Melkein tekisi mieli tähänkin haasteeseen vastata lastenkirjalla. Välillä olisi hienoa elää värikkäässä, kaksiulotteisessa maailmassa. Mutta kai tämä harmaa moninaisuus on vain hyväksyttävä.Kun olin nuori ja kuolematon, haaveilin siitä, että minunkin vaatekaapistani pääsisi Narniaan tai että huomaisin itsessäni salattuja kykyjä, olisin noita tai ikivanha. Jos Potterit olisivat ilmestyneet edes viisitoistakin vuotta aikaisemmin, olisin niiiin ollut makuupussissa kirjakaupan oven takana odottamassa sarjan uutta kirjaa. Nyt vanhempana olen huomannut, että fantasiakirjojen maailma on julma ja asenteellinen. Sopiva pieneen piipahdukseen mutta ei pidempään oleskeluun.
Melkein kaikissa hyvissä kirjoissa on jotain pikkuisen ahdistavaa. Niiden maailmassa viipyy mielellään hetken omaa arkeaan paossa mutta ei sen enempää. Peter Høegin Lumen taju on hieno kirja, mutta en missään tapauksessa haluaisi elää siinä. Joel Haahtelan Kaksi kertaa kadonneen tai Perhoskerääjän epämääräinen eurooppalaisuus on houkuttelevaa mutta sen verran alakuloista, että niidenkin parista on hyvä tulla takaisin konkreettiseen Helsinkiin. Ehkä paras kirja onkin juuri sellainen, josta palaa mielellään omaan elämäänsä.
Jotain tähänkin haasteeseen kuitenkin pitää vastata. Koska en harrasta pitkää vetvaamista, valitsen kirjan, joka ensimmäisenä tulee mieleeni. Se on Ihanat naiset rannalla. Onhan sekin ahdistava, mutta on sentään ainainen kesä ja paratiisi meren rannalla. Sitä paitsi olisi ollut hienoa kokea 1960-luku, kun kaikki oli uutta ja mahdollista. Jos olisi pakko olla joku kirjan henkilöistä, olisin tylsä ja estoinen Kajus, koska kaikki muut menettävät lapsensa. Mieluiten olisin joku vähäpätöinen sivuhenkilö, vilahtaisin yhdellä sivulla ja muut ajat paistattelisin päivää rantakalliolla.
Kuva lainattu Pennsylvania Center for the Bookin sivuilta. Jokut amerikkalaisetkin lukevat kirjoja, tai ainakin heitä kannustetaan siihen, mikä on hieno juttu tämän maailman kannalta, jossa kirjojen ulkopuolella elämme.