyyneltä heidän elämänsä parissa on vuodatettu. Näitä kirjoja voi lukea myös silmäkulmat kuivina. Itku on jokaisen lukijan omissa silmissä, jos on.

Kuva on napattu kirjan kansikuvasta.

Oi maamme, Suomi, synnyinmaa

Kirjahaasteen kolmantena päivänä aiheena on kirja, joka saa nauramaan ääneen. Niitähän löytyy, vaikka en olekaan mikään suuri ääneennauraja. Useimmiten vain hymähtelen vienosti.

Viime aikoina olen eniten nauranut lastenkirjojen parissa. Ella-, Risto Räppääjä - ja Tatu ja Patu -sarjat ovat melko taattuja naurattajia. Luen niitä lapsille, mutta niille röhähtelee koko perhe.

Niinpä esittelenkin tässä Tatun ja Patun Suomi -kirjan, joka ensimmäisellä lukukerralla nauratti niin paljon, että piti vaihtaa pikkarit.

Tatu ja Patu -kirjojen huumori on oivaltavaa. Se sopii yhtä lailla pienille, isoille ja täysikasvuisille lapsille. Vitsit perustuvat tutun kyseenalaistamiseen ja kuvan ja tekstin liittoon. Tatu ja Patu ovat isopäiset veljekset, jotka nimikkokirjoissaan tutkivat maailman ilmiöitä, tällä kertaa Suomea. Tykkään erityisesti huippiksista yhden sivun sarjakuvista, Tatupatu-testeistä, joissa tutustutaan suomalaisiin erikoisuuksiin: saunaan, ruisleipään ja mökkijuhannukseen.

Tatun ja Patun Suomi-uutislähetyksessä ankkureina ovat Patu-Arto Newsberg ja Tatu-Pirjoeeva Nuotio-Polttila. Urheilua selostaa Patu-Antero Massakenttä:

”Täällä jäähalli! Sisukkaat Leijonat ovat koko illan luistelleet mustan muovinpalan perässä ja tökkineet sitä kepeillä ympäriinsä. Ja vielä paremmin kuin muut! Suomi on voittanut! Hiljennymme nyt kuuntelemaan Frederikin säveltämää Muumi-laulua. Takaisin studioon.”

Koska kyseessä on puhtoinen ja kirkaskatseinen lastenkirja, jonka tarkoitus on ehkä vähän jotain opettaakin, väärät tiedot halutaan kuitenkin oikaista. Edellinen kohta jatkuu näin:

”Kiitos, Patu-Antero. Runsaan katsojapalautteen vuoksi korjaus edelliseen. Jäähallissa ei soi Muumi-laulu, vaan Fredrik Paciuksen säveltämä ja J. L. Runebergin sanoittama Maamme-laulu.”

Opetuksista huolimatta kirja ei ole pätkääkään tylsä eikä ryppyotsainen. Älkää luulkokaan! Lukekaa vaikka!

Kuva on kustantajan sivuilta: http://www.otava.fi/kirjat/lasten_ja_nuorten/2007/fi_FI/tatun_ja_patun_suomi/.

Keep it secret, keep it safe

Kirjahaasteen kakkospäivä on hankala. On tarkoitus kirjoittaa inhokkikirjastaan. Koko ajatus on itselleni vieras. Jos en pidä jostain kirjasta, jätän sen kesken ja unohdan saman tien. Yhtään kirjaa, jonka olen lukenut loppuun asti, en ole inhonnut. Paitsi Eläinten vallankumousta, joka oli pakko lukea koulussa – mutta silloin olin 15-vuotias eikä pakkokirjoja muutenkaan lasketa.

Koska minulla ei ole varsinaista inhokkia, kirjoitan kirjasta, joka on aiheuttanut suurimman pettymyksen: Sormusten herrasta.

Diggailen aktiivisesti Sormusten herran erilaisia dramatisointeja Ryhmäteatterin kahdenkymmenen vuoden takaisesta kesäteatteripläjäyksestä Peter Jacksonin leffatrilogiaan. Luultavasti tykkään kaikista SH-tulkinnoista vastakin, kunhan kuluu sen verran aikaa, että Jacksonin taika ehtii vähän haalistua.

Frodon ja kumppaneiden maailma on lumonnut minut, ja miksi ei olisi, onhan siinä pieni isoa vastaan ja hyvän voitto pahasta.

Kirjaa en kuitenkaan ole pystynyt lukemaan sitkeistä yrityksistäni huolimatta. Se on kökkö. Tarina ei etene eivätkä hahmot syty elämään. Pahinta on se, että jutussa ei ole tippaakaan huumoria. Ainakaan niillä sivuilla, joita minä olen selaillut.

En nyt hauku alkuperäisteosta tämän enempää. Joku siitä tykkää ja on sen lukenut, hieno homma. Saanhan sitten edes nauttia toisten tulkinnoista tästä kirjasta.

Kuva on pöllitty.

Aapo, Lauri, Simeoni ja muutama muu

Tekisi kovasti mieleni osallistua tähän kirjahaasteeseen, joka kiertää muuallakin, nyt viimeksi ainakin SoulFoods&Moodsilla. Epäilen, että en ehdi kirjoittaa joka päivä, tai itse asiassa olen aika varma siitä. Täytyy sitten vaan skipata sen päivän haaste tai vastata useampaan kerrallaan. Vaikeudet on tehty voitettaviksi. Tulta päin!

Ilmeisesti on tarkoitus, että haaste alkaa helposti, sillä ensimmäisenä päivänä pitää esitellä lempikirjansa. Tähän kysymykseen minulla on tapana vastata, että lempikirjani on Seitsemän veljestä. Aika nössöä, mutta veljesten joukoissa seison.

Miksi juuri veljekset? Jos joku kysyy tätä minulta livenä, huokaisen syvään ja pyörittelen hetken silmiäni – se tarkoittaa, että nyt tulee pitkä ja tylsä selitys mutta itsepä siitä pyysit.

Ensinnäkin minusta lempikirjan lukemisesta täytyy olla kulunut riittävän pitkä aika, ennen kuin sitä voi kutsua lempikirjaksi. Mieluiten sen pitää olla luettu monta kertaa, ja lukijan pitää haluta palata sen pariin aina uudelleen. Kirja voi toki kolahtaa ensilukemalta niin, että se tuntuu paremmalta kuin mikään muu siihen asti luettu, mutta kirjan ja lukijan suhteen kehittymiselle pitää antaa aikaa. Enhän mä tuota ukkoanikaan heti hylkää, vaikka tänään tulisikin vastaan pitkä, tumma, hurmaava muukalainen, joka veisi jalat alta pelkällä katsellaan. Ihan sama veljesten kanssa.

Minä olen tutustunut veljeksiin ala-asteella kuten varmaan suurin osa ikätovereistani. Opukseen palattiin yläasteella ja lukiossa, ja syytä olikin, onhan se kansalliskirjailijan tuotantoa ja ensimmäinen merkittävä suomeksi kirjoitettu romaani. Nykyään näyttää olevan kirjallisuudenopetus vähän erilaista, ainakaan meidän Viltsu ei ole vielä lukenut koulussa muuta kuin Kapteeni Kalsareita.

En ole ihan varma, milloin olen ensimmäistä kertaa lukenut koko kirjan alusta loppuun ihan itse. Viimeistään kuitenkin parikymppisenä yliopistossa. Sen jälkeen olen lukenut sen monta kertaa ihan vapaaehtoisesti ja oma-aloitteisesti.

Mikä minua kirjassa kiehtoo? Tuttuus, hauskuus, autenttinen historiallisuus ja etelähämäläisen mutkaton asenneilmasto – mutta ennen kaikkea kieli. On se Aleksis ollut aika jäbä, kun on osannut kirjoittaa kielellä, joka yhä edelleen on täydellisen elävää ja helppolukuista. Ainakin minun mielestäni. Näkökulmani voi tosin olla rajoittunut, sillä neljäsosa juuristani on Hämeen mailla, ja hämäläismurrettahan täällä kotikaupungissanikin puhutaan.

Niin että voitaisko jo lopettaa tämä tylsä jorina ja antaa Aleksiksen puhua puolestaan. Valitsin ihan lyhyen katkelman, joka sopii tähän ajankohtaan ja kertoo siitä, mitä minäkin mieluiten tekisin juuri nyt:

Talvi tuli, lumi peitti maan, aholla kiertoili vinkka tuuli ja rakenteli kinoksia vasten pirtin seiniä. Mutta pirtissä, parven hiottavassa lämpymässä oljentelivat veljekset, leväten menneen kesän monesta puuhasta ja vaivasta. Ahkeraan he kylpeilivät, hautelivat jäseniänsä pehmeillä vihdoilla herttaisessa löylyssä. Humisten kuumalta kiukaalta kohosi löyly, hajosi kiiriskellen ympäri huonetta, tunkeusi viimein reijistä ulos ja haihtui kylmän-kiljuvaan ilmaan, alakuloisen, vaalean taivaan alle.

Koko kirjan voi lukea osoitteessa www.gutenberg.org/. Kuva on lainattu osoitteesta www.kava.fi/museo/elokuvaperinne/seitseman-veljesta-1939, jossa kaivataan apua tämän ja muiden kuvien henkilöiden ja tapahtumapaikkojen tunnistamisessa.

30 day book challenge
Day 1: Favorite book
Day 2: Least favorite book
Day 3: Book that makes you laugh out loud
Day 4: Book that makes you cry
Day 5: Book you wish you could live in
Day 6: Favorite young adult book
Day 7: Book that you can quote/recite
Day 8: Book that scares you
Day 9: Book that makes you sick
Day 10: Book that changed your life
Day 11: Book from your favorite author
Day 12: Book that is most like your life
Day 13: Book whose main character is most like you
Day 14: Book whose main character you want to marry
Day 15: First ‘chapter book’ you can remember reading as a child
Day 16: Longest book you’ve read
Day 17: Shortest book you’ve read
Day 18: Book you’re most embarrassed to say you like
Day 19: Book that turned you on
Day 20: Book you’ve read the most number of times
Day 21: Favorite picture book from childhood
Day 22: Book you plan to read next
Day 23: Book you tell people you’ve read, but haven’t (or haven’t actually finished)
Day 24: Book that contains your favorite scene
Day 25: Favorite book you read in school
Day 26: Favorite nonfiction book
Day 27: Favorite fiction book
Day 28: Last book you read
Day 29: Book you’re currently reading
Day 30: Favorite coffee table book

Paikkoja ja kolmostuoppeja

Olisi hienoa kirjoittaa päivähoidon nollamaksuluokan poistamisesta ja muista puistattavista, päivänpolttavista asioista. Vaan minkäs teet. Olen meemiö = tylsä tyyppi, joka vain vastaa meemeihin eikä ikinä postaa mitään omaa. Onneksi on Viikkovitonen, jonka haaste tällä kerralla kuuluu näin:

Olet saanut tehtävän. Kaksi ikäistäsi pariskuntaa, jotka eivät ole koskaan aikaisemmin käyneet Suomessa, saapuvat vieraiksesi heinäkuussa. Et tiedä, mistä maasta vieraasi ovat kotoisin. Kaikki kustannukset maksetaan, aikaa viikko: Mitkä viisi kohdetta/tapahtumaa/asiaa näytät vieraillesi. Kerro myös, miksi valitsit juuri ne.

Mieleeni tulee vain samoja kohteita kuin Zepanderille, mutta siitä huolimatta, yritetään. Samalla voi itsekin haaveilla kesästä ja lomamatkoista.

1. Savonlinnan oopperajuhlat, linnakierros, muikkuja tai muuta kalaa jossain lähiravintolassa, kaljaa Huvilan terassilla järven rannalla. Ei kaipaa selityksiä. Jokainen, joka on joskus käynyt, tietää kyllä, miksi. (Jos joku ei ole käynyt, hopi hopi sinne vaan. Oopperan peruutuslippuja sai ainakin ennen halvalla Savonlinnan matkailutoimistosta, ja yöpyä voi vaikka leirintäalueella.)

2. Ettei aikaa mene hukkaan, hurautetaan yksityiskoneella Savonlinnasta Inariin ja saamelaismuseo Siidaan. En ole käynyt siellä pitkään aikaan, mutta ainakin kymmenisen vuotta sitten se oli upea, elämyksellinen paikka. Näkevätpä sitä paitsi turistit, miten iso ja autio maa Suomi on. Offia täytyy kyllä muistaa pakata mukaan.

3. Takaisin tullessa voitaisiin poiketa kliseemäisesti Kolilla ihailemassa kansallismaisemaa. Minkä sille voi, että se on hieno.

4. Sitten onkin jo aika tulla Helsinkiin, jossa turisteille voisi tarjota vaihtoehtoista ohjelmaa. Suosittelen ainakin Suomenlinnaa ja illallista Bellevuessa. Ravintolan valitsin, koska se on oma suosikkini ja mielihyvin söisin siellä vaikka joka päivä, jos joku muu maksaisi. Toisena iltana voitaisiin syödä Savoyn terassilla, selitys sama kuin yllä. Helsingissä vierähtää helposti kaksi päivää, koska näkemistä riittää. Monet tykkäävät kirkoista (Uspenski, Kallio, Temppeliaukio, Suurkirkko ...) ja yllättävän monet aikuisetkin myös Korkeasaaresta ja Linnanmäestä. Sadepäivinä museoissa on paljon nähtävää: Tennispalatsissa on kivoja näyttelyitä, Sinebrychoffin museo on kuulemma remontoitu hienoksi, ja vakiokohteita ovat Kansallismuseo, Kiasma ja miksei Ateneumkin. Kauniina päivänä voi mennä vaikka rannoille tai Seurasaareen kävelemään, Stadikalle uimaan tai Kumpulan maauimalaan hengailemaan. Yöelämään otetaan joku muu oppaaksi, jotta keskiäkäinen perheenäitikin oppii jotain uutta.

5. Nyt kuulkaa yllätän itsenikin, sillä viitoskohteeksi valitsen länsirannikon. Voitaisiin tutustua vanhaan Raumaan. En ole käynyt siellä kolmeenkymmeneen vuoteen, mutta eiköhän tuo ole paikoillaan. Uudenkaupungin satamasta otettaisiin paatti ja ajeltaisiin Katanpäähän ja Isokarin majakalle. Niissä en ole käynyt koskaan, mutta hienolta näyttää. Voisin pistää vähän omaakin rahaa likoon ja piffata kaikille halukkaille Postafenit. Kustavin lauttarannassa voitaisiin käydä syömässä Boriksen ja Mariksen laittamaa tuoretta kalaa ja muita herkkuja kilohintaan. Lurps.

Joko se viikko meni? Jos aikaa ja budjettia tulisi yhtäkkiä lisää, veisin vieraat vielä ainakin Pyynikin näköalatornin kahvilaan Tampereelle, Petäjäveden kirkkoon, metsämuseo Lustoon Punkaharjulle ja sukulaisten kesämökeille (yksi on meren saaressa, toinen merenrannalla, kolmas järvenrannalla ja neljäs tunturi-Lapissa). Tai sitten käskisin tulla uudestaan.

Kootut paljastukset

Kata kehottaa listaamaan kymmenen klassikkoa, joita ei ole yrityksistä huolimatta pystynyt lukemaan alkua pitemmälle.

Minä en yleensä kovin kauaa yritä. Jos joku kirja ei heti nappaa, se on sen menoa. Listani voisi olla loputon, mutta saan sen helposti typistetyksi kymmeneen, koska suurimpaan osaan esimerkiksi näistä klassikoista en ole koskaan edes tarttunut.

1. Tolkien: Taru sormusten herrasta
Siitä poikkeuksellinen kirja, että sen olen yrittänyt aloittaa useampaankin kertaan. Pidän Sormusten herran tarinasta ja maailmasta. Hurahdin siihen, kun näin Ryhmiksen hienon kesäteatteriesityksen Suomenlinnassa joskus 20 vuotta sitten, ja fanitan myös Jacksonin leffoja kybällä (enkä ainoastaan Viggo Mortensenin pesemättömän tukan takia). Alkuperäinen kirja ei vaan iske yhtään. Se on hiton tylsä, huonosti kirjoitettu ja paperin makuinen.

2. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
Tätä en ole edes yrittänyt lukea sen jälkeen kun täytin 13. Ellen ihan väärin muista, Sinuhen ensimmäinen sivu on listalla "pitkäveteisimmät kirjan aloitustavat ikinä". Ja Waltari on sentään kirjoittanut hienon "näin tulet kirjailijaksi" -oppaan!

3. Franz Kafka: Oikeusjuttu
Ks. ed. Alku ei vaan napannut. Tästä tulikin mieleeni, että en ole lukenut myöskään Linnaa, koska suunnittelin lukevani sen saksaksi ja olen unohtanut koko jutun. Ei muuta kuin hankintalistalle. Saksaksi pystyn lukemaan tylsiäkin kirjoja. Olen lukenut mm. Effi Briestin, joka oli kertakaikkisen puuduttava. Jos harkitsette sen lukemista, etsikää sen sijaan jostain rikkinäinen loisteputki ja kuunnelkaa sen surinaa. Taatusti mielenkiintoisempaa.

4. Paul Auster: New York -trilogia
Teksti oli ok, mutta yritin lukea kirjaa pokkariversiona, jonka paperi sai ihoni kananlihalle. Joskus vielä luen tämän, ehdottomasti kovakantisena.

5. Patrick Süskind: Parfyymi
Onko tämä klassikko? Ainakin se oli myös Katan listalla. Pidin sitä yöpöydälläni kirjapinon alimmaisena kymmenen vuotta, kunnes päätin, että elämä on liian lyhyt.

6. Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
Jossain vaiheessa halusin samastua siihen porukkaan, joka luki Kunderaa ja Kristevaa, joi teetä ja poltti tupakkaa ja kävi henkevän ironisia keskusteluja. Ei minusta ollut siihen.

7. Wilkie Collins: Valkopukuinen nainen
Nyttemmin en enää välitä esittää hienompaa kuin olen, vaan tyydyn osaani kahvia juovana dekkarinlukijana. Tämä on dekkarikirjallisuuden klassikko, jonka haluaisin lukea mutta en vaan pysty.

8. Raamattu
Meinasin kirjoittaa tähän Kalevala, mutta sitä aitoa ja alkuperäistä en ole tainnut koskaan edes aloittaa. Sen sijaan olen ainakin kaksi kertaa alkanut lukea Raamattua alusta. En ole päässyt edes Mooseksen kirjojen loppuun, vaan kummallakin kerralla israelilaiset ovat jääneet erämaahan. Jos Raamattu oikeasti loppuisi siihen, maailma saattaisi olla erilainen paikka.

9. Dostojevskin koko tuotanto
Nuorena, kun yritin kahlata läpi venäläisiä klassikkoja, olin enemmän Tolstoihin kallellani. Ainakin Rikosta ja rangaistusta yritin lukea useampaan kertaan, mutta ei siitä tullut mitään. En siis edelleenkään ole lukenut yhtään Dostojevskin teosta kokonaan. Menen nurkkaan häpeämään, kunhan ensin olen paljastanut vieläkin pahemman syntini (ks. kohta 10).

10. Väinö Linnan koko tuotanto
Olen huono suomalainen ja erittäin pahoillani kaikesta.

Kulttuurin kukka kaunis kukka

Viikkovitonen on kulturelli.

Koska olet viimeksi, tai oletko koskaan, käynyt (ja jos olet, niin mitä kävit katsomassa ja miksi):

1. Oopperassa?
Syys-lokakuussa katsomassa Beethovenin Fideliota. Käyn oopperassa vähintään kerran vuodessa, koska tykkään siitä. Voisin kydä useamminkin, jos tulisi vain lähdettyä. Pakokeinona arjesta ooppera on meitsin top-kolmosessa juopottelun ja ulkona liikkumisen ohella. Toisin kuin juopottelu ooppera ei rasita maksaa, ja toisin kuin ulkona oopperassa voi käyttää korkokenkiä.

2. Teatterissa?
Gulp, tästäpä onkin vierähtänyt pidempi aika. Viimeksi kävin Kom-teatterissa katsomassa Suomen hevosta. Onkohan siitä jo kaksi vuotta?

Kouluaikoina luuhasin paljon teatterissa mutta en enää nykyisin. Äiti-ihmisen vapaaillat ovat niin harvassa, että ne tuppaavat kulumaan erityisen lähellä sydäntä olevien asioiden parissa. Edellisestä kysymyksestä voi päätellä, että näitä ovat ooppera, ulkoilu ja juopottelu, mutta on niitä muitakin.

Isojen laitosteattereiden pönötys ei minua edes kiinnosta. Q-teatterin Pahaa tahtoa pikkuisen tekisi mieleni katsomaan, sitä kun on kovin kehuttu.

3. Galleriassa?
Kesälomalla kuuluu nuohota pikkupaikkakuntien kahvilat, keskiolutkuppilat ja näyttelyt. Onko Ruovedellä galleriaa? Jos on, kävin siellä heinäkuussa.

4. Museossa?
Ks. ed. Tänä syksynä en ole ehtinyt museoon, mutta pidän niistä kovin. Heti kun kalenterissa on tyhjää ja ulkona harmaata ja surkeaa, säntäämme Viisivuotiaan kanssa kansallismuseoon. Näin on sovittu. Sään puolesta voitaisiin mennä milloin tahansa tästä hamaan kesäkuuhun asti, mutta kalenteri on kinkkisempi juttu, koska aikaa pitäisi olla mieluiten koko päivä. Eihän minulla mitään tähdellisempiä menoja ole, mutta Viisivuotias on kysytty heppu esim. isovanhempiensa (6 kpl) keskuudessa.

5. Baletissa?
Huhtikuussa 2005 kävin Pietarin Mariinski-teatterissa katsomassa jotain todellista klassikkoa ... Olisiko ollut Joutsenlampi? Vaikka en nyt muista, mitä olin katsomassa, tilaisuus teki minuun kyllä vaikutuksen. Erityisesti ihailin perinteikästä teatterirakennusta, venäläistyylistä pukuloistoa ja orkesterin upeaa meininkiä. Myös lämpiöbaareille annan täydet pisteet.

En käy baletissa kovin usein. Elämässäni olen käynyt ehkä kolme kertaa, ja kertaakaan en ole maksanut lippua itse. Mariinskiin pääsin miehen työkeikan takia. Olen iloinen, että pääsin.

Elämä on lyhyt, nukkuakin pitää, ja tehdä töitä. Kaikelle hienolle ei ole aikaa vaikka tahtoisikin. Tanssitaide ei ole raivannut tietään lähimpänä sydäntäni olevien asioiden listalle.

Taas meitä valistetaan

Onko Nelonen ottanut tehtäväkseen kansan sivistämisen ja kasvattamisen? Arkiaamujen lastenohjelmien uutuuksissa harjoitetaan terveys- ja ympäristövalistusta: Lazy town pistää "nuorten ruokailutottumukset ja elämäntavat remonttiin hauskalla ja humoristisella tavalla", ja Hydronauteissa "Neptuna-tytön tehtävänä on tutkia maapallon vesiä", mukana yhteistyössä Suomen WWF. Syksyn suursarjan sivuilla taas saa kysyä antiikin Roomasta, ja yliopiston asiantuntija vastaa.

Seuraan kehitystä iloiten, joskin hieman epäilevänä. Todellinen kulttuuriteko olisi mainosten jättäminen pois lastenohjemien väliltä. Ja yhden ohjelman ympärille kyhättyjen www-sivujen lisäksi voisi panostaa firman varsinaiseen sivustoon, että edes toimittaja löytäisi sieltä edes joskus hakemansa tiedon. Samalla puolella kuitenkin ollaan, kansaa valistamassa.

Meillä muuten on tv-lupa maksettu! Aloin maksaa sitä kymmenisen vuotta sitten eli heti kun tajusin, mitä kaikkea sillä rahoitetaan - muun muassa Radion sinfoniaorkesterin toimintaa. YleQ ja Ögonaböj lopetettiin, mistä emme ole oikein vielä toipuneet, mutta jäihän suomenkielisen telkkarin puolelle vielä paljon hyvää, ainakin Runoraati, TV2:n lastenohjelmat, linnan juhlat ja vaalien tulosillat. Mestareiden liigakin tulee tänä talvena kakkoselta (tosin en tiedä, kuinka paljon siitä on maksettu, enkä haluakaan tietää). Hyvä Yle!

Toivoa täynnä

Kirjallinen torstai jatkuu. Oletteko lukeneet sivupalkissa olevan sitaatin? Jos ette, lukeaa pian. Meinaan nimittäin vaihtaa sen kohtapuoliin. Ehkä kuitenkin vasta huomenna, jotten olisi liian johdonmukainen.

Sitaatin oli alun perin tarkoitus vaihtua useammin, mutta kappas! en ole koko syksynä lukenut mitään, mistä olisin voinut napata kauniin ja ytimekkään suomenkielisen lainauksen. Elo-syyskuussa olen lukenut Katto Kassista (boooring... toisin kuin useimmat muut Astrid Lindgrenin kirjat), englanninkielisiä dekkareita ja yhtä saksankielistä tiiliskiveä. (En ikinä voisi laittaa sivupalkkiin listaa kirjoista, jotka ovat kesken. Paitsi jos keksisin listan omasta päästäni.)

En vielä tiedä, mistä seuraavan sitaatin nappaan, mutta ehkä L. M. Montgomeryn Sinisestä linnasta. Muistelin, että se olisi silkkaa teineihin vetoavaa hömppää, mutta nähtävästi se onkin jonkinlainen kulttikirja ja maailmankirjallisuuden klassikko. Ainakin Riina Katajavuori hehkutti sitä siihen malliin viime sunnuntaina radiossa. Pitänee lukea se (taas kerran) uudestaan - hyllyssäni se toki on. Nuoruudessani fanitin nimittäin Montgomerya ihan kybällä. (Duran Durania myös - seikka jota häpeän vieläkin.)

Edit: Antaa Muumipapan roikkua tuossa sittenkin vielä viikonlopun yli. Vaihdan sitaatin ensi viikolla. Lupaan.