Hyvä viikko ei ala sillä tavalla, että työhuoneeseen astuessaan huomaa tietokoneen olevan a) päällä ja b) jumissa. Perjantaina oli niin kova kiire pois töistä, etten toudellakaan jäänyt katsomaan, menikö se kone oikeasti nukkumaan. Ei mennyt. Jumitti, pannahinen.
Kun pienessä työhuoneessa lukitun oven takana iso kone on päällä kaksi ja puoli vuorokautta, samainen työhuone lämpenee sen verran, että löylyä voisi heittää. Koska työhuone sijaitsee maailmanpolitiikan keskipisteessä, edes ikkunaa ei saa avata. On hiki, ja aivo ei toimi.
Asiaa ei yhtään auta se, että eilen oli vieras, jolle flunssasta huolimatta maittoi ruoka (lammaspihvejä, perunaa ja salaattia) mutta juoma ei niinkään. Jonkunhan se punaviinipullo piti illalla tyhjentää. Mutta miksi aina minun?
Eikä auta asiaa sekään, että täällä maailman navassa tuntuu kuin helikopteri pörräisi korvassa. Jo ties monettako päivää. Ja kaikki vain siksi, että jakku/pukukansa saisi rustata julkilausuman. Perustaisivat blogin, niin päästäisiin tästäkin. Yhteiskuvan voisi joku nokkela fotosopata.
Tässä ei pysty kovin laadukkaaseen työntekoon eikä myöskään kirjoittamaan bloggaamisen historiaan jääviä postauksia. Ajattelinpa kuitenkin pienen elonmerkin itsestäni antaa. Ennen kuin hotellin katolla päivystävät piposedät päättävät toisin.
2 kommenttia:
Minä vietin maailman keskipisteessä vain pari aamuista tuntia ja pääsin sitten meteliä pakoon Turkuun. Tällä on kivaa, yksinäinen ilta hotellihuoneessa, jossa on wlan. Voisko muuta pyytää (oluttakin on yksi pullo)!
Vapaasti rönsyävä 911-postauksesi on mun suosikkini näistä tilityksistä. Pieni vauva ja kertarysäyksellä turvattomaksi muuttuva maailma ympärillä. Siinä on dramatiikkaa.
Saman tyyppinen hetkeni sattui Savonlinnan synnytyssairaalassa maanantaina 28.4.1986. Oli siitä jo edellisenä päivänä kuultu, mutta silloin maanantaina se oli televisiossa: Tsernobylin savuavat rauniot. Siinä me äidit istuimme hiljaisina miettien, mihin maailmaan vauvamme olivat juuri syntyneet.
No kiva kuulla että oikein suosikki :) Melkein jo tänä aamuna kävin poistamassa koko jutun, mutta en taida sittenkään.
Tsernobylissä oli se jännittävä puoli, että monikaan ei varmaan pysty sanomaan, missä oli kun posahti - sen sijaan monikin muistaa, missä oli kun kuuli tapauksesta. Ajatella jos jo silloin olisi ollut Internet.
Lähetä kommentti