En olisi tahtonut puhua tästä aiheesta ollenkaan. Mieluummin olisin painanut koko asian villaisella. Mutta kun siitä niin kaikkialla toitotetaan, muistot alkavat elää omaa elämäänsä, rönsyillä ja kiemurrella. Eivätkä ne lopeta, ennen kuin niistä on kirjoittanut.
Muistan sen syksyisen tiistain yksityiskohtia myöten.
Olin äitiyslomalla kotona parin kuukauden ikäisen poikani kanssa. Aamulla kävimme Hakaniemen hallissa ostamassa kuhaa. Saman kalatiskin ääressä kuulin tasan viikkoa myöhemmin, että kummipoikani oli saapunut maailmaan, mutta se on kokonaan toinen juttu joka kerrotaan joskus toiste. Illalla oli tarkoitus laittaa oikein hyvää ruokaa, valkoviinikin oli kylmenemässä. Vaikka surinkin kovasti sitä, etten pystynyt imettämään, tilanteessa oli hyviäkin puolia - esimerkiksi viinin juomista ei tarvinnut miettiä yhtään. Tämäkin on toinen juttu joka ehkä kerrotaan jossain toisessa yhteydessä.
Mies tuli iltapäivällä töistä kotiin. Poika nukkui päiväuniaan, mies puuhaili omiaan ja minä istuin olohuoneen sohvalla lueskelemassa, kun puhelin soi. Siinä vaiheessa meillä yhä oli lankapuhelin. Siihen soittivat lähinnä ne ystävämme, joilla oli eri operaattorin kännykät kuin meillä. Muistatteko vielä, kun soitto operaattorilta toiselle maksoi maltaita? Eipä jupista siellä, minähän sanoin, että tämä rönsyää.
Mies vastasi puhelimeen ja jäi kuuntelemaan. Hetken päästä hän hamusi vierestäni tv:n kaukosäädintä ja käänsi päälle ainoan kansainvälisen uutiskanavan, joka meillä näkyi. Ruudussa oli epämääräistä, sekavaa kuvaa jostakin suurkaupungista. Näytti siltä, että jossakin paloi.
Mies seisoo edelleen luuri korvallaan ja puhuu: "Jussi sanoo, että New Yorkissa on iso tulipalo. Lentokone on osunut pilvenpiirtäjään." Minä: "Ei voi olla mahdollista. Oliko se onnettomuus?" Samalla hetkellä tv-kuva tarkentuu WTC:n kaksoistorneihin, joista toinen on jokseenkin eri näköinen kuin tavallisesti. Jähmetymme niille sijoillemme. Kohta näemme jotain, mitä myöhemmin näytetään tv:ssä moneen kertaan. Tällä ensimmäisellä kerralla, suorassa lähetyksessä, emme usko silmiämme. Sinisen taivaan halki lentää iso lentokone suoraan päin toista, vahingoittumatonta tornia.
Istun kotisohvallani Helsingissä ja näen tv:stä, kun toisella puolella maailmaa lentokone syöksyy päin toimistotaloa ja tuhannet ihmiset kuolevat. Sellaista on tiedonvälitys 2000-luvulla.
Myöhemmin samana iltana minä ja pari miljardia muuta ihmistä tukimme CNN:n ja BBC:n serverit yrittäessämme saada viimeisiä tietoja tapahtumasta.
Pidin pientä vauvanpalleroa sylissäni ja leikin hänen kanssaan. Pojalle lämmitettiin Tuttelia ja hänet laitettiin nukkumaan. Parikuisena poika ei enää herännyt yöllä syömään. Uskokaa pois. Tätä muistoa aika ei ole kullannut.
Kuha syötiin ja viini juotiin. Päät olivat pyörällä jo valmiiksi. Tv oli päällä koko illan. Yleisradio masinoi toimituskunnan ja pataljoonan eri alojen asiantuntijoita selittämään, spekuloimaan, kaivamaan perusteluja ja esittämään ennustuksia. Jaakko Hämeen-Anttila ja Suomen islamilaisten edustaja valaisivat muslimien ja lännen suhteita. Sotilaspukuinen herra arvaili, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kun Estonia upposi, Ylen kanavilla soitettiin koko ilta hautajaismusiikkia. Voi olla, ettei siinä tilanteessa olisi muutakaan voinut. Minun mielestäni kuitenkin WTC-iskun jälkeinen ohjelma oli mielenkiintoisempaa.
Muutamat lähipäivät kuluivat iskun jälkimainingeissa. Jossain vaiheessa kiersi villejä huhuja, mutta loppujen lopuksi kävi ilmi, että tragedia ei koskettanut henkilökohtaisesti meitä eikä tuttujamme. Sittemmin iskulle on uhrattu valtavasti palstamillimetrejä, kilotavuja ja lähetysaikaa. Siitä huolimatta tapausta ei ole vieläkään puitu täysin loppuun. Kaikki nämä ovat toisia tarinoita, jotka kerrotaan toiste.
Tuona syyskuun tiistaina ilta pimeni Helsingissä ja vähitellen New Yorkissakin. Tv sammutettiin ja yölamppu sytytettiin. Pari kertaa heräsin yön aikana kuuntelemaan vauvan kevyttä ja miehen raskasta hengitystä. Meillä nukuttiin paremmin kuin monissa muissa kodeissa ympäri maailmaa.
5 kommenttia:
Muistelen omassa blogissani tuota samaa päivää. Hyvin se on jäänyt päähän, totta tosiaan.
Minä heräsin päiväuniltani suoraan New Yorkin onnettomuuteen, sillä olin nukahtanut tv auki. Tunnelma oli kamala, epäuskoinen, hirvittävä, epäuskoinen.
Keskustelimme asiasta kotona ja töissä. Lapset olivat epäuskoisia ja jopa peloissaan. Silloin tarvittiin paljon rauhoittavia sanoja.
Monetkin ovat tätä muistelleet. En viitsinyt linkittää ollenkaan, kun kaikkia ei olisi kuitenkaan voinut ottaa mukaan.
Monet ovat myös käsitelleet tätä maailmanpolitiikan kannalta. Minua nyt sattuivat tällä kertaa enemmän kutkuttamaan ihmisen henkilökohtaiset muistot.
- En minä tuollaista muista että eri operaattoreille olisi merkittävästi enemmän maksanut, mutta minun muistiini ei juuri voikaan luottaa. Sen sijaan muistan että lankapuhelimesta oli SIKAKALLISTA soittaa kännyköihin, ja minulla tietysti oli kännykkä varmaan viimeisenä kaveripiiristä.
- En usko että jo parikuisena nukkui yöt heräämättä. En millään usko.
- Nämä on tärkeitä asioita ja muistoja. Olen yrittänyt kierrellä ympäri blogeja lukemassa, ihan hyvin olisit voinut linkittää, jotain jäi varmaan minulta löytämättä ;-)
Oho, olipas ei- ja minä- keskeinen kommentti. Hyi!
Helen: En varmaan olisi sitten kumminkaan linkittänyt muihin kuin sinuun ja Touhulan äitiin :) Oikeastaan huomasin vasta jälkikäteen, miten monet bloggaajat tähän samaan aiheeseen olivat tarttuneet.
P.S. Kyllä ihan varmana nukkui!
Lähetä kommentti