Lilliputti, 1 v. 8 kk, on vieroittanut itsensä mun kainalosta omaan sänkyynsä nukkumaan. Koen vähän eroahdistusta mutta yritän selvitä tilanteesta ilman pysyviä traumoja.
Vauva-aikanaan Lilliputilla oli kerrossänky, mutta hän ei nukkunut siinä koskaan. Tänä syksynä kerrossänky jatkoi matkaansa seuraavaan vauvaperheeseen. Samoihin aikoihin meille tarjottiin jatkettavaa lastensänkyä, jonka otimme vastaan ja sijoitimme kerrossängyn vanhalle paikalle. Siitä tuli Lilliputin sänky, mutta edelleenkään hän ei nukkunut siinä koskaan. Ei edes yritetty. Ei tullut mieleenkään. Olen aina tykännyt perhepedistä, enkä ole ajanut isompiakaan lapsia omaan sänkyynsä ennen kuin ovat itse halunneet. Toisilla siinä on kestänyt pidempään, Viltsu 10 v. esimerkiksi nukkuu vieläkin silloin tällöin mielellään äidin viekussa.
Tilanne tämän vuoden lokakuun alussa oli siis vanha tuttu ja perheeseemme vakiintunut: Lilliputti nukkui yönsä makuuhuoneen isossa sängyssä äidin kainalossa. Kunnes eräänä yönä Lillin masu tuli kipeäksi ja hän päätti, että muistolaatta olisi paikallaan. Sillä aikaa kun minä ja isänsä pyykkäsimme oksennusta tyynyistä, vuodevaatteista ja petauspatjasta, Lilliputti ehti nukahtaa rauhallisesti omaan sänkyynsä, johon olimme hänet väliaikaisesti peitelleet.
Tai niinhän minä luulin.
Väliaikaisesta näyttää nyt tulleen toistaiseksi voimassa oleva käytäntö. Lilliputti nukutetaan illalla omaan sänkyynsä, ja siinä hän tavallisimmin kuorsaa onnellisesti aamuun asti. Mieheni mielestä tyttö ei edes tarvitsisi nukuttamista vaan hänet voisi vain peitellä sänkyyn ja jättää sinne. Minä sanon, että ei nyt sentään mun vauvaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perhe. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perhe. Näytä kaikki tekstit
2.11.11
21.10.11
Vanha sydän
Kaikki on jo sanottu, kirjoitettu.
Minä vain sanon sen sinulle,
sinulle vielä kerran.
Minulla ehkä on vanha sydän. En jaksa enää argumentoida. Mieluummin lainaan muiden sanoja. Niin kuin vaikka taas ajankohtaisessa kotiäiti-uraäiti-keskustelussa - olisi mulla ajatuksia, mutta mitäpä niistä, kun joku muu, kuten Pagistaanin Kati, on jo osannut tiivistää pääasiat.
Vanhasta sydämestä on hyötyä. Se saa edes joskus minut hymähtämään leppoisasti sen sijaan että alkaisin raivota, kun eteinen on täynnä hiekkaa, märät pyykit lojuvat pesukoneessa, isosisko kurmoottaa pienempäänsä ja esimurkku raivoaa tekemättömille läksyilleen. Vai oliko se sittenkin joustavan mielen ansiota?
Kaikki on jo sanottu joka tapauksessa.
Alkuun lainaamani Pertti Niemisen runo on ollut minun mielestäni ihana siitä lähtien, kun 15-vuotiaana kirjoitin sen muistiin kukkakantiseen kirjaan, johon keräsin itselleni tärkeitä tekstejä, enimmäkseen lyhyitä runoja ja aforismeja. Minulle se on rakkausruno, vaikka voisihan se jotain muutakin tarkoittaa. Kulunut on kaunista. Rakkaalleen voi antaa ruusun äärettömän monta kertaa, eikä yksikään kerta ole liikaa. Pitää vain löytää se joku, jolle haluaa sanoa "rakastan sinua" joka päivä elämänsä loppuun asti. Se haave pitää hengissä.
Vaikka oikeastaan se joku voisi olla kuka tahansa. Ehkä minäkin olen jo löytänyt hänet. Hurja ajatus.
Minä vain sanon sen sinulle,
sinulle vielä kerran.
Minulla ehkä on vanha sydän. En jaksa enää argumentoida. Mieluummin lainaan muiden sanoja. Niin kuin vaikka taas ajankohtaisessa kotiäiti-uraäiti-keskustelussa - olisi mulla ajatuksia, mutta mitäpä niistä, kun joku muu, kuten Pagistaanin Kati, on jo osannut tiivistää pääasiat.
Vanhasta sydämestä on hyötyä. Se saa edes joskus minut hymähtämään leppoisasti sen sijaan että alkaisin raivota, kun eteinen on täynnä hiekkaa, märät pyykit lojuvat pesukoneessa, isosisko kurmoottaa pienempäänsä ja esimurkku raivoaa tekemättömille läksyilleen. Vai oliko se sittenkin joustavan mielen ansiota?
Kaikki on jo sanottu joka tapauksessa.
Alkuun lainaamani Pertti Niemisen runo on ollut minun mielestäni ihana siitä lähtien, kun 15-vuotiaana kirjoitin sen muistiin kukkakantiseen kirjaan, johon keräsin itselleni tärkeitä tekstejä, enimmäkseen lyhyitä runoja ja aforismeja. Minulle se on rakkausruno, vaikka voisihan se jotain muutakin tarkoittaa. Kulunut on kaunista. Rakkaalleen voi antaa ruusun äärettömän monta kertaa, eikä yksikään kerta ole liikaa. Pitää vain löytää se joku, jolle haluaa sanoa "rakastan sinua" joka päivä elämänsä loppuun asti. Se haave pitää hengissä.
Vaikka oikeastaan se joku voisi olla kuka tahansa. Ehkä minäkin olen jo löytänyt hänet. Hurja ajatus.
31.5.11
Fiksu ja kypsä
Poika toivoi synttärilahjaksi, että minä ja isänsä veisimme hänet syömään. Sisältyi lahjaan vähän muutakin, mutta pääasia oli se, että teemme jotain kolmistaan. Sydän pakahtui pikkuisen.
Erostamme tulee syksyllä neljä vuotta. Poika tykkää kahden kodin elostaan ja uusista perheenjäsenistä eikä omien sanojensa mukaan haikaile, että minä ja isänsä palaisimme yhteen. Siksipä onkin niin suloista, että hän kuitenkin haluaa viettää aikaa ensimmäisen perheensä kanssa.
Minä ja eksä tullaan hyvin toimeen, mutta emme näe toisiamme kovin usein. Minustakin oli mukava idea mennä yhdessä syömään. Vähän kaipaan eksää, ihan sillä lailla ystävänä. Pojan isä on kiva mies, varsinkin kun sen kanssa ei tarvitse olla naimisissa. Saa keskittyä hänen hyviin puoliinsa: hauskoihin juttuihin, teräviin näkemyksiin, huomaavaiseen luonteenlaatuun.
Erostamme tulee syksyllä neljä vuotta. Poika tykkää kahden kodin elostaan ja uusista perheenjäsenistä eikä omien sanojensa mukaan haikaile, että minä ja isänsä palaisimme yhteen. Siksipä onkin niin suloista, että hän kuitenkin haluaa viettää aikaa ensimmäisen perheensä kanssa.
Minä ja eksä tullaan hyvin toimeen, mutta emme näe toisiamme kovin usein. Minustakin oli mukava idea mennä yhdessä syömään. Vähän kaipaan eksää, ihan sillä lailla ystävänä. Pojan isä on kiva mies, varsinkin kun sen kanssa ei tarvitse olla naimisissa. Saa keskittyä hänen hyviin puoliinsa: hauskoihin juttuihin, teräviin näkemyksiin, huomaavaiseen luonteenlaatuun.
21.12.08
Etsin kumppania, sain samalla kuskin
”Tämähän se on sitä perhe-elämää. Lasten harrastuksiin kuskaaminen menee kaiken muun edelle”, tokaisi EM hymysuin, kun jo toista kertaa peräkkäin tarjoutui viemään Viltsun muskariin. Yhtenä lauantaina kuljetimme EM:n kanssa kahdestaan sukulaistyttöäni balettiin, tytön 1-vuotias velipoikakin oli mukana. Mikäs siinä jos tykkää lapsista ja autolla ajosta. Onhan se minunkin mielestäni kivaa. Saa leikkiä ydinperhettä.
Myös ostosreissuille EM lähtee mielellään kuskiksi, vaikkei olekaan mikään kova shoppailija. Asiassa on se ikävä puoli, että hänen mielestään kaupoissa kierrellään yhtä matkaa. Tyyppi tunkee minun kanssani naistenvaateliikkeisiin, niin etten saa rauhassa katsella, ja sitten vielä olettaa, että minä tuhlaan aikaani miestenosastoilla. Boooring! Minäkään en jaksa olla ostoshelveteissä kuin äärimmäisen rajallisen ajan – se pitäisi käyttää tehokkaasti.
Asiasta yhdeksänteen, kesäkuussa häitään viettänyt pariskunta lähetti hääkuvansa. Ovat niin kauniita! Näyttävät kuuluvan yhteen, katsovat samaan suuntaan. En ole koskaan tajunnut sellaisia hääkuvia, joissa toinen tuijottaa rakastuneesti toista ja toinen tähyää kaukaisuuteen. Paremmille markkinoille?
Asiasta yhdeksänteen, kesäkuussa häitään viettänyt pariskunta lähetti hääkuvansa. Ovat niin kauniita! Näyttävät kuuluvan yhteen, katsovat samaan suuntaan. En ole koskaan tajunnut sellaisia hääkuvia, joissa toinen tuijottaa rakastuneesti toista ja toinen tähyää kaukaisuuteen. Paremmille markkinoille?
7.11.08
Metsä vastaa kun kissalla pöytää pyyhkii
Sanotaan, että jos parisuhteessa tai perheen luutuneissa tavoissa jokin ärsyttää, pitää muuttaa omaa käytöstään, niin muidenkin on pakko muuttua. Eilen lähdin suoraan ruokapöydästä koneelle ja jätin EM:n siivoamaan pöydän. Olin kyllä kokannut ja sitten vielä tiskasin, mutta immerhin niin kuin sveitsiläiset sanovat. Kaikki kotiin päin. EM on muutaman kerran jo tiskannut ja imuroinut, kun olen antanut ne tehtäviksi. Pitäisi vielä opettaa vessan pesu.
Luitte oikein: opettaa. En tajua, mistä se mies on aiemmin niin passaavia naisia löytänyt. On jo aikakin hänen saapua nykypäivään.
Ehkä mies voi vähitellen itsekin oppia huomaamaan rästitöitä, jos minä en aina tee kaikkea valmiiksi. En missään tapauksessa halua opettaa Viltsulle sellaista elämäntapaa, että joku ja vieläpä äiti tekee kaiken. Lapsiakin pitäisi ottaa enemmän mukaan kodin töihin, mutta kun olen laiska ja teen mieluummin itse nopeasti alta pois …
Perheen yhteisiä ruokahetkiä ei saa ellei niitä hanki. Ne ovat minulle tärkeitä, ja kyllä niistä vielä uudestaan päivittäinen tapa tulee. Viltsun kanssa aina syömmekin yhdessä, mutta EM:n saa mukaan oikeastaan vain lämpimälle aterialle tai joskus myöhäiselle iltapalalle.
Mistä tulikin mieleeni, haaveilen tomaattipohjaisesta siskonmakkarakeitosta, feta-pinaattipastasta, purjokiusauksesta – syysruoista. Himoitsen punaviiniä, suklaata, toskakakkua – talvivarastoja nahan alle.
Loppuun vielä pieni, kotitöihin liittyvä kevennys: Yhtenä yönä näin unta, että EM oli leiponut herrasväenleipiä - tiedättehän sellaisia pyöreitä vaaleita kakkusia, jotka on liimattu yhteen vadelmahillolla. Perhejuhlien suosikkievästä. EM oli säilönyt ne tiiviisiin muovirasioihin kannen alle, ja niistä oli tietenkin tullut ihan muhjuisia. Sanoin ettei pikkuleipiä kannata säilyttää muovirasioissa ja aloin vimmatusti etsiä peltisiä. Mitähän uni yritti minulle viestittää? Että olen liikaa saarnannut kotitöistä? Vai onkohan perhejuhlia tiedossa?
Luitte oikein: opettaa. En tajua, mistä se mies on aiemmin niin passaavia naisia löytänyt. On jo aikakin hänen saapua nykypäivään.
Ehkä mies voi vähitellen itsekin oppia huomaamaan rästitöitä, jos minä en aina tee kaikkea valmiiksi. En missään tapauksessa halua opettaa Viltsulle sellaista elämäntapaa, että joku ja vieläpä äiti tekee kaiken. Lapsiakin pitäisi ottaa enemmän mukaan kodin töihin, mutta kun olen laiska ja teen mieluummin itse nopeasti alta pois …
Perheen yhteisiä ruokahetkiä ei saa ellei niitä hanki. Ne ovat minulle tärkeitä, ja kyllä niistä vielä uudestaan päivittäinen tapa tulee. Viltsun kanssa aina syömmekin yhdessä, mutta EM:n saa mukaan oikeastaan vain lämpimälle aterialle tai joskus myöhäiselle iltapalalle.
Mistä tulikin mieleeni, haaveilen tomaattipohjaisesta siskonmakkarakeitosta, feta-pinaattipastasta, purjokiusauksesta – syysruoista. Himoitsen punaviiniä, suklaata, toskakakkua – talvivarastoja nahan alle.
Loppuun vielä pieni, kotitöihin liittyvä kevennys: Yhtenä yönä näin unta, että EM oli leiponut herrasväenleipiä - tiedättehän sellaisia pyöreitä vaaleita kakkusia, jotka on liimattu yhteen vadelmahillolla. Perhejuhlien suosikkievästä. EM oli säilönyt ne tiiviisiin muovirasioihin kannen alle, ja niistä oli tietenkin tullut ihan muhjuisia. Sanoin ettei pikkuleipiä kannata säilyttää muovirasioissa ja aloin vimmatusti etsiä peltisiä. Mitähän uni yritti minulle viestittää? Että olen liikaa saarnannut kotitöistä? Vai onkohan perhejuhlia tiedossa?
27.10.08
Perimä, kasvatus vai silkka sattuma?
Viltsun opettaja kertoi vanhempainvartissa yhdestä uskonnontunnista*, jolla oli keskusteltu erilaisista perheistä.
Joku oli viitannut ja kysynyt: ”Kenen vanhemmat onkaan eronnut? Miltä se niinku oikeen tuntuu?” Viltsu oli nostanut kätensä, saanut vastausvuoron ja sanonut: ”No mä olin silloin vähän pienempi ja aluksi mä itkin ihan hirveesti mutta nyt mä oon jo tottunut.” Keskustelu oli siitä vielä jatkunut. Opettajan mukaan Viltsu oli onnistunut antamaan esimerkin erosta selviämisestä niille lapsille, joilla juuri silloin oli kotona vaikeaa.
Opettajan mielestä vastaaminen oli rohkea teko. En tiedä rohkeudesta, mutta minusta se kuulostaa ihan meidän Viltsulta, avoimelta ja keskustelevalta.
Ainakin kahdesta asiasta olen erityisen onnellinen. Ensinnäkin siitä, että Viltsu on osannut käsitellä eron noin hyvin ja pukea sen verbaalisestikin ihan omaan pakettiinsa. Ei toistele äidiltä lainattuja sanoja, vaikka toki olemme aiheesta paljon jutelleet, vaan on pohdiskellut omia kokemuksiaan ja kiteyttänyt ne sanoiksi.
Toiseksi olen iloinen siitä, että meillä kasvaa poika, joka ainakin vielä 7-vuotiaana osaa ilmaista tunteensa ja kertoo niistä reippaasti, kun kysytään. Ei tarvitse nyhtää pinseteillä ja tyytyä pariin vaivaiseen sanaan, joiden koostumus ei aukea, vaikka mikroskoopilla tutkisi.
Kelpaisi esimerkiksi monille aikuisillekin.
*) Kyllä, pakanapoikamme istuu ev.lut.-tunneilla, koska emme halunneet erottaa häntä porukasta. Tunneilla keskustellaan paljon, ja ussapäivät eli maanantait ovat ihmetystä täynnä. Meidän Viltsulle moni uskontoon liittyvä asia on ihan uutta. Esimerkiksi Jeesus on hänelle se vauva, joka tulee partiolaisten joulukalenterin viimeisestä luukusta - mutta luokassa nähtävästi on sellaisiakin lapsia, joille Jesse on tutumpi jätkä. Maanantaisin Viltsulla on aina uutisia tyyliin ”äiti arvaa mitä, Jeesukselle pistettiin naulat käsistä läpi, aattele!”. Olisin vähän huolissani, ellen tietäisi, että uskonnon kirja painottuu etiikkaan ja että opettaja on tolkun nainen.
Joku oli viitannut ja kysynyt: ”Kenen vanhemmat onkaan eronnut? Miltä se niinku oikeen tuntuu?” Viltsu oli nostanut kätensä, saanut vastausvuoron ja sanonut: ”No mä olin silloin vähän pienempi ja aluksi mä itkin ihan hirveesti mutta nyt mä oon jo tottunut.” Keskustelu oli siitä vielä jatkunut. Opettajan mukaan Viltsu oli onnistunut antamaan esimerkin erosta selviämisestä niille lapsille, joilla juuri silloin oli kotona vaikeaa.
Opettajan mielestä vastaaminen oli rohkea teko. En tiedä rohkeudesta, mutta minusta se kuulostaa ihan meidän Viltsulta, avoimelta ja keskustelevalta.
Ainakin kahdesta asiasta olen erityisen onnellinen. Ensinnäkin siitä, että Viltsu on osannut käsitellä eron noin hyvin ja pukea sen verbaalisestikin ihan omaan pakettiinsa. Ei toistele äidiltä lainattuja sanoja, vaikka toki olemme aiheesta paljon jutelleet, vaan on pohdiskellut omia kokemuksiaan ja kiteyttänyt ne sanoiksi.
Toiseksi olen iloinen siitä, että meillä kasvaa poika, joka ainakin vielä 7-vuotiaana osaa ilmaista tunteensa ja kertoo niistä reippaasti, kun kysytään. Ei tarvitse nyhtää pinseteillä ja tyytyä pariin vaivaiseen sanaan, joiden koostumus ei aukea, vaikka mikroskoopilla tutkisi.
Kelpaisi esimerkiksi monille aikuisillekin.
*) Kyllä, pakanapoikamme istuu ev.lut.-tunneilla, koska emme halunneet erottaa häntä porukasta. Tunneilla keskustellaan paljon, ja ussapäivät eli maanantait ovat ihmetystä täynnä. Meidän Viltsulle moni uskontoon liittyvä asia on ihan uutta. Esimerkiksi Jeesus on hänelle se vauva, joka tulee partiolaisten joulukalenterin viimeisestä luukusta - mutta luokassa nähtävästi on sellaisiakin lapsia, joille Jesse on tutumpi jätkä. Maanantaisin Viltsulla on aina uutisia tyyliin ”äiti arvaa mitä, Jeesukselle pistettiin naulat käsistä läpi, aattele!”. Olisin vähän huolissani, ellen tietäisi, että uskonnon kirja painottuu etiikkaan ja että opettaja on tolkun nainen.
24.10.08
Seinät ja mitä niiden sisällä on
En olisi ikinä uskonut, että joudun tai pääsen tällaiseen uusperhekuvioon. Kotona on aina vähän mimmoinen kokoonpano milloinkin sattuu. Viltsulla on jopa kaksi kotia, minun ja isänsä luona. Voiko välitilaan juurtua? Tarvitseeko edes? Kantaako jokainen kotia sydämessään? Tai luoko oman kotinsa? On minullakin ainakin kaksi kotia, mökillä ja kaupungissa, ja maailma täynnä rakkaita ihmisiä, kuin perheenjäseniä.
Asumme entisillä sijoillamme, EM on muuttanut meille. Onneksi pärjäämme aika hyvin aika pienessä tilassa. En tiedä, miten Viltsun huoneen jakaminen onnistuisi, jos Piitu muuttaisi meille pysyvämmin – mutta syyt ovat ennemmin henkisiä kuin fyysisiä. Se on sitten sen ajan taisto. Voihan ajatella, että se on nukkumahuone ja Viltsun työhuone ja että leikkitila pidetään olkkarissa. EM pystyy luomaan itselleen oman kuplan läppärinsä ympärille, ja jos minulle käyvät seinät ahtaiksi, aina on parveke ja puisto.
Keväisen remonttihässäkän takia ajattelen, että tähän kämppään on mahduttava ainakin kaksi vuotta – sen verran että saan tavarat paikoilleen ja seinien maali ehtii vähän kulua. Toivottavasti tämä ei ole toiveajattelua. Jos on, ei auta muu kuin etsiä jotain muuta.
Asumme entisillä sijoillamme, EM on muuttanut meille. Onneksi pärjäämme aika hyvin aika pienessä tilassa. En tiedä, miten Viltsun huoneen jakaminen onnistuisi, jos Piitu muuttaisi meille pysyvämmin – mutta syyt ovat ennemmin henkisiä kuin fyysisiä. Se on sitten sen ajan taisto. Voihan ajatella, että se on nukkumahuone ja Viltsun työhuone ja että leikkitila pidetään olkkarissa. EM pystyy luomaan itselleen oman kuplan läppärinsä ympärille, ja jos minulle käyvät seinät ahtaiksi, aina on parveke ja puisto.
Keväisen remonttihässäkän takia ajattelen, että tähän kämppään on mahduttava ainakin kaksi vuotta – sen verran että saan tavarat paikoilleen ja seinien maali ehtii vähän kulua. Toivottavasti tämä ei ole toiveajattelua. Jos on, ei auta muu kuin etsiä jotain muuta.
21.10.08
Saanko esitellä
Asiat ovat edenneet siihen pisteeseen, että minun on syytä esitellä teille nykyinen uusioperheviritelmäni. Siihen kuuluu minun lisäkseni tämänhetkinen Elämäni Mies eli EM. Poikani Viltsu on tietenkin aina ajatuksissani, ja fyysisestikin hän on läsnä perheessämme useimpina arkipäivinä ja joka toinen viikonloppu. Joka toinen viikonloppu taas elämäämme sulostuttaa EM:n 2-vuotias tytär Piitu (nimi vetäisty hatusta). Joskus pitää joka toinen ja joka toinen saada jotenkin sopimaan yhteen, jotta lapset pääsevät tappelemaan keskenään. Aikataulujen rukkaaminen on onnistunut Viltsun isän suosiollisella avustuksella.
Viime viikonlopuksi olimme onnistuneet järjestämään niin paljon yhteistä aikaa, että pääsimme nelistään mökille. Oli ihanaa. Kotona on kiva olla, mutta mökkiviikonloppu virkistää paremmin kuin mikään muu.
Viltsun kanssa samoilimme metsässä suppilovahveroiden perässä. Emme löytäneet yhtään sientä mutta kylläkin muutaman paleltuneen mustikan, kasan hirvenpapanoita ja suuren määrän ketunkoloja ja pupunpesiä.
Mökillä kävimme kaivuuhommiin. Viltsun lelu-ukkeleilla on rannassa hieno kivistä ja lankuista kasattu linnoitus, joka on kestänyt yllättävän hyvin säitä ja talvia. Sen ympärille tarvittiin vallihauta. Minä kaivoin, Piitu kantoi vettä ja Viltsu jakoi meille ohjeita: "Kaiva tosta! No kaiva nyt se syvemmäks!! Nyt tarvitaan lisää vettä ja äkkiä."
EM toteutti miehisyyttään sen verran laajan polttopuuprojektin parissa, että päätimme lasten kanssa saunoa kolmistaan. Viltsu pulahti hyiseen rantaveteen, minä tuskin tarkenin isoavarvasta kastella, ja Piitu fiksuna tyttönä katseli menoamme saunan terassilta.
Minun piti mennä vielä EM:n kanssa yösaunaan, mutta nukahdin iltasatukeikalla sen verran syvään uneen, että juuri ja juuri jaksoin herätä hammaspesulle. Hiukan sentään kahdestaan tirkistelimme kuutamoa. Keski-ikäisten lemmenliekki on yllättävän vahvaa tekoa, mutta ei sekään ihan kaikkea kestä. Koko päivän ulkoilun päälle kun syö tuhdin illallisen ja juo pari lasia viiniä, se sammuu kuin saunalyhty.
Sunnuntaina sateli, ja ajattelimme jo lähteä ajoissa kotiin, mutta sitten lössähdimmekin mökkiin juomaan mehuglögiä ja lueskelemaan. Ikkunasta näkyvä maisema oli kumminkin vähän hienompi kuin kotona. Tai ainakin erilainen.
Alkuillasta ajelimme nelisin kotiin sateessa ja hämärässä. Ajattelin, että tällä porukalla on hyvä tehdä matkaa.
Viime viikonlopuksi olimme onnistuneet järjestämään niin paljon yhteistä aikaa, että pääsimme nelistään mökille. Oli ihanaa. Kotona on kiva olla, mutta mökkiviikonloppu virkistää paremmin kuin mikään muu.
Viltsun kanssa samoilimme metsässä suppilovahveroiden perässä. Emme löytäneet yhtään sientä mutta kylläkin muutaman paleltuneen mustikan, kasan hirvenpapanoita ja suuren määrän ketunkoloja ja pupunpesiä.
Mökillä kävimme kaivuuhommiin. Viltsun lelu-ukkeleilla on rannassa hieno kivistä ja lankuista kasattu linnoitus, joka on kestänyt yllättävän hyvin säitä ja talvia. Sen ympärille tarvittiin vallihauta. Minä kaivoin, Piitu kantoi vettä ja Viltsu jakoi meille ohjeita: "Kaiva tosta! No kaiva nyt se syvemmäks!! Nyt tarvitaan lisää vettä ja äkkiä."
EM toteutti miehisyyttään sen verran laajan polttopuuprojektin parissa, että päätimme lasten kanssa saunoa kolmistaan. Viltsu pulahti hyiseen rantaveteen, minä tuskin tarkenin isoavarvasta kastella, ja Piitu fiksuna tyttönä katseli menoamme saunan terassilta.
Minun piti mennä vielä EM:n kanssa yösaunaan, mutta nukahdin iltasatukeikalla sen verran syvään uneen, että juuri ja juuri jaksoin herätä hammaspesulle. Hiukan sentään kahdestaan tirkistelimme kuutamoa. Keski-ikäisten lemmenliekki on yllättävän vahvaa tekoa, mutta ei sekään ihan kaikkea kestä. Koko päivän ulkoilun päälle kun syö tuhdin illallisen ja juo pari lasia viiniä, se sammuu kuin saunalyhty.
Sunnuntaina sateli, ja ajattelimme jo lähteä ajoissa kotiin, mutta sitten lössähdimmekin mökkiin juomaan mehuglögiä ja lueskelemaan. Ikkunasta näkyvä maisema oli kumminkin vähän hienompi kuin kotona. Tai ainakin erilainen.
Alkuillasta ajelimme nelisin kotiin sateessa ja hämärässä. Ajattelin, että tällä porukalla on hyvä tehdä matkaa.
24.9.08
Apua!
Kaikki varmaan osaavat itsekin etsiä hyödyllisiä linkkejä erilaisilta sivuilta. Siltä varalta, että joku on ihan lamaantunut eikä jaksa, tässä pari minun mielestäni hyvää vinkkiä:
Eilisen kaltaisina uutispäivinä tuppaa moni asia menemään ohi silmien ja korvien. Ennen kuin Kauhajoki alkoi tulvia yli, olin jo saanut aamujärkytykseni Hesarista: R-kioski pyytää palauttamaan vajaat 30000 lelukoiraa ftalaatin vuoksi. Kyse on hellyttävistä, isopäisistä otuksista, joista tuli suursuosikkeja ainakin minun tuttavapiirini alle kouluikäisten keskuudessa. Tarkistakaapa leluhyllyt ja -laatikot, ettei niissä vain majaile myrkyllisiä basseteja, bulldogeja tai mopseja.
Eilisen kaltaisina uutispäivinä tuppaa moni asia menemään ohi silmien ja korvien. Ennen kuin Kauhajoki alkoi tulvia yli, olin jo saanut aamujärkytykseni Hesarista: R-kioski pyytää palauttamaan vajaat 30000 lelukoiraa ftalaatin vuoksi. Kyse on hellyttävistä, isopäisistä otuksista, joista tuli suursuosikkeja ainakin minun tuttavapiirini alle kouluikäisten keskuudessa. Tarkistakaapa leluhyllyt ja -laatikot, ettei niissä vain majaile myrkyllisiä basseteja, bulldogeja tai mopseja.
Tähän sopiikin hyvin jatkoksi tämä tieto: ihmiskunta alkoi eilen elää yli varojensa, sillä nyt on kulutettu kaikki luonnonvarat, jotka maapallo tänä vuonna tuottaa. Vielä vuonna 1987 luonnonvarat riittivät joulukuun loppupuolelle asti, ja pari vuotta sitten ylityspäivä oli 9.10. Vauhti se senkun kiihtyy. Kuka tässä vauhdissa viihtyy?
9.9.08
Tänään ei tarvii olla onneton
Eilen koulussa oli keskusteltu perheistä: keitä perheeseen kuuluu ja mitä heidän kanssaan tehdään. Viltsun mielestä hänen perheeseensä kuuluu kolme henkeä: hänen lisäkseen isi ja äiti.
Minusta tämä oli aika mielenkiintoinen vastaus siihen nähden, että isi ja äiti ovat asuneet erillään kohta vuoden ja kummankin nurkissa luuhaa uusi puolisoehdokas. Pikkusiskoehdokkaitakin on siunaantunut kaksin kappalein.
Kysyin, että mitäs jos isi muuttaa tyttöystävänsä kanssa tai äiti poikaystävänsä kanssa yhteen. Viltsu oli sitä mieltä, ettei se vaikuta tähän perheasiaan millään tavalla. Kysyin, että mitäs pikkusiskoehdokkaat sitten olisivat. Viltsu vastasi: "Kavereita."
Niinpä.
Kaikissa uusperheen oppaissa korostetaan uuden porukan perheytymistä. Uusperheen aikuisten pitäisi luoda lapsille, sukulaisille, ystäville ja naapurin sedän kummin koulukaverin kaimalle selkeä mielikuva siitä, että ME olemme nyt perhe ja kaikki vanhat kokoonpanot sopii unohtaa. Mutta onko se nyt niin paha, jos lapsi ajattelee, että isi ja äiti ovat hänen perheensä? Eikö se ole aikamoista ihkurealismia? Tuntuisi, että lapsella on turvallinen olo, jos hän noin tuumaa.
Toim. huom. kyseessä oleva lapsi tykkää kuitenkin viettää aikaa uusien perheenjäsenehdokkaiden kanssa. Miksi ei tykkäisikään, ovathan he kavereita.
Pohdituttaa tietysti, onko kyse siitä, että Viltsu vieläkin haikailisi meitä yhteen. Varmaan haikaileekin elämänsä loppuun asti. Toisaalta juttelee asumisjärjestelyistä luontevasti eikä näytä millään tapaa kärsivän tilanteesta. (Dämit. Kiduinko turhaan niin monta vuotta naimisissa?)
Pohdituttaa myös, mitä sitten kävisi, jos Viltsu saisikin oikean puolisisaren tai -veljen. Hän on kummassakin uusioperheessä vieraileva tähti, ei asu oikein kummassakaan eikä ole läsnä kaikissa tilanteissa. Miten varmistettaisiin, ettei hän tunne itseään ulkopuoliseksi?
Turha kai spekuloida. Tässä vaiheessa kuvittelisin, että on ihan hyvä vaan, jos lapsi ajattelee, että isi on isi ja äiti on äiti ja heihin voi aina turvata. Vai? Jos jollakulla on hyviä vastauksia, niitä sopii esittää kommenttilootan uumenissa.
Minusta tämä oli aika mielenkiintoinen vastaus siihen nähden, että isi ja äiti ovat asuneet erillään kohta vuoden ja kummankin nurkissa luuhaa uusi puolisoehdokas. Pikkusiskoehdokkaitakin on siunaantunut kaksin kappalein.
Kysyin, että mitäs jos isi muuttaa tyttöystävänsä kanssa tai äiti poikaystävänsä kanssa yhteen. Viltsu oli sitä mieltä, ettei se vaikuta tähän perheasiaan millään tavalla. Kysyin, että mitäs pikkusiskoehdokkaat sitten olisivat. Viltsu vastasi: "Kavereita."
Niinpä.
Kaikissa uusperheen oppaissa korostetaan uuden porukan perheytymistä. Uusperheen aikuisten pitäisi luoda lapsille, sukulaisille, ystäville ja naapurin sedän kummin koulukaverin kaimalle selkeä mielikuva siitä, että ME olemme nyt perhe ja kaikki vanhat kokoonpanot sopii unohtaa. Mutta onko se nyt niin paha, jos lapsi ajattelee, että isi ja äiti ovat hänen perheensä? Eikö se ole aikamoista ihkurealismia? Tuntuisi, että lapsella on turvallinen olo, jos hän noin tuumaa.
Toim. huom. kyseessä oleva lapsi tykkää kuitenkin viettää aikaa uusien perheenjäsenehdokkaiden kanssa. Miksi ei tykkäisikään, ovathan he kavereita.
Pohdituttaa tietysti, onko kyse siitä, että Viltsu vieläkin haikailisi meitä yhteen. Varmaan haikaileekin elämänsä loppuun asti. Toisaalta juttelee asumisjärjestelyistä luontevasti eikä näytä millään tapaa kärsivän tilanteesta. (Dämit. Kiduinko turhaan niin monta vuotta naimisissa?)
Pohdituttaa myös, mitä sitten kävisi, jos Viltsu saisikin oikean puolisisaren tai -veljen. Hän on kummassakin uusioperheessä vieraileva tähti, ei asu oikein kummassakaan eikä ole läsnä kaikissa tilanteissa. Miten varmistettaisiin, ettei hän tunne itseään ulkopuoliseksi?
Turha kai spekuloida. Tässä vaiheessa kuvittelisin, että on ihan hyvä vaan, jos lapsi ajattelee, että isi on isi ja äiti on äiti ja heihin voi aina turvata. Vai? Jos jollakulla on hyviä vastauksia, niitä sopii esittää kommenttilootan uumenissa.
20.7.08
Huhuu teillekin
En ole kuollut tai koomassa, en Como-järvellä kalastamassa Clooneyn kanssa enkä kadonnut Kalahariin. Vietän ihan tavallista kesälomaa. Jos tätä sadekautta voi kesäksi sanoa - toista oli meikäläisen nuoruudessa, kun merivesi oli koko heinäkuun 24-asteista eikä sinilevää ollut vielä keksitty.
Wienin-reissultakin tulin pois, vaikka mieli olisi tehnyt jäädä niille teilleni. Kai minulla sitten oli liian ikävä Viltsua ja erästä toista elämäni miestä.
Yksi uusi temppu on tänä kesänä opeteltavana. Harjoittelen pahan äitipuolen roolia, ja pärjäisin siinä muuten ihan mainiosti, mutta pahuksen tytärpuoliehdokas tulee vähän liian hyvin toimeen minun kanssani. 2-vuotiaat ovat juuri sellaisia, salakavalia sydäntenmurskaajia.
Roolitarjouksia sen kun satelee, seuraavaksi pitäisi opetella olemaan koululaisen äiti. Se tarkoittaa säntillisiä aamuja, tarkkoja aikatauluja ja sitä, että auktoriteetteja ei kyseenalaisteta. Huh huh. Tarttee varmaan varata aika lobotomiaan tai ainakin teipata suu kiinni kuudeksi vuodeksi. Tosin ei sekään auta minuuttiaikatauluihin.
Nyt jos joku kuvittelee, että oikeasti arvostelen elämäntilannettani, Suomen koululaitosta tai edes tämän kesän säätä - pelko pois! Elämä on jännää siitä huolimatta tai juuri sen takia, että kukaan meistä ei ole sokerista tehty.
Wienin-reissultakin tulin pois, vaikka mieli olisi tehnyt jäädä niille teilleni. Kai minulla sitten oli liian ikävä Viltsua ja erästä toista elämäni miestä.
Yksi uusi temppu on tänä kesänä opeteltavana. Harjoittelen pahan äitipuolen roolia, ja pärjäisin siinä muuten ihan mainiosti, mutta pahuksen tytärpuoliehdokas tulee vähän liian hyvin toimeen minun kanssani. 2-vuotiaat ovat juuri sellaisia, salakavalia sydäntenmurskaajia.
Roolitarjouksia sen kun satelee, seuraavaksi pitäisi opetella olemaan koululaisen äiti. Se tarkoittaa säntillisiä aamuja, tarkkoja aikatauluja ja sitä, että auktoriteetteja ei kyseenalaisteta. Huh huh. Tarttee varmaan varata aika lobotomiaan tai ainakin teipata suu kiinni kuudeksi vuodeksi. Tosin ei sekään auta minuuttiaikatauluihin.
Nyt jos joku kuvittelee, että oikeasti arvostelen elämäntilannettani, Suomen koululaitosta tai edes tämän kesän säätä - pelko pois! Elämä on jännää siitä huolimatta tai juuri sen takia, että kukaan meistä ei ole sokerista tehty.
29.10.07
Tässä teesini avioliitosta, seuraavaksi otan käsittelyyn maailmanrauhan
Meistä jokainen on oikeassa ihan hiton monessa asiassa. Meillä olisi jopa maailman mahtavimmille paljon opetettavaa. Otetaan nyt esimerkiksi ilmastonmuutos: herranen aika, sehän täytyy pysäyttää. Toinen esimerkki: lapsikin tietää, että ei kannata tapella ja lelut pitää jakaa. Niin yksinkertaista se on.
Saanko sanoa suoraan? Ei se mitään, sanon silti. Minä olen sitä mieltä, että pariskunnat, jotka ovat hankkineet lapsia, eivät saa erota. Se nyt vaan on niin. Jos on mennyt lapsia tekemään, kaikki muut päätökset täytyy tehdä heidän ehdoillaan.
Huomatkaa, että tämä koskee vain parisuhteessa eläviä vanhempia. Jos on alun alkujaankin hankkinut lapsen yksin, niin ei siinä mitään. En ole erityisesti ydinperheen tai minkään muunkaan perhemuodon asialla. Vastustan vain sitä, että lapset asetetaan alttiiksi kärsimykselle, joka vanhempien erosta aina koituu.
Aikuisten tehtävä on uhrata itsensä lastensa hyväksi.
Tähän ei ole mitään muttia. Huijasin, on sittenkin yksi. Jotta vanhemmat voivat tämän tehtävänsä täyttää, heidän täytyy pitää huolta keskinäisestä parisuhteestaan. Entä jos tässä epäonnistuu? Jos parisuhteen hoitaminen ei onnistu, ei onnistu vaikka yrittäisi uudestaan, eikä kerta kaikkiaan kirveelläkään onnistu (tarkemmin ajatellen, pidetään se kirves ihan siellä puuvajassa vaan)? Silloin ei kai ole muuta tehtävissä kuin eroaminen sellaisella tavalla, että lapset kärsivät siitä mahdollisimman vähän.
Lapset nimittäin kärsivät aina. Vaikka kuinka loppujen lopuksi jossain hamassa tulevaisuudessa ratkaisu olisi kaikkien parhaaksi, eron hetki ja siihen liittyvä tuska on sellainen spektaakkeli, että sitä ei pitäisi kenenkään sanotaan nyt vaikka 6-vuotiaan joutua kestämään. "Mikä ei tapa, se vahvistaa" pitää paikkansa vain aikuisten kohdalla. Lapsista sama sanonta kuuluu: "Mikä ei tapa, siitä jää trauma."
Erovanhempien on turha huijata itseään, että näin ei olisi. Semmoisella huijaamisella tekee vain lisävahinkoa. Olette kai kuulleet tämänkin tuhatkunta kertaa, mutta kappas, sanon sen vielä kerran: "Ongelman tunnustaminen on ensimmäinen askel sen ratkaisemiseen."
Seuraava askel on lapsen kuunteleminen, hänen kanssaan keskusteleminen, rauhallisen tilan ja ajan antaminen, sylissä pitäminen.
Päälle vielä muutama vuosi kummankin vanhemman itseruoskintaa. Eiköhän se siitä sitten, pikku hiljaa.
Edit: Kiitos kaikille edelliseen postaukseen kommenttinsa jättäneille. En vastannut kaikille erikseen, koska vastauksestani olisi tullut niin pitkä, että se olisi tukkinut koko loodan. Sen vaan sanon, että kaikki kommentit ovat kultaakin kalliimpia. Ai niin, ja kai tiesitte, että epäkuuli on uusi kuuli!
Saanko sanoa suoraan? Ei se mitään, sanon silti. Minä olen sitä mieltä, että pariskunnat, jotka ovat hankkineet lapsia, eivät saa erota. Se nyt vaan on niin. Jos on mennyt lapsia tekemään, kaikki muut päätökset täytyy tehdä heidän ehdoillaan.
Huomatkaa, että tämä koskee vain parisuhteessa eläviä vanhempia. Jos on alun alkujaankin hankkinut lapsen yksin, niin ei siinä mitään. En ole erityisesti ydinperheen tai minkään muunkaan perhemuodon asialla. Vastustan vain sitä, että lapset asetetaan alttiiksi kärsimykselle, joka vanhempien erosta aina koituu.
Aikuisten tehtävä on uhrata itsensä lastensa hyväksi.
Tähän ei ole mitään muttia. Huijasin, on sittenkin yksi. Jotta vanhemmat voivat tämän tehtävänsä täyttää, heidän täytyy pitää huolta keskinäisestä parisuhteestaan. Entä jos tässä epäonnistuu? Jos parisuhteen hoitaminen ei onnistu, ei onnistu vaikka yrittäisi uudestaan, eikä kerta kaikkiaan kirveelläkään onnistu (tarkemmin ajatellen, pidetään se kirves ihan siellä puuvajassa vaan)? Silloin ei kai ole muuta tehtävissä kuin eroaminen sellaisella tavalla, että lapset kärsivät siitä mahdollisimman vähän.
Lapset nimittäin kärsivät aina. Vaikka kuinka loppujen lopuksi jossain hamassa tulevaisuudessa ratkaisu olisi kaikkien parhaaksi, eron hetki ja siihen liittyvä tuska on sellainen spektaakkeli, että sitä ei pitäisi kenenkään sanotaan nyt vaikka 6-vuotiaan joutua kestämään. "Mikä ei tapa, se vahvistaa" pitää paikkansa vain aikuisten kohdalla. Lapsista sama sanonta kuuluu: "Mikä ei tapa, siitä jää trauma."
Erovanhempien on turha huijata itseään, että näin ei olisi. Semmoisella huijaamisella tekee vain lisävahinkoa. Olette kai kuulleet tämänkin tuhatkunta kertaa, mutta kappas, sanon sen vielä kerran: "Ongelman tunnustaminen on ensimmäinen askel sen ratkaisemiseen."
Seuraava askel on lapsen kuunteleminen, hänen kanssaan keskusteleminen, rauhallisen tilan ja ajan antaminen, sylissä pitäminen.
Päälle vielä muutama vuosi kummankin vanhemman itseruoskintaa. Eiköhän se siitä sitten, pikku hiljaa.
Edit: Kiitos kaikille edelliseen postaukseen kommenttinsa jättäneille. En vastannut kaikille erikseen, koska vastauksestani olisi tullut niin pitkä, että se olisi tukkinut koko loodan. Sen vaan sanon, että kaikki kommentit ovat kultaakin kalliimpia. Ai niin, ja kai tiesitte, että epäkuuli on uusi kuuli!
28.10.07
Sinkkuäidille blogi
Mies keräsi tavaransa ja muutti. Melkein naapuriin.
Teimme päätöksen elokuussa. Tuntuu kuin siitä olisi vasta hetki. Tai ikuisuus.
Olen siivonnut, sisustanut ja suunnitellut hullun lailla. Päässäni. Osa ehkä siirtyy joskus todellisuuteen.
Eteisen nyt ainakin ajattelin imuroida.
Viltsu on oma urhoollinen ja tunteikas itsensä. Joihinkin hänen kysymyksiinsä on vaikea vastata. Pääasia kuitenkin on, että puhutaan. Varmaan pitkään. Ehkä vielä sittenkin, kun Viltsu on aikuinen.
Mitä tästä sanoisi? Olen surullinen, peloissani, helpottunut. Tunnen itseni epäonnistuneeksi, voimattomaksi, vahvaksi. Mahaan sattuu ja päähän sattuu mutta muut paikat ovat suurin piirtein ehjinä.
Se nyt ainakin on selvää, että aamukahvia en osaa keittää vain yhtä ihmistä varten.
Teimme päätöksen elokuussa. Tuntuu kuin siitä olisi vasta hetki. Tai ikuisuus.
Olen siivonnut, sisustanut ja suunnitellut hullun lailla. Päässäni. Osa ehkä siirtyy joskus todellisuuteen.
Eteisen nyt ainakin ajattelin imuroida.
Viltsu on oma urhoollinen ja tunteikas itsensä. Joihinkin hänen kysymyksiinsä on vaikea vastata. Pääasia kuitenkin on, että puhutaan. Varmaan pitkään. Ehkä vielä sittenkin, kun Viltsu on aikuinen.
Mitä tästä sanoisi? Olen surullinen, peloissani, helpottunut. Tunnen itseni epäonnistuneeksi, voimattomaksi, vahvaksi. Mahaan sattuu ja päähän sattuu mutta muut paikat ovat suurin piirtein ehjinä.
Se nyt ainakin on selvää, että aamukahvia en osaa keittää vain yhtä ihmistä varten.
10.10.07
Olen ollut tosi kiltti, milloin saan palkinnon?
Ensimmäistä kertaa tänä syksynä oli pimeää, kun aamulla seitsemän jälkeen lähdin jumppaamaan. Kyllä, minä olen juuri sellainen aikaisen aamun vesijumppaaja. Irvailkaa vaan ja osoitelkaa sormella. Mutta sen jälkeen kun pääsee yli ensimmäisestä kylmän veden aiheuttamasta shokista, altaassa huhkimisesta tulee hyä olo.
Eilen koin suunnatonta äidin ylpeyttä. Viltsun muskarissa oli avointen ovien päivä, mikä tietenkin meinaa sitä, että vanhemmat saivat jäädä katsomaan tuntia. Jotain oli harjoiteltu, mutta enimmäkseen kyseessä oli aivan tavallinen muskaritunti, josta osa (eikä ihan pienikään) kului kurinpidollisiin toimiin. Meidän Viltsu ja yksi toinen poika käyttäytyivät esimerkillisesti koko ajan. Minun lapseni! Päällepäsmäreiden kuningas, joka ei normaalisti ole hetkenkään hiljaa eikä varsinkaan osaa odottaa vuoroaan! He kuuntelivat opettajan ohjeita, lauloivat kun laulettiin, leikkivät kun leikittiin, taputtivat kun taputettiin ja istuivat suurin piirtein paikallaan silloin kun piti. Jos heillä oli asiaa, he viittasivat ja odottivat vuoroaan ja sanoivat sanottavansa reippaasti ja selvästi. Kun lopputunnista otettiin soittimet esille, he saivat valita ensin, koska olivat olleet niin hienosti. Melkein menin ruttuun onnesta, kun kuuntelin kahden ison ksylofonin säestämää lohikäärmelaulua.
Eikö ole ärsyttävää, että jotkut jumppaavat aamuisin ja niillä on vielä kilttejä lapsiakin? Joskus on vaan pakko hehkuttaa. Niinhän tuo vaahterakin näyttää just nyt tekevän.
Vastapainoksi olen haudannut serkkuni, pakottanut miehen vaihtamaan imurin pölypussin ja pesemään vessan lattian sekä jättänyt kertomatta, että en tule kaverin juhliin.
Elämä se on kuin silkkiä vaan.
Eilen koin suunnatonta äidin ylpeyttä. Viltsun muskarissa oli avointen ovien päivä, mikä tietenkin meinaa sitä, että vanhemmat saivat jäädä katsomaan tuntia. Jotain oli harjoiteltu, mutta enimmäkseen kyseessä oli aivan tavallinen muskaritunti, josta osa (eikä ihan pienikään) kului kurinpidollisiin toimiin. Meidän Viltsu ja yksi toinen poika käyttäytyivät esimerkillisesti koko ajan. Minun lapseni! Päällepäsmäreiden kuningas, joka ei normaalisti ole hetkenkään hiljaa eikä varsinkaan osaa odottaa vuoroaan! He kuuntelivat opettajan ohjeita, lauloivat kun laulettiin, leikkivät kun leikittiin, taputtivat kun taputettiin ja istuivat suurin piirtein paikallaan silloin kun piti. Jos heillä oli asiaa, he viittasivat ja odottivat vuoroaan ja sanoivat sanottavansa reippaasti ja selvästi. Kun lopputunnista otettiin soittimet esille, he saivat valita ensin, koska olivat olleet niin hienosti. Melkein menin ruttuun onnesta, kun kuuntelin kahden ison ksylofonin säestämää lohikäärmelaulua.
Eikö ole ärsyttävää, että jotkut jumppaavat aamuisin ja niillä on vielä kilttejä lapsiakin? Joskus on vaan pakko hehkuttaa. Niinhän tuo vaahterakin näyttää just nyt tekevän.
Vastapainoksi olen haudannut serkkuni, pakottanut miehen vaihtamaan imurin pölypussin ja pesemään vessan lattian sekä jättänyt kertomatta, että en tule kaverin juhliin.
Elämä se on kuin silkkiä vaan.
2.10.07
Tällaisen viikonlopun jälkeen ehkä selviää vuoden pisimmästä työviikosta hengissä
Olen ajautunut ilmastopoliittiseen ristiriitaan varpaitteni kanssa. Ne eivät ikinä olisi allekirjoittaneet Kioton sopimusta. Lokakuussa voi olla ilman sukkia! Helsingissä! Ei auta muu kuin heristää sormea niille hyväkkäille.
No niin mutta ei minun siitä pitänyt kirjoittaa. Jotain tarttis tehdä, ettei blogi kokonaan kuole. Anteeksi - näivety. Sehän se oikea termi on. Kyllästyttää, että täällä silloin tällöin vilahtelevilla hahmoilla ei ole mitään kunnon lempinimiä, joten aion keksiä niitä sitä mukaa kuin on tarvis. Reader, meet Viltsu, 6-vuotias poikani. Tarvitsen saman tien nimen myös hänen samanikäiselle serkkupojalleen. Kutsunpa häntä vaikka Kiltsuksi.
Viime viikonloppuna Kiltsu oli meillä tuplayökylässä (virallinen nimitys kahden yön yli kestävälle vierailulle). Olkaa hyvät, tässä huomioni 6-vuotiaista, ihan ilmaiseksi ja pyynnöistä huolimatta: Yksi 6-vuotias on kiva seuramies. Kaksi 6-vuotiasta on pieni sotajoukko. Niin kauan menee ihan hyvin, kun he taistelevat yhdessä rintamassa. Mutta kun joukot kääntyvät toisiaan vastaan, ei auta muu kuin ottaa heitä korvasta kiinni ja viskata pihalle. Kuvaannollisesti tietty.
Tällä kertaa sotajoukoilla oli sopuisaa. Ohjelmaa oli juuri sopivasti, niin että kaikilla oli kivaa. Molemmat pojat oli kutsuttu yksille synttäreille - sillä aikaa äiti kävi ostamassa kynnysmaton. Juhlien jälkeen mentiin uimaan - äiti lojui porekylvyssä ja katseli poikien polskutusta. Seuraavana päivänä käytiin Lintsin akvaariossa* - äiti oli täysillä mukana menossa. Paitsi että en vieläkään uskalla kävellä sen sinänsä hienon akvaariokäytävän läpi pelkäämättä, että kattolasi sortuu ja milijuuna kuutiota vettä syöksyy niskaan. Haikaloista puhumattakaan.
Illalla Viltsu ja Kiltsu kellahtivat vierekkäin patjoille, jotka oli levitetty Viltsun huoneen lattialle. Uni tuli melkein ennen kuin Risto Räppääjän kansi meni kiinni. Aamulla oli kiva herätä, kun leikkikaveri oli vieressä valmiina kuin melperi ikään.
On se onni, että ihmisellä on serkkuja. Kun ei kerran ole sisaruksia.
*) Tiedän kyllä että akvaariolla on joku hieno ulkomaankielinen nimi, mutta meillä päin tämä on käypä.
No niin mutta ei minun siitä pitänyt kirjoittaa. Jotain tarttis tehdä, ettei blogi kokonaan kuole. Anteeksi - näivety. Sehän se oikea termi on. Kyllästyttää, että täällä silloin tällöin vilahtelevilla hahmoilla ei ole mitään kunnon lempinimiä, joten aion keksiä niitä sitä mukaa kuin on tarvis. Reader, meet Viltsu, 6-vuotias poikani. Tarvitsen saman tien nimen myös hänen samanikäiselle serkkupojalleen. Kutsunpa häntä vaikka Kiltsuksi.
Viime viikonloppuna Kiltsu oli meillä tuplayökylässä (virallinen nimitys kahden yön yli kestävälle vierailulle). Olkaa hyvät, tässä huomioni 6-vuotiaista, ihan ilmaiseksi ja pyynnöistä huolimatta: Yksi 6-vuotias on kiva seuramies. Kaksi 6-vuotiasta on pieni sotajoukko. Niin kauan menee ihan hyvin, kun he taistelevat yhdessä rintamassa. Mutta kun joukot kääntyvät toisiaan vastaan, ei auta muu kuin ottaa heitä korvasta kiinni ja viskata pihalle. Kuvaannollisesti tietty.
Tällä kertaa sotajoukoilla oli sopuisaa. Ohjelmaa oli juuri sopivasti, niin että kaikilla oli kivaa. Molemmat pojat oli kutsuttu yksille synttäreille - sillä aikaa äiti kävi ostamassa kynnysmaton. Juhlien jälkeen mentiin uimaan - äiti lojui porekylvyssä ja katseli poikien polskutusta. Seuraavana päivänä käytiin Lintsin akvaariossa* - äiti oli täysillä mukana menossa. Paitsi että en vieläkään uskalla kävellä sen sinänsä hienon akvaariokäytävän läpi pelkäämättä, että kattolasi sortuu ja milijuuna kuutiota vettä syöksyy niskaan. Haikaloista puhumattakaan.
Illalla Viltsu ja Kiltsu kellahtivat vierekkäin patjoille, jotka oli levitetty Viltsun huoneen lattialle. Uni tuli melkein ennen kuin Risto Räppääjän kansi meni kiinni. Aamulla oli kiva herätä, kun leikkikaveri oli vieressä valmiina kuin melperi ikään.
On se onni, että ihmisellä on serkkuja. Kun ei kerran ole sisaruksia.
*) Tiedän kyllä että akvaariolla on joku hieno ulkomaankielinen nimi, mutta meillä päin tämä on käypä.
31.5.07
Jotain rajaa, kirosana kirosana
Claes Andersson sanoi hienosti keskiviikon Hesarissa: "Kukaan ei halua samastua siihen, että on köyhä ja vaarassa syrjäytyä, vaan ihmiset haluavat samastua vähän ylöspäin." Siksi kai minäkin äänestän vihreitä - haluan uskoa, että olen ekologisempi kuin olenkaan. Tähän asti vihreiden äänestäminen on mielestäni ollut myös jonkinlainen vastalause politiikan epäinhimillisille mekanismeille. Toivottavasti vihreät pysyvät tänä aamuna uutisoidussa päätöksessään olla hyväksymättä päivähoidon nollamaksuluokan poistamista. Muuten en voi seuraavissa vaaleissa äänestää ketään.
Eikö hallitus oikeasti arvannut, että maksuttomasta päivähoidosta tulee näin iso asia? Totta kai monille meistä muutaman kympin lisälasku kuukaudessa on yks hailee, ei tunnu missään. Sitten taas on niitä, joiden rahoista joka ikinen sentti menee asumiseen ja ruokaan. Aina ei ole varaa niihinkään.
Erään arvion mukaan maksutonta päivähoito-oikeutta käyttää tällä hetkellä noin 20000 perhettä koko Suomessa. Heidänkö pitää ratkaista päivähoidon rahapula?
Kauran ehdotus siitä, että ennemmin korotettaisiin ylintä päivähoidosta maksettavaa hintaa roimasti, tuntui saavan bloggajilta paljon kannatusta. Kuten Kaurakin totesi, silloin pitäisi muuttaa tulorajoja tai lisätä uusi maksuluokka edellisten päälle, sillä nykyisin ylimpään maksuluokkaan joutuu jo kohtuullisen pienillä tuloilla. Jatkopostauksessa Kaura kysyy, miksi nollamaksu pitäisi sitoa puolipäiväisyyteen, kun siihen ei ole mitään järkiperusteita. Molemmat postaukset kommentteineen on syytä lukea tarkkaan, sillä ne ovat täyttä asiaa.
Sun äitis kannattaa periaatteessa puolipäivähoitoa mutta puolustaa varsinkin opiskelevien vanhempien oikeutta ilmaiseen kokopäivähoitoon. Nostaisin esiin myös maahanmuuttajat. Jos maahanmuuttajaperheen jälkikasvu elää koko lapsuutensa omakielisessä ympäristössä ja tulee vasta eskarissa tai koulussa kosketuksiin suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin kanssa, niin herra paratkoon, siinähän vasta ongelmia syntyy. Paljon parempi on, että lapsi oppii jo päiväkodista lähtien kieltä, tapoja ja yhteiskunnan toimintaa. Luokanopettajan työtä helpottaa esimerkiksi se, että lapsi tietää, että vieraita aikuisia on toteltava, vaikka he olisivat naisia. Joillekin maahanmuuttajille puolipäivähoito saattaisi riittää kaiken tämän omaksumiseen, mutta osa tarvitsee kokopäivähoitoa.
Nyt lähestytään villakoiran ydintä. Miksi ei perhe saa itse päättää?
Olen täsmälleen sama mieltä Helenin kanssa: Ne vanhemmat, jotka valitsevat kokopäivähoidon, tarvitsevat sitä eri syistä. Tähän asti vähävaraiset vanhemmat ovat voineet itse määritellä, tarvitsevatko he lapsilleen ilmaista kokopäivä- vai osa-aikahoitoa. Olen ymmärtänyt, että jos hallituksen esitys menee läpi, ilmaista kokopäivähoitoa ei saa, ellei joku ulkopuolinen taho päätä, että siihen on "erityinen" tai "lastensuojelullinen" syy. Mitä p*rkeleen järkeä tässä on?
Niin ikään keskiviikon lehdessä julkaistiin kolmen asiantuntijan kirjoitus, jonka mukaan "nollamaksuluokasta luopuminen lisää käytännössä päivähoidon kustannuksia, kun kunnat joutuvat uudistuksen myötä käsittelemään aikaisempaa enemmän perheiden anomuksia päivähoitomaksujen alentamisesta". Köyhistä köyhimmät joutuvat aina vain syvemmälle byrokratian rattaisiin ja "kuntien melko mielivaltaisen maksupolitiikan" uhreiksi.
Muistelen joskus kuulleeni jotain sen suuntaista kuin "kaikki ihmisolennot syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan", mutta näköjään tämä on vanhentunut käsitys Suomessa vuonna 2007. Jos on rikas ja terve, saa päättää itse, mutta köyhää ja sairasta pitää holhota.
S**tana että piti tämäkin päivä nähdä.
Ja sitten se pakollinen disclaimeri, ettei kenellekään jäisi mikään epäselväksi: Poikani välityksellä olen kohta viisi vuotta nauttinut suomalaisen päiväkotisysteemin eduista. Pers.koht. pidän ylimmän maksuluokan mukaista 200 euron kuukausittaista summaa älyttömän pienenä hintana tasokkaasta ja turvallisesta hoidosta, joka pitää koko pienperheemme järjissään. Mutta minullapa onkin vakiduuni, töissä käyvä mies ja vain yksi lapsi. Alun perin haaveilin ihan itsekkäistä syistä jääväni kotiin lasta hoitamaan, mutta siinä vaiheessa, kun lapsi syntyi, meillä kummallakin oli niin pieni palkka, että molempien oli pakko käydä töissä. Miehen palkka ei olisi riittänyt mihinkään; minun palkallani olisimme ehkä juuri ja juuri pysyneet hengissä mutta emme olisi eläneet (esimerkiksi isovanhempien luona vierailut olisi pitänyt unohtaa, koska meillä ei olisi ollut rahaa bussilippuihin saati autoon). Onneksi lapsemme on äärimmäisen sosiaalinen ja kaipaa paljon virikkeitä. Toinen onnemme oli saada hoitopaikka aivan loistavasta päiväkodista. Vuoden päästä äidiltä pääsee iso itku, kun pojan päivähoitoura päättyy ja koulutie alkaa.
Eikö hallitus oikeasti arvannut, että maksuttomasta päivähoidosta tulee näin iso asia? Totta kai monille meistä muutaman kympin lisälasku kuukaudessa on yks hailee, ei tunnu missään. Sitten taas on niitä, joiden rahoista joka ikinen sentti menee asumiseen ja ruokaan. Aina ei ole varaa niihinkään.
Erään arvion mukaan maksutonta päivähoito-oikeutta käyttää tällä hetkellä noin 20000 perhettä koko Suomessa. Heidänkö pitää ratkaista päivähoidon rahapula?
Kauran ehdotus siitä, että ennemmin korotettaisiin ylintä päivähoidosta maksettavaa hintaa roimasti, tuntui saavan bloggajilta paljon kannatusta. Kuten Kaurakin totesi, silloin pitäisi muuttaa tulorajoja tai lisätä uusi maksuluokka edellisten päälle, sillä nykyisin ylimpään maksuluokkaan joutuu jo kohtuullisen pienillä tuloilla. Jatkopostauksessa Kaura kysyy, miksi nollamaksu pitäisi sitoa puolipäiväisyyteen, kun siihen ei ole mitään järkiperusteita. Molemmat postaukset kommentteineen on syytä lukea tarkkaan, sillä ne ovat täyttä asiaa.
Sun äitis kannattaa periaatteessa puolipäivähoitoa mutta puolustaa varsinkin opiskelevien vanhempien oikeutta ilmaiseen kokopäivähoitoon. Nostaisin esiin myös maahanmuuttajat. Jos maahanmuuttajaperheen jälkikasvu elää koko lapsuutensa omakielisessä ympäristössä ja tulee vasta eskarissa tai koulussa kosketuksiin suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin kanssa, niin herra paratkoon, siinähän vasta ongelmia syntyy. Paljon parempi on, että lapsi oppii jo päiväkodista lähtien kieltä, tapoja ja yhteiskunnan toimintaa. Luokanopettajan työtä helpottaa esimerkiksi se, että lapsi tietää, että vieraita aikuisia on toteltava, vaikka he olisivat naisia. Joillekin maahanmuuttajille puolipäivähoito saattaisi riittää kaiken tämän omaksumiseen, mutta osa tarvitsee kokopäivähoitoa.
Nyt lähestytään villakoiran ydintä. Miksi ei perhe saa itse päättää?
Olen täsmälleen sama mieltä Helenin kanssa: Ne vanhemmat, jotka valitsevat kokopäivähoidon, tarvitsevat sitä eri syistä. Tähän asti vähävaraiset vanhemmat ovat voineet itse määritellä, tarvitsevatko he lapsilleen ilmaista kokopäivä- vai osa-aikahoitoa. Olen ymmärtänyt, että jos hallituksen esitys menee läpi, ilmaista kokopäivähoitoa ei saa, ellei joku ulkopuolinen taho päätä, että siihen on "erityinen" tai "lastensuojelullinen" syy. Mitä p*rkeleen järkeä tässä on?
Niin ikään keskiviikon lehdessä julkaistiin kolmen asiantuntijan kirjoitus, jonka mukaan "nollamaksuluokasta luopuminen lisää käytännössä päivähoidon kustannuksia, kun kunnat joutuvat uudistuksen myötä käsittelemään aikaisempaa enemmän perheiden anomuksia päivähoitomaksujen alentamisesta". Köyhistä köyhimmät joutuvat aina vain syvemmälle byrokratian rattaisiin ja "kuntien melko mielivaltaisen maksupolitiikan" uhreiksi.
Muistelen joskus kuulleeni jotain sen suuntaista kuin "kaikki ihmisolennot syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan", mutta näköjään tämä on vanhentunut käsitys Suomessa vuonna 2007. Jos on rikas ja terve, saa päättää itse, mutta köyhää ja sairasta pitää holhota.
S**tana että piti tämäkin päivä nähdä.
Ja sitten se pakollinen disclaimeri, ettei kenellekään jäisi mikään epäselväksi: Poikani välityksellä olen kohta viisi vuotta nauttinut suomalaisen päiväkotisysteemin eduista. Pers.koht. pidän ylimmän maksuluokan mukaista 200 euron kuukausittaista summaa älyttömän pienenä hintana tasokkaasta ja turvallisesta hoidosta, joka pitää koko pienperheemme järjissään. Mutta minullapa onkin vakiduuni, töissä käyvä mies ja vain yksi lapsi. Alun perin haaveilin ihan itsekkäistä syistä jääväni kotiin lasta hoitamaan, mutta siinä vaiheessa, kun lapsi syntyi, meillä kummallakin oli niin pieni palkka, että molempien oli pakko käydä töissä. Miehen palkka ei olisi riittänyt mihinkään; minun palkallani olisimme ehkä juuri ja juuri pysyneet hengissä mutta emme olisi eläneet (esimerkiksi isovanhempien luona vierailut olisi pitänyt unohtaa, koska meillä ei olisi ollut rahaa bussilippuihin saati autoon). Onneksi lapsemme on äärimmäisen sosiaalinen ja kaipaa paljon virikkeitä. Toinen onnemme oli saada hoitopaikka aivan loistavasta päiväkodista. Vuoden päästä äidiltä pääsee iso itku, kun pojan päivähoitoura päättyy ja koulutie alkaa.
9.5.07
Tuhannen taalan kysymys
Miksi nämä asiat sattuvat aina samaan aikaan:
1. lapsen vatsatauti ja miehen työmatka
2. oma vapaapäivä ja entisen työkaverin hautajaiset
3. Suomen järjestämät Euroviisut ja äitienpäiväviikonloppu?
Ykkönen venyttää henkisen suorituskyvyn rajoja. Kakkonen - hävettää, että tällaisesta edes purnaan, koska kerrankin on kyse elämästä ja kuolemasta. Kolmosen ei pitäisi vaikuttaa minuun millään tavalla, mutta kylläpä vain. Johtuneeko siitä, että asun tässä viisunäyttämön naapurissa: vaikka en ole käynyt missään ilmaisissa tai maksullisissa viisuhäppeningeissä, tunnen jo, kuinka hurmos tarttuu minuunkin. Tai sitten se on vain flunssaa.
Työpaikan tilanne on sellainen, että pomo kulkee selkä jäykkänä ja napsii vatsakatarripillereitä. Vapaa-ajan tilanne taas ... olen aina inhonnut minuutilleen ohjelmoituja viikonloppuja, mutta arvatkaapa, mitä kalenterissani lukee lauantain kohdalla? Eka sovittu meno on yhdeksältä, seuraava kahdeltatoista, ja sama jatkuu. Idioottimaisesti lupauduin juuri myös myymään kahvia johonkin ****n futistapahtumaan.
Olen kiireinen, mutta saan syyttää vain itseäni. Paitsi että lapsen vatsatautiin en sentään ole syypää. Sen hän on hankkinut ihan itse.
Kiitos, kun sain purnata, ja anteeksi. Jotain muuta joskus paremmalla ajalla. Täältä tähän.
1. lapsen vatsatauti ja miehen työmatka
2. oma vapaapäivä ja entisen työkaverin hautajaiset
3. Suomen järjestämät Euroviisut ja äitienpäiväviikonloppu?
Ykkönen venyttää henkisen suorituskyvyn rajoja. Kakkonen - hävettää, että tällaisesta edes purnaan, koska kerrankin on kyse elämästä ja kuolemasta. Kolmosen ei pitäisi vaikuttaa minuun millään tavalla, mutta kylläpä vain. Johtuneeko siitä, että asun tässä viisunäyttämön naapurissa: vaikka en ole käynyt missään ilmaisissa tai maksullisissa viisuhäppeningeissä, tunnen jo, kuinka hurmos tarttuu minuunkin. Tai sitten se on vain flunssaa.
Työpaikan tilanne on sellainen, että pomo kulkee selkä jäykkänä ja napsii vatsakatarripillereitä. Vapaa-ajan tilanne taas ... olen aina inhonnut minuutilleen ohjelmoituja viikonloppuja, mutta arvatkaapa, mitä kalenterissani lukee lauantain kohdalla? Eka sovittu meno on yhdeksältä, seuraava kahdeltatoista, ja sama jatkuu. Idioottimaisesti lupauduin juuri myös myymään kahvia johonkin ****n futistapahtumaan.
Olen kiireinen, mutta saan syyttää vain itseäni. Paitsi että lapsen vatsatautiin en sentään ole syypää. Sen hän on hankkinut ihan itse.
Kiitos, kun sain purnata, ja anteeksi. Jotain muuta joskus paremmalla ajalla. Täältä tähän.
19.4.07
Millainen aamu sinulla oli?
Tänä aamuna heräsin, kuten useimpina muinakin aamuina, kahden kuorsaavan ukon välistä.
Mietin hetken, mitä päivää mahdamme elää, ja päädyin siihen, että taitaa olla torstai. Kerralla oikein! Niin ei suinkaan käy joka aamu.
Kurkotin nukkuvan Viisivuotiaan yli ja nappasin kännykän yöpöydältä, koska ajattelin, että kohta se kuitenkin herättää. Niin kuin tekikin. Puoli seitsemältä. Pohdiskelin, jäisinkö vielä toviksi torkkumaan. Päätin nousta ylös, koska pissahätä oli niin kova. Mieskin oli jo puoliksi nousemassa, mutta silitin hänen paljasta selkäänsä ja kuiskasin: "Nuku vielä hetki. Mä meen keittämään kahvia."
Mies on aamuäreä, poika on aamuiloinen, ja minä olen jotain siitä välistä. Olen reipas ja aikaansaapa, mutta voin myös vain istua hiljaa keittiönpöydän ääressä. Pääasia että saan kahvia.
Laitoin perkolaattorin porisemaan. Olin tyhjentänyt vanhat kahvinporot keittimestä jo eilisiltana - onneksi! koska inhoan sitä hommaa aamuisin. Menin vessaan, pesin hampaat, läträsin hetken rasvojen, dödön ja hajuveden kanssa.
Etsin silmälasejani. Löysin ne.
Mies nousi ylös. Istuimme keittiössä, joimme kahvia ja greippimehua ja luimme Hesaria, kumpikin omaa palaansa. Yhtäkkiä ohi kiisi pystytukkainen pyörremyrsky, joka huusi mennessään: "Käppi nyyjiö ja kaikki hyvin!"
Pyörremyrsky kävi aamupisulla ja tuli hetkeksi istumaan syliini ennen kuin juoksi taas pois.
Minä nielaisin kaksi kalanmaksaöljykapselia, mies söi jugurttia, poika pesi hampaat.
Jätin toisen kupin kahvia pöydälle jäähtymään. Petasin Viisivuotiaan sängyn. Kuulin seinän läpi, kun mies levitti peittoa parisänkymme päälle. Kaivoin kaapista pojan vanhat, valmiiksi rikkinäiset tuulihousut illan futisharkkoja varten.
Seisoin viisi minuuttia vaatekaapin edessä ja kiroilin hiljaa itsekseni. Tänä iltana on töihin liittyvä tilaisuus, johon pitää pukeutua ns. siististi. Inhottavaa! Siistit kuteet ovat niin kaukana omasta tyylistäni, että ne aiheuttavat minulle identiteettikriisin. Sitä paitsi kaikki ns. siistit housuni ovat äidillä lyhennettävinä, ja hametta ei voi laittaa, koska sukkahousuongelma. Päädyin yksiin juuri ja juuri siisteiksi laskettaviin mustiin pellavahousuihin. Siirsin kärsimystä pakkaamalla iltavaatteet mukaan. Töihin päätin lähteä samoissa rytkyissä kuin tavallisestikin.
Väistelimme toisiamme eteisessä ja toivotimme kivat päivät. Mies ja poika lähtivät varttia vaille kahdeksalta. Minä join kylmenneen kahvin ja siemausten välissä puin päälleni. Ajastin Idolsin nauhoittumaan digiboksin kovalevylle. Varmistin, että työkäsilaukussa on avaimet, puhelin, rahapussi ja meikkejä.
Sammutin valot eteisestä ja lähdin töihin.
Tämän postauksen innoittajina toimivat muun muassa Minhin kommenttilaatikko ja kaikkien arkipostausten äiti Elma. Sattumalta tästä tuli myös proosallinen vastaus Runotorstain haasteeseen, jonka aiheena on mikrokosmos. Ja kun kerran linkittämään rupesin, mainostan vielä Piilomajaa, jonka emäntä on intoutunut ompelemaan ja ottamaan ihania kuvia luomuksistaan.
Mietin hetken, mitä päivää mahdamme elää, ja päädyin siihen, että taitaa olla torstai. Kerralla oikein! Niin ei suinkaan käy joka aamu.
Kurkotin nukkuvan Viisivuotiaan yli ja nappasin kännykän yöpöydältä, koska ajattelin, että kohta se kuitenkin herättää. Niin kuin tekikin. Puoli seitsemältä. Pohdiskelin, jäisinkö vielä toviksi torkkumaan. Päätin nousta ylös, koska pissahätä oli niin kova. Mieskin oli jo puoliksi nousemassa, mutta silitin hänen paljasta selkäänsä ja kuiskasin: "Nuku vielä hetki. Mä meen keittämään kahvia."
Mies on aamuäreä, poika on aamuiloinen, ja minä olen jotain siitä välistä. Olen reipas ja aikaansaapa, mutta voin myös vain istua hiljaa keittiönpöydän ääressä. Pääasia että saan kahvia.
Laitoin perkolaattorin porisemaan. Olin tyhjentänyt vanhat kahvinporot keittimestä jo eilisiltana - onneksi! koska inhoan sitä hommaa aamuisin. Menin vessaan, pesin hampaat, läträsin hetken rasvojen, dödön ja hajuveden kanssa.
Etsin silmälasejani. Löysin ne.
Mies nousi ylös. Istuimme keittiössä, joimme kahvia ja greippimehua ja luimme Hesaria, kumpikin omaa palaansa. Yhtäkkiä ohi kiisi pystytukkainen pyörremyrsky, joka huusi mennessään: "Käppi nyyjiö ja kaikki hyvin!"
Pyörremyrsky kävi aamupisulla ja tuli hetkeksi istumaan syliini ennen kuin juoksi taas pois.
Minä nielaisin kaksi kalanmaksaöljykapselia, mies söi jugurttia, poika pesi hampaat.
Jätin toisen kupin kahvia pöydälle jäähtymään. Petasin Viisivuotiaan sängyn. Kuulin seinän läpi, kun mies levitti peittoa parisänkymme päälle. Kaivoin kaapista pojan vanhat, valmiiksi rikkinäiset tuulihousut illan futisharkkoja varten.
Seisoin viisi minuuttia vaatekaapin edessä ja kiroilin hiljaa itsekseni. Tänä iltana on töihin liittyvä tilaisuus, johon pitää pukeutua ns. siististi. Inhottavaa! Siistit kuteet ovat niin kaukana omasta tyylistäni, että ne aiheuttavat minulle identiteettikriisin. Sitä paitsi kaikki ns. siistit housuni ovat äidillä lyhennettävinä, ja hametta ei voi laittaa, koska sukkahousuongelma. Päädyin yksiin juuri ja juuri siisteiksi laskettaviin mustiin pellavahousuihin. Siirsin kärsimystä pakkaamalla iltavaatteet mukaan. Töihin päätin lähteä samoissa rytkyissä kuin tavallisestikin.
Väistelimme toisiamme eteisessä ja toivotimme kivat päivät. Mies ja poika lähtivät varttia vaille kahdeksalta. Minä join kylmenneen kahvin ja siemausten välissä puin päälleni. Ajastin Idolsin nauhoittumaan digiboksin kovalevylle. Varmistin, että työkäsilaukussa on avaimet, puhelin, rahapussi ja meikkejä.
Sammutin valot eteisestä ja lähdin töihin.
Tämän postauksen innoittajina toimivat muun muassa Minhin kommenttilaatikko ja kaikkien arkipostausten äiti Elma. Sattumalta tästä tuli myös proosallinen vastaus Runotorstain haasteeseen, jonka aiheena on mikrokosmos. Ja kun kerran linkittämään rupesin, mainostan vielä Piilomajaa, jonka emäntä on intoutunut ompelemaan ja ottamaan ihania kuvia luomuksistaan.
10.4.07
Haudan takaa
Pääsiäispyhät menivät niin kuin muutkin vapaat: ihan liian nopeasti. Vappuviikonloppuun on vielä 14 työpäivää. Hohhoijaa. Ja sitten mukavampiin asioihin.
Vaikka melkein piti kaivaa toppatakit takaisin, kesä on tuloillaan! Sen tuntee jo! Meillä päin on viime aikoina nähty runsain mitoin kesän merkkejä, enkä nyt puhu pitkistä illoista ja sinisistä skilloista. Kesän lähestymisen huomaa monesta: Olen ostellut leuhkoja kesävaatteita, muun muassa ruskeat sandaalit (nyt olen köyhä mutta omasta mielestäni tyylikäs). Meihin on iskenyt outo siivousvillitys. Viisivuotiaan koko irtaimisto on tuuletettu, ja poika on saanut itse pestä huoneensa lattian (lattianpesu on parasta heti merirosvoleikin ja hopeiden kiillottamisen jälkeen). Mistään ajatustyötä vaativasta ei tule yhtään mitään, kun mieli tekee vain istua parvekkeella suljettujen lasien takana ja kuvitella, että on jo lämmin.
Toisaalta eihän minun tarvitse mihinkään enää pystyäkään, koska olen vainaa. Lukekaa vaikka itse!
Vaikka melkein piti kaivaa toppatakit takaisin, kesä on tuloillaan! Sen tuntee jo! Meillä päin on viime aikoina nähty runsain mitoin kesän merkkejä, enkä nyt puhu pitkistä illoista ja sinisistä skilloista. Kesän lähestymisen huomaa monesta: Olen ostellut leuhkoja kesävaatteita, muun muassa ruskeat sandaalit (nyt olen köyhä mutta omasta mielestäni tyylikäs). Meihin on iskenyt outo siivousvillitys. Viisivuotiaan koko irtaimisto on tuuletettu, ja poika on saanut itse pestä huoneensa lattian (lattianpesu on parasta heti merirosvoleikin ja hopeiden kiillottamisen jälkeen). Mistään ajatustyötä vaativasta ei tule yhtään mitään, kun mieli tekee vain istua parvekkeella suljettujen lasien takana ja kuvitella, että on jo lämmin.
Toisaalta eihän minun tarvitse mihinkään enää pystyäkään, koska olen vainaa. Lukekaa vaikka itse!
29.3.07
Sinun lapsesi eivät ole sinun
Viisivuotias oli mummin luona yökylässä. Ei ikävöinyt vanhempia vähääkään. Sen sijaan kotiin päästyään ikävöi mummia alahuuli mutrussa.
Tästä se alkaa. Kohta olen karmea kalkkis, jonka seurassa ei voi näyttäytyä. Hetki vielä, ja poika muuttaa kotoa pois, soittaa joskus jos muistaa ja käy kylässä kaksi kertaa vuodessa.
Lapsi on minun elämäni keskipiste hamaan loppuun asti. Itse en ole kovin tärkeä kenellekään. Asia on yleisessä tiedossa ja päivänselvä. Silti sen tajuaminen riipaisee.
Tästä se alkaa. Kohta olen karmea kalkkis, jonka seurassa ei voi näyttäytyä. Hetki vielä, ja poika muuttaa kotoa pois, soittaa joskus jos muistaa ja käy kylässä kaksi kertaa vuodessa.
Lapsi on minun elämäni keskipiste hamaan loppuun asti. Itse en ole kovin tärkeä kenellekään. Asia on yleisessä tiedossa ja päivänselvä. Silti sen tajuaminen riipaisee.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)