Voiko elämässä ikinä olla täydellisen tyytyväinen pidempiä aikoja kerrallaan? Miksi vanhempien pitää vanheta ja muuttua heiveröisiksi ja vähän hassuiksi?
Päivänä muutamana yhtäkkiä tajusin, että ei minusta sitten tullutkaan elokuvaohjaajaa, laulajaa, kirjailijaa tai edes juontajaa. Jollekin toiselle voi olla maailma loppua siihen, kun nelikymppisenä huomaa, että murrosiän suurista haaveista yksikään ei toteutunut. Minua se onneksi vain hihityttää. Ei niin että olisin oikeasti halunnutkaan olla mitään muuta kuin tavis.
Haluaisin tasaisen olotilan, mutta ei mua kai ole sellaiseen luotu. Koko ajan sisällä kuohuu ja pirskahtelee. Osaan rauhoittaa elämää mutta vähän väärällä tavalla: jättämällä projekteja kesken. Sitten ne vainoavat mua. Mielenrauhan kannalta olisi ehkä parempi heittää Viltsun rikkinäiset housut pois kuin hautoa niitä nurkassa odottamassa, että tartun ompelukoneeseen. Toisaalta se olisi epäekologista tuhlausta. Hmmm. Koskaan ei voi voittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti