Perheessämme on presidenttiehdokas.
Viisivuotiaan päiväkodissa pidetään itsenäisyyspäivänjuhlat, joihin tietenkin tarvitaan presidentti ottamaan vieraita vastaan. Jokainen ryhmä sai valita oman ehdokkaansa, joista äänestetään koko päiväkodin presidentti, ja Viisivuotias tuli valituksi omasta ryhmästään.
Viisivuotias on suuressa vaarassa joutua ottamaan viran vastaan, koska kaikki kaverit ovat kuulemma ilmoittaneet äänestävänsä häntä. Stressiähän siitä tulee. Parina iltana meillä on nyt itketty aiheesta "mä en halua olla presidentti!". Ilmeisesti pahinta asiassa on se, että presidentti joutuu valitsemaan itselleen vastakkaista sukupuolta olevan presidenttipuolison. Viisivuotiaan parhaissa kavereissa on sekä tyttöjä että poikia, mutta siitä huolimatta tytön valitseminen on äärimmäisen noloa.
Olemme keskustelleet keskustelemasta päästyämmekin siitä, että 1. on hienoa olla ehdolla 2. voi olla ettei silti joudukaan valituksi ja 3. jos joutuu, homma on helppo ja hohdokas ja kaveriksi voi valita vaikka päiväkodin pienimmän tyttövauvan. Ei mene perille. Periaatteessa en haluaisi opettaa lapselleni, että on ok luovuttaa. Toisaalta pojan suru on niin suuri ja asia niin vähäpätöinen, että tekisi mieleni pyytää päiväkodin väkeä vaihtamaan ehdokkaaksi toiseksi eniten ääniä saaneen. Tai edes sormeilemaan varsinaista vaalitulosta etukäteen. Niinhän isossa maailmassakin tehdään.
Ongelma olisi huvittava ellei se olisi niin sydäntäsärkevä.
3 kommenttia:
Isomman poikani (7 v) luokassa harjoitellaan myös kiivaasti äänestämistä. Ranskassahan on "kohta puoliin" presidentin vaalit.
Poikani ei halunnut asettua edes ehdokkaaksi. Sanoi ettei kukaan kuitenkaan äänestä. Kotona kävi pitkän keskustelun aiheesta isänsä kanssa, joka sanoi ettei totta Mooseksessa äänestäkään etenkään ellei ole edes EHDOLLA!
kuitenkaan ei siis halunnut.
Yksi suosikkityttö oli ehdokkaana mutta poika ei kuulemma äänestänyt häntä.
kysyin miksi ei, ja vastaus oli tyrmäävä:
NO KUN SE ON TYTTÖ!
Eli syvällä ovat...ja aikaisin tulevat esiin...
Onnea presidenttiehdokkaalle, jonka tulevan terveen itsetunnon ratkaiseva rakennuspalikka saattaa olla se, että jo päiväkodissa tottui kantamaan luottamustointa. Elämässä on ahdistuksia, jotka kohdataan ja voitetaan yksi kerrallaan. Tsemmpiä sankarille!
Siihen kai täytyy tottua, että lapsi tekee elämää suuremman murheen jostain täysin toisarvoisesta ... Ja sitten vielä ei saa vähätellä vaan pitää tukea ja kannustaa. Tämä oli tiedossa ja muutenhan se olisi helppoa, mutta kun lapsen surua on niin vaikea kestää. No, onneksi se meni tällä kertaa nopeasti ohi.
Lähetä kommentti