Edellisen postauksen jälkeen olen syönyt Brie-juustoa ja juonut viiniä. Olen myös yrittänyt ottaa ja ottanutkin arjen syrjästä kiinni. Ei ole muita vaihtoehtoja, enkä niitä kaipaakaan. Arki auttaa moneen vaivaan.
Urheilu auttaisi myös. Odotan, että toipuisin sen verran, että voisin ajatella muutakin liikkumista kuin reipasta kävelyä. Fyysisesti kokemus oli yllättävän rankka, mutta niinhän synnytys usein on.
30.8.11
25.8.11
Alouette
Pikku leivoselleni
Sinun ei ollut tarkoitus syntyä. On helpointa ajatella niin.
Ihmisen elämässä on paljon paskaa. Saat olla iloinen siitä, että vältyt siltä. Usko minua. Kun yksi vanhoista poikaystävistäni petti minua tai kun entinen mieheni muutti pois yhteisestä kodistamme, olin varma, että tämä on pahinta, mitä ihminen voi kokea. Olin väärässä. Pahinta on se, että joutuu synnyttämään ja palaamaan kotiin tyhjin käsin.
Arvaamattomia asioita tapahtuu. Esimerkiksi tähän en ollut ollenkaan varustautunut. Olin valmistautunut siihen, että ikätovereita kuolee, läheinen voi sairastua, rahat voivat loppua, menetän isovanhempani ja joskus omat vanhempanikin. Keskenmeno viikolla 19 ei sisältynyt tilaukseen.
Mielellämme oltaisiin viety sinut kotiin, tutustuttu sinuun ja rakastettu. Kun kerran niin ei käynyt, olen kuitenkin onnellinen, että sinä ja minä oltiin yhdessä nämä nelisen kuukautta. En vaihtaisi niitä pois.
***
Te lukijoista, jotka tunnette minut tosielämässä, sovitaanko, että ei puhuta tästä missään muualla. Paitsi korkeintaan jos joskus kohdataan kasvokkain. Varoitan jo etukäteen, että mua sit itkettää.
Sinun ei ollut tarkoitus syntyä. On helpointa ajatella niin.
Ihmisen elämässä on paljon paskaa. Saat olla iloinen siitä, että vältyt siltä. Usko minua. Kun yksi vanhoista poikaystävistäni petti minua tai kun entinen mieheni muutti pois yhteisestä kodistamme, olin varma, että tämä on pahinta, mitä ihminen voi kokea. Olin väärässä. Pahinta on se, että joutuu synnyttämään ja palaamaan kotiin tyhjin käsin.
Arvaamattomia asioita tapahtuu. Esimerkiksi tähän en ollut ollenkaan varustautunut. Olin valmistautunut siihen, että ikätovereita kuolee, läheinen voi sairastua, rahat voivat loppua, menetän isovanhempani ja joskus omat vanhempanikin. Keskenmeno viikolla 19 ei sisältynyt tilaukseen.
Mielellämme oltaisiin viety sinut kotiin, tutustuttu sinuun ja rakastettu. Kun kerran niin ei käynyt, olen kuitenkin onnellinen, että sinä ja minä oltiin yhdessä nämä nelisen kuukautta. En vaihtaisi niitä pois.
***
Te lukijoista, jotka tunnette minut tosielämässä, sovitaanko, että ei puhuta tästä missään muualla. Paitsi korkeintaan jos joskus kohdataan kasvokkain. Varoitan jo etukäteen, että mua sit itkettää.
9.8.11
Onko se oikein
Kummitukselta taas kerran: top 5 katumusaiheet kuolinvuoteella. Täsmäävätkö meikäläiseen?
1. Olisinpa elänyt elämää, jonka itse tahdoin, enkä noudattanut muiden toiveita.
Pistipä pahan heti kärkeen. Olenko noudattanut muiden toiveita elämässäni? No en. Muuten olisin opettaja ja asuisin itse omistamassani omakotitalossa ydinperheineni niin kuin kaikki muutkin kunnon ihmiset. Toisen skenaarion mukaan olisin hyödyntänyt lahjojani, päivisin toimisin kovapalkkaisessa hommassa teknis-luonnontieteellisellä alalla, iltaisin olisin konserttipianisti ja yöt kirjoittaisin menestysromaaneja.
Ei huolta siitä, että elämänvalinnoissani olisin yrittänyt miellyttää muita. Mutta olenko kuitenkaan elänyt niin kuin itse tahdoin? Mitä sekin sitten tarkoittaa? Olenko joskus tahtonut jotain? Jos niin mitä? Hui. Vastaaminen vaatisi sen luokan introspektiota, että sille tielle en lähde, muuten kasvaa karvoja kämmeneen. Jospa vain sovitaan, että yhtään ei kaduta.
2. Kunpa en olisi käyttänyt aikaa työhön niin paljon.
Tähän on helppo vastata: ei koske minua millään tavalla. Tai no, olisihan se ihanaa, jos ei tarvitsisi tuhlata yhtään aikaa työhön. Koska en kuitenkaan voi heittäytyä vapaaherrattareksi, olen ihan tyytyväinen duuniini ja siihen käyttämääni aikaan: 7,5 tuntia päivässä eikä minuuttiakaan enempää, paitsi jos saan korvaukseksi vapaata.
3. Olisinpa ollut tarpeeksi rohkea ilmaistakseni tunteeni.
Tätä jos tarpeeksi alkaa miettiä, totta kai keksii tilanteita, joissa olisi voinut ja pitänyt ottaa kipeitäkin asioita puheeksi ja ilmaista selvemmin tunteitaan. En usko, että muu on mahdollista, koska kukaan ei ole sananvalmis jokaisessa tilanteessa. Itämaisessa matossakin on virhe, sillä vain Allah on täydellinen. Olen päättänyt, etten kadu näitäkään. Yritän löytää hyviä puolia siitä, että joskus olen pitänyt mölyt mahassani, ja ottaa opikseni vastaisen varalle.
4. Olisinpa pitänyt yhteyttä ystäviini.
Auts, tämä vähän kirpaisee. Karsea ilmaus "elämän ruuhkavuodet" osuu sikäli oikeaan, että ystävät välillä tuppaavat jäämään hitaalle kaistalle, jonka ohi pyyhälletään pikavauhtia. Onneksi monet ystävistäni ovat samantapaisessa elämäntilanteessa: joko lapset tai työ vievät heidän aikansa niin, että ystäviin ei ehdi pitää yhteyttä niin usein kuin ennen. Ja onneksi minulla on niin ihania ystäviä, että kukaan ei ota tästä nokkiinsa. Silloin harvoin kun tapaamme, otamme tapaamisista kaiken irti.
5. Olisinpa antanut itseni olla onnellisempi.
Olen tiennyt tämän jo aika pitkään, ja päivä päivältä se kirkastuu minulle entistäkin selkeämmäksi totuudeksi: onnellisuuden salaisuus ei ole siinä, että saa sitä mitä haluaa, vaan siinä, että haluaa sitä mitä saa.
Mitä sitten katuisin? Juuri nyt tuntuu, että en oikeastaan mitään. Toivottavasti edessä on vielä sen verran elämää, että ehdin hankkia jotain kaduttavaa. Niin, ja toivottavasti kadun pikemminkin asioita, joita olen tehnyt, kuin niitä, jotka olen jättänyt tekemättä.
1. Olisinpa elänyt elämää, jonka itse tahdoin, enkä noudattanut muiden toiveita.
Pistipä pahan heti kärkeen. Olenko noudattanut muiden toiveita elämässäni? No en. Muuten olisin opettaja ja asuisin itse omistamassani omakotitalossa ydinperheineni niin kuin kaikki muutkin kunnon ihmiset. Toisen skenaarion mukaan olisin hyödyntänyt lahjojani, päivisin toimisin kovapalkkaisessa hommassa teknis-luonnontieteellisellä alalla, iltaisin olisin konserttipianisti ja yöt kirjoittaisin menestysromaaneja.
Ei huolta siitä, että elämänvalinnoissani olisin yrittänyt miellyttää muita. Mutta olenko kuitenkaan elänyt niin kuin itse tahdoin? Mitä sekin sitten tarkoittaa? Olenko joskus tahtonut jotain? Jos niin mitä? Hui. Vastaaminen vaatisi sen luokan introspektiota, että sille tielle en lähde, muuten kasvaa karvoja kämmeneen. Jospa vain sovitaan, että yhtään ei kaduta.
2. Kunpa en olisi käyttänyt aikaa työhön niin paljon.
Tähän on helppo vastata: ei koske minua millään tavalla. Tai no, olisihan se ihanaa, jos ei tarvitsisi tuhlata yhtään aikaa työhön. Koska en kuitenkaan voi heittäytyä vapaaherrattareksi, olen ihan tyytyväinen duuniini ja siihen käyttämääni aikaan: 7,5 tuntia päivässä eikä minuuttiakaan enempää, paitsi jos saan korvaukseksi vapaata.
3. Olisinpa ollut tarpeeksi rohkea ilmaistakseni tunteeni.
Tätä jos tarpeeksi alkaa miettiä, totta kai keksii tilanteita, joissa olisi voinut ja pitänyt ottaa kipeitäkin asioita puheeksi ja ilmaista selvemmin tunteitaan. En usko, että muu on mahdollista, koska kukaan ei ole sananvalmis jokaisessa tilanteessa. Itämaisessa matossakin on virhe, sillä vain Allah on täydellinen. Olen päättänyt, etten kadu näitäkään. Yritän löytää hyviä puolia siitä, että joskus olen pitänyt mölyt mahassani, ja ottaa opikseni vastaisen varalle.
4. Olisinpa pitänyt yhteyttä ystäviini.
Auts, tämä vähän kirpaisee. Karsea ilmaus "elämän ruuhkavuodet" osuu sikäli oikeaan, että ystävät välillä tuppaavat jäämään hitaalle kaistalle, jonka ohi pyyhälletään pikavauhtia. Onneksi monet ystävistäni ovat samantapaisessa elämäntilanteessa: joko lapset tai työ vievät heidän aikansa niin, että ystäviin ei ehdi pitää yhteyttä niin usein kuin ennen. Ja onneksi minulla on niin ihania ystäviä, että kukaan ei ota tästä nokkiinsa. Silloin harvoin kun tapaamme, otamme tapaamisista kaiken irti.
5. Olisinpa antanut itseni olla onnellisempi.
Olen tiennyt tämän jo aika pitkään, ja päivä päivältä se kirkastuu minulle entistäkin selkeämmäksi totuudeksi: onnellisuuden salaisuus ei ole siinä, että saa sitä mitä haluaa, vaan siinä, että haluaa sitä mitä saa.
Mitä sitten katuisin? Juuri nyt tuntuu, että en oikeastaan mitään. Toivottavasti edessä on vielä sen verran elämää, että ehdin hankkia jotain kaduttavaa. Niin, ja toivottavasti kadun pikemminkin asioita, joita olen tehnyt, kuin niitä, jotka olen jättänyt tekemättä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)