Aluevaltaus

Osallistunpa viikkovitoseen:

1. Mitä musiikkia kuuntelet juuri nyt, tai jos ei nyt soi musa, mitä kuuntelit viimeksi?
Viimeksi kuuntelin perheen miesväen valintaa, AC/DC:n levyä, jonka nimeä en muista. Viimeksi kun itse pääsin valitsemaan levyä, kuuntelin jotain Johnny Cashin kokoelmaa. Cash sopii äärimmäisen hyvin meidän auton äänentoistoon. Muualla en kovin usein pääse valitsemaan, mitä kuunnellaan. Joskus harvoin duunissa on mekaanisempia työvaiheita, joiden suorittaminen ei vaadi keskittymistä vaan pitkää pinnaa, ja silloin kuuntelen taustamusiikkia Pandorasta.

Inhoan kantria, mutta Johnny Cash ei onneksi ole kantria. Rakastan karismaattisia mies ja kitara -esiintyjiä, varsinkin sellaisia, jotka laulavat niin sydämeenkäyvästi kuin Johnny. Cash voi ottaa minkä tahansa biisin ja tehdä siitä omansa. (Tarkemmin ajatellen en kyllä inhoa kaikkea kantria, sellaista rivitanssi-humpappaata vain.)

2. Mitä musiikkia ostit viimeksi?
No huh huh. En edes muista. En osta levyjä juuri koskaan. Olisiko ollut joku vanha suosikki, jonka halusin CD:nä, esimerkiksi Paul Simonin Graceland. Tai sitten Shrek-leffan soundtrack, jolla on monta ikisuosikkia, esimerkiksi Smash mouthin All star ja Cohenin Hallelujah jonkun muun esittämänä. Myös miesväki tykkää.

3. Mistä musiikista nautit viimeksi livenä?
(Hassusti muotoiltu kysymys.) Viimeksi kuuntelin livenä oopperaa, ja nautin siitä suunnattomasti kuten aina. Minun mielestäni akustiikka on ihmeellinen ilmiö. Olen aivan polvillani ammattimuusikoiden taitojen edessä, ja kaikista upeinta on kuunnella oopperaorkesterin, kuoron ja solistien yhteistyöstä syntyvää sointia. Viimeisin oopperakokemukseni on Beethovenin Fidelio, jossa on paljon ensemblekohtauksia, siis niitä, joissa useampi solisti laulaa yhtä aikaa kukin omaa osuuttaan - dramaturgisesti ehkä pönttöä, mutta musiikillisesti mannaa korville.

4. Mistä musiikista et pidä?
Liian koneellisesta tai hömpänpömpästä. Muun muassa seuraavat saavat minut kiemurtelemaan: uudempi suomalainen iskelmä, operetti, Helmut Lotti, Smurffit, Titi-nalle. Musiikin pitää olla aitoa, siinä pitää olla tunnetta ja särmää.

5. Paljastaako musiikki elämäntyylisi?
Häh? En tiedä. En usko. Harva kai sitä enää aikuisena diggailee vain jotain yhtä tiettyä genreä ja elää sen mukaisesti (ainakin jos jätetään fiftarit pois laskuista).

Tykkään hirmu paljon suomalaisesta ja irlantilaisesta kansanmusiikista, kamarimusiikista, punkista, rokista, oopperasta, lastenlauluista, liedeistä, gamelanista ja hevimetallista. Muun muassa. En ehdi mitenkään elämäntyylilläni jäljitellä näiden kaikkien arvomaailmaa ja estetiikkaa. Ainakaan kovin tarkasti.

Mökkielämyksiä ja yksi hyvä päätös

Olen jälleen ottanut yhden askeleen ikiaikaisen naiseuden tiellä: olen keittänyt kahvia puuhellalla (seuraava askel lienee sama homma avotulella). Hohhoijaa, sanovat monet, mutta minulle se oli uutta. Ei ole ennen tarvinnut. Mökilläkin on ollut aina sähköt. Tähän asti.

Syysmyrsky kasvatti vaahtopäät, riuhtoi oksia ja katkaisi sähköt perjantain ja lauantain välisenä yönä. Sekin oli uutta - Helsingissä kun sähkökatkoksia ei ole. Niihin ei ole varaa.

Talviaika toi lumen. Sunnuntaiaamuna näytti tältä.













Koska mökillä oltiin viimeistä päivää, piti syödä ja juoda kuin viimeistä päivää. Muutenkin mulla on tänä syksynä taas kerran ollut kummallinen tarve ahmia ruokaa, suklaata ja punaviiniä talven varalle. Nyt on turpea olo. Tästä alkaa uusi elämä. Ihan pakko.

Kuka hylkää kenet tai minkä

Rakastaako kaktus piikkejään
niin kuin minä sinua,
mustaa sisintäni?
Viisi vuotta puhuin sinulle
pilkoin sinut
kulutin loppuun.
Saanko jättää sinut nyt
kurkistaa varovasti ovesta
sadannen kerran
tulematta takaisin?

*

Runotorstain aiheena on hylätty. Lukijoilta kysyisin, onko tämä teidän mielestänne valmis runo vai vasta katkelma? Muutkin kommentit ovat tervetulleita!

Kukkamaa for Future

Lehdistötilaisuuksissa istuminen jatkuu ja aina vain skitsommaksi menee. Jotenkin en haluaisi ajatella Viisivuotiasta tulevaisuuden työvoimana. Hänhän on minun pieni pehmoinen poikani! Itse asiassa ei niinkään pehmoinen kuin kova ja luiseva. Mutta kerrankos sitä on faktat uhrattu alkusoinnun alttarille. Käsnäätte varmaan kuitenkin, mitä tarkoitan.

Maailma viittaa kintaalla minun mieltymyksilleni. Joka ikinen pulju tässä maassa on ryhtynyt visioimaan ja laatimaan skenaarioita (ettei tällä olisi jotain tekemistä sen kanssa, että ensi vuonna valitaan kansanedustajat ja kirjoitetaan hallitusohjelma ...). Monet noista visioista ulottuvat vuoteen 2020. Miltä minun maailmani silloin näyttää?

Olen viisikymppinen. Hui kauhistus! luojan kiitos on esikuvia, jotka näyttävät, että silloin voi olla reippaampi ja kauniimpi kuin nuutuneet kolmekutoset. Poikani on 19-vuotias, murkkuiän kolhut kunniakkaasti selvittänyt, aikuiselon kynnyksellä.

Sen enempää en pystykään sanomaan. Olen hyvä haaveilemaan mutta huono suunnittelemaan ja katsomaan eteenpäin. Tulevaisuus on kiinnostava ja kutkuttava, mutta sen ajatteleminen on suoraan sanottuna pelkästään pelottavaa.

Onneksi muut visioivat minunkin puolestani.

Tässä jutussa piti olla jokin pointti, mutta hukkasin sen päiväkodin portille. Tulevaisuuden työvoima jäi vilkuttamaan ikkunasta, kun kiisin eteenpäin suorittamaan tämän päivän velvollisuuksiani.

Herr, es ist Zeit

Ilta tulee ajoissa
tervehtii kädestä
nipistää poskesta kuin ystävää.

Lapsi lyö tuulta,
huutaa,
lentää hanhiparven mukana.

Viimeinen väre
käy ruusupensaassa.
Kohta katkaistaan varret,
levitetään hiekkaa tielle.
Kirjoitan kirjeen
sytytän oman valoni.

***

Runotorstain aiheena on syksy. Tavallisuudesta poiketen tätä tekelettäni en ehtinyt edes kunnolla lukea läpi ennen kuin julkaisin sen. Odotan kommentteja innokkaasti!

P.S. Otsikko on ehkä maailman parhaasta syysrunosta ikinä. Sen on kirjoittanut Rainer Maria Rilke.

Edit 23.10.: Muutin vähän kahta säettä, niitä, joissa puhutaan hanhista ja hiekasta, ja poistin yhden välimerkin.

Ainakin kahdella pallilla

Eilen oli vähän skitsofreeninen olo. Ensin olin tiedotustilaisuudessa ja sitä seuranneessa seminaarissa toimittajana (tosin samalla lobbasin ihan pikkuisen), ja sitten kiisin suoraan tiedottajille tarkoitettuun esittelytilaisuuteen. Toisaalta noudatin jo nyt tulevaisuuden visiota, jossa työtehtävät sekoittuvat ja niiden rajat hämärtyvät.

Sinänsä mielenkiintoinen visio, että meillä kuten monissa muissakin pienissä työpaikoissa tehtävärajat ovat jo valmiiksi hämärät. Pomo postittaa, toimittaja edustaa ja toimistosihteeri oikolukee, jos on tarvis. Olemme edelläkävijöitä!

Kaiken lisäksi ehdin eilen käydä yliopistolla hakemassa lukuvuositarran jatko-opiskelijakorttiin. Samalla tein nostalgiapoikkeaman päärakennuksen naisten vessaan. Haikailin opiskeluaikoja niin paljon, että melkein soin ajatuksen väikkärille ... En nyt ihan kumminkaan. Tässä elämäntilanteessa lienee fiksuinta käyttää opiskelijakorttia edelleenkin vain uimahallin kassalla.

Lopuksi huristelin ratikalla kotiin ja ehdin olla äitinä lapselleni puolisen tuntia, ennen kuin uiniaika koitti. Ihastelin hirviölinnaa, keskustelin Lintsin valoviikosta, pesin hampaat, luin Katto Kassista ja lauloin unirokin. Olihan sitä siinäkin.

Nyt on aika vihertyä osa 2

Kun kerran Oharikin hehkuttaa, niin minä myös:

Minäpäs menen tänään lounaalle Sun äitis kanssa.

Kaiken lisäksi on perjantai. Hyvää viikonloppua à tout et à tous!

Edit: Hehkutin liian aikaisin, lounas peruuntui ... Lukekaa tämä uudestaan parin viikon päästä!

Edit 2: Se onnistui sittenkin! Suosittelen lounaita ystävien kanssa. Ne piristävät työpäivää kummasti.

Muutamia huomioita viisivuotiaan pojan äitinä olemisesta lokakuussa

1. Futiskentän laidalla on iltaisin ihan hiton kylmä.

2. Päiväkodin pihalla on ihan hiton paljon hiekkaa.

3. Tuulihousujen lahkeet vetävät n. kilon em. hiekkaa.

4. Pieneenkin päähän mahtuu yllättävän paljon räkää.

5. Mikään ei ole ihanampi ja pehmoisempi kuin päivän juoksuista väsynyt viisivuotias, joka käpertyy illalla kainaloon. Vieläpä vapaaehtoisesti ja omasta halustaan. Eikä edes pikkuvauva tuoksu paremmalta kuin puhtaan pojan tukka.

If you don't see me tomorrow, olen sohvalla katsomassa Roomaa digiboksin muistista

Kysymys: Et ole, Kukkis, viime aikoina kovin usein päivittänyt etkä edes kommentoinut muiden blogeissa. Mistä tämä johtuu?
Kukkis: Ei aavistustakaan. Antakaapa kun mietin. Anteeksi jos tämä vähän rönsyilee.

Viime viikkoina on ollut niin kiireistä, että en ole työaikana ehtinyt. En edes tehdä kaikkia töitäni, saati lukea, kirjoittaa ja kommentoida blogeja. Se on väärin. Kaikkien työläisten pitäisi nousta barrikadeille työsopimuksiin sisällytettävän vapaan bloggailuajan puolesta.

Työpäivän jälkeen koneen ääressä istuminen ei ole voinut vähempää kiinnostaa. Mieluummin olen juossut Viisivuotiaan kanssa harrastamassa tai kyhjöttänyt sohvalla miehen kyljessä katsomassa tv-sarjoja. Pyydän anteeksi kaikilta tosinörteiltä, joiden maailmankatsomusta tämmöinen hapatus loukkaa syvästi.

Tästä tulikin mieleen serkkuni, joka kiidätettiin pahan sairaskohtauksen takia ambulanssilla sairaalaan. Kohtaukseen liittyi sen verran dramatiikkaa, että poliisit kutsuttiin paikalle. Perusteelliseen tapaansa he kävivät serkkuni kotona varmistamassa, ettei mitään rikollista ollut tapahtunut. Serkkuni kertoi tästä aavistuksen tuohtuneena, sillä poliisit eivät suinkaan olleet poistuneet jälkiä jättämättä. He olivat nimittäin lähtiessään sammuttaneet tietokoneen! Natsisiat!

En oikein tiedä, mikä minuun on iskenyt. Luulen, että lokakuu. Liikaa töitä, liian vähän luppoaikaa. Liian vähän kunnon aterioita, liikaa suklaata ja omenapiirakkaa. Pimenevät illat jne. Eiköhän tämä, kuten kaikki muukin elämässä, ole kuitenkin ohimenevää. Vanhetessani olen oppinut, että myöhemminkin ehtii. Jopa lukea Hesarin kuukausiliitteen, joka ennen aiheutti minulle suunnatonta ahdistusta ja sydämentykytystä. Se tuli postiluukusta ihan liian usein, ja se piti saada luetuksi HETI, jos halusi olla kunnon ihminen. Ja minähän halusin. Se päteköön myös päivittämiseen.

Sivupalkin kultamuruille ja muille suosikeille tiedoksi, että käyn kyllä lukemassa vaikka en kommentoisikaan. Ette te minusta noin vain pääse. Ennen kuin huomaattekaan, olen taas kommenttilootissanne häiriköimässä.

Edit: Alkoi niin hävettää tuo sivupalkin suosikkilistan lyhyys, että kävin vähän pidentämässä sitä. Kaikkia blogilistalta ruksittuja suosikkeja siihen ei mitenkään voi mahduttaa, mutta näitä nyt ainakin luen. Ja kommentoin.

Risottoresepti arkistojen uumenista

Resepti on julkaistu lokakuussa 2004 vanhalla Kukkamaalla - siis sillä, jota enää tippa linssissä muistelemme. Olivat ne aikoja, kun edes silloin tällöin ehti päivittämään ja jutuissa oli henkilökohtaista sisältöä (joskus jopa piinaavan paljon). Nyt on nyt, taas lokakuu. Aika syödä jotain tuhtia!

Aika hyvä risotto noin neljälle

Jos ette keksi, mitä laittaisitte iltaruoaksi, kokeilkaapa tätä. Aineksetkin ehkä löytyvät kaapista.

Kuori ja pilko 1 porkkana, 1 sipuli ja 1-2 valkosipulinkynttä. Freesaa runsaassa oliiviöljyssä kuivatun timjamin ja valkopippurin kanssa (pippurin voi lisätä myöhemminkin, jos muistaa). Lisää n. 3,5 dl risottoriisiä ja kuullota. Lisää puolikkaan sitruunan tai limetin mehu, loraus valkoviiniä ja hitaasti, pienissä erissä n. litra hyvää kasvislientä (miksei kanaliemikin käy). Tomaatti-yrttiliemi sopii tähän niin hyvin, että jos käyttää jotain muuta, kehottaisin sotkemaan joukkoon ruokalusikallisen tai pari tomaattipyrettä. Osan liemestä voi korvata valkoviinillä. Anna kiehua hiljalleen kannen alla noin 20 minuutin ajan ja lisäile lientä joukkoon vähitellen. Litran saa uppoamaan helposti, jos riisi on kunnollista pyöreäjyväistä laatua. Älä keitä risottoa liian kuivaksi. Viime hetkillä lisää joukkoon vuolaisu voita ja pussillinen isoja katkaravunpyrstöjä. Käännä vaikka lämpö pois ja anna seistä levyllä 1-2 minuuttia - ei kauempaa, etteivät ravut sitkisty. Pöytään kannattaa kattaa parmesania tai muuta hyvää kovaa juustoa (mieluiten tietysti juustopala ja raastin mutta kyllä valmis raastekin menettelee). Arkinen mutta herkullinen ruoka, jossa lähes kaikki muut aineet paitsi sipulin, riisin ja nesteen voi korvata jollakin toisella kaapista löytyvällä tuotteella. Maistuu hyvältä lämmitettynäkin.

Viisivuotiaan eineslista

En ehtinyt ajoissa kommentoida viime viikolla uutisoitua tutkimusta, jonka mukaan melkein kaikessa eurooppalaisessa ruoassa, mm. poronlihassa, on ylimääräisenä mausteena muoviyhdisteitä ja hyönteismyrkkyjä. Pikkuisen tuli sellainen olo, että hittojakos tässä näitä luomuporkkanoita raastelen. Miksi yrittäisin syödä ja syöttää lapseni terveellisesti, kun ei se kumminkaan onnistu?

Jatkoin kuitenkin raastamista. Meillä nimittäin, niin kuin varmasti teilläkin, syödään täysipainoista ja alusta asti itse tehtyä ruokaa ... No ei nyt ihan aina sentään. Viisivuotiaalle pitää järjestää lämmintä ruokaa joka arki-ilta, ja joskus ei vaan aika riitä tai äiti veny moiseen suoritukseen. Silloin turvaudutaan eineksiin.

Einesilta on ehkä kerran kuussa tai joka tapauksessa sen verran harvoin, että vaihteluun ei varsinaisesti ole tarvetta. Joku alla olevista tutuista ja turvallisista vaihtoehdoista yleensä hyppää ostoskärryyn.

Viisivuotiaan suosikkieinesten top 5 satunnaisessa järjestyksessä:
1. Saarioisten lasagne, se broilerin jauhelihasta tehty. Mehevä ja sopivan kokoinen annos.
2. Snellmanin uutuus, broileri ja riisi (höh, en löytänyt linkkiä). Helevatin ruma pakkaus, mutta ruoka on maittavaa ja sanoisinko jopa kotiruokamaista. (Se ei muistuta yhtään minun tekemääni ruokaa, erityisesti koska en ikinä käytä curryä kananlihan enkä minkään muunkaan mausteena. Mutta jos on olemassa jokin yleinen kotiruoan idea, sitä se vastaa.)
3. Dr. Oetkerin tonnikalapizza. Äiti tykkää saman doktorin tomaatilla ja mozzarellalla päällystetystä lätystä.
4. Pinaattikeitto pakasteesta tai pussista (ei siis jauheesta - tokko semmoista onkaan? - vaan pussista valmiina). Lisukkeeksi keitettyä kananmunaa. Nami.
5. Einesten grand old lady, purkkihernari, jota meillä syödään valitettavan harvoin (miksiköhän?).

Listalta jäi pois varsinainen bulkkiruoka, johon totta kai silloin tällöin sorrutaan: ranskalaiset, kananugetit ja valmiit lihapullat. Tosin niissäkin on laatueroja - Lidlin nugeteista ja Stockan pyöryköistä äitikin tykkää.

Viisivuotiaan isillä taas on yksi ylitse muiden, herkkueväs, jota hän syö aina kun muiden silmä välttää: Saarioisten perinteinen maksalaatikko. Rusinoilla. Ajatuskin puistattaa.

Ammuu

Tällä viikolla mies on ollut työmatkalla, Viisivuotias flunssassa ja minä mahataudissa. Ei hyvä yhtälö. En suosittele.

Suosikkityöpäiväni ei ole sellainen, että ensin kuljeskelen puoli päivää hassussa eläinpuvussa, joka päällä ei voi käydä vessassa ja joka on muutenkin tukala. Sitten minulla on 26 minuuttia aikaa pestä eläinmeikit, hommata jostain itselleni edustuskelpoinen tukka ja naama ja vaihtaa asuun, jota inhoan toiseksi eniten - jakkupukuun. Tämä minulla on edessäni ensi viikolla. Tietenkin juuri ennen kuin lehti pitää saada painoon.

(Mainitsinko joskus jotain järjestötyön autuudesta? Siitäs sain. Ja siitä. Onneksi mulla on niin kaunis musta pellavainen housupuku, että se jakkupukuosuus melkeinpä menettelee. Ostin sen viime keväänä juuri tällaisia tilanteita varten - hyvä minä!)

Palaan näille laitumille, kunhan minua lakataan lypsämästä. Hyvää loppuviikkoa!

Aamu altaalla

Herkku jossain vaiheessa harrasti omien vanhojen kirjoitustensa kertaamista. Idea tuntui ihan hauskalta, niin että miksen sitten minäkin. Vanhan Kukkamaan jutut eivät ole missään julkisesti luettavissa, joten en linkitä vaan lainaan. Olen nimittäin kaksi vuotta sitten kirjoittanut jotain, mikä vieläkin pitää paikkansa.

Uimahalli on kotoinen paikka, ainakin aamulla aikaisin. Seitsemältä aamuvirkuimmat uimarit, virttyneet mummot ja hehkeät uranaiset, ovat jo lähdössä poispäin. Pesuhuoneessa, rinta rinnan kaikki ovat samanarvoisia pulmusia.

Suosittelen aamu-urheilua kaikille laiskamadoille, jotka saavat itsensä kammetuksi sängystä riittävän ajoissa. Hyvässä lykyssä jää reipas olo koko päiväksi, ja vaikkei jäisikään, ainakin on sen päivän liikehdinnät suorittanut. Loppupäivän voi puhtain omintunnoin keskittyä herkutteluun ja vetelehtimiseen.

Haaveilen juoksulenkeistä aamu-usvassa ja viistossa auringonvalossa, mutta olen aamuisin jopa tavallista jäykempi ja muutenkin nivelrikko, niin että se siitä. Siksi harrastan aamu-urheilua vedessä.

Vesi on mahtava elementti. Ensin se voi tuntua kylmältä ja uhkaavalta, mutta kun siihen on tutustunut, se hellii, voitelee ja kannattelee. Jos ette usko, kokeilkaa.

Toivoa täynnä

Kirjallinen torstai jatkuu. Oletteko lukeneet sivupalkissa olevan sitaatin? Jos ette, lukeaa pian. Meinaan nimittäin vaihtaa sen kohtapuoliin. Ehkä kuitenkin vasta huomenna, jotten olisi liian johdonmukainen.

Sitaatin oli alun perin tarkoitus vaihtua useammin, mutta kappas! en ole koko syksynä lukenut mitään, mistä olisin voinut napata kauniin ja ytimekkään suomenkielisen lainauksen. Elo-syyskuussa olen lukenut Katto Kassista (boooring... toisin kuin useimmat muut Astrid Lindgrenin kirjat), englanninkielisiä dekkareita ja yhtä saksankielistä tiiliskiveä. (En ikinä voisi laittaa sivupalkkiin listaa kirjoista, jotka ovat kesken. Paitsi jos keksisin listan omasta päästäni.)

En vielä tiedä, mistä seuraavan sitaatin nappaan, mutta ehkä L. M. Montgomeryn Sinisestä linnasta. Muistelin, että se olisi silkkaa teineihin vetoavaa hömppää, mutta nähtävästi se onkin jonkinlainen kulttikirja ja maailmankirjallisuuden klassikko. Ainakin Riina Katajavuori hehkutti sitä siihen malliin viime sunnuntaina radiossa. Pitänee lukea se (taas kerran) uudestaan - hyllyssäni se toki on. Nuoruudessani fanitin nimittäin Montgomerya ihan kybällä. (Duran Durania myös - seikka jota häpeän vieläkin.)

Edit: Antaa Muumipapan roikkua tuossa sittenkin vielä viikonlopun yli. Vaihdan sitaatin ensi viikolla. Lupaan.

Runotorstai

Jos olisit säästänyt kaikki sanasi
sen sijaan että söit ne,
kuinka suuren talon voisitkaan rakentaa.
Paperikaton alla
voisit istua suojassa
pahoilta tuulilta.

Voisit katsella paperikuuta
sen sijaan että katsot
tyhjiä, rohtuneita käsiäsi.

Voisit tulostaa kaikki kuvat,
avata muistoille oven,
sen sijaan että nyt tilkitset sitä umpeen.
Voisit kirjoittaa loppuun
kaikki keskeneräiset runosi
etkä koskaan olisi yksin.

--------------------

Runotorstain 17. haasteena oli pätkä yhdestä Mamban biisistä, jota olen aina salaa inhonnut. Osallistuinpa kuitenkin. Edellisestä kerrasta onkin aikaa.

Eurolla ja kahdella jo paljon saa

En haluaisi olla kyyninen kakkiainen, jonka mielestä kaikki iloinen ja pirteä on automaattisesti ärsyttävää skeidaa. Minusta on tosi kiva, että telkkarissa lauletaan kunnon vanhanajan lastenlauluja, varsinkin kun Viisivuotias diggailee niitä melkein yhtä täysillä kuin Lordia ja Teräsbetonia. Mutta oletteko katsoneet Huvituttia? Eikö se laulajatäti ole teidänkin mielestä vähän rasittava? Noin aikuiseen makuun.

Viime viikonloppuna Huvitutissa laulettiin:
Makkaralla on kaksi päätä,
se toinen pää on tää
ja se toinen pää on tää,
sit on vaikea ymmärtää ...
Veisu on soinut päässäni nyt kaksi päivää. Kiitos vaan.

Hei, tässähän olisi ainesta Pollajukeboksiin!

Miksi meidän pitäisi palkata sinut?

Viime viikolla istuin kaksi päivää työhaastatteluissa - haastattelijana. Se imee mehut.

En ensin tajunnut, mikä siinä oikein on niin rankkaa. Tänä aamuna klo 7.00 suoritin pitkän ja syvällisen analyysin, jonka tuloksena klo 7.01 minulle selvisi, että en oikein osaa olla tilanteissa, jotka pitää ottaa vakavasti. En ole mikään seurueen sielu ja huumorin kukka (pääasiallisesti koska vitsini ovat niin huonoja*), mutta yleensä ainakin yritän keventää tunnelmaa parhaani mukaan.

Työhaastatteluissa sopivan ja sopimattoman raja on veteen piirretty. Ihmiset ovat erilaisia, ja monille haastateltaville haastattelutilanne tietenkin on haudanvakava. Toisaalta ei me ketään sitruunan nielaissutta halutakaan tänne töihin.

*) Toim. huom. Tämä ei ole mitään "kehukaa nyt mua kun vähättelen itseäni" -juubaa. Tiedän, että vitsini ovat huonoja, koska olen perinyt ne isältäni. Yhdessä olemme huonon huumorin tonava. Älkää tulko meille suurten perhejuhlien aikaan. Jos tulette, ottakaa pierutyyny mukaan.

Joskus melodraama on ainoa oikea tyylilaji

En olisi tahtonut puhua tästä aiheesta ollenkaan. Mieluummin olisin painanut koko asian villaisella. Mutta kun siitä niin kaikkialla toitotetaan, muistot alkavat elää omaa elämäänsä, rönsyillä ja kiemurrella. Eivätkä ne lopeta, ennen kuin niistä on kirjoittanut.

Muistan sen syksyisen tiistain yksityiskohtia myöten.

Olin äitiyslomalla kotona parin kuukauden ikäisen poikani kanssa. Aamulla kävimme Hakaniemen hallissa ostamassa kuhaa. Saman kalatiskin ääressä kuulin tasan viikkoa myöhemmin, että kummipoikani oli saapunut maailmaan, mutta se on kokonaan toinen juttu joka kerrotaan joskus toiste. Illalla oli tarkoitus laittaa oikein hyvää ruokaa, valkoviinikin oli kylmenemässä. Vaikka surinkin kovasti sitä, etten pystynyt imettämään, tilanteessa oli hyviäkin puolia - esimerkiksi viinin juomista ei tarvinnut miettiä yhtään. Tämäkin on toinen juttu joka ehkä kerrotaan jossain toisessa yhteydessä.

Mies tuli iltapäivällä töistä kotiin. Poika nukkui päiväuniaan, mies puuhaili omiaan ja minä istuin olohuoneen sohvalla lueskelemassa, kun puhelin soi. Siinä vaiheessa meillä yhä oli lankapuhelin. Siihen soittivat lähinnä ne ystävämme, joilla oli eri operaattorin kännykät kuin meillä. Muistatteko vielä, kun soitto operaattorilta toiselle maksoi maltaita? Eipä jupista siellä, minähän sanoin, että tämä rönsyää.

Mies vastasi puhelimeen ja jäi kuuntelemaan. Hetken päästä hän hamusi vierestäni tv:n kaukosäädintä ja käänsi päälle ainoan kansainvälisen uutiskanavan, joka meillä näkyi. Ruudussa oli epämääräistä, sekavaa kuvaa jostakin suurkaupungista. Näytti siltä, että jossakin paloi.

Mies seisoo edelleen luuri korvallaan ja puhuu: "Jussi sanoo, että New Yorkissa on iso tulipalo. Lentokone on osunut pilvenpiirtäjään." Minä: "Ei voi olla mahdollista. Oliko se onnettomuus?" Samalla hetkellä tv-kuva tarkentuu WTC:n kaksoistorneihin, joista toinen on jokseenkin eri näköinen kuin tavallisesti. Jähmetymme niille sijoillemme. Kohta näemme jotain, mitä myöhemmin näytetään tv:ssä moneen kertaan. Tällä ensimmäisellä kerralla, suorassa lähetyksessä, emme usko silmiämme. Sinisen taivaan halki lentää iso lentokone suoraan päin toista, vahingoittumatonta tornia.

Istun kotisohvallani Helsingissä ja näen tv:stä, kun toisella puolella maailmaa lentokone syöksyy päin toimistotaloa ja tuhannet ihmiset kuolevat. Sellaista on tiedonvälitys 2000-luvulla.

Myöhemmin samana iltana minä ja pari miljardia muuta ihmistä tukimme CNN:n ja BBC:n serverit yrittäessämme saada viimeisiä tietoja tapahtumasta.

Pidin pientä vauvanpalleroa sylissäni ja leikin hänen kanssaan. Pojalle lämmitettiin Tuttelia ja hänet laitettiin nukkumaan. Parikuisena poika ei enää herännyt yöllä syömään. Uskokaa pois. Tätä muistoa aika ei ole kullannut.

Kuha syötiin ja viini juotiin. Päät olivat pyörällä jo valmiiksi. Tv oli päällä koko illan. Yleisradio masinoi toimituskunnan ja pataljoonan eri alojen asiantuntijoita selittämään, spekuloimaan, kaivamaan perusteluja ja esittämään ennustuksia. Jaakko Hämeen-Anttila ja Suomen islamilaisten edustaja valaisivat muslimien ja lännen suhteita. Sotilaspukuinen herra arvaili, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kun Estonia upposi, Ylen kanavilla soitettiin koko ilta hautajaismusiikkia. Voi olla, ettei siinä tilanteessa olisi muutakaan voinut. Minun mielestäni kuitenkin WTC-iskun jälkeinen ohjelma oli mielenkiintoisempaa.

Muutamat lähipäivät kuluivat iskun jälkimainingeissa. Jossain vaiheessa kiersi villejä huhuja, mutta loppujen lopuksi kävi ilmi, että tragedia ei koskettanut henkilökohtaisesti meitä eikä tuttujamme. Sittemmin iskulle on uhrattu valtavasti palstamillimetrejä, kilotavuja ja lähetysaikaa. Siitä huolimatta tapausta ei ole vieläkään puitu täysin loppuun. Kaikki nämä ovat toisia tarinoita, jotka kerrotaan toiste.

Tuona syyskuun tiistaina ilta pimeni Helsingissä ja vähitellen New Yorkissakin. Tv sammutettiin ja yölamppu sytytettiin. Pari kertaa heräsin yön aikana kuuntelemaan vauvan kevyttä ja miehen raskasta hengitystä. Meillä nukuttiin paremmin kuin monissa muissa kodeissa ympäri maailmaa.

Terveisiä tarkk'ampujien tähtäimestä

Hyvä viikko ei ala sillä tavalla, että työhuoneeseen astuessaan huomaa tietokoneen olevan a) päällä ja b) jumissa. Perjantaina oli niin kova kiire pois töistä, etten toudellakaan jäänyt katsomaan, menikö se kone oikeasti nukkumaan. Ei mennyt. Jumitti, pannahinen.

Kun pienessä työhuoneessa lukitun oven takana iso kone on päällä kaksi ja puoli vuorokautta, samainen työhuone lämpenee sen verran, että löylyä voisi heittää. Koska työhuone sijaitsee maailmanpolitiikan keskipisteessä, edes ikkunaa ei saa avata. On hiki, ja aivo ei toimi.

Asiaa ei yhtään auta se, että eilen oli vieras, jolle flunssasta huolimatta maittoi ruoka (lammaspihvejä, perunaa ja salaattia) mutta juoma ei niinkään. Jonkunhan se punaviinipullo piti illalla tyhjentää. Mutta miksi aina minun?

Eikä auta asiaa sekään, että täällä maailman navassa tuntuu kuin helikopteri pörräisi korvassa. Jo ties monettako päivää. Ja kaikki vain siksi, että jakku/pukukansa saisi rustata julkilausuman. Perustaisivat blogin, niin päästäisiin tästäkin. Yhteiskuvan voisi joku nokkela fotosopata.

Tässä ei pysty kovin laadukkaaseen työntekoon eikä myöskään kirjoittamaan bloggaamisen historiaan jääviä postauksia. Ajattelinpa kuitenkin pienen elonmerkin itsestäni antaa. Ennen kuin hotellin katolla päivystävät piposedät päättävät toisin.

Jossittelua

Jatkan juttua vihreiden otsikoiden tähden, kiitokset vain Marinadille.

Kerro yksi asia, jonka tekisit toisin, jos joutuisit elämään elämäsi uudestaan.
Tekisin valintoja myös sen perusteella, mitä itse haluan, enkä pelkästään kulkisi muiden tahdon mukaan.

Kerro viisi asiaa, jotka olet tehnyt ensimmäisen kerran vuonna 2006.
1) Käynyt uimahallissa aamu-uinnilla.
2) Istunut mönkijän kyydissä.
3) Matkustanut ulkomaille kahdestaan Viisivuotiaan kanssa.
4) Seissyt futiskentän laidalla katsomassa, kun oma lapseni pelaa.
5) Ajanut Linnanmäen uudella maailmanpyörällä.

Kerro kolme asiaa, joita et ole koskaan tehnyt, mutta jotka aiot tehdä ensimmäisen kerran vielä vuonna 2006.
1) Blogata kotoa.
2) Leipoa sveitsiläisen unikonsiemenkakun. Siemenet on jo tilattu.
3) Tyhjentää ja viedä oikeaan paikkaansa matkalaukun, joka on seissyt makuuhuoneen nurkassa siitä lähtien, kun muutimme nykyiseen asuntoomme. (Saahan sitä suunnitella.)

Kerro yksi asia, jonka tekisit, jos olisit kaikkivoipa minuutin ajan.
Pysäyttäisin ilmastonmuutoksen ja pakottaisin kaikki valtiot noudattamaan päästörajoituksia. Koska tähän menisi vain puoli minuuttia, olisin loppuajan nurkkakuntainen ja pelastaisin Itämeren.