Sä et olisi aamulla siinä

Tänä kesänä olen enimmäkseen keskittynyt olemaan tekemättä mitään. Välillä olen lipsunut tästä periaatteesta ja käynyt Lintsillä tai uimassa. Enimmäkseen kuitenkin olen pysynyt kaidalla tiellä.

Minä ja Lilliputti olemme lököilleet nurmikolla, leikkineet hiekkalaatikolla, kävelleet, ajelleet ratikalla ja laittaneet ruokaa muille perheenjäsenille, kun he ovat palanneet kuka mistäkin riennosta. Olemme olleet niin paljon kaksin ja nauttineet siitä niin paljon, että päiväkotiin ja töihin paluu vähän pelottaa. Lilliputti varmaan selviää siitä liput liehuen, mutta mitä jos mulle tulee kauhea ikävä?

Siihen nähden, miten vähän nykyisin ehdin lukea, olen tänä kesänä myös lukenut kiitettävästi. Enimmäkseen uskomatonta hömppää, mutta pari ihan hyvääkin kirjaa. Luin vihdoin Vadelmavenepakolaisen ja heti perään Maaninkavaaran, josta tykkäsin enemmän kuin edeltäjästään. Haahtelan Perhoskerääjä oli tyrkyllä Akateemisessa, ostin ja ahmin sen. Åke Edwardssonilta löytyi ennen suomentamaton esikoisdekkari Sen kutsuu elohon, joka ei ollut Winter-dekkareiden veroinen mutta paikkasi vähän kroonista dekkaripulaani.

Tänäkin kesänä olemme enimmäkseen syöneet salaattia ja perunaa. Välillä on heitetty sekaan pari Vatajan nitriititöntä nakkia. Hyvin on pärjätty.

Vielä on täysi kesä, mutta syksyn aavistaa siellä täällä. Hevoskastanjan hedelmät pullistelevat. Kynttilöitä on jo poltettu. Tekisi mieli saada jotain aikaiseksi, vaikka siivota kellari, vaikka tuskinpa siitä mitään tulee tänäkään vuonna.

Otsikko ei liity tähän juttuun mitenkään, paitsi sillä tavalla, että siitä tulee mieleen Mika Häkkinen, ja siitä taas tulee mieleen se, että pahaa-aavistamattomina osuimme keskustaan ja Espalle juuri kun Kimi Räikkösen piti tulla sinne pörräämään jollain ralliautolla. Lähdettiin äkkiä pois. Täpärä pelastuminen.

C’mon baby yeah

Tekee mieli aloittaa tämä postaus naamakirjan statuspäivityksen tapaan: Kukkis viettää syysloman ensimmäistä iltaa parvekkeella seuranaan kynttilöitä, lasillinen viiniä ja uskollinen läppärinsä Eikka. Hah! Revi siitä, lokakuu, lasitetulla parvekkeella tarkenee vielä!

Viimeksi uhosin, että olen keksinyt ihmekonstin, jolla poistan kaikki esteet bloggaamisen tieltä ja alan kirjoitella tänne juttuja kuin vettä vaan. Ongelmanahan on, että puhun, kirjoitan tai vaikka tanssin mistä aiheesta tahansa ja pitkään - mutta mieluiten ensin odotan, että joku muu keksii mulle sen aiheen. Virikkeeksi itselleni päätin, että valitsen seuraavat otsikot jonkin levyn biisien mukaan. Ihan vaan pirruuttani ja siksi, että se sattui lojumaan pöydällä Eikan vieressä, valitsenkin kokoelman, Tehosekoittimen Golden Greatsin kakkoslevyn. Jos joku muukin kaipaa aiheita tai otsikoita, tämän idean saa vapaasti varastaa.

Teretulemast takaisin Kukkamaalle, seuraavaksi saatte lukea siitä, mitä tapahtuu, kun ote irtoaa.

Muistoja hankkimaan

Aina ja erityisesti syksyisin minulla on tapana tuijotella ikkunasta ulos. Vuodenajan ja kellonajan mukaan vaihtuva maisema tuo mieleen monenlaista.

Jostain syystä olen viime aikoina usein muistellut syyslomareissua, jonka tein parikymmentä vuotta sitten yhden silloisen kaverini kanssa. Melkeinpä ainut meitä yhdistävä tekijä oli se, että olimme nuoria suomalaistyttöjä, jotka asuimme Sveitsissä. Ei kai ole ihme, että Sveitsin-aikojen jälkeen yhteytemme katkesi melko nopeasti. Yhteinen Liechtensteinin-lomamme oli kuitenkin hauska. Matkalla kului huomattavasti enemmän Schwarzwaldtortea ja huomattavasti vähemmän paikallista valkoviiniä kuin nyt jos tekisin saman retken. Voi nuoruutta, sokerinkulutusta ja syntymähumalaa.

Ylipäätään matkoja on kiva muistella. Pitäisi taas käydä jossain, että saisi uusia muistoja. Viikonloppukaupunkilomia ei EM:n kanssa voi suunnitella, koska hän on töissä niin kummallisiin aikoihin. Viltsun kanssa voitaisiin lähteä jonnekin pitkästä aikaa. Wieniin? Brysseliin? Dubliniin? Jos nyt edes Tukholmaan.

Saanko esitellä

Asiat ovat edenneet siihen pisteeseen, että minun on syytä esitellä teille nykyinen uusioperheviritelmäni. Siihen kuuluu minun lisäkseni tämänhetkinen Elämäni Mies eli EM. Poikani Viltsu on tietenkin aina ajatuksissani, ja fyysisestikin hän on läsnä perheessämme useimpina arkipäivinä ja joka toinen viikonloppu. Joka toinen viikonloppu taas elämäämme sulostuttaa EM:n 2-vuotias tytär Piitu (nimi vetäisty hatusta). Joskus pitää joka toinen ja joka toinen saada jotenkin sopimaan yhteen, jotta lapset pääsevät tappelemaan keskenään. Aikataulujen rukkaaminen on onnistunut Viltsun isän suosiollisella avustuksella.

Viime viikonlopuksi olimme onnistuneet järjestämään niin paljon yhteistä aikaa, että pääsimme nelistään mökille. Oli ihanaa. Kotona on kiva olla, mutta mökkiviikonloppu virkistää paremmin kuin mikään muu.

Viltsun kanssa samoilimme metsässä suppilovahveroiden perässä. Emme löytäneet yhtään sientä mutta kylläkin muutaman paleltuneen mustikan, kasan hirvenpapanoita ja suuren määrän ketunkoloja ja pupunpesiä.

Mökillä kävimme kaivuuhommiin. Viltsun lelu-ukkeleilla on rannassa hieno kivistä ja lankuista kasattu linnoitus, joka on kestänyt yllättävän hyvin säitä ja talvia. Sen ympärille tarvittiin vallihauta. Minä kaivoin, Piitu kantoi vettä ja Viltsu jakoi meille ohjeita: "Kaiva tosta! No kaiva nyt se syvemmäks!! Nyt tarvitaan lisää vettä ja äkkiä."

EM toteutti miehisyyttään sen verran laajan polttopuuprojektin parissa, että päätimme lasten kanssa saunoa kolmistaan. Viltsu pulahti hyiseen rantaveteen, minä tuskin tarkenin isoavarvasta kastella, ja Piitu fiksuna tyttönä katseli menoamme saunan terassilta.

Minun piti mennä vielä EM:n kanssa yösaunaan, mutta nukahdin iltasatukeikalla sen verran syvään uneen, että juuri ja juuri jaksoin herätä hammaspesulle. Hiukan sentään kahdestaan tirkistelimme kuutamoa. Keski-ikäisten lemmenliekki on yllättävän vahvaa tekoa, mutta ei sekään ihan kaikkea kestä. Koko päivän ulkoilun päälle kun syö tuhdin illallisen ja juo pari lasia viiniä, se sammuu kuin saunalyhty.

Sunnuntaina sateli, ja ajattelimme jo lähteä ajoissa kotiin, mutta sitten lössähdimmekin mökkiin juomaan mehuglögiä ja lueskelemaan. Ikkunasta näkyvä maisema oli kumminkin vähän hienompi kuin kotona. Tai ainakin erilainen.

Alkuillasta ajelimme nelisin kotiin sateessa ja hämärässä. Ajattelin, että tällä porukalla on hyvä tehdä matkaa.

Kauneus on pientä ja matalaa

Lokakuu. Ei yhtä levoton kuin syyskuu. Viimeinen mahdollisuus nauttia valosta ja kohtalaisesta lämmöstä ennen marrakuun pimeitä.

Tuntuu jo nyt, että tästä tulee hiljainen päivä. Tiedättehän ne päivät, kun ei saa juuri mitään aikaan, haahuilee ja tuijottelee vain. Ottaa lunkisti niin ehkä jotain tapahtuukin, saa pari työjuttua eteenpäin, pesee pyykkiä, tekee lasten kanssa pizzaa. Tämmöisiä varovasti suunnittelen. Kunhan nyt ensin kahvia ja Hesari.

Mulla on peräti kaksi kunnallisvaaliehdokasta eikä hajuakaan, millä perusteella teen lopullisen valinnan. Asuinpaikka? Pätevyys - mitä se sitten onkaan? Molemmat ovat ihan hyviä ehdokkaita, enkä usko, että kumpikaan pääsee läpi. Jommankumman numeron aion lappuseeni raapustaa.

Aurinko puskee pilviä tieltään. Pikkuisen harmittaa, etten ottanut kameraa mukaan töihin, sillä osaan kuvahaasteista on vielä vastaamatta. Olkaa kärsivällisiä ja ottakaa omppu kommenttilootasta. Ne ovat nyt niin hyviä, että kun niitä syö, voi rakastua maailmaan.

Suuria voittoja

Viltsun eilisessä futismatsissa tuli voitto ja lähti hammas. Arvatkaa, kumpi oli suurempi uutinen? No hammas tietysti.

Siltä varalta, että joku tekee vertailevaa tutkimusta siirtymäriiteistä, voin empiiris-subjektiivisesti kertoa, että meillä päin hammaskeijun vierailu on top-kolmosessa. Tarkemmin ajateltuna en edes keksi, mikä olisi sitä isompi juttu. Se että oppii ajamaan autoa?

Viltsulle jokainen irronnut hammas on kullan arvoinen tai ainakin huomattavasti arvokkaampi kuin se 50 senttiä, jonka pihi hampukeiju tuo. Hänen hampaansa eivät ole kovia irtoamaan. Eilinen tapaus oli vasta neljäs, ja sitäkin oli heiluteltu huhti-toukokuusta lähtien. Syytän geenejä a) koska se on niin kätevää ja b) koska itseltäni hammaslääkäri joutui vetämään viimeisen maitohampaan.

Toinen iso juttu on tietenkin koulun alkaminen. Minusta on ollut kiinnostavaa huomata, että siirtyminen eskarista kouluun ei sinänsä ole lapsille mitenkään ihmeellistä - vaikka onkin kiva käydä päiväkodin aidalla roikkumassa ja brassailemassa läksyillä ja koulurepuilla. Sen sijaan hienoa on kaikki, minkä uuden elämänvaiheen myötä saa tehdä itse. On siistiä tehdä itse aamupalaa ja sikasiistiä kulkea itse kouluun.

Mun vauvalla on tuplakolo yläleuassa, ja aamuisin se hyppää tyynen rauhallisesti yksinään ratikkaan ja ajelee sillä kouluun. Saatan sen pysäkille ja jään hetkeksi siihen seisomaan sydän kurkussa. Mun vauva! Sitten se soittaa mulle koulunpihalta. Jos kaverit ovat jo tulleet, puhelu on lyhyt, mutta jos niitä pitää odottaa, äidin kanssa voi rupatella sen aikaa. Muuten voi vaikka tulla itku, koska yksin on niin kurja odotella.

Taitaa päteä edelleen se, mitä Viltsu totesi kolmivuotiaana: "Mä oon iso poika jo! Vaan vähän pieni."

Lit. crit.

Uutinen numero 1: syksy on saapunut.

Pidän syksystä. En varmaan ikinä pääse eroon kouluvuoden mukaisesta ajanlaskusta, enkä haluakaan. Syksy on uuden alku. Ei kylmänviileen hätäinen niin kuin kevät vaan rento ja rauhallinen. "Paljon on tehtävää, mutta onhan tässä koko pitkä talvi aikaa", syksy sanoo, "vedä villasukat jalkaan, ota rommiteetä ja tee olosi mukavaksi."

Rainer Maria Rilke kirjoitti hienossa syysrunossaan

wer jetzt kein Haus hat
baut sich keines mehr.

Ulottuvillani ei ole runokäännöksiä, mutta suorahkosti käännettynä tuo tarkoittaa, että se, jolla ei vielä ole taloa, ei enää sellaista itselleen rakenna. Kuten tuli sanotuksi, olen eri mieltä, mutta tajuan kyllä tunteen. Taloista ja yksinäisyydestä lauloivat myös Eput:

me talon kanssa kuunnellaan kun sade lyö ikkunaan,
voi kuinka me sinua kaivataan.

On hienoa käpertyä sisäänpäin, ajatella kaikkea sitä, mitä voi elämässään tehdä, mutta armollisesti antaa itselleen aikaa kaiken sen toteuttamiseen. Syksy antaa siihen mahdollisuuden.

Vielä hienompaa tietysti on, jos käpertyessään voi nojata toisen kylkeen, nyhjätä kainaloa, laskea päänsä rinnalle. Mutta ei se välttämätöntä ole. Yksinäisen kulkijan jaloissa lehdet kahisevat äänekkäämmin.

Uutinen numero 2: Nyt aion ottaa lämmikettä flunssaani. Jos papatan pehmoisia, tietäkää, että se on räkä joka puhuu. Näin sitä taistellaan näivettymistä vastaan.