Kiitos ja kumarrus sentään, Tiina paiskasi haasteella:
”Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa. Anna eteenpäin ainakin viidelle bloggaajalle.”
1. Lapset. Nuo perässävedettävät, murjottavat, patalaiskat sontiaiset. Nuo edellä pomppivat, hymynaamaiset, avuliaat intopiukkikset. Silloin tällöin (lue: monta kertaa päivässä) raivostun tai tylsistyn heihin, mutta enimmäkseen kuitenkin olen lemmessä ja lääpälläni. Mitä pienten silmien pilkahduksia! Mitä läpänheittoa! Millaisia persoonallisuuksia! Ei mahda mitään, tähän minut on luotu, lasten kanssa elämiseen.
2. Aurinko, valo ja lämpö. Pitäkää neljä vuodenaikaanne, talvi ei vaan oo mun juttu. Ettei puolet elämästä kuluisi säätilan takia mököttämiseen, yritän löytää talvestakin nautinnollisia hetkiä ja hyviä puolia. Niitä ovat esimerkiksi glögi, kynttilät, uuniruoat, isot kaulahuivit, lasten pipokiharat ja punaiset posket. Lämpimästä vuodenajasta plussapuolia ei tarvitse erikseen etsiä. Voi vain olla ja nauttia.
3. Ulkona liikkuminen, olipa vuodenaika mikä tahansa. Kun happi virtaa kehoon, tuntee elävänsä. Liike selkeyttää ajatuksia ja maisematerapia hivelee sielua.
4. Parisuhde. Se voi tosiaankin olla elämää rikastuttava asia. Jännä juttu. Eksän kanssa viimeisinä vuosina totuin siihen, että parisuhde on kiiltäviä kulisseja, laimeaa kiintymystä, kamalaa ahdistusta tai kaikkia näitä yhtä aikaa. Olin jo ehtinyt unohtaa, miltä tuntuu, kun samassa kodissa asuu toinen aikuinen, jolle minä olen tärkeä ja haluttava. Se on aika jees tunne.
5. Ystävät ja ystäviksi laskettavat perheenjäsenet. Pus.
6. Aistit. Koska ilman niitä emme kokisi maailmasta mitään. Näkö- ja kuuloaisti ovat ikisuosikkeja ja maailmassa pärjäämisen kannalta käteviä, mutta haluaisin kutsua estradille pari muutakin aistia, joita ilman arkeni olisi kuolettavan tylsää. Iso käsi tunto- ja makuaistille! Lapasten lämpö ja karheus, lapsen ihon pehmeys, armaan hyväilyt, tee, suklaa, pähkinät – siinä muutamia elämäni sulostuttajia, jotka ilman aisteja olisivat mulle herttaisen yhdentekeviä.
7. Oppiminen ja osaaminen. Nautin kummastakin. Muistan joka päivä olla kiitollinen siitä, että pää ja kroppa vielä toimivat ja jopa oppivat uuttakin. Rapistuminen on jo alkanut, huomaan sen kyllä, mutta vielä selkä venyy, jalka nousee, hengitys kulkee, jaksan urheilla, tajuan vitsit ja osaan laittaa ruokaa. Hyvä mä!
8. Kaunis ja tilanteeseen sopiva kielenkäyttö. Olipa sitten kirjoitettua tai puhuttua kieltä ja suomee, savvoo tai jotakin muuta.
9. Hyvät teot ja iloiset yllätykset. Muistakaa olla kilttejä toisillenne!
10. Vesi. Tykkään juoda sitä, katsella sitä ja polskia siinä. Yritän omalta osaltani hoitaa hommat sillä lailla, että lasteni lapsillakin olisi puhdasta juomavettä ja kauniita merimaisemia.
En jaa eteenpäin, mutta ottakkee, ottakkee, jos jonkun mieli tekee.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit
23.10.12
Vettä on virrannut Mynäjoessa
Välitilinpäätös, kert Ohari, Tiina ja Zepakin sen tekivät. Jospa bloggaamiseni lähtisi tästä uuteen nousuun. Olenhan jo ilmoittautunut blogitapaamiseenkin!
Kymmenen vuotta sitten, vuonna 2002:
1. Poikani täytti vuoden, ja palasin äitiyslomalta töihin.
2. Kipuilin, koska tiesin, että joutuisimme muuttamaan pois Kalliosta.
3. Kuvittelin, että minun ja silloisen mieheni välit palautuisivat yhtä auvoisiksi kuin ne olivat olleet.
Viisi vuotta sitten, vuonna 2007:
1. Poikani oli vahva, villi ja tunteikas eskarilainen.
2. Olin kotiutunut uuteen kaupunginosaan.
3. Vuosien väännön jälkeen erosin. Tai mieheni erosi minusta. Tai erosimme kumpikin. Mies muutti lähelle, ja minä ja Viltsu jäimme vanhaan kotiimme asumaan.
Kolme vuotta sitten, vuonna 2009:
1. Minulla oli uusioperhe ja odotin vauvaa. Hups! Niin ne vuuet männöö kun ovat männäkseen.
2. Aloin vähitellen sopeutua siihen, että poikani asui luonani vain puolet ajasta.
3. Osasin nauttia siitä, että pääsin pari-kolme kertaa viikossa joogaan tai vesijumppaan.
Vuosi sitten, vuonna 2011:
1. Lilliputti-vauva täytti vuoden ja meni päiväkotiin.
2. Piitu alkoi asua sataprosenttisesti meillä. Aloin myöntyä siihen ajatukseen, että olen äiti kolmelle lapselle. Ei niin että minulla olisi ollut mitään Piitun äitinä olemista vastaan, en vain halunnut tallata kenenkään varpaille.
3. Olisin tahtonut olla äiti neljännellekin lapselle, mutta en saanut.
Tähän asti tänä vuonna:
1. Alkuvuodesta sinnittelimme liian pienessä asunnossa, koska mulla oli epärealistisia kriteereitä uudelle kodille. Sen piti mm. olla iso ja halpa ja sijaita tietyssä korttelissa n. sadan metrin päässä ratikkapysäkistä. Itsestään täyttyvä jääkaappi ois ollut plussaa.
2. Keväällä muutimme isompaan kämppään kilometrin päähän vanhasta. Se on kohtuuhintainen, eikä ratikallekaan ole liian pitkä matka. Viihdymme, vaikka jääkaappi pitää täyttää itse.
3. Olen tehnyt vaikka mitä muutakin, mutta ne eivät kaikki mahdu tähän.
Eilen:
1. Kävin työterveyslääkärillä, joka tarjosi sairauslomaa kipeän koipeni takia. En ottanut vastaan.
2. Söin hyvää pinaattipastaa.
3. Vastaanotin mieluisan vieraan.
Tänään:
1. Klenkkaan kotiin.
2. Laitan lohilaatikon uuniin.
3. Järjestelen harrastusrumbaa.
Huomenna:
1. Laitan luultavasti chili con carnea.
2. Ai eikö tää ollutkaan ruokakysely?
3. Herra tietää.
Ensi vuonna:
1. Täytän 43. Olen siis mieleltäni ja käytökseltäni tyyni ja aikuismainen.
2. Pystymme toivottavasti viettämään koko perheen yhteistä kesälomaa ja tekemään vaikka jonkun pikku matkan jonnekin.
3. Pidän lapsille kunnolliset synttärijuhlat ja kutsun muutenkin useammin ihmisiä meille. Jos sanoo vain yleisesti "tule joskus käymään", niin ei ne perhanat tule!
Kymmenen vuotta sitten, vuonna 2002:
1. Poikani täytti vuoden, ja palasin äitiyslomalta töihin.
2. Kipuilin, koska tiesin, että joutuisimme muuttamaan pois Kalliosta.
3. Kuvittelin, että minun ja silloisen mieheni välit palautuisivat yhtä auvoisiksi kuin ne olivat olleet.
Viisi vuotta sitten, vuonna 2007:
1. Poikani oli vahva, villi ja tunteikas eskarilainen.
2. Olin kotiutunut uuteen kaupunginosaan.
3. Vuosien väännön jälkeen erosin. Tai mieheni erosi minusta. Tai erosimme kumpikin. Mies muutti lähelle, ja minä ja Viltsu jäimme vanhaan kotiimme asumaan.
Kolme vuotta sitten, vuonna 2009:
1. Minulla oli uusioperhe ja odotin vauvaa. Hups! Niin ne vuuet männöö kun ovat männäkseen.
2. Aloin vähitellen sopeutua siihen, että poikani asui luonani vain puolet ajasta.
3. Osasin nauttia siitä, että pääsin pari-kolme kertaa viikossa joogaan tai vesijumppaan.
Vuosi sitten, vuonna 2011:
1. Lilliputti-vauva täytti vuoden ja meni päiväkotiin.
2. Piitu alkoi asua sataprosenttisesti meillä. Aloin myöntyä siihen ajatukseen, että olen äiti kolmelle lapselle. Ei niin että minulla olisi ollut mitään Piitun äitinä olemista vastaan, en vain halunnut tallata kenenkään varpaille.
3. Olisin tahtonut olla äiti neljännellekin lapselle, mutta en saanut.
Tähän asti tänä vuonna:
1. Alkuvuodesta sinnittelimme liian pienessä asunnossa, koska mulla oli epärealistisia kriteereitä uudelle kodille. Sen piti mm. olla iso ja halpa ja sijaita tietyssä korttelissa n. sadan metrin päässä ratikkapysäkistä. Itsestään täyttyvä jääkaappi ois ollut plussaa.
2. Keväällä muutimme isompaan kämppään kilometrin päähän vanhasta. Se on kohtuuhintainen, eikä ratikallekaan ole liian pitkä matka. Viihdymme, vaikka jääkaappi pitää täyttää itse.
3. Olen tehnyt vaikka mitä muutakin, mutta ne eivät kaikki mahdu tähän.
Eilen:
1. Kävin työterveyslääkärillä, joka tarjosi sairauslomaa kipeän koipeni takia. En ottanut vastaan.
2. Söin hyvää pinaattipastaa.
3. Vastaanotin mieluisan vieraan.
Tänään:
1. Klenkkaan kotiin.
2. Laitan lohilaatikon uuniin.
3. Järjestelen harrastusrumbaa.
Huomenna:
1. Laitan luultavasti chili con carnea.
2. Ai eikö tää ollutkaan ruokakysely?
3. Herra tietää.
Ensi vuonna:
1. Täytän 43. Olen siis mieleltäni ja käytökseltäni tyyni ja aikuismainen.
2. Pystymme toivottavasti viettämään koko perheen yhteistä kesälomaa ja tekemään vaikka jonkun pikku matkan jonnekin.
3. Pidän lapsille kunnolliset synttärijuhlat ja kutsun muutenkin useammin ihmisiä meille. Jos sanoo vain yleisesti "tule joskus käymään", niin ei ne perhanat tule!
8.2.12
Ruususen unta
Kirjahaasteen 12. päivänä tehtävänä on esitellä kirja, joka muistuttaa eniten elämääni. Joku tosi tylsä opus, arvelette ehkä. Koska mulla on asiasta sisäpiirin tietoa, ajattelen pikemminkin sellaista kirjaa, missä voi tapahtua mitä tahansa. Ja ehkä sellaista, missä sankaritar saa mitä haluaa, koska ymmärtää haluta, mitä saa. Mutta mikä se sellainen kirja olisi? Ja miten sitä edes voisi valita, koska kuka haluaa sulkea elämänsä kansien väliin? Kirja on valmis pakkaus, elämä ei. Yhdistän tähän haasteeseen seuraavan: kirja jonka päähenkilö muistuttaa eniten itseäni. Olisiko se joku, joka ymmärtää haluta, mitä saa? Vai pikemminkin joku, jonka sopii varoa, mitä toivoo, koska toiveilla on taipumus toteutua?
Pitkään kuvittelin, että olen elämässäni vain ajelehtinut tilanteesta toiseen tai jopa antanut toisten tehdä tärkeitä päätöksiä puolestani. Pitkäaikainen ystäväni herätti minut vihdoin huomaamaan, että elän juuri sellaista elämää kuin olen halunnutkin. Tieni ei ole edennyt suoraan kohti kirkkaana siintävää päämäärää, vaan olen päässyt tähän monien mutkien kautta, mutta tässä kuitenkin olen: Mulla on iso perhe ja saan asua kaupungissa vuokralla, kuten olen haaveillut. Eksän kanssa joskus parempina päivinä palloteltiin sijaisperheenä toimimista, ja nykyisessä uusioperheessäni olen sijaisäiti yhdelle pikkuisen kaltoin kohdellulle lapselle. Olen töissä kolmannella sektorilla, saan edistää työssäni asioita, joita pidän tärkeinä, ja toimittajana olen jopa yhdessä lapsuuteni unelma-ammateista. Puuttuisi enää, että tukkani muuttuisi luonnonkiharaksi.
Minua muistuttava päähenkilö on L. M. Montgomeryn Sinisen linnan Valancy Stirling. Montgomery on loistava kirjoittaja, yhtä aikaa pisteliään ironinen ja lempeän ymmärtäväinen ja vieläpä hauskakin. Valancy tuhlaa nuoruuttaan vanhanapiikana, sukulaistensa käskyläisenä, ainoana pakopaikkanaan mielikuvituksen sininen linna. Vasta kun hän kuvittelee pian kuolevansa, hän murtaa pelon kahleet ja alkaa elää omaa elämäänsä. Vaan mitäpä tapahtuu, kun Valancy huomaa, että hän on saanut kaiken mitä on halunnut? En kerro enempää, lukekaa itse, jos että tätä klassikkoa vielä tunne.
Huolista ja murheista huolimatta elämä on hyvää. Välillä pelkään herääväni ja huomaavani, että se olikin vain unta.
15.9.11
Ole vaan
Kirsti Manninen totesi tässä taannoin jossain akkainlehdessä* meidän kaikkien tunteman tosiasian: jos haluaa (avio)liittonsa kestävän, täytyy valita puolisonsa uudestaan joka aamu.
Ei myöskään ole pahitteeksi, jos yrittää silloin tällöin ilahduttaa puolisoaan ja välttää niitä asioita, joiden tietää ärsyttävän tätä. YLEn nettisivuilla* on ihastuttava parisuhdeakatemia, jossa sanotaan muun muassa, että kumppanin ilahduttaminen voi laukaista hyvänsuuntaisen noidankehän.
Näinhän se on. Toista ei voi muuttaa mutta omaa käytöstään voi. Tätä voi testata ihan vieraidenkin ihmisten kanssa, jos ei kotona kehtaa. Hymyilemällä saa usein hymyjä ja sitä rataa.
Ihmisten väliset asiat ovat periaatteessa helppoja ja itsestään selviä, mutta käytännön oteutus joskus ontuu. Kyllähän nämä tietää, mutta pieni muistutus ei koskaan haittaa. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku.
* Lähdeviitteet kohdillaan kuten aina. Googlatkaa, jos kiinnostaa.
Ei myöskään ole pahitteeksi, jos yrittää silloin tällöin ilahduttaa puolisoaan ja välttää niitä asioita, joiden tietää ärsyttävän tätä. YLEn nettisivuilla* on ihastuttava parisuhdeakatemia, jossa sanotaan muun muassa, että kumppanin ilahduttaminen voi laukaista hyvänsuuntaisen noidankehän.
Näinhän se on. Toista ei voi muuttaa mutta omaa käytöstään voi. Tätä voi testata ihan vieraidenkin ihmisten kanssa, jos ei kotona kehtaa. Hymyilemällä saa usein hymyjä ja sitä rataa.
Ihmisten väliset asiat ovat periaatteessa helppoja ja itsestään selviä, mutta käytännön oteutus joskus ontuu. Kyllähän nämä tietää, mutta pieni muistutus ei koskaan haittaa. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku.
* Lähdeviitteet kohdillaan kuten aina. Googlatkaa, jos kiinnostaa.
9.8.11
Onko se oikein
Kummitukselta taas kerran: top 5 katumusaiheet kuolinvuoteella. Täsmäävätkö meikäläiseen?
1. Olisinpa elänyt elämää, jonka itse tahdoin, enkä noudattanut muiden toiveita.
Pistipä pahan heti kärkeen. Olenko noudattanut muiden toiveita elämässäni? No en. Muuten olisin opettaja ja asuisin itse omistamassani omakotitalossa ydinperheineni niin kuin kaikki muutkin kunnon ihmiset. Toisen skenaarion mukaan olisin hyödyntänyt lahjojani, päivisin toimisin kovapalkkaisessa hommassa teknis-luonnontieteellisellä alalla, iltaisin olisin konserttipianisti ja yöt kirjoittaisin menestysromaaneja.
Ei huolta siitä, että elämänvalinnoissani olisin yrittänyt miellyttää muita. Mutta olenko kuitenkaan elänyt niin kuin itse tahdoin? Mitä sekin sitten tarkoittaa? Olenko joskus tahtonut jotain? Jos niin mitä? Hui. Vastaaminen vaatisi sen luokan introspektiota, että sille tielle en lähde, muuten kasvaa karvoja kämmeneen. Jospa vain sovitaan, että yhtään ei kaduta.
2. Kunpa en olisi käyttänyt aikaa työhön niin paljon.
Tähän on helppo vastata: ei koske minua millään tavalla. Tai no, olisihan se ihanaa, jos ei tarvitsisi tuhlata yhtään aikaa työhön. Koska en kuitenkaan voi heittäytyä vapaaherrattareksi, olen ihan tyytyväinen duuniini ja siihen käyttämääni aikaan: 7,5 tuntia päivässä eikä minuuttiakaan enempää, paitsi jos saan korvaukseksi vapaata.
3. Olisinpa ollut tarpeeksi rohkea ilmaistakseni tunteeni.
Tätä jos tarpeeksi alkaa miettiä, totta kai keksii tilanteita, joissa olisi voinut ja pitänyt ottaa kipeitäkin asioita puheeksi ja ilmaista selvemmin tunteitaan. En usko, että muu on mahdollista, koska kukaan ei ole sananvalmis jokaisessa tilanteessa. Itämaisessa matossakin on virhe, sillä vain Allah on täydellinen. Olen päättänyt, etten kadu näitäkään. Yritän löytää hyviä puolia siitä, että joskus olen pitänyt mölyt mahassani, ja ottaa opikseni vastaisen varalle.
4. Olisinpa pitänyt yhteyttä ystäviini.
Auts, tämä vähän kirpaisee. Karsea ilmaus "elämän ruuhkavuodet" osuu sikäli oikeaan, että ystävät välillä tuppaavat jäämään hitaalle kaistalle, jonka ohi pyyhälletään pikavauhtia. Onneksi monet ystävistäni ovat samantapaisessa elämäntilanteessa: joko lapset tai työ vievät heidän aikansa niin, että ystäviin ei ehdi pitää yhteyttä niin usein kuin ennen. Ja onneksi minulla on niin ihania ystäviä, että kukaan ei ota tästä nokkiinsa. Silloin harvoin kun tapaamme, otamme tapaamisista kaiken irti.
5. Olisinpa antanut itseni olla onnellisempi.
Olen tiennyt tämän jo aika pitkään, ja päivä päivältä se kirkastuu minulle entistäkin selkeämmäksi totuudeksi: onnellisuuden salaisuus ei ole siinä, että saa sitä mitä haluaa, vaan siinä, että haluaa sitä mitä saa.
Mitä sitten katuisin? Juuri nyt tuntuu, että en oikeastaan mitään. Toivottavasti edessä on vielä sen verran elämää, että ehdin hankkia jotain kaduttavaa. Niin, ja toivottavasti kadun pikemminkin asioita, joita olen tehnyt, kuin niitä, jotka olen jättänyt tekemättä.
1. Olisinpa elänyt elämää, jonka itse tahdoin, enkä noudattanut muiden toiveita.
Pistipä pahan heti kärkeen. Olenko noudattanut muiden toiveita elämässäni? No en. Muuten olisin opettaja ja asuisin itse omistamassani omakotitalossa ydinperheineni niin kuin kaikki muutkin kunnon ihmiset. Toisen skenaarion mukaan olisin hyödyntänyt lahjojani, päivisin toimisin kovapalkkaisessa hommassa teknis-luonnontieteellisellä alalla, iltaisin olisin konserttipianisti ja yöt kirjoittaisin menestysromaaneja.
Ei huolta siitä, että elämänvalinnoissani olisin yrittänyt miellyttää muita. Mutta olenko kuitenkaan elänyt niin kuin itse tahdoin? Mitä sekin sitten tarkoittaa? Olenko joskus tahtonut jotain? Jos niin mitä? Hui. Vastaaminen vaatisi sen luokan introspektiota, että sille tielle en lähde, muuten kasvaa karvoja kämmeneen. Jospa vain sovitaan, että yhtään ei kaduta.
2. Kunpa en olisi käyttänyt aikaa työhön niin paljon.
Tähän on helppo vastata: ei koske minua millään tavalla. Tai no, olisihan se ihanaa, jos ei tarvitsisi tuhlata yhtään aikaa työhön. Koska en kuitenkaan voi heittäytyä vapaaherrattareksi, olen ihan tyytyväinen duuniini ja siihen käyttämääni aikaan: 7,5 tuntia päivässä eikä minuuttiakaan enempää, paitsi jos saan korvaukseksi vapaata.
3. Olisinpa ollut tarpeeksi rohkea ilmaistakseni tunteeni.
Tätä jos tarpeeksi alkaa miettiä, totta kai keksii tilanteita, joissa olisi voinut ja pitänyt ottaa kipeitäkin asioita puheeksi ja ilmaista selvemmin tunteitaan. En usko, että muu on mahdollista, koska kukaan ei ole sananvalmis jokaisessa tilanteessa. Itämaisessa matossakin on virhe, sillä vain Allah on täydellinen. Olen päättänyt, etten kadu näitäkään. Yritän löytää hyviä puolia siitä, että joskus olen pitänyt mölyt mahassani, ja ottaa opikseni vastaisen varalle.
4. Olisinpa pitänyt yhteyttä ystäviini.
Auts, tämä vähän kirpaisee. Karsea ilmaus "elämän ruuhkavuodet" osuu sikäli oikeaan, että ystävät välillä tuppaavat jäämään hitaalle kaistalle, jonka ohi pyyhälletään pikavauhtia. Onneksi monet ystävistäni ovat samantapaisessa elämäntilanteessa: joko lapset tai työ vievät heidän aikansa niin, että ystäviin ei ehdi pitää yhteyttä niin usein kuin ennen. Ja onneksi minulla on niin ihania ystäviä, että kukaan ei ota tästä nokkiinsa. Silloin harvoin kun tapaamme, otamme tapaamisista kaiken irti.
5. Olisinpa antanut itseni olla onnellisempi.
Olen tiennyt tämän jo aika pitkään, ja päivä päivältä se kirkastuu minulle entistäkin selkeämmäksi totuudeksi: onnellisuuden salaisuus ei ole siinä, että saa sitä mitä haluaa, vaan siinä, että haluaa sitä mitä saa.
Mitä sitten katuisin? Juuri nyt tuntuu, että en oikeastaan mitään. Toivottavasti edessä on vielä sen verran elämää, että ehdin hankkia jotain kaduttavaa. Niin, ja toivottavasti kadun pikemminkin asioita, joita olen tehnyt, kuin niitä, jotka olen jättänyt tekemättä.
31.5.11
Fiksu ja kypsä
Poika toivoi synttärilahjaksi, että minä ja isänsä veisimme hänet syömään. Sisältyi lahjaan vähän muutakin, mutta pääasia oli se, että teemme jotain kolmistaan. Sydän pakahtui pikkuisen.
Erostamme tulee syksyllä neljä vuotta. Poika tykkää kahden kodin elostaan ja uusista perheenjäsenistä eikä omien sanojensa mukaan haikaile, että minä ja isänsä palaisimme yhteen. Siksipä onkin niin suloista, että hän kuitenkin haluaa viettää aikaa ensimmäisen perheensä kanssa.
Minä ja eksä tullaan hyvin toimeen, mutta emme näe toisiamme kovin usein. Minustakin oli mukava idea mennä yhdessä syömään. Vähän kaipaan eksää, ihan sillä lailla ystävänä. Pojan isä on kiva mies, varsinkin kun sen kanssa ei tarvitse olla naimisissa. Saa keskittyä hänen hyviin puoliinsa: hauskoihin juttuihin, teräviin näkemyksiin, huomaavaiseen luonteenlaatuun.
Erostamme tulee syksyllä neljä vuotta. Poika tykkää kahden kodin elostaan ja uusista perheenjäsenistä eikä omien sanojensa mukaan haikaile, että minä ja isänsä palaisimme yhteen. Siksipä onkin niin suloista, että hän kuitenkin haluaa viettää aikaa ensimmäisen perheensä kanssa.
Minä ja eksä tullaan hyvin toimeen, mutta emme näe toisiamme kovin usein. Minustakin oli mukava idea mennä yhdessä syömään. Vähän kaipaan eksää, ihan sillä lailla ystävänä. Pojan isä on kiva mies, varsinkin kun sen kanssa ei tarvitse olla naimisissa. Saa keskittyä hänen hyviin puoliinsa: hauskoihin juttuihin, teräviin näkemyksiin, huomaavaiseen luonteenlaatuun.
28.5.11
Se johtuu geeneistä
Kun vähän yllytin, Kummitus lähetti minulle kysymyksiä, jotta saisin jutunjuurta blogiini: Missä rentodut? Miten? Mitä silloin vältellään?
Parhaiten rentoudun röhnöttämällä lasteni kanssa sylikkäin lähes missä tahansa mukavassa paikassa. Useimmiten paikaksi valikoituu kotisohva. Silloin vältellään velvollisuuksia: ruoanlaittoa, tiskejä, pyykkiä, läksyjä, siivoamista ja muuta sellaista. Lasten läheisyys rentouttaa tuplasti: Ensinnäkään ei tarvitse kantaa heistä huolta eikä miettiä, missä he sillä hetkellä vipeltävät. Toiseksikin haliminen vaan on niin kivaa.
Toiseksi parhaiten - tai jopa vielä paremmin, miten sen nyt ottaa - rentoudun sileällä rantakalliolla katselemalla merta ihan yksinäni tai ainakin kaikessa hiljaisuudessa. Silloin en välttele yhtään mitään, vaan pelkästään olen. Joku voisi sanoa, että välttelen koko elämää, mutta oikeastaan en. Pikemminkin annan elämän löytää minut.
Ylipäätään ulkoilma useimmiten auttaa minua rentoutumaan ja selvittämään päätäni. Silloin tällöin käytän rentoutumiseen myös suomalaisten suosikkilääkettä alkoholia. Sen kanssa pitää vain olla tarkkana. Pari lasia viiniä rentouttaa, mutta jos juo yhtään liikaa, rentoutumisen vaikutus kumoutuu muun muassa siksi, että juomisen jälkeen ei nuku kunnolla.
Joskus harvoin rentoudun uimahallin saunassa. Silloin yleensä välttelen kotiin menemistä. Ei niin että siihen olisi mitään syytä. Kunhan hetken huoahdan.
Kummitus kysyi minulta myös, minne vielä tahtoisin mennä tai mitä tahtoisin tehdä, osata tai oppia. Näihin vastaan toiste. Lisääkin kysymyksiä saa esittää! Jos joku nyt enää tätä lukee, en ihmettelisi, vaikka huutelisin tuuleen. Oma vikani, kun olen viime aikoina ollut niin tylsä.
Parhaiten rentoudun röhnöttämällä lasteni kanssa sylikkäin lähes missä tahansa mukavassa paikassa. Useimmiten paikaksi valikoituu kotisohva. Silloin vältellään velvollisuuksia: ruoanlaittoa, tiskejä, pyykkiä, läksyjä, siivoamista ja muuta sellaista. Lasten läheisyys rentouttaa tuplasti: Ensinnäkään ei tarvitse kantaa heistä huolta eikä miettiä, missä he sillä hetkellä vipeltävät. Toiseksikin haliminen vaan on niin kivaa.
Toiseksi parhaiten - tai jopa vielä paremmin, miten sen nyt ottaa - rentoudun sileällä rantakalliolla katselemalla merta ihan yksinäni tai ainakin kaikessa hiljaisuudessa. Silloin en välttele yhtään mitään, vaan pelkästään olen. Joku voisi sanoa, että välttelen koko elämää, mutta oikeastaan en. Pikemminkin annan elämän löytää minut.
Ylipäätään ulkoilma useimmiten auttaa minua rentoutumaan ja selvittämään päätäni. Silloin tällöin käytän rentoutumiseen myös suomalaisten suosikkilääkettä alkoholia. Sen kanssa pitää vain olla tarkkana. Pari lasia viiniä rentouttaa, mutta jos juo yhtään liikaa, rentoutumisen vaikutus kumoutuu muun muassa siksi, että juomisen jälkeen ei nuku kunnolla.
Joskus harvoin rentoudun uimahallin saunassa. Silloin yleensä välttelen kotiin menemistä. Ei niin että siihen olisi mitään syytä. Kunhan hetken huoahdan.
Kummitus kysyi minulta myös, minne vielä tahtoisin mennä tai mitä tahtoisin tehdä, osata tai oppia. Näihin vastaan toiste. Lisääkin kysymyksiä saa esittää! Jos joku nyt enää tätä lukee, en ihmettelisi, vaikka huutelisin tuuleen. Oma vikani, kun olen viime aikoina ollut niin tylsä.
2.4.11
Mun tähteni
Ei tästä kuulkaa tule mitään. Julkaisen naamakirjassa päivän aikana kevyesti noin 20 asiaa siinä missä täällä pakerran vaivoin yhden lyhyen jutun kuukaudessa. En väitä, että laatu olisi kovin hyvää siellä. Niin kuin ei toisaalta täälläkään. Huokaus. Miksiköhän ihmisen pitää ruveta tekemään lapsia, oikeita tai sähköisiä, kun niistä sitten kuitenkin on enemmän huolta kuin iloa.
Toim. huom. oikeasti en ole tuota mieltä ainakaan nahkakantisista lapsista. Kohtalaisesti pärjäsin yli kolmekymppiseksi ilman niitä, mutta nyt kun niitä pyörii jaloissa, en - ylläripylläri - vaihtaisi niitä mihinkään. Kaveripiirissä ollaan puhuttu "omasta ajasta", jota jotkut tuntuvat kaipaavan - no, minä en. Jumppaan tarvitsen omaa aikaa, muuten ei pysy kunnossa kroppa eikä pää. Tavallaan ois kiva lisäksi vaikka lukea kirjoja, mutta tuumaan, että sitä ehdin tehdä kymmenen vuoden päästäkin. Aika kuluu hurjaa vauhtia, lapset ovat pieniä vain hetken, ja mutsin on syytä nauttia niin kauan kuin lapset suostuvat hengaamaan hänen kanssaan.
Olin itse asiassa ajatellut, että kirjoittaisin lapsen esimurkkuiästä kaikkine ihanuuksineen, mutta sitten tapahtui kaikenlaista ja tuosta aiheesta kirjoittaminen jäi. Ehkä sen aika on toiste. Ehkä koko blogin aika on toiste, tai sitten se on juuri nyt, mutta olen vain liian pönttö huomaamaan sitä. Menkää te muut vaikka tonne ja ottakaa selvää. Kertokaa sitten mullekin. En nimittäin pääse miittiin, koska juuri silloin toivottavasti avaan mökkikauden.
Toim. huom. oikeasti en ole tuota mieltä ainakaan nahkakantisista lapsista. Kohtalaisesti pärjäsin yli kolmekymppiseksi ilman niitä, mutta nyt kun niitä pyörii jaloissa, en - ylläripylläri - vaihtaisi niitä mihinkään. Kaveripiirissä ollaan puhuttu "omasta ajasta", jota jotkut tuntuvat kaipaavan - no, minä en. Jumppaan tarvitsen omaa aikaa, muuten ei pysy kunnossa kroppa eikä pää. Tavallaan ois kiva lisäksi vaikka lukea kirjoja, mutta tuumaan, että sitä ehdin tehdä kymmenen vuoden päästäkin. Aika kuluu hurjaa vauhtia, lapset ovat pieniä vain hetken, ja mutsin on syytä nauttia niin kauan kuin lapset suostuvat hengaamaan hänen kanssaan.
Olin itse asiassa ajatellut, että kirjoittaisin lapsen esimurkkuiästä kaikkine ihanuuksineen, mutta sitten tapahtui kaikenlaista ja tuosta aiheesta kirjoittaminen jäi. Ehkä sen aika on toiste. Ehkä koko blogin aika on toiste, tai sitten se on juuri nyt, mutta olen vain liian pönttö huomaamaan sitä. Menkää te muut vaikka tonne ja ottakaa selvää. Kertokaa sitten mullekin. En nimittäin pääse miittiin, koska juuri silloin toivottavasti avaan mökkikauden.
16.2.11
Joku kuten minä
Ikkunasta näkyy … lumisia puita ja vähän kauempana taloja. Asun alimmassa kerroksessa, mutta talo on onneksi mäen päällä. Onni vähän karisee, kun joutuu työntämään lastenvaunuja tai raahaamaan kauppakasseja mäkeä ylös, mutta ei nyt mietitä sitä.
Tänään mietin … muskarilauluja, 1-vuotissynttäreitä, työasioita, unettomuuden syitä, ruokareseptejä, kesää ja 101 muuta jutskahommelia.
Olen iloinen siitä että … mulla on ihanat lapset.
Tänään meillä oli ruokana … lounaalla tofu-kasvishässäkkää ja päivällisellä todennäköisesti chili con carnea.
Päivän asu on … harvinaisen asiallinen: sininen pitkähihainen t-paita, musta Marimekon villatakki (ihanan lämmin), mustat sammarit, harmaat säärystimet (ihanan lämpimät) ja ruskeat saappaat. Korujakin mulla on, ihmeiden ihme, sillä yleensä en aamuisin ehdi enkä muista kaivella niitä esiin (puhumattakaan siitä että vauva repii ne irti joka tapauksessa): erivärisiä lasihelmiä ja hopeaa.
Tänään olen … haaveillut kesästä ja lomasta. Kuten joka päivä tähän vuodenaikaan. Olen niiiiin kyllästynyt talveen.
Aion … ööh … en nyt just mitään ihmeellistä.
Luen … Joel Haahtelan kirjoja. Mulle selvisi vasta viime vuoden loppupuolella, miten hieno kirjailija hän on. Olen lukenut Katoamispisteen, Elenan ja Kaksi kertaa kadonneen, juuri nyt mulla on kesken Lumipäiväkirja. On mulla yöpöydällä muutakin keskeneräistä lukemista, mutta ehdin lukea kovin harvoin, koska elämä tapahtuu.
Olen tekemässä … itseäni tarpeettomaksi. Sellaista on äitinä oleminen. (Niissä tapauksissa kun lapset ovat suht terveitä ja omatoimiseen elämään kykeneviä. Kop kop kop.)
Toivon … että lapset silti isoinakin haluavat viettää aikaa kanssani vaikka eivät minua tarvitsisikaan.
Talossa ja puutarhassa … ööh … on molemmissa hoitamista?
Kuulen … ratikan kolinaa, ilmastoinnin hurinaa ja muutamia muita ääniä, jotka normaalioloissa peittyvät meidän perheen meteliin.
Parasta juuri nyt … on laskiaispulla.
Viikonloppuna aion … juhlia synttäreitä (en omiani) ja käydä uimahallissa.
Meemi pöllitty Tiinalta. T. nimim. Kukkis Jones, blogiarkistojen sankari ja kadonneen meemin metsästäjä
Tänään mietin … muskarilauluja, 1-vuotissynttäreitä, työasioita, unettomuuden syitä, ruokareseptejä, kesää ja 101 muuta jutskahommelia.
Olen iloinen siitä että … mulla on ihanat lapset.
Tänään meillä oli ruokana … lounaalla tofu-kasvishässäkkää ja päivällisellä todennäköisesti chili con carnea.
Päivän asu on … harvinaisen asiallinen: sininen pitkähihainen t-paita, musta Marimekon villatakki (ihanan lämmin), mustat sammarit, harmaat säärystimet (ihanan lämpimät) ja ruskeat saappaat. Korujakin mulla on, ihmeiden ihme, sillä yleensä en aamuisin ehdi enkä muista kaivella niitä esiin (puhumattakaan siitä että vauva repii ne irti joka tapauksessa): erivärisiä lasihelmiä ja hopeaa.
Tänään olen … haaveillut kesästä ja lomasta. Kuten joka päivä tähän vuodenaikaan. Olen niiiiin kyllästynyt talveen.
Aion … ööh … en nyt just mitään ihmeellistä.
Luen … Joel Haahtelan kirjoja. Mulle selvisi vasta viime vuoden loppupuolella, miten hieno kirjailija hän on. Olen lukenut Katoamispisteen, Elenan ja Kaksi kertaa kadonneen, juuri nyt mulla on kesken Lumipäiväkirja. On mulla yöpöydällä muutakin keskeneräistä lukemista, mutta ehdin lukea kovin harvoin, koska elämä tapahtuu.
Olen tekemässä … itseäni tarpeettomaksi. Sellaista on äitinä oleminen. (Niissä tapauksissa kun lapset ovat suht terveitä ja omatoimiseen elämään kykeneviä. Kop kop kop.)
Toivon … että lapset silti isoinakin haluavat viettää aikaa kanssani vaikka eivät minua tarvitsisikaan.
Talossa ja puutarhassa … ööh … on molemmissa hoitamista?
Kuulen … ratikan kolinaa, ilmastoinnin hurinaa ja muutamia muita ääniä, jotka normaalioloissa peittyvät meidän perheen meteliin.
Parasta juuri nyt … on laskiaispulla.
Viikonloppuna aion … juhlia synttäreitä (en omiani) ja käydä uimahallissa.
Meemi pöllitty Tiinalta. T. nimim. Kukkis Jones, blogiarkistojen sankari ja kadonneen meemin metsästäjä
10.2.11
Tuu ja rakasta mua
Yleisradion uutisen mukaan Internetin käyttö alkaa jo vaippaiässä. "Jos vanhempi on Facebookissa ja lapsi on siinä sylissä, niin lapsikin on samalla siellä Facebookissa." Tällä logiikalla Lilli-vauva bloggaa just nyt.
Ehkä muistatte, ehkä ette, että yritin kannustaa itseäni ahkerampaan blogikirjoittamiseen valitsemalla otsikot valmiiksi Tehosekoittimen Golden Greats 2: n biisien nimien mukaan. Tämänkertainen biisi Tuu ja rakasta mua on ihan mahottoman söpö. "Katson sua niin usein. Etkö voi huomata, että oot mun suurin rakkaus." Ihkuu. Olen tosissani. Vähän kateellinen myös. Minusta nimittäin puuttuu se nappula, jota painamalla saa aikaiseksi tuollaisen tunteen.
Teininä tietysti lankesin loveen vähän väliä, parhaimmillaan monta kertaa päivässä ja useimmiten yksipuolisesti. Aikuistuttuani en muista olleeni rakastunut, korkeintaan vähän ihastunut. Olen himoinnut miehiä, pitänyt heistä ja rakastanutkin. Joihinkin harvoihin olen jopa kiintynyt. Mutta en sen kummempaa.
En usko, että olen mitenkään viallinen tai yksittäistapaus. Romeo ja Julia olivat niin rakastuneita vain, koska olivat murrosikäisiä kapinallisia - ja kaikkihan tietävät, mitä siitä tuli. Aikuisten kuuluu tykätä toisistaan sopivasti, että voivat lisääntyä, mutta sen verran haaleasti, että pysyvät hengissä, muuten ei ihmissuvulle hyvä heilu.
Sittenkin. Eikö olisi ihana joskus tuntea niin kuin Tehosekoittimen poijjaat laulavat? Olla palavasti ja kaikenvoittavasti lääpällään? Palvella toista ilomielin, rakastaa jopa hänen likaisia sukkiaan? Olla koskaan ajattelematta, että tässäkö elämä sitten on, tommosen tyypin kyljessä, ei hitto?
Ehkä muistatte, ehkä ette, että yritin kannustaa itseäni ahkerampaan blogikirjoittamiseen valitsemalla otsikot valmiiksi Tehosekoittimen Golden Greats 2: n biisien nimien mukaan. Tämänkertainen biisi Tuu ja rakasta mua on ihan mahottoman söpö. "Katson sua niin usein. Etkö voi huomata, että oot mun suurin rakkaus." Ihkuu. Olen tosissani. Vähän kateellinen myös. Minusta nimittäin puuttuu se nappula, jota painamalla saa aikaiseksi tuollaisen tunteen.
Teininä tietysti lankesin loveen vähän väliä, parhaimmillaan monta kertaa päivässä ja useimmiten yksipuolisesti. Aikuistuttuani en muista olleeni rakastunut, korkeintaan vähän ihastunut. Olen himoinnut miehiä, pitänyt heistä ja rakastanutkin. Joihinkin harvoihin olen jopa kiintynyt. Mutta en sen kummempaa.
En usko, että olen mitenkään viallinen tai yksittäistapaus. Romeo ja Julia olivat niin rakastuneita vain, koska olivat murrosikäisiä kapinallisia - ja kaikkihan tietävät, mitä siitä tuli. Aikuisten kuuluu tykätä toisistaan sopivasti, että voivat lisääntyä, mutta sen verran haaleasti, että pysyvät hengissä, muuten ei ihmissuvulle hyvä heilu.
Sittenkin. Eikö olisi ihana joskus tuntea niin kuin Tehosekoittimen poijjaat laulavat? Olla palavasti ja kaikenvoittavasti lääpällään? Palvella toista ilomielin, rakastaa jopa hänen likaisia sukkiaan? Olla koskaan ajattelematta, että tässäkö elämä sitten on, tommosen tyypin kyljessä, ei hitto?
20.1.11
Kadotettu paratiisi
Heippa blogi. On taas vettä virrannut Vantaassa, lumia pudoteltu katoilta ja kalenterista revitty sivu jos toinenkin siitä kun viimeksi nähtiin.
Kyse ei ole siitä, etteikö elämässäni tapahtuisi mitään, mistä voisin tänne kirjoittaa. Päinvastoin, tapahtuu paljonkin, ja niin haipakkaan, etten ehdi istua siitä kirjoittamaan. En vielä ole niin mobiili, että voisin kirjoittaa vauhdissa. Herranjestas, eihän mulla ole edes feisbuukkia kännykässä.
Tänään esimerkiksi yhdellä lapsella on luistelua ja futista, toisella muskari, kahta lasta pitää roudata kahteen eri päiväkotiin, aikuisilla on täydet työpäivät ja jossain välissä pitäisi ehtiä kokata ja syödäkin. Ja käydä postissa ja kirjastossa ja ehkä vähän pyykätä, mikäli haluaa huomenna vaihteeksi pukeutua puhtaisiin vaatteisiin. Lisäksi herätyskello ei soinut. Ihan normipäivä.
Toinen syy bloggaustaukoon on se, että - tadaa - mulla on juttukavereita! Näköjään ihmiselle on jotain hyötyä siitä, että on parisuhteessa ja käy töissä. Hassut jutut voi kertoa jollekulle heti tuoreeltaan, ja murheellisista tai huolestuttavista ehtii ehkä jutella lounastauolla tai yön pimeinä tunteina. Tämähän ei tarkoita sitä, etteikö niistä silti voisi kirjoittaa - enkä toudellakaan väitä, että säännöllisesti bloggaavat tyypit olisivat mörököllimäisiä erakkoluolan asukkeja. Omalla kohdallani vain näyttää pätevän seuraava lauseke: puuhakas arki + tyyppejä ympärillä = vähemmän patoutunutta jutuntynkää.
Näin on taas käsitelty pitkään ja hartaasti yhtä maailmanhistorian mielenkiintoisimmista aiheista: miksi en ole blogannut pariin kuukauteen. Tämmöiset jutut pitää aina päättää toivonpilkahdukseen. Se tulee tässä: Meitsille kävely on hyvä tapa ajatusten selvittelyyn. Kävelyreissun päätteeksi on ollut helppo suoltaa tekstiä - kirjeitä, sähköposteja, työjuttuja, joskus ennen muinoin blogipostauksiakin. Nyt kun olosuhteiden pakosta kävelen päiväkotireissuja kuutisen kilometriä lähes päivittäin, voisi kuvitella, että blogiinkin päätyy kirkastuneita ajatuksia ja sikakiinnostavia postauksia. Ehkä jopa kerran kuussa.
Kyse ei ole siitä, etteikö elämässäni tapahtuisi mitään, mistä voisin tänne kirjoittaa. Päinvastoin, tapahtuu paljonkin, ja niin haipakkaan, etten ehdi istua siitä kirjoittamaan. En vielä ole niin mobiili, että voisin kirjoittaa vauhdissa. Herranjestas, eihän mulla ole edes feisbuukkia kännykässä.
Tänään esimerkiksi yhdellä lapsella on luistelua ja futista, toisella muskari, kahta lasta pitää roudata kahteen eri päiväkotiin, aikuisilla on täydet työpäivät ja jossain välissä pitäisi ehtiä kokata ja syödäkin. Ja käydä postissa ja kirjastossa ja ehkä vähän pyykätä, mikäli haluaa huomenna vaihteeksi pukeutua puhtaisiin vaatteisiin. Lisäksi herätyskello ei soinut. Ihan normipäivä.
Toinen syy bloggaustaukoon on se, että - tadaa - mulla on juttukavereita! Näköjään ihmiselle on jotain hyötyä siitä, että on parisuhteessa ja käy töissä. Hassut jutut voi kertoa jollekulle heti tuoreeltaan, ja murheellisista tai huolestuttavista ehtii ehkä jutella lounastauolla tai yön pimeinä tunteina. Tämähän ei tarkoita sitä, etteikö niistä silti voisi kirjoittaa - enkä toudellakaan väitä, että säännöllisesti bloggaavat tyypit olisivat mörököllimäisiä erakkoluolan asukkeja. Omalla kohdallani vain näyttää pätevän seuraava lauseke: puuhakas arki + tyyppejä ympärillä = vähemmän patoutunutta jutuntynkää.
Näin on taas käsitelty pitkään ja hartaasti yhtä maailmanhistorian mielenkiintoisimmista aiheista: miksi en ole blogannut pariin kuukauteen. Tämmöiset jutut pitää aina päättää toivonpilkahdukseen. Se tulee tässä: Meitsille kävely on hyvä tapa ajatusten selvittelyyn. Kävelyreissun päätteeksi on ollut helppo suoltaa tekstiä - kirjeitä, sähköposteja, työjuttuja, joskus ennen muinoin blogipostauksiakin. Nyt kun olosuhteiden pakosta kävelen päiväkotireissuja kuutisen kilometriä lähes päivittäin, voisi kuvitella, että blogiinkin päätyy kirkastuneita ajatuksia ja sikakiinnostavia postauksia. Ehkä jopa kerran kuussa.
15.11.10
Mä haluun rauhoittua
Viime vuosina elämäni on ollut melko vaiherikasta. On ollut aviokriisiä, eroa, uusia miehiä ja vauvoja, hulluja sukulaisia jne. Tollompi voisi luulla, että olisin karaistunut enkä ihan pienestä hätkähtäisi.
Näköjään olen kuitenkin onnistunut tähän asti olemaan lunki ja stressitön. Viime viikko nosti stressilukemat pilviin, ja se tuntuu edelleen, vaikka tilanne on ohi ja kaikki hyvin.
En muistanutkaan, että jokainen uusi kriisi nostaa vanhat ahdistukset pintaan. En myöskään muistanut, miten väsyneeksi ihminen tulee kovan henkisen rääkin jälkeen. Mieli tekisi vain nukkua ja ehkä tehdä hitaita kävelylenkkejä. Aloitekyky on nollassa, koti saa repsottaa, ja helponkin asian hoitaminen tuntuu mahdottoman työläältä. Katselen tänään erääntyviä laskuja ja toivon, että pankki ymmärtäisi lähettää rahat oikeaan paikkaan ilman että mun tarvii tehdä mitään. Siirrän vähemmän kiireisiä asioita kahden päivän päähän, koska sitä pidemmälle sisäinen kalenterini ei yksinkertaisesti ylety. Keskiviikkona voin taas siirtää niitä eteenpäin perjantaille. Olen nääs kuullut, että senniminenkin päivä on allakassa.
Vaikka sisäinen ajanlasku olisikin rikki, aika osaa laskea ihan itse itsensä. Se kuluu ja etenee vääjäämättä. Onneksi. Jonain aamuna herään ja huomaan, että tämäkin väsy on historiaa.
Näköjään olen kuitenkin onnistunut tähän asti olemaan lunki ja stressitön. Viime viikko nosti stressilukemat pilviin, ja se tuntuu edelleen, vaikka tilanne on ohi ja kaikki hyvin.
En muistanutkaan, että jokainen uusi kriisi nostaa vanhat ahdistukset pintaan. En myöskään muistanut, miten väsyneeksi ihminen tulee kovan henkisen rääkin jälkeen. Mieli tekisi vain nukkua ja ehkä tehdä hitaita kävelylenkkejä. Aloitekyky on nollassa, koti saa repsottaa, ja helponkin asian hoitaminen tuntuu mahdottoman työläältä. Katselen tänään erääntyviä laskuja ja toivon, että pankki ymmärtäisi lähettää rahat oikeaan paikkaan ilman että mun tarvii tehdä mitään. Siirrän vähemmän kiireisiä asioita kahden päivän päähän, koska sitä pidemmälle sisäinen kalenterini ei yksinkertaisesti ylety. Keskiviikkona voin taas siirtää niitä eteenpäin perjantaille. Olen nääs kuullut, että senniminenkin päivä on allakassa.
Vaikka sisäinen ajanlasku olisikin rikki, aika osaa laskea ihan itse itsensä. Se kuluu ja etenee vääjäämättä. Onneksi. Jonain aamuna herään ja huomaan, että tämäkin väsy on historiaa.
11.11.10
Pillitä, Elli, pillitä
Otsikko ei liity juttuun mitenkään, paitsi ehkä sillä tavalla, että haluaisin päästä sanomaan niin yhdelle mainituksi tulevalle tyypille.
Ihmisen voimavarat saavat minut mykistymään.
Nostan hattua evakoille, pakolaisille ja maahanmuuttajille. En tajua, miten on mahdollista palata normaaliin elämään, jos edes kotonaan ei ole voinut olla turvassa, jos jokainen ovenkolkutus on ollut uhka.
Minun ovellani on käynyt kerran riehumassa EM:n eksä, Piitun mutsi - sanotaan häntä vaikka Rouvaksi. Tilanne ei ollut erityisen uhkaava, eikä se liittynyt mitenkään minuun tai minun lapsiini. Silti siitä näköjään jäi jokin aukko perusturvallisuuteen.
Tällä viikolla Rouva on taas järjestänyt perheellemme pientä ylimääräistä kriisintynkää. Tänä aamuna kotoa lähtiessäni huomasin, että osin tiedostamattani olin valmistautumassa siihen, että en voisi enää palata. Vauva oli valmiiksi mukana vaunuissa ja muu perhe poistunut jo aiemmin. Sujautin vielä käsilaukkuun päiväkirjan ja pari valokuvaa, ranteeseeni pojan tekemän korun. Evakkoreki, täältä tullaan.
Mainittakoon, että minulle lähteminen ei ole erityisen vaikeaa. Vaikka olenkin jämähtänyt tähän kaupunkiin ja tähän elämään, sisimmässäni asuu pieni nomadi. Olisiko siirtolaisten ja evakkojen verenperintöä. Siitä huolimatta olen hyvin huojentunut nyt, kun tilanne näyttää olevan ohi ja voin istua omassa olohuoneessani kirjoittamassa tätä. Koti on kumminkin aina koti.
Olihan tässä se hyvä puoli, että näki, mitkä asiat ovat todella tärkeitä. Valokuvat, päiväkirjat, lasten tekemät korut. Rakkaus ja ystävyys.
Ihmisen voimavarat saavat minut mykistymään.
Nostan hattua evakoille, pakolaisille ja maahanmuuttajille. En tajua, miten on mahdollista palata normaaliin elämään, jos edes kotonaan ei ole voinut olla turvassa, jos jokainen ovenkolkutus on ollut uhka.
Minun ovellani on käynyt kerran riehumassa EM:n eksä, Piitun mutsi - sanotaan häntä vaikka Rouvaksi. Tilanne ei ollut erityisen uhkaava, eikä se liittynyt mitenkään minuun tai minun lapsiini. Silti siitä näköjään jäi jokin aukko perusturvallisuuteen.
Tällä viikolla Rouva on taas järjestänyt perheellemme pientä ylimääräistä kriisintynkää. Tänä aamuna kotoa lähtiessäni huomasin, että osin tiedostamattani olin valmistautumassa siihen, että en voisi enää palata. Vauva oli valmiiksi mukana vaunuissa ja muu perhe poistunut jo aiemmin. Sujautin vielä käsilaukkuun päiväkirjan ja pari valokuvaa, ranteeseeni pojan tekemän korun. Evakkoreki, täältä tullaan.
Mainittakoon, että minulle lähteminen ei ole erityisen vaikeaa. Vaikka olenkin jämähtänyt tähän kaupunkiin ja tähän elämään, sisimmässäni asuu pieni nomadi. Olisiko siirtolaisten ja evakkojen verenperintöä. Siitä huolimatta olen hyvin huojentunut nyt, kun tilanne näyttää olevan ohi ja voin istua omassa olohuoneessani kirjoittamassa tätä. Koti on kumminkin aina koti.
Olihan tässä se hyvä puoli, että näki, mitkä asiat ovat todella tärkeitä. Valokuvat, päiväkirjat, lasten tekemät korut. Rakkaus ja ystävyys.
4.11.10
Ote irtoaa
Herään, pesen hampaat, käynnistän pesukoneen, keitän puuroa, vaihdan vaipan, ruokin lapsia, pakkaan eväät, annan lähtösuukon, juon kahvia, levitän pyykit, vaihdan lisää vaippoja, annan lisää ruokaa, rasvaan, puen, pidän sylissä, lallattelen, nukutan, syön jugurttia, ajattelen että lattiat pitäisi pestä, tarkistan sähköpostin ja facebookin, puhun puhelimessa, laitan välipalaa, kyselen läksyjä, laitan ruokaa, istun pöytään, nousen ylös, istun takaisin, syön, pesen lisää pyykkiä, laitan lisää ruokaa, käyn joogassa muskarissa vesijumpassa futismatsissa suihkussa, luen yhden runon, laitan iltapalaa, täytän pesukoneen, luen lastenkirjaa, pidän lisää sylissä, pesen hampaat, nukun. Ote ei saa irrota. Varsinkaan syliote.
9.6.10
Opetus numero 40:
Virheitään ei kannata katua. Niistä pitää ottaa opiksi.
Yksi entisessä elämässäni tekemistäni virheistä on tänään potkinut minua persuksille oikein urakalla. Olisiko kannattanut edes joskus kuunnella toista ja tehdä kompromissi, olisiko, mitä häh?
Toisaalta, missä minä olisin, jos olisin elänyt toisin? Ainakaan ei olisi Lilli-vauvaa.
Juuri tänään on sellainen päivä, että olisi ollut kiva lähteä baariin yksille, mutta en ole löytänyt kaveria, ainakaan vielä. Onneksi aamulla sattui olemaan uimahallitreffit kauan kadoksissa olleen ystävän kanssa. Joidenkin ihmisten kanssa ei haittaa, vaikka heitä ei tapaisi vuosikausiin - juttu on silti yhtä helppo aloittaa kuin olisi viimeksi nähty eilen. Kiitos heistä korkeammalle voimalle, evoluutiolle tai mille tahansa muulle instanssille.
Virheitään ei kannata katua. Niistä pitää ottaa opiksi.
Yksi entisessä elämässäni tekemistäni virheistä on tänään potkinut minua persuksille oikein urakalla. Olisiko kannattanut edes joskus kuunnella toista ja tehdä kompromissi, olisiko, mitä häh?
Toisaalta, missä minä olisin, jos olisin elänyt toisin? Ainakaan ei olisi Lilli-vauvaa.
Juuri tänään on sellainen päivä, että olisi ollut kiva lähteä baariin yksille, mutta en ole löytänyt kaveria, ainakaan vielä. Onneksi aamulla sattui olemaan uimahallitreffit kauan kadoksissa olleen ystävän kanssa. Joidenkin ihmisten kanssa ei haittaa, vaikka heitä ei tapaisi vuosikausiin - juttu on silti yhtä helppo aloittaa kuin olisi viimeksi nähty eilen. Kiitos heistä korkeammalle voimalle, evoluutiolle tai mille tahansa muulle instanssille.
26.3.10
Sillä aikaa viidakossa
Melkein vuoden kestänyt blogitauko ehkä vaatisi pientä kuulumisten päivittämistä, vaikka monet teistä lukijoista tuntevatkin minut myös muuta kautta. Yks kaks perheeni on taas kasvanut yhdellä ja olen äitiyslomalainen – se tietysti antaa jonkinlaista osviittaa siitä, mitä olen tällä välillä puuhaillut, mutta silti. Miten tähän on tultu?
Lyhyesti voisi sanoa, että vihdoin otin elämäni omiin käsiini. Ihan hyvä saavutus nelikymppiseltä. Kun kerran satuin löytämään miehen, joka halusi lisää lapsia ja vieläpä minun kanssani, en analysoinut asiaa puhki vaan ryhdyin toimeen. Kyseinen ukko on tuo tämänhetkinen Elämäni Mies EM, joka pitää majaa meillä kohta kolmatta vuotta. Perheeseen kuuluu myös hänen vanhempi tyttärensä Piitu, nelivuotias käpy.
Nick Hornbyn Poika-kirjan päähenkilöllä on filosofia, joka kuuluu jotensakin näin: kaksi ihmistä ei riitä, vaan tarvitaan enemmän, kokonainen lauma. Olen ihan samaa mieltä. Parisuhde on aina ja joka tapauksessa epätäydellinen. Siinä on liikaa liikkuvia osia, joihin kaikkiin ei itse voi vaikuttaa, kun sillä toisellakin, samperi soikoon, on oma tahto ja omia käsityksiään. Omassa laumassani suurin ilo ja luotettavin tuki ovat vanhemmat ja sisarukset lapsineen. Samaa perinnettä haluan itsekin jatkaa seuraaviin polviin.
Reilu vuosi sitten päätin, että minun on turha tuhlata rajallista aikaani pähkäilemällä, onko tämä se mies, jonka kanssa haluan elää loppuelämäni. Eikö ole aika arvokasta, jos me nyt just satutaan haluamaan samoja asioita? Kiikkustuolissa on kivempi katua sitä, mitä on tehnyt, kuin sitä, mitä on jättänyt tekemättä.
Tämän päätöksen hedelmä tuhisee nyt tyytyväisenä sitterissä olohuoneen lattialla.
24.3.10
Tällä viikolla olen enimmäkseen syöttänyt vauvaa
Olen aina ihmetellyt ja usein myös ääneen päivitellyt eläkeläisiä. Sillä sekunnilla kun he saavat käyttöönsä kaiken maailman ajan, he eivät yhtäkkiä enää ehdikään tehdä mitään.
Hyvä esimerkki on kummitätini, joka on edelleen yhtä reipas ja toimelias nainen kuin on aina ennenkin ollut – mutta jonka kalenterin yksi kampaajakäynti tai pihasiivous saa ratkeamaan liitoksistaan. Samalle päivälle tai joskus edes viikolle ei voi sopia mitään muuta. Tästä syystä treffien järjestämiseen hänen kanssaan menee aina vähintään kuukausi.
Taas kerran, kuten aina, pilkka osui omaan nilkkaan. Tätä nykyä en tee juuri muuta kuin syötän vauvaa, vaihdan vaippoja ja pesen pyykkiä. Jos päivässä on yksikin tästä kaavasta poikkeava, ennalta sovittu meno, olen sen jälkeen ihan naatti.
Yksitoikkoisuudesta tulee elämäntapa. Päivät kulkevat samaa pientä rataansa, jonka ulkopuoliset asiat lakkaavat kiinnostamasta. Uutisia ei jaksa seurata. Naamakirjakin on vähän siinä ja siinä.
Älkää käsittäkö väärin, arvostan valtavasti meikäläistä pitkää äitiys- ja vanhempainvapaata. On ihanaa vain olla, varsinkin kun oleminen ei ole mitenkään "vain" vaan keskittynyttä läsnäoloa: vauvan vieressä köllöttelemistä ja seurustelemista, koululaisen kanssa keskustelemista ja pienten pulmien ratkaisemista. Jos en olisi jäänyt vauvavapaalle, olisi varmaan ollut pakko yrittää saada vuorotteluvapaata tai jotain. Juuri tällaista aikaa olen kaivannut.
Tylsä elämä on vaihteeksi aivan käsittämättömän mukavaa. Siinä on kuitenkin yksi huono puoli: siitä on vaikea keksiä mitään kerrottavaa. Aion silti yrittää.
10.1.09
Temppu ja kuinka se tehdään
Röhnötän sohvalla suhteellisen siistissä asunnossa, joka näyttää kodilta. Katselen tammikuun auringon valoa, joka liikkuu lattioilla. Nautin olostani, juon kahvia ja luen hyvää kirjaa. Kesken on Siri Hustvedtin Amerikkalainen elegia. Ei voi mitään, mutta minusta se on mahtava. Pakotan itseni välillä laskemaan sen käsistäni, ettei se loppuisi liian aikaisin.
Täytyy osata nauttia lapsettomien viikonloppujen hyvistä puolista, niin kuin vaikka seksistä ja lukemisesta.
Piitu asuu nykyään enimmäkseen meillä. Hassua ajatella, että reilu puoli vuotta sitten asuimme Viltsun kanssa kahdestaan ja yhtäkkiä meitä on tuplasti.
Parisuhteen kannalta tilanne on aika ihanteellinen. Useimmiten kotona on lapsia ja kaikenlaista touhua ja pyöritystä, mutta välillä on aikaa meille kahdelle. Pakko myöntää: itsekin varmaan olen parempi äiti, kun välillä saan olla ihan vain ihminen, nainen ja jonkun rakastettu.
Täytyy osata nauttia lapsettomien viikonloppujen hyvistä puolista, niin kuin vaikka seksistä ja lukemisesta.
Piitu asuu nykyään enimmäkseen meillä. Hassua ajatella, että reilu puoli vuotta sitten asuimme Viltsun kanssa kahdestaan ja yhtäkkiä meitä on tuplasti.
Parisuhteen kannalta tilanne on aika ihanteellinen. Useimmiten kotona on lapsia ja kaikenlaista touhua ja pyöritystä, mutta välillä on aikaa meille kahdelle. Pakko myöntää: itsekin varmaan olen parempi äiti, kun välillä saan olla ihan vain ihminen, nainen ja jonkun rakastettu.
19.12.08
Rajapyykkejä
Voiko elämässä ikinä olla täydellisen tyytyväinen pidempiä aikoja kerrallaan? Miksi vanhempien pitää vanheta ja muuttua heiveröisiksi ja vähän hassuiksi?
Päivänä muutamana yhtäkkiä tajusin, että ei minusta sitten tullutkaan elokuvaohjaajaa, laulajaa, kirjailijaa tai edes juontajaa. Jollekin toiselle voi olla maailma loppua siihen, kun nelikymppisenä huomaa, että murrosiän suurista haaveista yksikään ei toteutunut. Minua se onneksi vain hihityttää. Ei niin että olisin oikeasti halunnutkaan olla mitään muuta kuin tavis.
Haluaisin tasaisen olotilan, mutta ei mua kai ole sellaiseen luotu. Koko ajan sisällä kuohuu ja pirskahtelee. Osaan rauhoittaa elämää mutta vähän väärällä tavalla: jättämällä projekteja kesken. Sitten ne vainoavat mua. Mielenrauhan kannalta olisi ehkä parempi heittää Viltsun rikkinäiset housut pois kuin hautoa niitä nurkassa odottamassa, että tartun ompelukoneeseen. Toisaalta se olisi epäekologista tuhlausta. Hmmm. Koskaan ei voi voittaa.
Päivänä muutamana yhtäkkiä tajusin, että ei minusta sitten tullutkaan elokuvaohjaajaa, laulajaa, kirjailijaa tai edes juontajaa. Jollekin toiselle voi olla maailma loppua siihen, kun nelikymppisenä huomaa, että murrosiän suurista haaveista yksikään ei toteutunut. Minua se onneksi vain hihityttää. Ei niin että olisin oikeasti halunnutkaan olla mitään muuta kuin tavis.
Haluaisin tasaisen olotilan, mutta ei mua kai ole sellaiseen luotu. Koko ajan sisällä kuohuu ja pirskahtelee. Osaan rauhoittaa elämää mutta vähän väärällä tavalla: jättämällä projekteja kesken. Sitten ne vainoavat mua. Mielenrauhan kannalta olisi ehkä parempi heittää Viltsun rikkinäiset housut pois kuin hautoa niitä nurkassa odottamassa, että tartun ompelukoneeseen. Toisaalta se olisi epäekologista tuhlausta. Hmmm. Koskaan ei voi voittaa.
7.11.08
Metsä vastaa kun kissalla pöytää pyyhkii
Sanotaan, että jos parisuhteessa tai perheen luutuneissa tavoissa jokin ärsyttää, pitää muuttaa omaa käytöstään, niin muidenkin on pakko muuttua. Eilen lähdin suoraan ruokapöydästä koneelle ja jätin EM:n siivoamaan pöydän. Olin kyllä kokannut ja sitten vielä tiskasin, mutta immerhin niin kuin sveitsiläiset sanovat. Kaikki kotiin päin. EM on muutaman kerran jo tiskannut ja imuroinut, kun olen antanut ne tehtäviksi. Pitäisi vielä opettaa vessan pesu.
Luitte oikein: opettaa. En tajua, mistä se mies on aiemmin niin passaavia naisia löytänyt. On jo aikakin hänen saapua nykypäivään.
Ehkä mies voi vähitellen itsekin oppia huomaamaan rästitöitä, jos minä en aina tee kaikkea valmiiksi. En missään tapauksessa halua opettaa Viltsulle sellaista elämäntapaa, että joku ja vieläpä äiti tekee kaiken. Lapsiakin pitäisi ottaa enemmän mukaan kodin töihin, mutta kun olen laiska ja teen mieluummin itse nopeasti alta pois …
Perheen yhteisiä ruokahetkiä ei saa ellei niitä hanki. Ne ovat minulle tärkeitä, ja kyllä niistä vielä uudestaan päivittäinen tapa tulee. Viltsun kanssa aina syömmekin yhdessä, mutta EM:n saa mukaan oikeastaan vain lämpimälle aterialle tai joskus myöhäiselle iltapalalle.
Mistä tulikin mieleeni, haaveilen tomaattipohjaisesta siskonmakkarakeitosta, feta-pinaattipastasta, purjokiusauksesta – syysruoista. Himoitsen punaviiniä, suklaata, toskakakkua – talvivarastoja nahan alle.
Loppuun vielä pieni, kotitöihin liittyvä kevennys: Yhtenä yönä näin unta, että EM oli leiponut herrasväenleipiä - tiedättehän sellaisia pyöreitä vaaleita kakkusia, jotka on liimattu yhteen vadelmahillolla. Perhejuhlien suosikkievästä. EM oli säilönyt ne tiiviisiin muovirasioihin kannen alle, ja niistä oli tietenkin tullut ihan muhjuisia. Sanoin ettei pikkuleipiä kannata säilyttää muovirasioissa ja aloin vimmatusti etsiä peltisiä. Mitähän uni yritti minulle viestittää? Että olen liikaa saarnannut kotitöistä? Vai onkohan perhejuhlia tiedossa?
Luitte oikein: opettaa. En tajua, mistä se mies on aiemmin niin passaavia naisia löytänyt. On jo aikakin hänen saapua nykypäivään.
Ehkä mies voi vähitellen itsekin oppia huomaamaan rästitöitä, jos minä en aina tee kaikkea valmiiksi. En missään tapauksessa halua opettaa Viltsulle sellaista elämäntapaa, että joku ja vieläpä äiti tekee kaiken. Lapsiakin pitäisi ottaa enemmän mukaan kodin töihin, mutta kun olen laiska ja teen mieluummin itse nopeasti alta pois …
Perheen yhteisiä ruokahetkiä ei saa ellei niitä hanki. Ne ovat minulle tärkeitä, ja kyllä niistä vielä uudestaan päivittäinen tapa tulee. Viltsun kanssa aina syömmekin yhdessä, mutta EM:n saa mukaan oikeastaan vain lämpimälle aterialle tai joskus myöhäiselle iltapalalle.
Mistä tulikin mieleeni, haaveilen tomaattipohjaisesta siskonmakkarakeitosta, feta-pinaattipastasta, purjokiusauksesta – syysruoista. Himoitsen punaviiniä, suklaata, toskakakkua – talvivarastoja nahan alle.
Loppuun vielä pieni, kotitöihin liittyvä kevennys: Yhtenä yönä näin unta, että EM oli leiponut herrasväenleipiä - tiedättehän sellaisia pyöreitä vaaleita kakkusia, jotka on liimattu yhteen vadelmahillolla. Perhejuhlien suosikkievästä. EM oli säilönyt ne tiiviisiin muovirasioihin kannen alle, ja niistä oli tietenkin tullut ihan muhjuisia. Sanoin ettei pikkuleipiä kannata säilyttää muovirasioissa ja aloin vimmatusti etsiä peltisiä. Mitähän uni yritti minulle viestittää? Että olen liikaa saarnannut kotitöistä? Vai onkohan perhejuhlia tiedossa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)