Heartache to heartache we stand

Kirjahaasteen kuudentena päivänä aiheena on paras nuortenkirja.

Nuortenkirja-määritelmä aiheuttaa vähän päänsärkyä. On helppoa päätellä, millaiset kirjat muodostavat genren ytimen: siinä on varmaankin jo edellisissä postauksissa mainitsemiani fantasiakirjoja, tyttökirjoja, hevoskirjoja ja nuorten salapoliisikirjoja kuten vaikka 3 etsivää -sarja, jota minun nuoruudessani tavailtiin. Mutta kuinka laajalle lajityyppi ulottuu? Pitääkö päähenkilöiden olla teinejä? Onko kirjailijan pitänyt tarkoittaa kirja nimenomaan nuorelle yleisölle, ennen kuin sitä voi kutsua nuortenkirjaksi?

Nuortenkirjojen yhden alalajin parhaimmistoa ovat Sue Townsendin Adrian Molen päiväkirjat. Tosin minun mielestäni Adrian oli hauskimmillaan aikuisena, Järisyttävien joukkotuhoaseiden aikoihin. Ehkä olin vain liian epäkypsä ymmärtämään teini-ikäisen Adrianin elämää.

Itse ahmin teininä muun muassa historiallisia romaaneja ja Agatha Christien dekkareita. Mitä värisyttävämpi kirja, sen parempi. Tuulen viemää, Anna Karenina ja Tohtori Zivago tempaisivat minut mukaansa.

Siksipä luulenkin, että sotken taas pakkaa ja vastaan haasteeseen kirjalla, joka ei ole varsinaisesti mikään nuortenkirja. Valintani on Kotiopettajattaren romaani. Jaa miksikö? No vaikka siksi, että on hyvä lukea pitkiä tekstejä silloin kun on vielä itse nuori ja virkeä. Sitä paitsi Brontën sisarusten kohtalot avaavat teineille yhden ikkunan historiaan. Pidän tärkeänä historiaan tutustumista. Suurten linjojen ja kokonaiskuvien hahmottaminen voi olla liian haasteellista, mutta elämykselliset välähdykset ovat huomattavasti parempia kuin ei mitään.

Kuva on National Portrait Gallerysta.