Pelasta mut, jos se käy sun almanakkaan

Vuosi on kohta kulunut. On ollut hyvä vuosi. Siitä huolimatta annan itseni pikkuisen surra yhden haaveen sammumista. Jospa kohta saisin surun valmiiksi, voisin laskea seppeleen ja lähteä jatkamaan.

Elämän valttikortit

Työkaveri sairastui vuosi sitten. Ensin kukaan ei oikein tajunnut, kuinka vakava sairaus oli, eivät edes lääkärit ja kaikkein vähiten työkaveri itse. Työkaverin piti jäädä eläkkeelle vuodenvaihteessa, mutta viimeistä kertaa hän oli töissä kesäkuussa.

Ehdimme olla samassa viiden hengen työpaikassa seitsemän vuotta. Joka ikisenä työpäivänä joimme yhdessä aamu- ja iltapäiväkahvit. Kuka tahansa voi laskea, kuinka paljon aikaa vietimme yhdessä. Yhtä paljon tai enemmän kuin perheenjäsentemme kanssa.

Eilen saimme suruviestin. Pari päivää aikaisemmin työkaveri oli hävinnyt kivuliaan taistelun sairautta vastaan.

Työkaveri oli aina vähän surrut sitä, että hänellä oli vain yksi lapsi. Lapsenlapset olivat hänelle henki ja elämä, hän iloitsi jo etukäteen heidän ripillepääsystään, valmistujaisistaan, lapsenlapsenlapsista. Hyvä oli, että iloitsi etukäteen, sillä mitään näistä hän ei ehtinyt näkemään.

Elämä on epäreilua ja rajallista.

Lohdullisempiakin uutisia olen onneksi kuullut. Hyvän ystäväni isä kuoli vuosi sitten ihan yhtäkkiä, suorilta jaloiltaan. Kun isän kuolemasta oli kulunut päivälleen vuosi, juhlittiin ystävän siskon ensimmäisen lapsen ristiäisiä.

Elämästä luulee vaikka mitä. Ja sitten se vain jatkuu ja jatkuu.