On elämä laina

Lilliputti, 1 v. 8 kk, on vieroittanut itsensä mun kainalosta omaan sänkyynsä nukkumaan. Koen vähän eroahdistusta mutta yritän selvitä tilanteesta ilman pysyviä traumoja.

Vauva-aikanaan Lilliputilla oli kerrossänky, mutta hän ei nukkunut siinä koskaan. Tänä syksynä kerrossänky jatkoi matkaansa seuraavaan vauvaperheeseen. Samoihin aikoihin meille tarjottiin jatkettavaa lastensänkyä, jonka otimme vastaan ja sijoitimme kerrossängyn vanhalle paikalle. Siitä tuli Lilliputin sänky, mutta edelleenkään hän ei nukkunut siinä koskaan. Ei edes yritetty. Ei tullut mieleenkään. Olen aina tykännyt perhepedistä, enkä ole ajanut isompiakaan lapsia omaan sänkyynsä ennen kuin ovat itse halunneet. Toisilla siinä on kestänyt pidempään, Viltsu 10 v. esimerkiksi nukkuu vieläkin silloin tällöin mielellään äidin viekussa.

Tilanne tämän vuoden lokakuun alussa oli siis vanha tuttu ja perheeseemme vakiintunut: Lilliputti nukkui yönsä makuuhuoneen isossa sängyssä äidin kainalossa. Kunnes eräänä yönä Lillin masu tuli kipeäksi ja hän päätti, että muistolaatta olisi paikallaan. Sillä aikaa kun minä ja isänsä pyykkäsimme oksennusta tyynyistä, vuodevaatteista ja petauspatjasta, Lilliputti ehti nukahtaa rauhallisesti omaan sänkyynsä, johon olimme hänet väliaikaisesti peitelleet.

Tai niinhän minä luulin.

Väliaikaisesta näyttää nyt tulleen toistaiseksi voimassa oleva käytäntö. Lilliputti nukutetaan illalla omaan sänkyynsä, ja siinä hän tavallisimmin kuorsaa onnellisesti aamuun asti. Mieheni mielestä tyttö ei edes tarvitsisi nukuttamista vaan hänet voisi vain peitellä sänkyyn ja jättää sinne. Minä sanon, että ei nyt sentään mun vauvaa.

Nuuhkuti, nuuhkuti

Kun Viltsu on lähdössä isälleen, olen jo edellisenä iltana vähän surullinen ja haikea. Joka kerta. Siitä huolimatta että tavallisimmin Viltsu on isillä vain 1-2 yötä kerrallaan. Illalla nukkumaan käydessäni rutistan poikaa ekstrapitkään, aamulla nuuhkaisen varastoon. Mun kultapoju.

Ollaan ruvettu ottamaan pientä matsia silloin tällöin. Kai lapsen pitääkin kapinoida. Toisaalta Viltsu on kuitenkin äidin ihana kylkimyyry, joka haluaa katsoa kainalossa Muumeja ja Simpsoneita ja kulkea kouluun minun kanssani.

Päiväsaikaan yksinolo on luksusta, mutta yöllä nukun mieluiten lähietäisyydellä jostakusta toisesta. On liikuttavaa maata lämpimien jalkojen, käsien ja selkien puristuksessa. Ja on suloista tuntea itsensä kunnolla levänneeksi. Harmi ettei kumpaakaan voi tallettaa pankkiin, josta niitä voisi nostaa yksinäisinä, unettomina öinä.

Älkää nyt kuitenkaan huolestuko uusioperheeni tilasta. Yksinäisiä öitä ei olisi ollenkaan, ellei EM:llä olisi niin outoja työvuoroja.

Ihmeiden aika

Tänään sattui vaikka mitä oudon mukavaa.

Edellinen postaukseni sai rohkaisevia kommentteja monilta vanhoilta tutuilta ja joiltakin uusiltakin kommentoijilta. Ennestään tuttuja ja luotettuja yhtään väheksymättä on virkistävää tavata kommenttilootassaan ihan uusia ihmisiä!

Osa kommentoijista käski heti hommaamaan miehen, osaa arvelutti koko touhu. Kaikki olivat varmasti oikeassa, ja kaikkien neuvot aion laittaa korvan taa. On hyvä, että on erilaisia neuvoja plakkarissa erilaisten mielialojen varalle.

Niin kuin tämä nyt ei jo riittäisi, Naamakirjassa minua odotti kutsu muutamaan kiinnostavaan tapahtumaan. Tilaisuus tavata uusia ihmisiä livenä ... hmmm ... Ja ehkä siinä sivussa kuulla hyvää musiikkiakin.

Eikä siinä vielä kaikki. Vuokranantaja tarjosi koko asunnon lattiaremonttia 20 euron vuokrankorotusta vastaan. Pääsisin vihdoin eroon likaisenharmaista muovimatoista ja saisin tilalle laminaatin! Kuka ottaisi pianon hoitoon rempan ajaksi?

On ensimmäinen ilta pitkään aikaan, kun olen valveilla vielä kymmenen jälkeen. Vanhuus ei tule yksinään, se tulee liian kovan työtahdin ja tammikuun pimeyden kanssa. Katselen vaaleanpunaista taivasta ja lumen peittämiä puita. Kohta otan ehkä yömyssyksi tilkan viiniä ja avaan telkkarin, tuon kodinkoneen, josta kuulemma joskus tulee myös aikuisille sopivaa ohjelmaa (enkä nyt tarkoita Neppajymykerhoa).

Kappas. Ponille kyytiä alkaisi just. Tätä menoa näen unta George Clooneysta ja ensi lauantaina voitan lotossa vaikkei ole riviäkään vetämässä.

Tuumasta toimeen

Mitä kannattaa tehdä, kun keskellä yötä haahuilee ympäri pimeää asuntoa unen tai jonkin muun pakenevan ajatuksen perässä?

No, ensimmäiseksi tulee mieleen, että kannattaa vaihtaa bloginsa nimi.

Yöllisestä haahuilusta ei pidä kenenkään huolestuman. Olen harrastanut sitä lapsesta asti. Se nyt vain on minun tapani nukkua.

Kohta kellistän vielä kerran pääni tyynyyn, ja ennen kuin huomaankaan, on taas aamu.