En ehtinyt ajoissa kommentoida viime viikolla uutisoitua tutkimusta, jonka mukaan melkein kaikessa eurooppalaisessa ruoassa, mm. poronlihassa, on ylimääräisenä mausteena muoviyhdisteitä ja hyönteismyrkkyjä. Pikkuisen tuli sellainen olo, että hittojakos tässä näitä luomuporkkanoita raastelen. Miksi yrittäisin syödä ja syöttää lapseni terveellisesti, kun ei se kumminkaan onnistu?
Jatkoin kuitenkin raastamista. Meillä nimittäin, niin kuin varmasti teilläkin, syödään täysipainoista ja alusta asti itse tehtyä ruokaa ... No ei nyt ihan aina sentään. Viisivuotiaalle pitää järjestää lämmintä ruokaa joka arki-ilta, ja joskus ei vaan aika riitä tai äiti veny moiseen suoritukseen. Silloin turvaudutaan eineksiin.
Einesilta on ehkä kerran kuussa tai joka tapauksessa sen verran harvoin, että vaihteluun ei varsinaisesti ole tarvetta. Joku alla olevista tutuista ja turvallisista vaihtoehdoista yleensä hyppää ostoskärryyn.
Viisivuotiaan suosikkieinesten top 5 satunnaisessa järjestyksessä:
1. Saarioisten lasagne, se broilerin jauhelihasta tehty. Mehevä ja sopivan kokoinen annos.
2. Snellmanin uutuus, broileri ja riisi (höh, en löytänyt linkkiä). Helevatin ruma pakkaus, mutta ruoka on maittavaa ja sanoisinko jopa kotiruokamaista. (Se ei muistuta yhtään minun tekemääni ruokaa, erityisesti koska en ikinä käytä curryä kananlihan enkä minkään muunkaan mausteena. Mutta jos on olemassa jokin yleinen kotiruoan idea, sitä se vastaa.)
3. Dr. Oetkerin tonnikalapizza. Äiti tykkää saman doktorin tomaatilla ja mozzarellalla päällystetystä lätystä.
4. Pinaattikeitto pakasteesta tai pussista (ei siis jauheesta - tokko semmoista onkaan? - vaan pussista valmiina). Lisukkeeksi keitettyä kananmunaa. Nami.
5. Einesten grand old lady, purkkihernari, jota meillä syödään valitettavan harvoin (miksiköhän?).
Listalta jäi pois varsinainen bulkkiruoka, johon totta kai silloin tällöin sorrutaan: ranskalaiset, kananugetit ja valmiit lihapullat. Tosin niissäkin on laatueroja - Lidlin nugeteista ja Stockan pyöryköistä äitikin tykkää.
Viisivuotiaan isillä taas on yksi ylitse muiden, herkkueväs, jota hän syö aina kun muiden silmä välttää: Saarioisten perinteinen maksalaatikko. Rusinoilla. Ajatuskin puistattaa.
21.9.06
Ammuu
Tällä viikolla mies on ollut työmatkalla, Viisivuotias flunssassa ja minä mahataudissa. Ei hyvä yhtälö. En suosittele.
Suosikkityöpäiväni ei ole sellainen, että ensin kuljeskelen puoli päivää hassussa eläinpuvussa, joka päällä ei voi käydä vessassa ja joka on muutenkin tukala. Sitten minulla on 26 minuuttia aikaa pestä eläinmeikit, hommata jostain itselleni edustuskelpoinen tukka ja naama ja vaihtaa asuun, jota inhoan toiseksi eniten - jakkupukuun. Tämä minulla on edessäni ensi viikolla. Tietenkin juuri ennen kuin lehti pitää saada painoon.
(Mainitsinko joskus jotain järjestötyön autuudesta? Siitäs sain. Ja siitä. Onneksi mulla on niin kaunis musta pellavainen housupuku, että se jakkupukuosuus melkeinpä menettelee. Ostin sen viime keväänä juuri tällaisia tilanteita varten - hyvä minä!)
Palaan näille laitumille, kunhan minua lakataan lypsämästä. Hyvää loppuviikkoa!
Suosikkityöpäiväni ei ole sellainen, että ensin kuljeskelen puoli päivää hassussa eläinpuvussa, joka päällä ei voi käydä vessassa ja joka on muutenkin tukala. Sitten minulla on 26 minuuttia aikaa pestä eläinmeikit, hommata jostain itselleni edustuskelpoinen tukka ja naama ja vaihtaa asuun, jota inhoan toiseksi eniten - jakkupukuun. Tämä minulla on edessäni ensi viikolla. Tietenkin juuri ennen kuin lehti pitää saada painoon.
(Mainitsinko joskus jotain järjestötyön autuudesta? Siitäs sain. Ja siitä. Onneksi mulla on niin kaunis musta pellavainen housupuku, että se jakkupukuosuus melkeinpä menettelee. Ostin sen viime keväänä juuri tällaisia tilanteita varten - hyvä minä!)
Palaan näille laitumille, kunhan minua lakataan lypsämästä. Hyvää loppuviikkoa!
15.9.06
Aamu altaalla
Herkku jossain vaiheessa harrasti omien vanhojen kirjoitustensa kertaamista. Idea tuntui ihan hauskalta, niin että miksen sitten minäkin. Vanhan Kukkamaan jutut eivät ole missään julkisesti luettavissa, joten en linkitä vaan lainaan. Olen nimittäin kaksi vuotta sitten kirjoittanut jotain, mikä vieläkin pitää paikkansa.
Suosittelen aamu-urheilua kaikille laiskamadoille, jotka saavat itsensä kammetuksi sängystä riittävän ajoissa. Hyvässä lykyssä jää reipas olo koko päiväksi, ja vaikkei jäisikään, ainakin on sen päivän liikehdinnät suorittanut. Loppupäivän voi puhtain omintunnoin keskittyä herkutteluun ja vetelehtimiseen.
Haaveilen juoksulenkeistä aamu-usvassa ja viistossa auringonvalossa, mutta olen aamuisin jopa tavallista jäykempi ja muutenkin nivelrikko, niin että se siitä. Siksi harrastan aamu-urheilua vedessä.
Vesi on mahtava elementti. Ensin se voi tuntua kylmältä ja uhkaavalta, mutta kun siihen on tutustunut, se hellii, voitelee ja kannattelee. Jos ette usko, kokeilkaa.
Uimahalli on kotoinen paikka, ainakin aamulla aikaisin. Seitsemältä aamuvirkuimmat uimarit, virttyneet mummot ja hehkeät uranaiset, ovat jo lähdössä poispäin. Pesuhuoneessa, rinta rinnan kaikki ovat samanarvoisia pulmusia.
Suosittelen aamu-urheilua kaikille laiskamadoille, jotka saavat itsensä kammetuksi sängystä riittävän ajoissa. Hyvässä lykyssä jää reipas olo koko päiväksi, ja vaikkei jäisikään, ainakin on sen päivän liikehdinnät suorittanut. Loppupäivän voi puhtain omintunnoin keskittyä herkutteluun ja vetelehtimiseen.
Haaveilen juoksulenkeistä aamu-usvassa ja viistossa auringonvalossa, mutta olen aamuisin jopa tavallista jäykempi ja muutenkin nivelrikko, niin että se siitä. Siksi harrastan aamu-urheilua vedessä.
Vesi on mahtava elementti. Ensin se voi tuntua kylmältä ja uhkaavalta, mutta kun siihen on tutustunut, se hellii, voitelee ja kannattelee. Jos ette usko, kokeilkaa.
14.9.06
Toivoa täynnä
Kirjallinen torstai jatkuu. Oletteko lukeneet sivupalkissa olevan sitaatin? Jos ette, lukeaa pian. Meinaan nimittäin vaihtaa sen kohtapuoliin. Ehkä kuitenkin vasta huomenna, jotten olisi liian johdonmukainen.
Sitaatin oli alun perin tarkoitus vaihtua useammin, mutta kappas! en ole koko syksynä lukenut mitään, mistä olisin voinut napata kauniin ja ytimekkään suomenkielisen lainauksen. Elo-syyskuussa olen lukenut Katto Kassista (boooring... toisin kuin useimmat muut Astrid Lindgrenin kirjat), englanninkielisiä dekkareita ja yhtä saksankielistä tiiliskiveä. (En ikinä voisi laittaa sivupalkkiin listaa kirjoista, jotka ovat kesken. Paitsi jos keksisin listan omasta päästäni.)
En vielä tiedä, mistä seuraavan sitaatin nappaan, mutta ehkä L. M. Montgomeryn Sinisestä linnasta. Muistelin, että se olisi silkkaa teineihin vetoavaa hömppää, mutta nähtävästi se onkin jonkinlainen kulttikirja ja maailmankirjallisuuden klassikko. Ainakin Riina Katajavuori hehkutti sitä siihen malliin viime sunnuntaina radiossa. Pitänee lukea se (taas kerran) uudestaan - hyllyssäni se toki on. Nuoruudessani fanitin nimittäin Montgomerya ihan kybällä. (Duran Durania myös - seikka jota häpeän vieläkin.)
Edit: Antaa Muumipapan roikkua tuossa sittenkin vielä viikonlopun yli. Vaihdan sitaatin ensi viikolla. Lupaan.
Sitaatin oli alun perin tarkoitus vaihtua useammin, mutta kappas! en ole koko syksynä lukenut mitään, mistä olisin voinut napata kauniin ja ytimekkään suomenkielisen lainauksen. Elo-syyskuussa olen lukenut Katto Kassista (boooring... toisin kuin useimmat muut Astrid Lindgrenin kirjat), englanninkielisiä dekkareita ja yhtä saksankielistä tiiliskiveä. (En ikinä voisi laittaa sivupalkkiin listaa kirjoista, jotka ovat kesken. Paitsi jos keksisin listan omasta päästäni.)
En vielä tiedä, mistä seuraavan sitaatin nappaan, mutta ehkä L. M. Montgomeryn Sinisestä linnasta. Muistelin, että se olisi silkkaa teineihin vetoavaa hömppää, mutta nähtävästi se onkin jonkinlainen kulttikirja ja maailmankirjallisuuden klassikko. Ainakin Riina Katajavuori hehkutti sitä siihen malliin viime sunnuntaina radiossa. Pitänee lukea se (taas kerran) uudestaan - hyllyssäni se toki on. Nuoruudessani fanitin nimittäin Montgomerya ihan kybällä. (Duran Durania myös - seikka jota häpeän vieläkin.)
Edit: Antaa Muumipapan roikkua tuossa sittenkin vielä viikonlopun yli. Vaihdan sitaatin ensi viikolla. Lupaan.
Runotorstai
Jos olisit säästänyt kaikki sanasi
sen sijaan että söit ne,
kuinka suuren talon voisitkaan rakentaa.
Paperikaton alla
voisit istua suojassa
pahoilta tuulilta.
Voisit katsella paperikuuta
sen sijaan että katsot
tyhjiä, rohtuneita käsiäsi.
Voisit tulostaa kaikki kuvat,
avata muistoille oven,
sen sijaan että nyt tilkitset sitä umpeen.
Voisit kirjoittaa loppuun
kaikki keskeneräiset runosi
etkä koskaan olisi yksin.
--------------------
Runotorstain 17. haasteena oli pätkä yhdestä Mamban biisistä, jota olen aina salaa inhonnut. Osallistuinpa kuitenkin. Edellisestä kerrasta onkin aikaa.
sen sijaan että söit ne,
kuinka suuren talon voisitkaan rakentaa.
Paperikaton alla
voisit istua suojassa
pahoilta tuulilta.
Voisit katsella paperikuuta
sen sijaan että katsot
tyhjiä, rohtuneita käsiäsi.
Voisit tulostaa kaikki kuvat,
avata muistoille oven,
sen sijaan että nyt tilkitset sitä umpeen.
Voisit kirjoittaa loppuun
kaikki keskeneräiset runosi
etkä koskaan olisi yksin.
--------------------
Runotorstain 17. haasteena oli pätkä yhdestä Mamban biisistä, jota olen aina salaa inhonnut. Osallistuinpa kuitenkin. Edellisestä kerrasta onkin aikaa.
13.9.06
Eurolla ja kahdella jo paljon saa
En haluaisi olla kyyninen kakkiainen, jonka mielestä kaikki iloinen ja pirteä on automaattisesti ärsyttävää skeidaa. Minusta on tosi kiva, että telkkarissa lauletaan kunnon vanhanajan lastenlauluja, varsinkin kun Viisivuotias diggailee niitä melkein yhtä täysillä kuin Lordia ja Teräsbetonia. Mutta oletteko katsoneet Huvituttia? Eikö se laulajatäti ole teidänkin mielestä vähän rasittava? Noin aikuiseen makuun.
Viime viikonloppuna Huvitutissa laulettiin:
Makkaralla on kaksi päätä,
se toinen pää on tää
ja se toinen pää on tää,
sit on vaikea ymmärtää ...
Veisu on soinut päässäni nyt kaksi päivää. Kiitos vaan.
Hei, tässähän olisi ainesta Pollajukeboksiin!
Viime viikonloppuna Huvitutissa laulettiin:
Makkaralla on kaksi päätä,
se toinen pää on tää
ja se toinen pää on tää,
sit on vaikea ymmärtää ...
Veisu on soinut päässäni nyt kaksi päivää. Kiitos vaan.
Hei, tässähän olisi ainesta Pollajukeboksiin!
12.9.06
Miksi meidän pitäisi palkata sinut?
Viime viikolla istuin kaksi päivää työhaastatteluissa - haastattelijana. Se imee mehut.
En ensin tajunnut, mikä siinä oikein on niin rankkaa. Tänä aamuna klo 7.00 suoritin pitkän ja syvällisen analyysin, jonka tuloksena klo 7.01 minulle selvisi, että en oikein osaa olla tilanteissa, jotka pitää ottaa vakavasti. En ole mikään seurueen sielu ja huumorin kukka (pääasiallisesti koska vitsini ovat niin huonoja*), mutta yleensä ainakin yritän keventää tunnelmaa parhaani mukaan.
Työhaastatteluissa sopivan ja sopimattoman raja on veteen piirretty. Ihmiset ovat erilaisia, ja monille haastateltaville haastattelutilanne tietenkin on haudanvakava. Toisaalta ei me ketään sitruunan nielaissutta halutakaan tänne töihin.
*) Toim. huom. Tämä ei ole mitään "kehukaa nyt mua kun vähättelen itseäni" -juubaa. Tiedän, että vitsini ovat huonoja, koska olen perinyt ne isältäni. Yhdessä olemme huonon huumorin tonava. Älkää tulko meille suurten perhejuhlien aikaan. Jos tulette, ottakaa pierutyyny mukaan.
En ensin tajunnut, mikä siinä oikein on niin rankkaa. Tänä aamuna klo 7.00 suoritin pitkän ja syvällisen analyysin, jonka tuloksena klo 7.01 minulle selvisi, että en oikein osaa olla tilanteissa, jotka pitää ottaa vakavasti. En ole mikään seurueen sielu ja huumorin kukka (pääasiallisesti koska vitsini ovat niin huonoja*), mutta yleensä ainakin yritän keventää tunnelmaa parhaani mukaan.
Työhaastatteluissa sopivan ja sopimattoman raja on veteen piirretty. Ihmiset ovat erilaisia, ja monille haastateltaville haastattelutilanne tietenkin on haudanvakava. Toisaalta ei me ketään sitruunan nielaissutta halutakaan tänne töihin.
*) Toim. huom. Tämä ei ole mitään "kehukaa nyt mua kun vähättelen itseäni" -juubaa. Tiedän, että vitsini ovat huonoja, koska olen perinyt ne isältäni. Yhdessä olemme huonon huumorin tonava. Älkää tulko meille suurten perhejuhlien aikaan. Jos tulette, ottakaa pierutyyny mukaan.
11.9.06
Joskus melodraama on ainoa oikea tyylilaji
En olisi tahtonut puhua tästä aiheesta ollenkaan. Mieluummin olisin painanut koko asian villaisella. Mutta kun siitä niin kaikkialla toitotetaan, muistot alkavat elää omaa elämäänsä, rönsyillä ja kiemurrella. Eivätkä ne lopeta, ennen kuin niistä on kirjoittanut.
Muistan sen syksyisen tiistain yksityiskohtia myöten.
Olin äitiyslomalla kotona parin kuukauden ikäisen poikani kanssa. Aamulla kävimme Hakaniemen hallissa ostamassa kuhaa. Saman kalatiskin ääressä kuulin tasan viikkoa myöhemmin, että kummipoikani oli saapunut maailmaan, mutta se on kokonaan toinen juttu joka kerrotaan joskus toiste. Illalla oli tarkoitus laittaa oikein hyvää ruokaa, valkoviinikin oli kylmenemässä. Vaikka surinkin kovasti sitä, etten pystynyt imettämään, tilanteessa oli hyviäkin puolia - esimerkiksi viinin juomista ei tarvinnut miettiä yhtään. Tämäkin on toinen juttu joka ehkä kerrotaan jossain toisessa yhteydessä.
Mies tuli iltapäivällä töistä kotiin. Poika nukkui päiväuniaan, mies puuhaili omiaan ja minä istuin olohuoneen sohvalla lueskelemassa, kun puhelin soi. Siinä vaiheessa meillä yhä oli lankapuhelin. Siihen soittivat lähinnä ne ystävämme, joilla oli eri operaattorin kännykät kuin meillä. Muistatteko vielä, kun soitto operaattorilta toiselle maksoi maltaita? Eipä jupista siellä, minähän sanoin, että tämä rönsyää.
Mies vastasi puhelimeen ja jäi kuuntelemaan. Hetken päästä hän hamusi vierestäni tv:n kaukosäädintä ja käänsi päälle ainoan kansainvälisen uutiskanavan, joka meillä näkyi. Ruudussa oli epämääräistä, sekavaa kuvaa jostakin suurkaupungista. Näytti siltä, että jossakin paloi.
Mies seisoo edelleen luuri korvallaan ja puhuu: "Jussi sanoo, että New Yorkissa on iso tulipalo. Lentokone on osunut pilvenpiirtäjään." Minä: "Ei voi olla mahdollista. Oliko se onnettomuus?" Samalla hetkellä tv-kuva tarkentuu WTC:n kaksoistorneihin, joista toinen on jokseenkin eri näköinen kuin tavallisesti. Jähmetymme niille sijoillemme. Kohta näemme jotain, mitä myöhemmin näytetään tv:ssä moneen kertaan. Tällä ensimmäisellä kerralla, suorassa lähetyksessä, emme usko silmiämme. Sinisen taivaan halki lentää iso lentokone suoraan päin toista, vahingoittumatonta tornia.
Istun kotisohvallani Helsingissä ja näen tv:stä, kun toisella puolella maailmaa lentokone syöksyy päin toimistotaloa ja tuhannet ihmiset kuolevat. Sellaista on tiedonvälitys 2000-luvulla.
Myöhemmin samana iltana minä ja pari miljardia muuta ihmistä tukimme CNN:n ja BBC:n serverit yrittäessämme saada viimeisiä tietoja tapahtumasta.
Pidin pientä vauvanpalleroa sylissäni ja leikin hänen kanssaan. Pojalle lämmitettiin Tuttelia ja hänet laitettiin nukkumaan. Parikuisena poika ei enää herännyt yöllä syömään. Uskokaa pois. Tätä muistoa aika ei ole kullannut.
Kuha syötiin ja viini juotiin. Päät olivat pyörällä jo valmiiksi. Tv oli päällä koko illan. Yleisradio masinoi toimituskunnan ja pataljoonan eri alojen asiantuntijoita selittämään, spekuloimaan, kaivamaan perusteluja ja esittämään ennustuksia. Jaakko Hämeen-Anttila ja Suomen islamilaisten edustaja valaisivat muslimien ja lännen suhteita. Sotilaspukuinen herra arvaili, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kun Estonia upposi, Ylen kanavilla soitettiin koko ilta hautajaismusiikkia. Voi olla, ettei siinä tilanteessa olisi muutakaan voinut. Minun mielestäni kuitenkin WTC-iskun jälkeinen ohjelma oli mielenkiintoisempaa.
Muutamat lähipäivät kuluivat iskun jälkimainingeissa. Jossain vaiheessa kiersi villejä huhuja, mutta loppujen lopuksi kävi ilmi, että tragedia ei koskettanut henkilökohtaisesti meitä eikä tuttujamme. Sittemmin iskulle on uhrattu valtavasti palstamillimetrejä, kilotavuja ja lähetysaikaa. Siitä huolimatta tapausta ei ole vieläkään puitu täysin loppuun. Kaikki nämä ovat toisia tarinoita, jotka kerrotaan toiste.
Tuona syyskuun tiistaina ilta pimeni Helsingissä ja vähitellen New Yorkissakin. Tv sammutettiin ja yölamppu sytytettiin. Pari kertaa heräsin yön aikana kuuntelemaan vauvan kevyttä ja miehen raskasta hengitystä. Meillä nukuttiin paremmin kuin monissa muissa kodeissa ympäri maailmaa.
Muistan sen syksyisen tiistain yksityiskohtia myöten.
Olin äitiyslomalla kotona parin kuukauden ikäisen poikani kanssa. Aamulla kävimme Hakaniemen hallissa ostamassa kuhaa. Saman kalatiskin ääressä kuulin tasan viikkoa myöhemmin, että kummipoikani oli saapunut maailmaan, mutta se on kokonaan toinen juttu joka kerrotaan joskus toiste. Illalla oli tarkoitus laittaa oikein hyvää ruokaa, valkoviinikin oli kylmenemässä. Vaikka surinkin kovasti sitä, etten pystynyt imettämään, tilanteessa oli hyviäkin puolia - esimerkiksi viinin juomista ei tarvinnut miettiä yhtään. Tämäkin on toinen juttu joka ehkä kerrotaan jossain toisessa yhteydessä.
Mies tuli iltapäivällä töistä kotiin. Poika nukkui päiväuniaan, mies puuhaili omiaan ja minä istuin olohuoneen sohvalla lueskelemassa, kun puhelin soi. Siinä vaiheessa meillä yhä oli lankapuhelin. Siihen soittivat lähinnä ne ystävämme, joilla oli eri operaattorin kännykät kuin meillä. Muistatteko vielä, kun soitto operaattorilta toiselle maksoi maltaita? Eipä jupista siellä, minähän sanoin, että tämä rönsyää.
Mies vastasi puhelimeen ja jäi kuuntelemaan. Hetken päästä hän hamusi vierestäni tv:n kaukosäädintä ja käänsi päälle ainoan kansainvälisen uutiskanavan, joka meillä näkyi. Ruudussa oli epämääräistä, sekavaa kuvaa jostakin suurkaupungista. Näytti siltä, että jossakin paloi.
Mies seisoo edelleen luuri korvallaan ja puhuu: "Jussi sanoo, että New Yorkissa on iso tulipalo. Lentokone on osunut pilvenpiirtäjään." Minä: "Ei voi olla mahdollista. Oliko se onnettomuus?" Samalla hetkellä tv-kuva tarkentuu WTC:n kaksoistorneihin, joista toinen on jokseenkin eri näköinen kuin tavallisesti. Jähmetymme niille sijoillemme. Kohta näemme jotain, mitä myöhemmin näytetään tv:ssä moneen kertaan. Tällä ensimmäisellä kerralla, suorassa lähetyksessä, emme usko silmiämme. Sinisen taivaan halki lentää iso lentokone suoraan päin toista, vahingoittumatonta tornia.
Istun kotisohvallani Helsingissä ja näen tv:stä, kun toisella puolella maailmaa lentokone syöksyy päin toimistotaloa ja tuhannet ihmiset kuolevat. Sellaista on tiedonvälitys 2000-luvulla.
Myöhemmin samana iltana minä ja pari miljardia muuta ihmistä tukimme CNN:n ja BBC:n serverit yrittäessämme saada viimeisiä tietoja tapahtumasta.
Pidin pientä vauvanpalleroa sylissäni ja leikin hänen kanssaan. Pojalle lämmitettiin Tuttelia ja hänet laitettiin nukkumaan. Parikuisena poika ei enää herännyt yöllä syömään. Uskokaa pois. Tätä muistoa aika ei ole kullannut.
Kuha syötiin ja viini juotiin. Päät olivat pyörällä jo valmiiksi. Tv oli päällä koko illan. Yleisradio masinoi toimituskunnan ja pataljoonan eri alojen asiantuntijoita selittämään, spekuloimaan, kaivamaan perusteluja ja esittämään ennustuksia. Jaakko Hämeen-Anttila ja Suomen islamilaisten edustaja valaisivat muslimien ja lännen suhteita. Sotilaspukuinen herra arvaili, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kun Estonia upposi, Ylen kanavilla soitettiin koko ilta hautajaismusiikkia. Voi olla, ettei siinä tilanteessa olisi muutakaan voinut. Minun mielestäni kuitenkin WTC-iskun jälkeinen ohjelma oli mielenkiintoisempaa.
Muutamat lähipäivät kuluivat iskun jälkimainingeissa. Jossain vaiheessa kiersi villejä huhuja, mutta loppujen lopuksi kävi ilmi, että tragedia ei koskettanut henkilökohtaisesti meitä eikä tuttujamme. Sittemmin iskulle on uhrattu valtavasti palstamillimetrejä, kilotavuja ja lähetysaikaa. Siitä huolimatta tapausta ei ole vieläkään puitu täysin loppuun. Kaikki nämä ovat toisia tarinoita, jotka kerrotaan toiste.
Tuona syyskuun tiistaina ilta pimeni Helsingissä ja vähitellen New Yorkissakin. Tv sammutettiin ja yölamppu sytytettiin. Pari kertaa heräsin yön aikana kuuntelemaan vauvan kevyttä ja miehen raskasta hengitystä. Meillä nukuttiin paremmin kuin monissa muissa kodeissa ympäri maailmaa.
Terveisiä tarkk'ampujien tähtäimestä
Hyvä viikko ei ala sillä tavalla, että työhuoneeseen astuessaan huomaa tietokoneen olevan a) päällä ja b) jumissa. Perjantaina oli niin kova kiire pois töistä, etten toudellakaan jäänyt katsomaan, menikö se kone oikeasti nukkumaan. Ei mennyt. Jumitti, pannahinen.
Kun pienessä työhuoneessa lukitun oven takana iso kone on päällä kaksi ja puoli vuorokautta, samainen työhuone lämpenee sen verran, että löylyä voisi heittää. Koska työhuone sijaitsee maailmanpolitiikan keskipisteessä, edes ikkunaa ei saa avata. On hiki, ja aivo ei toimi.
Asiaa ei yhtään auta se, että eilen oli vieras, jolle flunssasta huolimatta maittoi ruoka (lammaspihvejä, perunaa ja salaattia) mutta juoma ei niinkään. Jonkunhan se punaviinipullo piti illalla tyhjentää. Mutta miksi aina minun?
Eikä auta asiaa sekään, että täällä maailman navassa tuntuu kuin helikopteri pörräisi korvassa. Jo ties monettako päivää. Ja kaikki vain siksi, että jakku/pukukansa saisi rustata julkilausuman. Perustaisivat blogin, niin päästäisiin tästäkin. Yhteiskuvan voisi joku nokkela fotosopata.
Tässä ei pysty kovin laadukkaaseen työntekoon eikä myöskään kirjoittamaan bloggaamisen historiaan jääviä postauksia. Ajattelinpa kuitenkin pienen elonmerkin itsestäni antaa. Ennen kuin hotellin katolla päivystävät piposedät päättävät toisin.
Kun pienessä työhuoneessa lukitun oven takana iso kone on päällä kaksi ja puoli vuorokautta, samainen työhuone lämpenee sen verran, että löylyä voisi heittää. Koska työhuone sijaitsee maailmanpolitiikan keskipisteessä, edes ikkunaa ei saa avata. On hiki, ja aivo ei toimi.
Asiaa ei yhtään auta se, että eilen oli vieras, jolle flunssasta huolimatta maittoi ruoka (lammaspihvejä, perunaa ja salaattia) mutta juoma ei niinkään. Jonkunhan se punaviinipullo piti illalla tyhjentää. Mutta miksi aina minun?
Eikä auta asiaa sekään, että täällä maailman navassa tuntuu kuin helikopteri pörräisi korvassa. Jo ties monettako päivää. Ja kaikki vain siksi, että jakku/pukukansa saisi rustata julkilausuman. Perustaisivat blogin, niin päästäisiin tästäkin. Yhteiskuvan voisi joku nokkela fotosopata.
Tässä ei pysty kovin laadukkaaseen työntekoon eikä myöskään kirjoittamaan bloggaamisen historiaan jääviä postauksia. Ajattelinpa kuitenkin pienen elonmerkin itsestäni antaa. Ennen kuin hotellin katolla päivystävät piposedät päättävät toisin.
1.9.06
Jossittelua
Jatkan juttua vihreiden otsikoiden tähden, kiitokset vain Marinadille.
Kerro yksi asia, jonka tekisit toisin, jos joutuisit elämään elämäsi uudestaan.
Tekisin valintoja myös sen perusteella, mitä itse haluan, enkä pelkästään kulkisi muiden tahdon mukaan.
Kerro viisi asiaa, jotka olet tehnyt ensimmäisen kerran vuonna 2006.
1) Käynyt uimahallissa aamu-uinnilla.
2) Istunut mönkijän kyydissä.
3) Matkustanut ulkomaille kahdestaan Viisivuotiaan kanssa.
4) Seissyt futiskentän laidalla katsomassa, kun oma lapseni pelaa.
5) Ajanut Linnanmäen uudella maailmanpyörällä.
Kerro kolme asiaa, joita et ole koskaan tehnyt, mutta jotka aiot tehdä ensimmäisen kerran vielä vuonna 2006.
1) Blogata kotoa.
2) Leipoa sveitsiläisen unikonsiemenkakun. Siemenet on jo tilattu.
3) Tyhjentää ja viedä oikeaan paikkaansa matkalaukun, joka on seissyt makuuhuoneen nurkassa siitä lähtien, kun muutimme nykyiseen asuntoomme. (Saahan sitä suunnitella.)
Kerro yksi asia, jonka tekisit, jos olisit kaikkivoipa minuutin ajan.
Pysäyttäisin ilmastonmuutoksen ja pakottaisin kaikki valtiot noudattamaan päästörajoituksia. Koska tähän menisi vain puoli minuuttia, olisin loppuajan nurkkakuntainen ja pelastaisin Itämeren.
Kerro yksi asia, jonka tekisit toisin, jos joutuisit elämään elämäsi uudestaan.
Tekisin valintoja myös sen perusteella, mitä itse haluan, enkä pelkästään kulkisi muiden tahdon mukaan.
Kerro viisi asiaa, jotka olet tehnyt ensimmäisen kerran vuonna 2006.
1) Käynyt uimahallissa aamu-uinnilla.
2) Istunut mönkijän kyydissä.
3) Matkustanut ulkomaille kahdestaan Viisivuotiaan kanssa.
4) Seissyt futiskentän laidalla katsomassa, kun oma lapseni pelaa.
5) Ajanut Linnanmäen uudella maailmanpyörällä.
Kerro kolme asiaa, joita et ole koskaan tehnyt, mutta jotka aiot tehdä ensimmäisen kerran vielä vuonna 2006.
1) Blogata kotoa.
2) Leipoa sveitsiläisen unikonsiemenkakun. Siemenet on jo tilattu.
3) Tyhjentää ja viedä oikeaan paikkaansa matkalaukun, joka on seissyt makuuhuoneen nurkassa siitä lähtien, kun muutimme nykyiseen asuntoomme. (Saahan sitä suunnitella.)
Kerro yksi asia, jonka tekisit, jos olisit kaikkivoipa minuutin ajan.
Pysäyttäisin ilmastonmuutoksen ja pakottaisin kaikki valtiot noudattamaan päästörajoituksia. Koska tähän menisi vain puoli minuuttia, olisin loppuajan nurkkakuntainen ja pelastaisin Itämeren.
31.8.06
Syksy alkaa silakoilla
Päivänä muutamana tein silakkaruokaa uunissa. Samantyyppistä ruokaa olen tehnyt monesti ennenkin eri kaloista, mutta tällä kertaa ruoka onnistui yli odotusten. Virikkeen sain jonkun kauppaketjun lehdestä.
Kun on laittanut ruokaa kohta kolmekymmentä vuotta* silloin tällöin ja parikymmentä vuotta lähes päivittäin, reseptejä on edelleen kiva selailla, mutta niihin alkaa suhtautua näsäviisaasti. Tiedättehän, "kyllä minäkin tuollaista osaan säveltää". Pitkästä kokemuksesta huolimatta ruokien säveltäminen onnistuu joskus paremmin, joskus huonommin. Jos olisi fiksu, kirjoittaisi ylös, mitä teki niinä kertoina, kun tulos oli paremmasta päästä. Ja niinpä ajattelin nyt kerrankin tehdä.
Silakat tulivat pakkasesta ja olivat vielä vähän kohmeessa, mutta eipä tuo haitannut. Levitin ne voideltuun matalaan uunivuokaan ja ripottelin päälle maldon-suolaa, mustapippuria ja puolen sitruunan mehun. Seuraavaksi ladoin vuokaan makean sipulin (punasipuli olisi myös sopinut makuihin) ja muutaman pienen kotimaisen valkosipulinkynnen siivutettuina. Sipulien päälle heittelin kolme isoa kypsää tomaattia niin ikään siivuina, pari kourallista kalamata-oliiveja, kunnon ropsauksen Provençen yrttejä ja yhden spelttipaahtoleipäviipaleen, jonka olin paahtanut ja leikellyt pienenpieniksi kuutioiksi. Silppusin joukkoon muutaman aurinkokuivatun tomaatin viipaleen, ja komeuden kruunuksi murustin 200 grammaa kunnon fetajuustoa. Paistoin 225 asteessa 20 minuuttia.
300 grammasta silakkafileitä tulee sopiva annos kahdelle-kolmelle tai vaikka neljällekin - riippuu lisukkeiden määrästä. Meillä sattui olemaan aivan ihania suoraan viljelijältä ostettuja luomuperunoita, joten tarjosin niitä ruoan kylkiäiseksi. Ruoassa leijaili kuitenkin niin lämmin välimerellinen henki, että sen seuraksi riittäisi myös hyvä leipä ja salaatti.
Ja sitten me ryypättiin - pikkuisen chardonnayta ruokajuomaksi nääs.
*) Olin vuorotyöläisen kotitöistä kiinnostunut esikoistytär, niin että miksi en olisi aloittanut aikaisin? 5-vuotiaana kävin ensimmäisen kerran yksin kaupassa, 8-vuotiaana leivoin ensimmäisen kakkuni alusta loppuun itse, ja sitä rataa.
Kun on laittanut ruokaa kohta kolmekymmentä vuotta* silloin tällöin ja parikymmentä vuotta lähes päivittäin, reseptejä on edelleen kiva selailla, mutta niihin alkaa suhtautua näsäviisaasti. Tiedättehän, "kyllä minäkin tuollaista osaan säveltää". Pitkästä kokemuksesta huolimatta ruokien säveltäminen onnistuu joskus paremmin, joskus huonommin. Jos olisi fiksu, kirjoittaisi ylös, mitä teki niinä kertoina, kun tulos oli paremmasta päästä. Ja niinpä ajattelin nyt kerrankin tehdä.
Silakat tulivat pakkasesta ja olivat vielä vähän kohmeessa, mutta eipä tuo haitannut. Levitin ne voideltuun matalaan uunivuokaan ja ripottelin päälle maldon-suolaa, mustapippuria ja puolen sitruunan mehun. Seuraavaksi ladoin vuokaan makean sipulin (punasipuli olisi myös sopinut makuihin) ja muutaman pienen kotimaisen valkosipulinkynnen siivutettuina. Sipulien päälle heittelin kolme isoa kypsää tomaattia niin ikään siivuina, pari kourallista kalamata-oliiveja, kunnon ropsauksen Provençen yrttejä ja yhden spelttipaahtoleipäviipaleen, jonka olin paahtanut ja leikellyt pienenpieniksi kuutioiksi. Silppusin joukkoon muutaman aurinkokuivatun tomaatin viipaleen, ja komeuden kruunuksi murustin 200 grammaa kunnon fetajuustoa. Paistoin 225 asteessa 20 minuuttia.
300 grammasta silakkafileitä tulee sopiva annos kahdelle-kolmelle tai vaikka neljällekin - riippuu lisukkeiden määrästä. Meillä sattui olemaan aivan ihania suoraan viljelijältä ostettuja luomuperunoita, joten tarjosin niitä ruoan kylkiäiseksi. Ruoassa leijaili kuitenkin niin lämmin välimerellinen henki, että sen seuraksi riittäisi myös hyvä leipä ja salaatti.
Ja sitten me ryypättiin - pikkuisen chardonnayta ruokajuomaksi nääs.
*) Olin vuorotyöläisen kotitöistä kiinnostunut esikoistytär, niin että miksi en olisi aloittanut aikaisin? 5-vuotiaana kävin ensimmäisen kerran yksin kaupassa, 8-vuotiaana leivoin ensimmäisen kakkuni alusta loppuun itse, ja sitä rataa.
29.8.06
Mitä? Onko hän töissä sikalassa?
Kata kiinnitti huomiota sivupalkkiin, jossa kerron, että työkseni toimitan ja tiedotan. Hän viestitti näin: "Jos ei ole liian henk.koht, niin kysyisin että mitä? Ja pääkysymys: Pidätkö työstäsi? Menetkö sinne innolla? Haluaisitko vaihtaa alaa, vai oletko tyytyväinen?"
Työskentelen järjestössä, jossa toimitan yhtä lehteä ja kaksia verkkosivuja. Olen taittava toimitussihteeri (huom! kaksi teetä), lisäksi kirjoitan juttuja ja hätätilassa kuvaankin. Jos joskus aikaa jää, olen tiedotustiimimme suorittavassa päässä. Suomeksi: kirjoitan ja lähetän lehdistötiedotteita muutaman kerran vuodessa.
Leijonanosan työajastani (99 % siitä, mitä bloggaamiselta jää yli) täyttää toimitussihteerin homma, ja ammatti-identiteettini on toimitussihteerin. Suomeksi: jos joku normaalissa keskustelussa kysyy, mitä teen, vastaan "olen toimitussihteeri", ja jos hakisin uutta työpaikkaa, pyrkisin ensisijaisesti toimitussihteerin töihin.
Toisaalta tunnen yhteenkuuluvuutta järjestöalaan - en haluaisi olla töissä kasvottomassa firmassa, jonka ainoa tavoite on omistajien pankkitilin kartuttaminen. Yhtälö on hieman roplemaattinen, koska "järjestölehteä" ja "kunnianhimoista journalismia" ei ole kovin usein nähty samassa lauseessa. Minun mielestäni nykyisessä työssäni pystyn kuitenkin jollakin tavalla yhdistämään nämä kaksi (kukas se kissan hännän nostaa jne.).
Täytyy sanoa, että pidän työstäni. Pidän siitä, että se on itsenäistä ja monipuolista ja että siinä on äärimmäisen vähän samana toistuvia rutiineja. Rakastan deadlineja, koska olen sen verran laiska, että muuten minun on hankala motivoida itseäni töihin. Sen jälkeen, kun olen saanut lehden painoon, en enää suo sille ajatustakaan, mutta silti minusta on periaatteessa erittäin palkitsevaa, että työn tuotosta voi pidellä käsissään (sitä paitsi pidän painotuoreen tuoksusta). Hienoa on myös lehtityöhön väistämättä kuuluva projektiluonteisuus: yhtä numeroa tehdään sen aikaa kuin tehdään, ja sitten siirrytään taas uuteen, eikä yhtä ja samaa hommaa tarvitse vatvoa kuukausi- tai vuositolkulla.
Kun kerran töissä on pakko käydä, niin oikein mielelläni käyn siellä missä käyn.
Täytyy kuitenkin myös sanoa, että ainoa syy töissä käymiseen on palkka. Jos voittaisin lotossa, sanoisin työkavereille, että hasta la vista, voin tulla joskus käymään ja tuoda pullaa, mutta noin muuten meikäläinen ei enää tähän läävään jää. Olisi sitä muutakin tekemistä.
Työskentelen järjestössä, jossa toimitan yhtä lehteä ja kaksia verkkosivuja. Olen taittava toimitussihteeri (huom! kaksi teetä), lisäksi kirjoitan juttuja ja hätätilassa kuvaankin. Jos joskus aikaa jää, olen tiedotustiimimme suorittavassa päässä. Suomeksi: kirjoitan ja lähetän lehdistötiedotteita muutaman kerran vuodessa.
Leijonanosan työajastani (99 % siitä, mitä bloggaamiselta jää yli) täyttää toimitussihteerin homma, ja ammatti-identiteettini on toimitussihteerin. Suomeksi: jos joku normaalissa keskustelussa kysyy, mitä teen, vastaan "olen toimitussihteeri", ja jos hakisin uutta työpaikkaa, pyrkisin ensisijaisesti toimitussihteerin töihin.
Toisaalta tunnen yhteenkuuluvuutta järjestöalaan - en haluaisi olla töissä kasvottomassa firmassa, jonka ainoa tavoite on omistajien pankkitilin kartuttaminen. Yhtälö on hieman roplemaattinen, koska "järjestölehteä" ja "kunnianhimoista journalismia" ei ole kovin usein nähty samassa lauseessa. Minun mielestäni nykyisessä työssäni pystyn kuitenkin jollakin tavalla yhdistämään nämä kaksi (kukas se kissan hännän nostaa jne.).
Täytyy sanoa, että pidän työstäni. Pidän siitä, että se on itsenäistä ja monipuolista ja että siinä on äärimmäisen vähän samana toistuvia rutiineja. Rakastan deadlineja, koska olen sen verran laiska, että muuten minun on hankala motivoida itseäni töihin. Sen jälkeen, kun olen saanut lehden painoon, en enää suo sille ajatustakaan, mutta silti minusta on periaatteessa erittäin palkitsevaa, että työn tuotosta voi pidellä käsissään (sitä paitsi pidän painotuoreen tuoksusta). Hienoa on myös lehtityöhön väistämättä kuuluva projektiluonteisuus: yhtä numeroa tehdään sen aikaa kuin tehdään, ja sitten siirrytään taas uuteen, eikä yhtä ja samaa hommaa tarvitse vatvoa kuukausi- tai vuositolkulla.
Kun kerran töissä on pakko käydä, niin oikein mielelläni käyn siellä missä käyn.
Täytyy kuitenkin myös sanoa, että ainoa syy töissä käymiseen on palkka. Jos voittaisin lotossa, sanoisin työkavereille, että hasta la vista, voin tulla joskus käymään ja tuoda pullaa, mutta noin muuten meikäläinen ei enää tähän läävään jää. Olisi sitä muutakin tekemistä.
28.8.06
Everybody hurts
Ylimalan -t kysyi: Miten suhtaudut siihen, että joku loukkaa sinua? Entä kiitoksiin?
Kummallista kyllä pystyn ihan lonkalta kertomaan, miten suhtaudun kiitoksiin: vähättelevästi. Tykkään kehuista - kukapa ei - mutta en oikein jaksa kuunnella niitä. Sen sijaan vaatii miettimistä, ennen kuin miellän, miten suhtaudun loukkauksiin.
En loukkaannu kovin helposti, tai ainakin kuvittelen niin. Erityisesti sanallisia loukkauksia minulle on vaikea saada menemään perille asti, missä ne satuttaisivat. Sanojen ainoa ikävä puoli on se, että ne jäävät muistiini pyörimään. Voin kertailla niitä mielessäni loputtomiin, jos haluan ja vaikka en haluaisikaan. Noin muuten sanat ovat kevyitä ja ulkokohtaisia. Niihin voi tarttua, ne voi analysoida puhki, ja niistä voi jopa ottaa opikseen.
Teot ovat epämääräisiä ja tulkinnanvaraisia, mutta siitä huolimatta luotan niihin enemmän kuin sanoihin. Jos minua haluaa loukata oikein verisesti, loukkaus kannattaa suorittaa teoin.
Tavalliset arkipäivän epäreiluudet saavat minut tulistumaan nopeasti ja leppymään yhtä nopeasti. Mutta kun todella tunnen itseni maksaa, pernaa ja munuaisia myöten loukatuksi, reagoin aivan toisella tavalla: Menen kokonaan lukkoon. Käperryn haavoittuneiden sisäelinteni ympärille, enkä pysty aluksi tekemään mitään. Hetken päästä pystyn kävelemään, ja sitten kävelenkin vaikka maratonin, jos aikaa ja tietä vain riittää. Todennäköisesti samalla itken hieman - en ole ihan varma, koska itsetutkiskelu jää noina hetkinä taka-alalle.
Tämän valossa on varmaan hyväkin, että en loukkaannu kovin usein enkä kovin helposti.
Loppujen lopuksi olen sitten kuitenkin niin pirullisen tasapuolinen ja ärsyttävän lahjomaton, että alan pohtia, mitä loukkauksen takana on. Jos tuntuu, että asia on selvitettävissä, pyrin sen selvittämään. Jos taas päädyn siihen, että asiaa on turha vatvoa, käännän sille selkäni ja jatkan eteenpäin. En unohda, mutta en myöskään muistele pahalla. Toistaiseksi homma on toiminut, mutta ehkä vielä joskus terapeutin sohvalla kaikki kärsityt vääryydet hyppivät silmille. Mene tiedä.
-t:lle kiitokset visaisesta kysymyksestä, joka herätti henkiin kaikki vanhat viisaudet. Päällimmäisinä mieleeni tulevat "tunne itsesi" ja "tieto lisää tuskaa". Välillä tämmöisiä on hyödyllistä pohtia. Suosittelen!
Kummallista kyllä pystyn ihan lonkalta kertomaan, miten suhtaudun kiitoksiin: vähättelevästi. Tykkään kehuista - kukapa ei - mutta en oikein jaksa kuunnella niitä. Sen sijaan vaatii miettimistä, ennen kuin miellän, miten suhtaudun loukkauksiin.
En loukkaannu kovin helposti, tai ainakin kuvittelen niin. Erityisesti sanallisia loukkauksia minulle on vaikea saada menemään perille asti, missä ne satuttaisivat. Sanojen ainoa ikävä puoli on se, että ne jäävät muistiini pyörimään. Voin kertailla niitä mielessäni loputtomiin, jos haluan ja vaikka en haluaisikaan. Noin muuten sanat ovat kevyitä ja ulkokohtaisia. Niihin voi tarttua, ne voi analysoida puhki, ja niistä voi jopa ottaa opikseen.
Teot ovat epämääräisiä ja tulkinnanvaraisia, mutta siitä huolimatta luotan niihin enemmän kuin sanoihin. Jos minua haluaa loukata oikein verisesti, loukkaus kannattaa suorittaa teoin.
Tavalliset arkipäivän epäreiluudet saavat minut tulistumaan nopeasti ja leppymään yhtä nopeasti. Mutta kun todella tunnen itseni maksaa, pernaa ja munuaisia myöten loukatuksi, reagoin aivan toisella tavalla: Menen kokonaan lukkoon. Käperryn haavoittuneiden sisäelinteni ympärille, enkä pysty aluksi tekemään mitään. Hetken päästä pystyn kävelemään, ja sitten kävelenkin vaikka maratonin, jos aikaa ja tietä vain riittää. Todennäköisesti samalla itken hieman - en ole ihan varma, koska itsetutkiskelu jää noina hetkinä taka-alalle.
Tämän valossa on varmaan hyväkin, että en loukkaannu kovin usein enkä kovin helposti.
Loppujen lopuksi olen sitten kuitenkin niin pirullisen tasapuolinen ja ärsyttävän lahjomaton, että alan pohtia, mitä loukkauksen takana on. Jos tuntuu, että asia on selvitettävissä, pyrin sen selvittämään. Jos taas päädyn siihen, että asiaa on turha vatvoa, käännän sille selkäni ja jatkan eteenpäin. En unohda, mutta en myöskään muistele pahalla. Toistaiseksi homma on toiminut, mutta ehkä vielä joskus terapeutin sohvalla kaikki kärsityt vääryydet hyppivät silmille. Mene tiedä.
-t:lle kiitokset visaisesta kysymyksestä, joka herätti henkiin kaikki vanhat viisaudet. Päällimmäisinä mieleeni tulevat "tunne itsesi" ja "tieto lisää tuskaa". Välillä tämmöisiä on hyödyllistä pohtia. Suosittelen!
25.8.06
Vastaan ensin kysymyxiin
Minulle esitettiin joitakin kinkkisiä kysymyksiä, mutta itsehän niitä pyysin (ks. alla). Lisääkin saa edelleen kysyä. Suosittelen kysymysten keräämistä kaikille, jotka eivät muuten tunnu keksivän kirjoitusaiheita.
Ja sitten asiaan!
Elma ja Ohari pistivät toistaiseksi tiukimman: Koska nähdään? Näyttäisi siltä, että piakkoin ja syyspimeillä viimeistään olisi salatapaamisen aika. Ensin pitäisi ratkaista kaupunkipoliittinen ongelma: meille vai teille? Vai jonnekin sille välille?
-t:n ja Katan kysymyksiin vastaan myöhemmin. Mahdollisimman pian. Lupaan!
Piilomajan emäntä halusi tietää,
- kahvi vai tee??
- kissa vai koira??
- musta vai valkoinen??
Periaatteiden ytimiin mennään* ... Nyt pitää olla tarkkana, ettei kukaan suutu. Kaikilta tee-, kissa- ja valkokaulusihmisiltä pyydän jo etukäteen anteeksi, ei minulla ole mitään teidän valintojanne vastaan! Hupsheijaa, paljastin jo vastaukseni, mutta lavennanpa vielä hiukan.
Kahvi on intohimoni, mutta arkipäiväisissä tilanteissa valitsen useammin teen. Juon teetä työpaikan kahvipöydässä, kokouksissa yms. tilaisuuksissa ja illalla kotona. Syynä on se, että monessa paikassa tarjotaan kamalan pahaa kahvia; mieluummin sitten vaikka juon laihaa ja mautonta teetä. Illalla kotona taas juon rooibusta tai muita yrttijuomia, joiksi tarpeen vaatiessa lasketaan myös viini ja olut. Hyvään kahviin olen surkeasti addiktoitunut, en pääse aamuisin minnekään, ennen kuin olen ryystänyt sitä pari - kolme mukillista. Niin ja ruoka ilman espressoa on kuin i ilman pistettä - ihan kelpo mutta jotain siitä puuttuu.
Kissoille olen valitettavasti allerginen, ja siksi emme oikein ymmärrä toisiamme. Pystyn olemaan samassa tilassa kissan kanssa, kunhan otan antihistamiinia enkä koske kissaan (ja tämä on jo suuri parannus muutaman vuoden takaisesta tilanteesta). Sen sijaan koirille en ole ollenkaan allerginen, voin rapsutella niitä vaikka päivät pääskytysten.
Viimeiseen kysymykseen vastaan: musta. Tämä ei ole mikään rotu- vaan pikemminkin t-paitakannanotto. Käytän paljon mustia vaatteita, valkoisia en ollenkaan. Selitykseksi riittänee, että en ole siisti ihminen, ja kaiken lisäksi olen allerginen kloriitille.
*) Kuten huomataan, Piilomajan emäntä iski kysymyksillään paitsi periaatteiden myös allergioiden ytimeen. Tämä kuulostaa siltä kuin olisin kovinkin vaivainen, nuhainen ja rupinen koko ajan, mikä ei suinkaan pidä paikkaansa. Kissojen ja joidenkin harvinaisten kemikaalien lisäksi olen nimittäin tätä nykyä allerginen vain joillekin siitepölyille, ja enimmäkseen allergiat eivät vaivaa minua ollenkaan. Mikä onkin hyvä, sillä siedän huonosti antihistamiineja. Ne väsyttävät, hidastavat, turvottavat ja tekevät ärtyisäksi. Arvatkaa, miten kivan yhdistelmän ne muodostavat PMS-oireiden kanssa!
Ja sitten asiaan!
Elma ja Ohari pistivät toistaiseksi tiukimman: Koska nähdään? Näyttäisi siltä, että piakkoin ja syyspimeillä viimeistään olisi salatapaamisen aika. Ensin pitäisi ratkaista kaupunkipoliittinen ongelma: meille vai teille? Vai jonnekin sille välille?
-t:n ja Katan kysymyksiin vastaan myöhemmin. Mahdollisimman pian. Lupaan!
Piilomajan emäntä halusi tietää,
- kahvi vai tee??
- kissa vai koira??
- musta vai valkoinen??
Periaatteiden ytimiin mennään* ... Nyt pitää olla tarkkana, ettei kukaan suutu. Kaikilta tee-, kissa- ja valkokaulusihmisiltä pyydän jo etukäteen anteeksi, ei minulla ole mitään teidän valintojanne vastaan! Hupsheijaa, paljastin jo vastaukseni, mutta lavennanpa vielä hiukan.
Kahvi on intohimoni, mutta arkipäiväisissä tilanteissa valitsen useammin teen. Juon teetä työpaikan kahvipöydässä, kokouksissa yms. tilaisuuksissa ja illalla kotona. Syynä on se, että monessa paikassa tarjotaan kamalan pahaa kahvia; mieluummin sitten vaikka juon laihaa ja mautonta teetä. Illalla kotona taas juon rooibusta tai muita yrttijuomia, joiksi tarpeen vaatiessa lasketaan myös viini ja olut. Hyvään kahviin olen surkeasti addiktoitunut, en pääse aamuisin minnekään, ennen kuin olen ryystänyt sitä pari - kolme mukillista. Niin ja ruoka ilman espressoa on kuin i ilman pistettä - ihan kelpo mutta jotain siitä puuttuu.
Kissoille olen valitettavasti allerginen, ja siksi emme oikein ymmärrä toisiamme. Pystyn olemaan samassa tilassa kissan kanssa, kunhan otan antihistamiinia enkä koske kissaan (ja tämä on jo suuri parannus muutaman vuoden takaisesta tilanteesta). Sen sijaan koirille en ole ollenkaan allerginen, voin rapsutella niitä vaikka päivät pääskytysten.
Viimeiseen kysymykseen vastaan: musta. Tämä ei ole mikään rotu- vaan pikemminkin t-paitakannanotto. Käytän paljon mustia vaatteita, valkoisia en ollenkaan. Selitykseksi riittänee, että en ole siisti ihminen, ja kaiken lisäksi olen allerginen kloriitille.
*) Kuten huomataan, Piilomajan emäntä iski kysymyksillään paitsi periaatteiden myös allergioiden ytimeen. Tämä kuulostaa siltä kuin olisin kovinkin vaivainen, nuhainen ja rupinen koko ajan, mikä ei suinkaan pidä paikkaansa. Kissojen ja joidenkin harvinaisten kemikaalien lisäksi olen nimittäin tätä nykyä allerginen vain joillekin siitepölyille, ja enimmäkseen allergiat eivät vaivaa minua ollenkaan. Mikä onkin hyvä, sillä siedän huonosti antihistamiineja. Ne väsyttävät, hidastavat, turvottavat ja tekevät ärtyisäksi. Arvatkaa, miten kivan yhdistelmän ne muodostavat PMS-oireiden kanssa!
24.8.06
Kiitos, anteeksi
Kiitos kivoista kysymyksistä! Lisääkin saa esittää, ks. alla. Vastaan niihin asap. Tällä hetkellä äidin 60-vuotislahjan ja -juhlien suunnittelu pitää niin kiireisenä, etten taaskaan ehdi osallistua edes Runotorstaihin. Myöhemmin paremmalla ajalla!
23.8.06
Oisko jollain jotain kysyttävää?
Tällainen tiedätte-kyllä-mikä kiersi Blogistaniaa joskus maailman aamussa. Tuolloin en muistaakseni noteerannut sitä mitenkään, mutta koska olen iloisesti epätrendikäs, ajattelin ottaa sen käyttööni nyt. Jos tähän hommaan vaikka saataisiin vähän vauhtia.
Ohje kuuluu kaikessa yksinkertaisuudessaan jotakuinkin näin:
Esitä blogin pitäjälle kysymys tämän postauksen kommenttilootassa. Blogin pitäjä vastaa kysymyksiin mahdollisimman pian.
Kommenteista sun muusta interaktiivisuudesta huolimatta blogin pitäminen on suhteellisen epädemokraattista hommaa. Kirjoittaja päättää, mistä kirjoittaa, ja siihen ei ole kellään mitään sanomista. Tämä on väärin. Valtaa lukijoille! sanon minä.
Toisin sanoin: kysykää jotain, mitä tahansa, niin minä vastaan mitä tahansa! Tässäpä ainutlaatuinen vaikuttamisen mahdollisuus! Ei ehkä verrattavissa presidenttiehdokkuuteen mutta ainakin nyt äänioikeuteen kirkkovaltuuston vaaleissa. Älä jätä tilaisuutta käyttämättä! Olisi meinaan hiukan noloa, jos kukaan ei kysyisi mitään.
Ohje kuuluu kaikessa yksinkertaisuudessaan jotakuinkin näin:
Esitä blogin pitäjälle kysymys tämän postauksen kommenttilootassa. Blogin pitäjä vastaa kysymyksiin mahdollisimman pian.
Kommenteista sun muusta interaktiivisuudesta huolimatta blogin pitäminen on suhteellisen epädemokraattista hommaa. Kirjoittaja päättää, mistä kirjoittaa, ja siihen ei ole kellään mitään sanomista. Tämä on väärin. Valtaa lukijoille! sanon minä.
Toisin sanoin: kysykää jotain, mitä tahansa, niin minä vastaan mitä tahansa! Tässäpä ainutlaatuinen vaikuttamisen mahdollisuus! Ei ehkä verrattavissa presidenttiehdokkuuteen mutta ainakin nyt äänioikeuteen kirkkovaltuuston vaaleissa. Älä jätä tilaisuutta käyttämättä! Olisi meinaan hiukan noloa, jos kukaan ei kysyisi mitään.
21.8.06
Päätetyöskentelyä
Gallup: Missä olit viikonloppuna?
Kukkis: Mökillä.
G: Mitäs teit?
K: Lapioin kakkaa.
Mökkinaapurinamme on joutsenperhe. Kaunis lintu, elämisen oikeus jne. jne. Mutta jumatsukka että se tuottaa paljon kakkaa!
Edelliset ihmisasukkaat olivat poistuneet mökiltä tiistaina, ja me menimme sinne perjantaina. Sillä välin joutsenet olivat ottaneet vessakseen yhden mökkirannan kallioisista niemenkärjistä - tietenkin juuri sen, jonka kupeesta mennään uimaan, jonka päästä koetaan katiska ja jolla lapset juoksentelevat edestakaisin. Lauantaiaamupäivän kulutin noukkimalla kikkareita hellävaraisesti lasten lumilapioon ja kuljettamalla niitä muutaman metrin päähän kuivalla maalla kasvavaan kaislikkoon. Kaikki tämä varovaisuus siksi, etteivät kikkareet olisi hetken päästä kelluneet uimavedessämme.
Niemenkärjestä pidemmälle mitkään linnut eivät tule. Siitä pitävät huolen käärmeet. Nyt kaikki kauhistuitte, vai mitä? Ei huolta, käärmeet ovat kumisia, ne on ostettu Stockan leluosastolta ja ruuvattu kiinni kallioon juuri nimenomaisesti lintujen karkottamista varten. Toimii kuin häkä.
Täytynee hommata vielä yksi käärme uimakallion kärkeen. Kakan lapioiminen ei nimittäin ole ikinä kivaa.
Nyt nenä vuotaa ja aivastuttaa - onneksi silmät kutisevat sen verran, että allergiaa tämä vain taitaa olla. Ettei esimerkiksi lintuinfluenssaa.
Kukkis: Mökillä.
G: Mitäs teit?
K: Lapioin kakkaa.
Mökkinaapurinamme on joutsenperhe. Kaunis lintu, elämisen oikeus jne. jne. Mutta jumatsukka että se tuottaa paljon kakkaa!
Edelliset ihmisasukkaat olivat poistuneet mökiltä tiistaina, ja me menimme sinne perjantaina. Sillä välin joutsenet olivat ottaneet vessakseen yhden mökkirannan kallioisista niemenkärjistä - tietenkin juuri sen, jonka kupeesta mennään uimaan, jonka päästä koetaan katiska ja jolla lapset juoksentelevat edestakaisin. Lauantaiaamupäivän kulutin noukkimalla kikkareita hellävaraisesti lasten lumilapioon ja kuljettamalla niitä muutaman metrin päähän kuivalla maalla kasvavaan kaislikkoon. Kaikki tämä varovaisuus siksi, etteivät kikkareet olisi hetken päästä kelluneet uimavedessämme.
Niemenkärjestä pidemmälle mitkään linnut eivät tule. Siitä pitävät huolen käärmeet. Nyt kaikki kauhistuitte, vai mitä? Ei huolta, käärmeet ovat kumisia, ne on ostettu Stockan leluosastolta ja ruuvattu kiinni kallioon juuri nimenomaisesti lintujen karkottamista varten. Toimii kuin häkä.
Täytynee hommata vielä yksi käärme uimakallion kärkeen. Kakan lapioiminen ei nimittäin ole ikinä kivaa.
Nyt nenä vuotaa ja aivastuttaa - onneksi silmät kutisevat sen verran, että allergiaa tämä vain taitaa olla. Ettei esimerkiksi lintuinfluenssaa.
18.8.06
Vieraileva taiteilija
Äitikirahvi, lapsikirahvi ja palmu
Tussi paperille
297 x 210 mm
Lainassa taiteilijalta
(Varastin idean ystävältäni Justroselta.)
Hyvää viikonloppua kaikille!
17.8.06
Lyhyt lomayhteenveto
Tällainen täytyy aina tehdä. Se ei ole mikään selitys, että lomasta on jo yli kolme viikkoa.
Elämää suurempia uutisia. Vakavat asiat on kerrottava, ennen kuin voi siirtyä kevyempiin. Tänä kesänä läheisille nimittäin sattui keskivertoa kovempia juttuja. Uutispuolella viimeisen lomaviikon saldo oli aika hurja: yksi syöpä ja yksi avoero. Masennus vaani jo nurkan takana, mutta onneksi kuulin samalla viikolla, että kolmeen tuttuun perheeseen on tulossa vauva. Sairastuneen ja eronneen tilanteet eivät siitä tietenkään miksikään muutu; heille yritän antaa niin paljon tukea kuin voin. Vauvauutiset kuitenkin osoittavat, että elämä jatkuu. Henk.koht. minusta on ihanaa päästä haistelemaan ja kanniskelemaan muiden vauvoja - oma vauvani kun on jo 115-senttinen, 20-kiloinen jössikkä.
Visiteerattuja paikkoja. Pitkästä aikaa reissasimme laajemmin kotimaassa ja kävimme ihan uusillakin paikkakunnilla. Suomi on hieno! Voin lämpimästi suositella muun muassa tutustumista Petäjäveden vanhaan kirkkoon, syömistä ja juomista Jyväskylän Old Brick's Innissä ja lomanviettoa Ruovedellä. Ekaa kertaa noin sataan vuoteen piipahdimme ohi ajaessamme myös festareilla - pakkohan se oli, kun siellä esiintyi Viisivuotiaan suosikki Teräsbetoni (en linkitä, koska sivuilla on jotain ihme härdelliä).
Ostettuja kenkiä. Tänä kesänä harvinaisen vähän - eikä kummissakaan ole korkoja! Ostin siis koko viisiviikkoisen loman aikana vain kahdet kengät, molemmat mallia tennari. Tämä vaatisi niin ison rastin, ettei seinä riitä mitenkään. Muuten en ole himoshoppaaja, mutta kenkiä en voi vastustaa, ja sitä paitsi tarvitsenkin aina uusia, koska kulutan vanhat puhki sellaista vauhtia. Omituiseen käytökseen saattaa olla syynä se, että ostin heti alkukesästä mainiot puukengät, jotka ovat sekä ihanan vihreät että tavattoman hyvät jalkaan. Niillä olen kopsutellut koko kesän.
Työasioiden muistelua. Ei yhtään. Toistan: ei yhtään. Och samma på svenska. Ensimmäistä kertaa sitten kouluaikojen minulla oli viiden viikon pituinen loma, ja se oli huomattavasti pitempi ja parempi kuin edelliskesien neljä viikkoa. Neljä viikkoa on selkeä ja konkreettinen ajanjakso, alle kuukausi - heti alkuun tietää, että se on ohi yhdessä hurahduksessa. Viisi viikkoa sen sijaan on määrättömän pitkä - ensimmäisenä lomapäivänä tuntuu, että loman loppua ei näy. Unohdin työn niin totaalisesti, että jos duunipaikka ei olisi ihan kodin naapurissa, olisin varmaan ensimmäisenä työpäivänä eksynyt.
Elämää suurempia uutisia. Vakavat asiat on kerrottava, ennen kuin voi siirtyä kevyempiin. Tänä kesänä läheisille nimittäin sattui keskivertoa kovempia juttuja. Uutispuolella viimeisen lomaviikon saldo oli aika hurja: yksi syöpä ja yksi avoero. Masennus vaani jo nurkan takana, mutta onneksi kuulin samalla viikolla, että kolmeen tuttuun perheeseen on tulossa vauva. Sairastuneen ja eronneen tilanteet eivät siitä tietenkään miksikään muutu; heille yritän antaa niin paljon tukea kuin voin. Vauvauutiset kuitenkin osoittavat, että elämä jatkuu. Henk.koht. minusta on ihanaa päästä haistelemaan ja kanniskelemaan muiden vauvoja - oma vauvani kun on jo 115-senttinen, 20-kiloinen jössikkä.
Visiteerattuja paikkoja. Pitkästä aikaa reissasimme laajemmin kotimaassa ja kävimme ihan uusillakin paikkakunnilla. Suomi on hieno! Voin lämpimästi suositella muun muassa tutustumista Petäjäveden vanhaan kirkkoon, syömistä ja juomista Jyväskylän Old Brick's Innissä ja lomanviettoa Ruovedellä. Ekaa kertaa noin sataan vuoteen piipahdimme ohi ajaessamme myös festareilla - pakkohan se oli, kun siellä esiintyi Viisivuotiaan suosikki Teräsbetoni (en linkitä, koska sivuilla on jotain ihme härdelliä).
Ostettuja kenkiä. Tänä kesänä harvinaisen vähän - eikä kummissakaan ole korkoja! Ostin siis koko viisiviikkoisen loman aikana vain kahdet kengät, molemmat mallia tennari. Tämä vaatisi niin ison rastin, ettei seinä riitä mitenkään. Muuten en ole himoshoppaaja, mutta kenkiä en voi vastustaa, ja sitä paitsi tarvitsenkin aina uusia, koska kulutan vanhat puhki sellaista vauhtia. Omituiseen käytökseen saattaa olla syynä se, että ostin heti alkukesästä mainiot puukengät, jotka ovat sekä ihanan vihreät että tavattoman hyvät jalkaan. Niillä olen kopsutellut koko kesän.
Työasioiden muistelua. Ei yhtään. Toistan: ei yhtään. Och samma på svenska. Ensimmäistä kertaa sitten kouluaikojen minulla oli viiden viikon pituinen loma, ja se oli huomattavasti pitempi ja parempi kuin edelliskesien neljä viikkoa. Neljä viikkoa on selkeä ja konkreettinen ajanjakso, alle kuukausi - heti alkuun tietää, että se on ohi yhdessä hurahduksessa. Viisi viikkoa sen sijaan on määrättömän pitkä - ensimmäisenä lomapäivänä tuntuu, että loman loppua ei näy. Unohdin työn niin totaalisesti, että jos duunipaikka ei olisi ihan kodin naapurissa, olisin varmaan ensimmäisenä työpäivänä eksynyt.
16.8.06
Tyhjä taulu
Uusi, kiiltävä blogi! Mitä siihen kirjoittaisin?
En ole koskaan kärsinyt tyhjän sivun kammosta - ehkä minusta siksi ei tullutkaan kirjailijaa vaan ihan tavallinen toimitussihteeri. Minulla ei ole mitään vaikeuksia töhriä uuden muistikirjan ensimmäistä sivua, kunhan olen ensin hetken nuuhkinut ja plarannut sitä.
Jonkinlaista linjanvetoa tämä kuitenkin tuntuisi vaativan. Tältä kynnykseltä voi lähteä moneen suuntaan. Ulos vai sisään? Jos ulos, kotipihalle vai kauemmas? Jos sisään, keittiöön vai makuuhuoneeseen?* Kerronko, kuinka monta leivänmurua on ruokapöydän alla ja millaisia paperilentsikoita Viisivuotias tällä hetkellä taittelee? Vai pohdinko laajemmin elämän ja maailmankaikkeuden tilaa?
Tuntuu siltä, että eniten palautetta saa kirjoituksista, joiden aiheet ovat suorastaan piinallisen henkilökohtaisia. Sellaisia en kuitenkaan aikonut kirjoittaa (tämä on periaate, saa nähdä, kuinka kauan se pitää). Tässäpä pähkinä purtavaksi, sillä kommentteja toivoisin kovasti.
Vanhalla Kukkamaalla jossain vaiheessa tärkeintä oli kirjoittaminen, ja jos silloin tällöin sain kommentin, se oli ylimääräinen bonus. Myöhemmin tilanne kääntyi päälaelleen. Kirjoittaminen on edelleen kivaa ja nupin kunnolle välttämätöntä, mutta sitä saan harrastaa muuallakin. Vähitellen minulle on alkanut kirkastua seuraava totuus: blogikirjoittaminen on kommentoinnin sivutuote. Pöytäkirjaan merkittäköön, että kommentit ovat toivottuja ja tervetulleita! Lupaan pitää niistä hyvää huolta, kuunnella ja paijata.
Hahaa! Tilanteessa on yksi aivan loistava puoli. Jos en keksi mitään, ainahan voin julkaista uudelleen kaksi vuotta vanhoja tekstejäni. Ei niitä kukaan enää muista.
*) Siltä varalta, että jonkun korvat nyt alkavat kuumottaa, totean, että meillä makuuhuoneessa nukutaan - mutta jos haluatte kuvitella jotain muuta tylsän päivänne piristykseksi, niin kaikin mokomin.
P.S. Nörttiosastolta tiedotetaan, että sivupohjaongelmat ovat työn alla. Saattaa olla, että vaihdan kokonaan uuden sivupohjan, jos en saa tätä toimimaan. Kunhan kerkeän.
En ole koskaan kärsinyt tyhjän sivun kammosta - ehkä minusta siksi ei tullutkaan kirjailijaa vaan ihan tavallinen toimitussihteeri. Minulla ei ole mitään vaikeuksia töhriä uuden muistikirjan ensimmäistä sivua, kunhan olen ensin hetken nuuhkinut ja plarannut sitä.
Jonkinlaista linjanvetoa tämä kuitenkin tuntuisi vaativan. Tältä kynnykseltä voi lähteä moneen suuntaan. Ulos vai sisään? Jos ulos, kotipihalle vai kauemmas? Jos sisään, keittiöön vai makuuhuoneeseen?* Kerronko, kuinka monta leivänmurua on ruokapöydän alla ja millaisia paperilentsikoita Viisivuotias tällä hetkellä taittelee? Vai pohdinko laajemmin elämän ja maailmankaikkeuden tilaa?
Tuntuu siltä, että eniten palautetta saa kirjoituksista, joiden aiheet ovat suorastaan piinallisen henkilökohtaisia. Sellaisia en kuitenkaan aikonut kirjoittaa (tämä on periaate, saa nähdä, kuinka kauan se pitää). Tässäpä pähkinä purtavaksi, sillä kommentteja toivoisin kovasti.
Vanhalla Kukkamaalla jossain vaiheessa tärkeintä oli kirjoittaminen, ja jos silloin tällöin sain kommentin, se oli ylimääräinen bonus. Myöhemmin tilanne kääntyi päälaelleen. Kirjoittaminen on edelleen kivaa ja nupin kunnolle välttämätöntä, mutta sitä saan harrastaa muuallakin. Vähitellen minulle on alkanut kirkastua seuraava totuus: blogikirjoittaminen on kommentoinnin sivutuote. Pöytäkirjaan merkittäköön, että kommentit ovat toivottuja ja tervetulleita! Lupaan pitää niistä hyvää huolta, kuunnella ja paijata.
Hahaa! Tilanteessa on yksi aivan loistava puoli. Jos en keksi mitään, ainahan voin julkaista uudelleen kaksi vuotta vanhoja tekstejäni. Ei niitä kukaan enää muista.
*) Siltä varalta, että jonkun korvat nyt alkavat kuumottaa, totean, että meillä makuuhuoneessa nukutaan - mutta jos haluatte kuvitella jotain muuta tylsän päivänne piristykseksi, niin kaikin mokomin.
P.S. Nörttiosastolta tiedotetaan, että sivupohjaongelmat ovat työn alla. Saattaa olla, että vaihdan kokonaan uuden sivupohjan, jos en saa tätä toimimaan. Kunhan kerkeän.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)