Vihellä, poika, niin riennän luoksesi

Kuten on monesti tullut mainituksi, itkeminen on erikoisalaani. Oikeassa mielentilassa itken ihan mille tahansa. Hellyttävä söpöys ja kiltteys heruttaa kyyneleitä, joilla on jotain tekemistä kaipuun ja nostalgian kanssa. Epäoikeudenmukaisuus voi pistää vihaksi mutta myös itkettää. Traagisista ihmiskohtaloista itkettävintä on minun mielestäni se, että ihmiset joutuvat muuten kuin omasta halustaan, olosuhteiden pakottamina jättämään kotinsa ja lähtemään vieraille maille. Ei tarvitse olla kummoinen kyökkipsykologi, että voi päätellä itkun olevan minulle yksi tapa käydä läpi taakkojani ja traumojani, liittyvätpä ne sitten omaan elämääni tai sukuni historiaan.

(Sukuni historiasta itkeminenkin luultavasti kumpuaa. Olen melko vakuuttunut siitä, että esiäideissä on ollut vähintään yksi karjalainen itkijänainen. Mutta se on toinen juttu.)

Neljännen päivän kirjahaasteessa vaikeutena on runsaudenpula: minkä kirjan valitsen, kun kaikki saavat minut itkemään? Tyttökirjan valitseminen on jotenkin ilmiselvää, mutta siihen olen kuitenkin päätynyt. Valintani on Runotyttö etsii tähteään.

Kasvoin isoksi Annan, Runotytön, pikku naisten ja kahdeksan serkuksen parissa. Luin muutenkin kirjaston tyhjäksi, mutta Mongomeryn ja Alcottin kirjat merkitsivät minulle eniten, ja niiden sankarittarista minulle läheisin oli runotyttö Emilia. Pidin myös pikku naisten Josta, mutta nuorena ja romanttisena väheksyin hänen käytännöllisiä elämänvalintojaan. (Nyt vanhempana tuntuu siltä, että Jon valinnat olivat hyvinkin romanttisia, mutta se on toinen juttu.)

Äsken kävin kirjahyllyn luona tervehtimässä noita vanhoja ystäviäni. Edellisestä kerrasta olikin aikaa. Kun otin kirjoja käteeni yksi kerrallaan, muistot niiden lukukerroista tulvahtivat ylitseni niin, että pari pisaraa jäi silmäkulmaan. Tämän päivän haasteen takia muistelin erityisesti itkettävimpiä kirjoja, Sateenkaarinotkoa, Kotikunnaan Rillaa ja Viimevuotisia ystäviämme. Valinnasta ei silti ollut epäilystäkään.

Runotyttö etsii tähteään on siitä hyvä itkukirja, että sitä lukiessa ei tarvitse surra vaan voi itkeä ilosta. Runotyttö-kirjojen päähenkilö Emilia on päättäväinen, sisukas ja uskollinen. Minusta on ihan oikein, että hän lopulta saavuttaa kaiken, mistä haaveilee - vaikka en osaakaan kuvitella, millaista hänen elämänsä on ilman haaveita. (Olen myös sydämestäni onnellinen ja vähän kateellinenkin siitä, että hän saa viimein viheltäjäpoikansa, vaikka mua vähän epäilyttääkin, miten noiden kahden haihattelijan liitto kestää. Mutta se on toinen juttu.)

Siltä varalta, että joku ei ole lukenut näitä mainitsemiani kirjoja, tähdennän vielä, että ne eivät ole mitään sokerisia nyyhkyromaaneja. Emilia, Jo ja kumppanit ovat fiksua, sitkeää ja omanarvontuntoista sakkia. Luultavasti he nolostuisivat ja kauhistuisivat, jos tietäisivät, miten monta kyyneltä heidän elämänsä parissa on vuodatettu. Näitä kirjoja voi lukea myös silmäkulmat kuivina. Itku on jokaisen lukijan omissa silmissä, jos on.

Kuva on napattu kirjan kansikuvasta.