Välitilinpäätös, kert Ohari, Tiina ja Zepakin sen tekivät. Jospa bloggaamiseni lähtisi tästä uuteen nousuun. Olenhan jo ilmoittautunut blogitapaamiseenkin!
Kymmenen vuotta sitten, vuonna 2002:
1. Poikani täytti vuoden, ja palasin äitiyslomalta töihin.
2. Kipuilin, koska tiesin, että joutuisimme muuttamaan pois Kalliosta.
3. Kuvittelin, että minun ja silloisen mieheni välit palautuisivat yhtä auvoisiksi kuin ne olivat olleet.
Viisi vuotta sitten, vuonna 2007:
1. Poikani oli vahva, villi ja tunteikas eskarilainen.
2. Olin kotiutunut uuteen kaupunginosaan.
3. Vuosien väännön jälkeen erosin. Tai mieheni erosi minusta. Tai erosimme kumpikin. Mies muutti lähelle, ja minä ja Viltsu jäimme vanhaan kotiimme asumaan.
Kolme vuotta sitten, vuonna 2009:
1. Minulla oli uusioperhe ja odotin vauvaa. Hups! Niin ne vuuet männöö kun ovat männäkseen.
2. Aloin vähitellen sopeutua siihen, että poikani asui luonani vain puolet ajasta.
3. Osasin nauttia siitä, että pääsin pari-kolme kertaa viikossa joogaan tai vesijumppaan.
Vuosi sitten, vuonna 2011:
1. Lilliputti-vauva täytti vuoden ja meni päiväkotiin.
2. Piitu alkoi asua sataprosenttisesti meillä. Aloin myöntyä siihen ajatukseen, että olen äiti kolmelle lapselle. Ei niin että minulla olisi ollut mitään Piitun äitinä olemista vastaan, en vain halunnut tallata kenenkään varpaille.
3. Olisin tahtonut olla äiti neljännellekin lapselle, mutta en saanut.
Tähän asti tänä vuonna:
1. Alkuvuodesta sinnittelimme liian pienessä asunnossa, koska mulla oli epärealistisia kriteereitä uudelle kodille. Sen piti mm. olla iso ja halpa ja sijaita tietyssä korttelissa n. sadan metrin päässä ratikkapysäkistä. Itsestään täyttyvä jääkaappi ois ollut plussaa.
2. Keväällä muutimme isompaan kämppään kilometrin päähän vanhasta. Se on kohtuuhintainen, eikä ratikallekaan ole liian pitkä matka. Viihdymme, vaikka jääkaappi pitää täyttää itse.
3. Olen tehnyt vaikka mitä muutakin, mutta ne eivät kaikki mahdu tähän.
Eilen:
1. Kävin työterveyslääkärillä, joka tarjosi sairauslomaa kipeän koipeni takia. En ottanut vastaan.
2. Söin hyvää pinaattipastaa.
3. Vastaanotin mieluisan vieraan.
Tänään:
1. Klenkkaan kotiin.
2. Laitan lohilaatikon uuniin.
3. Järjestelen harrastusrumbaa.
Huomenna:
1. Laitan luultavasti chili con carnea.
2. Ai eikö tää ollutkaan ruokakysely?
3. Herra tietää.
Ensi vuonna:
1. Täytän 43. Olen siis mieleltäni ja käytökseltäni tyyni ja aikuismainen.
2. Pystymme toivottavasti viettämään koko perheen yhteistä kesälomaa ja tekemään vaikka jonkun pikku matkan jonnekin.
3. Pidän lapsille kunnolliset synttärijuhlat ja kutsun muutenkin useammin ihmisiä meille. Jos sanoo vain yleisesti "tule joskus käymään", niin ei ne perhanat tule!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muistot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muistot. Näytä kaikki tekstit
20.11.08
Muistoja hankkimaan
Aina ja erityisesti syksyisin minulla on tapana tuijotella ikkunasta ulos. Vuodenajan ja kellonajan mukaan vaihtuva maisema tuo mieleen monenlaista.
Jostain syystä olen viime aikoina usein muistellut syyslomareissua, jonka tein parikymmentä vuotta sitten yhden silloisen kaverini kanssa. Melkeinpä ainut meitä yhdistävä tekijä oli se, että olimme nuoria suomalaistyttöjä, jotka asuimme Sveitsissä. Ei kai ole ihme, että Sveitsin-aikojen jälkeen yhteytemme katkesi melko nopeasti. Yhteinen Liechtensteinin-lomamme oli kuitenkin hauska. Matkalla kului huomattavasti enemmän Schwarzwaldtortea ja huomattavasti vähemmän paikallista valkoviiniä kuin nyt jos tekisin saman retken. Voi nuoruutta, sokerinkulutusta ja syntymähumalaa.
Ylipäätään matkoja on kiva muistella. Pitäisi taas käydä jossain, että saisi uusia muistoja. Viikonloppukaupunkilomia ei EM:n kanssa voi suunnitella, koska hän on töissä niin kummallisiin aikoihin. Viltsun kanssa voitaisiin lähteä jonnekin pitkästä aikaa. Wieniin? Brysseliin? Dubliniin? Jos nyt edes Tukholmaan.
Jostain syystä olen viime aikoina usein muistellut syyslomareissua, jonka tein parikymmentä vuotta sitten yhden silloisen kaverini kanssa. Melkeinpä ainut meitä yhdistävä tekijä oli se, että olimme nuoria suomalaistyttöjä, jotka asuimme Sveitsissä. Ei kai ole ihme, että Sveitsin-aikojen jälkeen yhteytemme katkesi melko nopeasti. Yhteinen Liechtensteinin-lomamme oli kuitenkin hauska. Matkalla kului huomattavasti enemmän Schwarzwaldtortea ja huomattavasti vähemmän paikallista valkoviiniä kuin nyt jos tekisin saman retken. Voi nuoruutta, sokerinkulutusta ja syntymähumalaa.
Ylipäätään matkoja on kiva muistella. Pitäisi taas käydä jossain, että saisi uusia muistoja. Viikonloppukaupunkilomia ei EM:n kanssa voi suunnitella, koska hän on töissä niin kummallisiin aikoihin. Viltsun kanssa voitaisiin lähteä jonnekin pitkästä aikaa. Wieniin? Brysseliin? Dubliniin? Jos nyt edes Tukholmaan.
1.2.07
Kirkasta
Useammatkin tiedotusvälineet (linkit puuttuvat) kehottivat kansaa kertomaan muistojaan Kirkasta (1950-2007). Juicea en ehtinyt muistella, mutta tähän junaan kerkeän mukaan.
Oma ensimmäinen muistoni Kirkasta on noin vuodelta 1973, kun Kirka oli rock, hip, hop ja cool. Suosikkibiisini oli Oh mamy blue, jota lauloin rehvakkasti mukana: "Oo mami, oo mamimami luu ...". Jostain syystä biisi tuo elävästi mieleeni Pihlajanmäen-mummolan eteisen kolmivuotiaan perspektiivistä. Käytävämatto haisee kevyesti pölyltä ja tupakalta. Peilipöytä on nenäni tasolla, enkä ihan näe kuvaani, vaikka kuinka varvistan. Äiti vetää minulle saappaita jalkaan, ja hänen pitkät hiuksensa kutittavat kasvojani. Tällä kertaa radio ei ole päällä, mutta siitä huolimatta luukutan täysin palkein mamiluuta.
(Kaikki Kirka-aiheiset nettisivut ovat vieläkin aivan jumissa, joten en pääse tarkistamaan, milloin Mamy blue on levytetty. Saattaa olla, että muistini tekee minulle tepposet. Mutta onko sillä niin väliä?)
Parikymmentä vuotta sitten ryöväsimme poikaystävän äidin levy- ja kasettivarastot. Hartaina pyörittelimme Beatlesin albumeja levysoittimessa ja kuuntelimme rahisevilta C-kaseteilta 1960-luvun Kirkaa. Olimme ihan että voi vitsit, Kirka on tehnyt jotain näin siistii. Kun mies itse ensimmäisen kerran hölkkäsi vastaan Linnunlaulun sillalla, teki mieli ottaa hihasta kiinni ja sanoa, että hei Kirka, oikeesti, selitä nyt mulle, miksi menit laulamaan sen Surun pyyhit silmistäni pois!? Niin nuori ja idealistinen olin siihen aikaan.
1990-luvulla asuin Hakaniemessä, ulkoilin Töölönlahdella ja kävin yliopistoa Kruununhaassa. Kirka hölkkäsi usein vastaan. Terveet elämäntavat ovat ihan jees, mutta ei niillä näköjään mitenkään automaagisesti saa lisää vuosia elämäänsä.
Nuorena meni.
Oma ensimmäinen muistoni Kirkasta on noin vuodelta 1973, kun Kirka oli rock, hip, hop ja cool. Suosikkibiisini oli Oh mamy blue, jota lauloin rehvakkasti mukana: "Oo mami, oo mamimami luu ...". Jostain syystä biisi tuo elävästi mieleeni Pihlajanmäen-mummolan eteisen kolmivuotiaan perspektiivistä. Käytävämatto haisee kevyesti pölyltä ja tupakalta. Peilipöytä on nenäni tasolla, enkä ihan näe kuvaani, vaikka kuinka varvistan. Äiti vetää minulle saappaita jalkaan, ja hänen pitkät hiuksensa kutittavat kasvojani. Tällä kertaa radio ei ole päällä, mutta siitä huolimatta luukutan täysin palkein mamiluuta.
(Kaikki Kirka-aiheiset nettisivut ovat vieläkin aivan jumissa, joten en pääse tarkistamaan, milloin Mamy blue on levytetty. Saattaa olla, että muistini tekee minulle tepposet. Mutta onko sillä niin väliä?)
Parikymmentä vuotta sitten ryöväsimme poikaystävän äidin levy- ja kasettivarastot. Hartaina pyörittelimme Beatlesin albumeja levysoittimessa ja kuuntelimme rahisevilta C-kaseteilta 1960-luvun Kirkaa. Olimme ihan että voi vitsit, Kirka on tehnyt jotain näin siistii. Kun mies itse ensimmäisen kerran hölkkäsi vastaan Linnunlaulun sillalla, teki mieli ottaa hihasta kiinni ja sanoa, että hei Kirka, oikeesti, selitä nyt mulle, miksi menit laulamaan sen Surun pyyhit silmistäni pois!? Niin nuori ja idealistinen olin siihen aikaan.
1990-luvulla asuin Hakaniemessä, ulkoilin Töölönlahdella ja kävin yliopistoa Kruununhaassa. Kirka hölkkäsi usein vastaan. Terveet elämäntavat ovat ihan jees, mutta ei niillä näköjään mitenkään automaagisesti saa lisää vuosia elämäänsä.
Nuorena meni.
21.12.06
Lapsuudenmuistoja pääkaupunkiseudulta
Tänä aamuna koin sellaisen tunteen, että tällaista on ollut ennenkin. Tiedättehän sen tunteen, sillä on hieno ranskankielinen nimi. Astuin ovesta ulos ja suoraan lapsuuteni jouluun.
Kaikki aina muistelevat, miten ennen oli talvella lunta. Ei ollut pääkaupunkiseudulla 1970-luvulla. Tyypillinen joulusää oli juuri tällainen: jäinen, loskainen ja pimeä.
Mutta ketäpä se haittaa? Eihän jouluna tarvitse olla ulkona! Jouluna maataan kuusen alla uudet pyjamat päällä, luetaan lahjakirjoja ja syödään. Aamulla ensimmäiseksi suklaakonvehteja, illalla viimeiseksi kinkkuvoileipää ja tummaa olutta, tai toisin päin.
Ainut pikkuisen harmittava juttu on se, että en sitten tämän vuoden puolella ehtinyt käyttää otsikkoa, jonka mietin valmiiksi tämän viikon tiistaina. Otsikko olisi ollut Snö i Böle. Oli sitä ainakin sentti, mutta tuolla se sulaa kovaa vauhtia.
Viikonloppuna jo luulin, että joulustressi olisi ollut tuloillaan, mutta ei sentään. Se olikin työstressin poikanen, joka kipitti tiehensä heti, kun sain urakan tehdyksi. Ystävät! Kylänmiehet! Kansalaiset! Älkää stressatko joulusta! Paitsi jos nautitte stressistä, siinä tapauksessa stressatkaa minunkin puolestani.
Joulu on valon juhla, mutta silloin on aina niin pimeää, ettei kukaan näe, onko nurkissa pölyä vai ei. Jos jokin ruokalaji ei ehdi joulupöytään, sitä ilmankin pärjätään. Tai ainahan sen voi syödä välipäivinä.
Meillä vietetään joulua koko suvun voimin. Jokaisella on joku bravuuriruoka, jonka hän tuo yhteiseen pöytään. (Minä vastaan tölkkiherneistä. Mutta älkää nyt tästä päätelkö mitään minun kokkaustaidoistani.)
Mummon bravuuri on kautta aikojen ollut taivaallisen ihana imelletty perunalaatikko. Yhtenä jouluna mummo, pappa, eno ja lahjat saapuivat sovittuun aikaan joulunviettoon, mutta perunalaatikko oli jäänyt kotiin. Kriisipalaverin paikka. Joulun hengessä päätettiin, että aattoaterian voi syödä ilman perunalaatikkoakin ja että isä saa laatikon mukaansa, kun käy viemässä mummon ja papan kotiin. Hyvältä laatikko maistuisi joulupäivänäkin. Nam! Vaan arvatkaapa, muistiko mummo antaa laatikon isälle tai isä pyytää sitä mukaansa? Ei ja ei.
Jotta tarina ei venyisi ihan mahdottomaksi, kerron lyhyesti, että loppujen lopuksi laatikko matkusti kerran ympäri pääkaupunkiseutua ja unohtui yöksi autoon (onneksi oli kylmä yö), josta se aamulla noudettiin ja laitettiin uuniin lämpiämään. Kun laatikkoa vihdoin tapaninpäivänä kannettiin pöytään, se putosi lattialle.
Se ei ollut sen perunalaatikon vuosi.
Kaikki aina muistelevat, miten ennen oli talvella lunta. Ei ollut pääkaupunkiseudulla 1970-luvulla. Tyypillinen joulusää oli juuri tällainen: jäinen, loskainen ja pimeä.
Mutta ketäpä se haittaa? Eihän jouluna tarvitse olla ulkona! Jouluna maataan kuusen alla uudet pyjamat päällä, luetaan lahjakirjoja ja syödään. Aamulla ensimmäiseksi suklaakonvehteja, illalla viimeiseksi kinkkuvoileipää ja tummaa olutta, tai toisin päin.
Ainut pikkuisen harmittava juttu on se, että en sitten tämän vuoden puolella ehtinyt käyttää otsikkoa, jonka mietin valmiiksi tämän viikon tiistaina. Otsikko olisi ollut Snö i Böle. Oli sitä ainakin sentti, mutta tuolla se sulaa kovaa vauhtia.
Viikonloppuna jo luulin, että joulustressi olisi ollut tuloillaan, mutta ei sentään. Se olikin työstressin poikanen, joka kipitti tiehensä heti, kun sain urakan tehdyksi. Ystävät! Kylänmiehet! Kansalaiset! Älkää stressatko joulusta! Paitsi jos nautitte stressistä, siinä tapauksessa stressatkaa minunkin puolestani.
Joulu on valon juhla, mutta silloin on aina niin pimeää, ettei kukaan näe, onko nurkissa pölyä vai ei. Jos jokin ruokalaji ei ehdi joulupöytään, sitä ilmankin pärjätään. Tai ainahan sen voi syödä välipäivinä.
Meillä vietetään joulua koko suvun voimin. Jokaisella on joku bravuuriruoka, jonka hän tuo yhteiseen pöytään. (Minä vastaan tölkkiherneistä. Mutta älkää nyt tästä päätelkö mitään minun kokkaustaidoistani.)
Mummon bravuuri on kautta aikojen ollut taivaallisen ihana imelletty perunalaatikko. Yhtenä jouluna mummo, pappa, eno ja lahjat saapuivat sovittuun aikaan joulunviettoon, mutta perunalaatikko oli jäänyt kotiin. Kriisipalaverin paikka. Joulun hengessä päätettiin, että aattoaterian voi syödä ilman perunalaatikkoakin ja että isä saa laatikon mukaansa, kun käy viemässä mummon ja papan kotiin. Hyvältä laatikko maistuisi joulupäivänäkin. Nam! Vaan arvatkaapa, muistiko mummo antaa laatikon isälle tai isä pyytää sitä mukaansa? Ei ja ei.
Jotta tarina ei venyisi ihan mahdottomaksi, kerron lyhyesti, että loppujen lopuksi laatikko matkusti kerran ympäri pääkaupunkiseutua ja unohtui yöksi autoon (onneksi oli kylmä yö), josta se aamulla noudettiin ja laitettiin uuniin lämpiämään. Kun laatikkoa vihdoin tapaninpäivänä kannettiin pöytään, se putosi lattialle.
Se ei ollut sen perunalaatikon vuosi.
22.11.06
Kusti polkee, balalaikka soi
Taidan olla tulossa vanhaksi. Ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että maailma muuttuu pelottavaan suuntaan. Tämä on erilaista kuin ydinsodan tai ilmastonmuutoksen pelko. Syitä on kaksi: posti ja radio. Molemmat ovat ilmiöitä, jotka eivät näköjään oikein sovi nykymaailmaan mutta joihin pers.koht. suhtaudun hyvin lämpimästi.
Postiin minulla on ollut lämmin suhde lapsesta asti. Sinne kannoin kultaisen säästöpossuni, ja vastineeksi sain postimerkkejä, noita ihmelappusia, joilla pysyin yhteydessä maailman joka kolkkaan. Pienenä tyttönä olin nimittäin kova haalimaan kirjekavereita ja kirjoittamaan kirjeitä. Vieläkin tulee 1970-luvun postimerkin liiman maku suuhun, kun noita aikoja muistelen.
Myöhemmin posti kuljetti salmiakkia ja ruisleipää niille perheenjäsenille, jotka vuorollaan opiskelivat tai työskentelivät ulkomailla. Vielä myöhemmin postissa sai äänestää! Tämä oli tärkeää liikkuvaiselle ihmiselle, koska ikinä ei voinut tietää, missä heräsi varsinaisen vaalipäivän aamuna. Äänioikeuden käyttämättä jättäminen ei ollut mikään vaihtoehto.
Nyt ei posteja enää ole. Enimmäkseen on vain asiamiesposteja, joissa varsinainen bisnes on jotakin muuta ja postiasiat hoidetaan vasemmalla kädellä*. Postin asiakkaille ei ole tilaa eikä oikein postillekaan. Pakkauslaatikoita ei myydä, korteista ja paperitavarasta puhumattakaan. Vanhana postimyyntiasiakkaana olen elämänmuutoksen edessä: on pakko alkaa taas käydä kaupoissa, koska ei niissä sentään ole yhtä masentava tunnelma kuin asiamiespostissa.
Kohta ei ole radiotakaan. Ainakaan mitään sellaista kanavaa, jota viitsisi kuunnella. Olen ilmeisesti vanhanaikainen, koska minusta on kivaa, kun joku vieras ihminen valitsee levyt ja soittaa minulle mieleistäni musiikkia. Siis jotain muuta kuin listapoppia tai iskelmää. YleQ:n lakkauttaminen oli niin järkyttävä tempaus, että melkein lopetin tv-luvan maksamisen siihen. Tällä viikolla haudataan Radio City, joka ei tietenkään ole enää pitkään aikaan ollut sitä mitä 1980-luvulla - mutta on tämä siitä huolimatta erään aikakauden loppu. Nuoruus on ohi. Nyyh.
Onhan noita nettiradioita, kai, mutta kun ne eivät kuulu meidän keittiön Tivolista.
*) Minulla ei ole mitään vasenkätisiä vastaan, monet parhaista ystävistänikin ovat vasenkätisiä. Sen sijaan kiskan poitsuilla on selvästikin vain yksi toimiva käsi, ja se on oikea. Kun sellaiset sällit laitetaan hoitamaan asioita myös vasurilla, siitä ei tule muuta kuin sotkua.
Postiin minulla on ollut lämmin suhde lapsesta asti. Sinne kannoin kultaisen säästöpossuni, ja vastineeksi sain postimerkkejä, noita ihmelappusia, joilla pysyin yhteydessä maailman joka kolkkaan. Pienenä tyttönä olin nimittäin kova haalimaan kirjekavereita ja kirjoittamaan kirjeitä. Vieläkin tulee 1970-luvun postimerkin liiman maku suuhun, kun noita aikoja muistelen.
Myöhemmin posti kuljetti salmiakkia ja ruisleipää niille perheenjäsenille, jotka vuorollaan opiskelivat tai työskentelivät ulkomailla. Vielä myöhemmin postissa sai äänestää! Tämä oli tärkeää liikkuvaiselle ihmiselle, koska ikinä ei voinut tietää, missä heräsi varsinaisen vaalipäivän aamuna. Äänioikeuden käyttämättä jättäminen ei ollut mikään vaihtoehto.
Nyt ei posteja enää ole. Enimmäkseen on vain asiamiesposteja, joissa varsinainen bisnes on jotakin muuta ja postiasiat hoidetaan vasemmalla kädellä*. Postin asiakkaille ei ole tilaa eikä oikein postillekaan. Pakkauslaatikoita ei myydä, korteista ja paperitavarasta puhumattakaan. Vanhana postimyyntiasiakkaana olen elämänmuutoksen edessä: on pakko alkaa taas käydä kaupoissa, koska ei niissä sentään ole yhtä masentava tunnelma kuin asiamiespostissa.
Kohta ei ole radiotakaan. Ainakaan mitään sellaista kanavaa, jota viitsisi kuunnella. Olen ilmeisesti vanhanaikainen, koska minusta on kivaa, kun joku vieras ihminen valitsee levyt ja soittaa minulle mieleistäni musiikkia. Siis jotain muuta kuin listapoppia tai iskelmää. YleQ:n lakkauttaminen oli niin järkyttävä tempaus, että melkein lopetin tv-luvan maksamisen siihen. Tällä viikolla haudataan Radio City, joka ei tietenkään ole enää pitkään aikaan ollut sitä mitä 1980-luvulla - mutta on tämä siitä huolimatta erään aikakauden loppu. Nuoruus on ohi. Nyyh.
Onhan noita nettiradioita, kai, mutta kun ne eivät kuulu meidän keittiön Tivolista.
*) Minulla ei ole mitään vasenkätisiä vastaan, monet parhaista ystävistänikin ovat vasenkätisiä. Sen sijaan kiskan poitsuilla on selvästikin vain yksi toimiva käsi, ja se on oikea. Kun sellaiset sällit laitetaan hoitamaan asioita myös vasurilla, siitä ei tule muuta kuin sotkua.
8.11.06
Fotofemman jälkimainingit - kuka pitäisi kaikesta huolta?
Kun olin lapsi ja mummon luona hoidossa, hän aina silloin tällöin kaivoi esiin suuren vihreän laatikon, jossa oli kymmenittäin ellei sadoittain vanhoja mustavalkoisia valokuvia. Kuvat tuntuivat käteen erilaisilta, osa karheilta, osa sileiltä, ne olivat erikokoisia, jotkut repeytyneitä ja toiset kellastuneita. Katselimme kuvia yhdessä, ja mummo kertoi kuvien ihmisistä. Lapselle se oli kuin satua, paitsi että - vielä parempaa - se oli totta.
Jossain vaiheessa mummolle tuli tarve jakaa omaisuuttaan pois. Aina kun joku kaukainen sukulainen tuli kylään, mummo kehotti ottamaan valokuvista niin monta kuin halusi. Kun mummon sisaret yksi toisensa jälkeen kuolivat, mummo kieltäytyi kaikista perintökalleuksista, joita sisaret olivat aikanaan saaneet. Alkavan dementian myötä mummo on ruvennut suremaan vanhoja, menetettyjä asioita, ja minä suren hänen kanssaan. En niinkään isomummon kirkkosilkkejä kuin laatikosta hävinneitä valokuvia. Oliko niitä edes? Muistaako mummo väärin? Kuvittelimmeko vain? Kyhmyisin sormin, kyynel silmäkulmassa mummo penkoo laatikkoa. Missä on kohta 150 vuotta vanha kuva kyläsepistä työn touhussa? Missä ainut koskaan otettu kuva Kerttu-siskosta, joka kuoli kymmenvuotiaana munuaistautiin?
Papalla oli joskus kamera mukana rintamalla. Kuvat on vedostettu postimerkin kokoisiksi ja liimattu paksun albumin viimeisille sivuille. Kuvissa on hymyileviä, lumipukuisia miehiä - sota oli varmaan tauolla, kun ehdittiin poseerata. Keitä miehet ovat? Elivätkö he seuraavaan sotaan asti? Mikä heitä hymyilyttää? Pappa ei koskaan kertonut mitään sodasta. Rintamakuvat ovat kuin tirkistysaukkoja, joista näkee niin vähän, että ne pelkästään lisäävät uteliaisuutta, eivät tyydytä sitä. Minun mielestäni ne ovat sellainen aarre, että sydäntä kylmää, kun ajattelen, mihin ne joutuvat, kun mummostakin aika jättää. Eno on jo kantanut kaatopaikalle äidin kiiltokuvat ja paljon muuta.
Papan täti oli valokuvaajana Viipurissa viime vuosisadan alussa. Monissa luovutettua Karjalaa käsittelevissä kirjoissa on hänen ottamiaan kuvia, yleensä ilman kuvaajan tietoja. Sama isotäti eli satavuotiaaksi, muistan hänet lapsuudestani pienenä, sirkeänä, hampaattomana mummelina. Mitähän hän olisi voinut kertoa noista ajoista ja noista kuvista, jos olisin kumartunut lähemmäs, yrittänyt käsittää vaikeaselkoista puhetta, ymmärtänyt kysyä?
Jos olisin fiksu, istuttaisin mummon valokuvien ääreen - niiden, jotka vielä ovat jäljellä - ja antaisin hänen kertoa. Kyselisin, painaisin mieleeni, kirjoittaisin muistiin. Vanhat asiat ovat mummon päässä yllättävän kirkkaina. Miksi sitten en tee niin? Ehkä se muistuttaisi minua liikaa mummon kuolevaisuudesta. On helpompaa uskotella itselleen, että aikaa on loputtomiin. Että voin aina palata lapsuuden mummon luo ruoan tuoksuun, syödä kardemummalla maustettuja lampaanlihapullia, katsoa, kuinka sukkelasti mummon kädet kuljettavat piirakkapulikkaa, virkkuukoukkua, mitä tahansa.
Valokuvat jäävät muistoksi. Mutta mitä niillä tekee, jos ei tunne niiden tarinoita?
Jossain vaiheessa mummolle tuli tarve jakaa omaisuuttaan pois. Aina kun joku kaukainen sukulainen tuli kylään, mummo kehotti ottamaan valokuvista niin monta kuin halusi. Kun mummon sisaret yksi toisensa jälkeen kuolivat, mummo kieltäytyi kaikista perintökalleuksista, joita sisaret olivat aikanaan saaneet. Alkavan dementian myötä mummo on ruvennut suremaan vanhoja, menetettyjä asioita, ja minä suren hänen kanssaan. En niinkään isomummon kirkkosilkkejä kuin laatikosta hävinneitä valokuvia. Oliko niitä edes? Muistaako mummo väärin? Kuvittelimmeko vain? Kyhmyisin sormin, kyynel silmäkulmassa mummo penkoo laatikkoa. Missä on kohta 150 vuotta vanha kuva kyläsepistä työn touhussa? Missä ainut koskaan otettu kuva Kerttu-siskosta, joka kuoli kymmenvuotiaana munuaistautiin?
Papalla oli joskus kamera mukana rintamalla. Kuvat on vedostettu postimerkin kokoisiksi ja liimattu paksun albumin viimeisille sivuille. Kuvissa on hymyileviä, lumipukuisia miehiä - sota oli varmaan tauolla, kun ehdittiin poseerata. Keitä miehet ovat? Elivätkö he seuraavaan sotaan asti? Mikä heitä hymyilyttää? Pappa ei koskaan kertonut mitään sodasta. Rintamakuvat ovat kuin tirkistysaukkoja, joista näkee niin vähän, että ne pelkästään lisäävät uteliaisuutta, eivät tyydytä sitä. Minun mielestäni ne ovat sellainen aarre, että sydäntä kylmää, kun ajattelen, mihin ne joutuvat, kun mummostakin aika jättää. Eno on jo kantanut kaatopaikalle äidin kiiltokuvat ja paljon muuta.
Papan täti oli valokuvaajana Viipurissa viime vuosisadan alussa. Monissa luovutettua Karjalaa käsittelevissä kirjoissa on hänen ottamiaan kuvia, yleensä ilman kuvaajan tietoja. Sama isotäti eli satavuotiaaksi, muistan hänet lapsuudestani pienenä, sirkeänä, hampaattomana mummelina. Mitähän hän olisi voinut kertoa noista ajoista ja noista kuvista, jos olisin kumartunut lähemmäs, yrittänyt käsittää vaikeaselkoista puhetta, ymmärtänyt kysyä?
Jos olisin fiksu, istuttaisin mummon valokuvien ääreen - niiden, jotka vielä ovat jäljellä - ja antaisin hänen kertoa. Kyselisin, painaisin mieleeni, kirjoittaisin muistiin. Vanhat asiat ovat mummon päässä yllättävän kirkkaina. Miksi sitten en tee niin? Ehkä se muistuttaisi minua liikaa mummon kuolevaisuudesta. On helpompaa uskotella itselleen, että aikaa on loputtomiin. Että voin aina palata lapsuuden mummon luo ruoan tuoksuun, syödä kardemummalla maustettuja lampaanlihapullia, katsoa, kuinka sukkelasti mummon kädet kuljettavat piirakkapulikkaa, virkkuukoukkua, mitä tahansa.
Valokuvat jäävät muistoksi. Mutta mitä niillä tekee, jos ei tunne niiden tarinoita?
11.9.06
Joskus melodraama on ainoa oikea tyylilaji
En olisi tahtonut puhua tästä aiheesta ollenkaan. Mieluummin olisin painanut koko asian villaisella. Mutta kun siitä niin kaikkialla toitotetaan, muistot alkavat elää omaa elämäänsä, rönsyillä ja kiemurrella. Eivätkä ne lopeta, ennen kuin niistä on kirjoittanut.
Muistan sen syksyisen tiistain yksityiskohtia myöten.
Olin äitiyslomalla kotona parin kuukauden ikäisen poikani kanssa. Aamulla kävimme Hakaniemen hallissa ostamassa kuhaa. Saman kalatiskin ääressä kuulin tasan viikkoa myöhemmin, että kummipoikani oli saapunut maailmaan, mutta se on kokonaan toinen juttu joka kerrotaan joskus toiste. Illalla oli tarkoitus laittaa oikein hyvää ruokaa, valkoviinikin oli kylmenemässä. Vaikka surinkin kovasti sitä, etten pystynyt imettämään, tilanteessa oli hyviäkin puolia - esimerkiksi viinin juomista ei tarvinnut miettiä yhtään. Tämäkin on toinen juttu joka ehkä kerrotaan jossain toisessa yhteydessä.
Mies tuli iltapäivällä töistä kotiin. Poika nukkui päiväuniaan, mies puuhaili omiaan ja minä istuin olohuoneen sohvalla lueskelemassa, kun puhelin soi. Siinä vaiheessa meillä yhä oli lankapuhelin. Siihen soittivat lähinnä ne ystävämme, joilla oli eri operaattorin kännykät kuin meillä. Muistatteko vielä, kun soitto operaattorilta toiselle maksoi maltaita? Eipä jupista siellä, minähän sanoin, että tämä rönsyää.
Mies vastasi puhelimeen ja jäi kuuntelemaan. Hetken päästä hän hamusi vierestäni tv:n kaukosäädintä ja käänsi päälle ainoan kansainvälisen uutiskanavan, joka meillä näkyi. Ruudussa oli epämääräistä, sekavaa kuvaa jostakin suurkaupungista. Näytti siltä, että jossakin paloi.
Mies seisoo edelleen luuri korvallaan ja puhuu: "Jussi sanoo, että New Yorkissa on iso tulipalo. Lentokone on osunut pilvenpiirtäjään." Minä: "Ei voi olla mahdollista. Oliko se onnettomuus?" Samalla hetkellä tv-kuva tarkentuu WTC:n kaksoistorneihin, joista toinen on jokseenkin eri näköinen kuin tavallisesti. Jähmetymme niille sijoillemme. Kohta näemme jotain, mitä myöhemmin näytetään tv:ssä moneen kertaan. Tällä ensimmäisellä kerralla, suorassa lähetyksessä, emme usko silmiämme. Sinisen taivaan halki lentää iso lentokone suoraan päin toista, vahingoittumatonta tornia.
Istun kotisohvallani Helsingissä ja näen tv:stä, kun toisella puolella maailmaa lentokone syöksyy päin toimistotaloa ja tuhannet ihmiset kuolevat. Sellaista on tiedonvälitys 2000-luvulla.
Myöhemmin samana iltana minä ja pari miljardia muuta ihmistä tukimme CNN:n ja BBC:n serverit yrittäessämme saada viimeisiä tietoja tapahtumasta.
Pidin pientä vauvanpalleroa sylissäni ja leikin hänen kanssaan. Pojalle lämmitettiin Tuttelia ja hänet laitettiin nukkumaan. Parikuisena poika ei enää herännyt yöllä syömään. Uskokaa pois. Tätä muistoa aika ei ole kullannut.
Kuha syötiin ja viini juotiin. Päät olivat pyörällä jo valmiiksi. Tv oli päällä koko illan. Yleisradio masinoi toimituskunnan ja pataljoonan eri alojen asiantuntijoita selittämään, spekuloimaan, kaivamaan perusteluja ja esittämään ennustuksia. Jaakko Hämeen-Anttila ja Suomen islamilaisten edustaja valaisivat muslimien ja lännen suhteita. Sotilaspukuinen herra arvaili, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kun Estonia upposi, Ylen kanavilla soitettiin koko ilta hautajaismusiikkia. Voi olla, ettei siinä tilanteessa olisi muutakaan voinut. Minun mielestäni kuitenkin WTC-iskun jälkeinen ohjelma oli mielenkiintoisempaa.
Muutamat lähipäivät kuluivat iskun jälkimainingeissa. Jossain vaiheessa kiersi villejä huhuja, mutta loppujen lopuksi kävi ilmi, että tragedia ei koskettanut henkilökohtaisesti meitä eikä tuttujamme. Sittemmin iskulle on uhrattu valtavasti palstamillimetrejä, kilotavuja ja lähetysaikaa. Siitä huolimatta tapausta ei ole vieläkään puitu täysin loppuun. Kaikki nämä ovat toisia tarinoita, jotka kerrotaan toiste.
Tuona syyskuun tiistaina ilta pimeni Helsingissä ja vähitellen New Yorkissakin. Tv sammutettiin ja yölamppu sytytettiin. Pari kertaa heräsin yön aikana kuuntelemaan vauvan kevyttä ja miehen raskasta hengitystä. Meillä nukuttiin paremmin kuin monissa muissa kodeissa ympäri maailmaa.
Muistan sen syksyisen tiistain yksityiskohtia myöten.
Olin äitiyslomalla kotona parin kuukauden ikäisen poikani kanssa. Aamulla kävimme Hakaniemen hallissa ostamassa kuhaa. Saman kalatiskin ääressä kuulin tasan viikkoa myöhemmin, että kummipoikani oli saapunut maailmaan, mutta se on kokonaan toinen juttu joka kerrotaan joskus toiste. Illalla oli tarkoitus laittaa oikein hyvää ruokaa, valkoviinikin oli kylmenemässä. Vaikka surinkin kovasti sitä, etten pystynyt imettämään, tilanteessa oli hyviäkin puolia - esimerkiksi viinin juomista ei tarvinnut miettiä yhtään. Tämäkin on toinen juttu joka ehkä kerrotaan jossain toisessa yhteydessä.
Mies tuli iltapäivällä töistä kotiin. Poika nukkui päiväuniaan, mies puuhaili omiaan ja minä istuin olohuoneen sohvalla lueskelemassa, kun puhelin soi. Siinä vaiheessa meillä yhä oli lankapuhelin. Siihen soittivat lähinnä ne ystävämme, joilla oli eri operaattorin kännykät kuin meillä. Muistatteko vielä, kun soitto operaattorilta toiselle maksoi maltaita? Eipä jupista siellä, minähän sanoin, että tämä rönsyää.
Mies vastasi puhelimeen ja jäi kuuntelemaan. Hetken päästä hän hamusi vierestäni tv:n kaukosäädintä ja käänsi päälle ainoan kansainvälisen uutiskanavan, joka meillä näkyi. Ruudussa oli epämääräistä, sekavaa kuvaa jostakin suurkaupungista. Näytti siltä, että jossakin paloi.
Mies seisoo edelleen luuri korvallaan ja puhuu: "Jussi sanoo, että New Yorkissa on iso tulipalo. Lentokone on osunut pilvenpiirtäjään." Minä: "Ei voi olla mahdollista. Oliko se onnettomuus?" Samalla hetkellä tv-kuva tarkentuu WTC:n kaksoistorneihin, joista toinen on jokseenkin eri näköinen kuin tavallisesti. Jähmetymme niille sijoillemme. Kohta näemme jotain, mitä myöhemmin näytetään tv:ssä moneen kertaan. Tällä ensimmäisellä kerralla, suorassa lähetyksessä, emme usko silmiämme. Sinisen taivaan halki lentää iso lentokone suoraan päin toista, vahingoittumatonta tornia.
Istun kotisohvallani Helsingissä ja näen tv:stä, kun toisella puolella maailmaa lentokone syöksyy päin toimistotaloa ja tuhannet ihmiset kuolevat. Sellaista on tiedonvälitys 2000-luvulla.
Myöhemmin samana iltana minä ja pari miljardia muuta ihmistä tukimme CNN:n ja BBC:n serverit yrittäessämme saada viimeisiä tietoja tapahtumasta.
Pidin pientä vauvanpalleroa sylissäni ja leikin hänen kanssaan. Pojalle lämmitettiin Tuttelia ja hänet laitettiin nukkumaan. Parikuisena poika ei enää herännyt yöllä syömään. Uskokaa pois. Tätä muistoa aika ei ole kullannut.
Kuha syötiin ja viini juotiin. Päät olivat pyörällä jo valmiiksi. Tv oli päällä koko illan. Yleisradio masinoi toimituskunnan ja pataljoonan eri alojen asiantuntijoita selittämään, spekuloimaan, kaivamaan perusteluja ja esittämään ennustuksia. Jaakko Hämeen-Anttila ja Suomen islamilaisten edustaja valaisivat muslimien ja lännen suhteita. Sotilaspukuinen herra arvaili, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kun Estonia upposi, Ylen kanavilla soitettiin koko ilta hautajaismusiikkia. Voi olla, ettei siinä tilanteessa olisi muutakaan voinut. Minun mielestäni kuitenkin WTC-iskun jälkeinen ohjelma oli mielenkiintoisempaa.
Muutamat lähipäivät kuluivat iskun jälkimainingeissa. Jossain vaiheessa kiersi villejä huhuja, mutta loppujen lopuksi kävi ilmi, että tragedia ei koskettanut henkilökohtaisesti meitä eikä tuttujamme. Sittemmin iskulle on uhrattu valtavasti palstamillimetrejä, kilotavuja ja lähetysaikaa. Siitä huolimatta tapausta ei ole vieläkään puitu täysin loppuun. Kaikki nämä ovat toisia tarinoita, jotka kerrotaan toiste.
Tuona syyskuun tiistaina ilta pimeni Helsingissä ja vähitellen New Yorkissakin. Tv sammutettiin ja yölamppu sytytettiin. Pari kertaa heräsin yön aikana kuuntelemaan vauvan kevyttä ja miehen raskasta hengitystä. Meillä nukuttiin paremmin kuin monissa muissa kodeissa ympäri maailmaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)