Kirjahaaste jatkuu. Seuraavaksi tehtävänä on esitellä kirja, joka muutti elämäni. Lapsuusvuosina joka ikinen kirja oli potentiaalinen maailman mullistaja. Omalla tavallaan elämääni muutti ensimmäinen lukemani vanhanajan tyttökirja, ensimmäinen Neiti Etsivä, ensimmäinen dekkari, historiallinen romaani, klassikko ja niin edelleen. Halusin uskoa, että jokainen kirja tarjoaa syvällistä viisautta, kunhan sen sanoman vain ottaa auliisti vastaan. Ja minähän otin. Pollyanna sai minutkin kokeilemaan optimismia. Ursula-kirjojen takia harkitsin sairaanhoitajan uraa. Mustan myllyn mestarista tajusin, että taikuus se vasta kannattaa.
Hurjassa nuoruudessani kirjoilla oli konkreettisempaakin merkitystä elämässäni. Ensimmäinen lukemani ruotsin-, englannin- tai saksankielinen kirja antoi minulle luottamusta kielitaitooni ja maailmalla pärjäämiseen. Voisipa olla, että jos nyt näin vanhana saisin luetuksi ensimmäistä kertaa kokonaisen romaanin vaikkapa ranskaksi, ajatukset pyörisivät melkoista kuperkeikkaa. Jokainen kieli on oma maailmansa.
Tuntuu kuitenkin siltä, että vaatii vähän enemmän, ennen kuin kirjan voi sanoa muuttaneen elämän. Siksi tämän kisan loppusuoralle pääseekin kaksi kirjaa: Elisa Ikävalkon Käytännön tiedottaminen ja Kari Kiianmaan Hyvä ero – uusi elämä. Ikävalkon teos on luultavasti ensimmäinen tiedottamiseen liittyvä kirja, jonka luin. Siitä viimeistään ymmärsin, että voisin suuntautua viestintäalalle. En tiedä, kuinka hyvä se muuten oli, mutta ainakin se oli riittävän yksinkertainen. Sama pätee Kiianmaan kirjaan – sekin oli riittävän yksinkertainen, ja siitä viimeistään tajusin, että voin selvitä avioerosta entistä ehompana. Käytännön tiedottaminen on edelleen työhuoneeni hyllyssä, mutta Hyvä ero on päässyt vielä keskeisemmälle paikalle, yöpöydälleni asti. Siksi julistan Hyvän eron voittajaksi.
En osaa yhtään arvioida, miten Hyvä ero pärjää omassa lajissaan. En harrasta self help -kirjoja, enkä ole lukenut yhtään toista erokirjaa, paitsi jos sellaiseksi lasketaan Kataja ry:n Solmu parisuhteessa -vihkonen. Pääasia ainakin itselleni oli, että kirja antaa tunteen jaetusta kokemuksesta ja rohkaisevan esimerkin: muutkin ovat olleet samassa tilanteessa ja selvinneet siitä. Lisäksi kirjassa kiinnitettiin huomiota lasten asemaan erossa, mikä oli itselleni tärkeää. Tältä pohjalta voin suositella Kiianmaan kirjaa niille, jotka joutuvat eroasioita miettimään.
Kuva on askarreltupaskarreltu Hyvä ero -kirjan kannesta.
29.11.11
27.11.11
Haasteellisia päiviä
Kirjahaasteen kahdeksantena päivänä aiheena on pelottava kirja ja yhdeksäntenä ällöttävä kirja. Tää on helppo: en lue kummankaanlaisia kirjoja. En hae lukemisesta pelkoa enkä ällötystä. Kirja voi olla ahdistava, joskus jopa julmakin, mutta siinä pitää olla jotain toivoa. Liian karsean oloiset kirjat jäävät minulta hyllyyn. En keksi tähän yhtään esimerkkejä, paitsi ehkä Kay Scarpetta -dekkarit. Olen suuri dekkareiden ystävä, ja ensimmäiset Scarpetta-kirjat luin, mutta jossain vaiheessa lopetin, koska sarja meni väkivallalla mässäilyksi.
Muistin virkistämiseksi tässä vielä koko haaste – jospa joku vaikka haluaisi lähteä mukaan. Älkää pelätkö älkääkä kammotko, on haasteessa helpompiakin päiviä:
30 day book challenge
Day 1: Favorite book
Day 2: Least favorite book
Day 3: Book that makes you laugh out loud
Day 4: Book that makes you cry
Day 5: Book you wish you could live in
Day 6: Favorite young adult book
Day 7: Book that you can quote/recite
Day 8: Book that scares you
Day 9: Book that makes you sick
Day 10: Book that changed your life
Day 11: Book from your favorite author
Day 12: Book that is most like your life
Day 13: Book whose main character is most like you
Day 14: Book whose main character you want to marry
Day 15: First ‘chapter book’ you can remember reading as a child
Day 16: Longest book you’ve read
Day 17: Shortest book you’ve read
Day 18: Book you’re most embarrassed to say you like
Day 19: Book that turned you on
Day 20: Book you’ve read the most number of times
Day 21: Favorite picture book from childhood
Day 22: Book you plan to read next
Day 23: Book you tell people you’ve read, but haven’t (or haven’t actually finished)
Day 24: Book that contains your favorite scene
Day 25: Favorite book you read in school
Day 26: Favorite nonfiction book
Day 27: Favorite fiction book
Day 28: Last book you read
Day 29: Book you’re currently reading
Day 30: Favorite coffee table book
Muistin virkistämiseksi tässä vielä koko haaste – jospa joku vaikka haluaisi lähteä mukaan. Älkää pelätkö älkääkä kammotko, on haasteessa helpompiakin päiviä:
30 day book challenge
Day 1: Favorite book
Day 2: Least favorite book
Day 3: Book that makes you laugh out loud
Day 4: Book that makes you cry
Day 5: Book you wish you could live in
Day 6: Favorite young adult book
Day 7: Book that you can quote/recite
Day 8: Book that scares you
Day 9: Book that makes you sick
Day 10: Book that changed your life
Day 11: Book from your favorite author
Day 12: Book that is most like your life
Day 13: Book whose main character is most like you
Day 14: Book whose main character you want to marry
Day 15: First ‘chapter book’ you can remember reading as a child
Day 16: Longest book you’ve read
Day 17: Shortest book you’ve read
Day 18: Book you’re most embarrassed to say you like
Day 19: Book that turned you on
Day 20: Book you’ve read the most number of times
Day 21: Favorite picture book from childhood
Day 22: Book you plan to read next
Day 23: Book you tell people you’ve read, but haven’t (or haven’t actually finished)
Day 24: Book that contains your favorite scene
Day 25: Favorite book you read in school
Day 26: Favorite nonfiction book
Day 27: Favorite fiction book
Day 28: Last book you read
Day 29: Book you’re currently reading
Day 30: Favorite coffee table book
23.11.11
Enkeleitä, onko heitä
Kirjahaasteessa pitäisi seuraavaksi esitellä kirja, jota pystyn siteeraamaan. Ette tiedä, kuinka kauan olen tätä haastetta pyöritellyt esidementtisissä aivoissani. Ennen vanhaan muistin ulkoa kokonaisia näytelmiä ja melkein romaanejakin. ”Sie haben ein phenomenales Gedächtnis”, sanoi saksan lehtori kerran yliopistossa, kun posottelin menemään osia tenttikirjasta sanasta sanaan. Tapahtumasta on niin kauan ja koko muistamisen taito on niin haalistunut, että nyt voin tämän kertoa brassailematta. Hukkaan meni sekin taito humanistisessa tiedekunnassa. Olisi kannattanut opiskella oikeustiedettä.
Se oli silloin, nyt on nyt. Tätä nykyä muistan ulkoa suhteellisen lyhyitä tekstipätkiä, joissa on selkeä, puhekielestä erottuva rytmi. Kun saksan lehtori kerran jo tuli mainituksi, voin jatkaa paljastuksia ja kertoa, että yksi kirja, jota pystyn siteeraamaan, on Der Himmel über Berlin: Ein Filmbuch von Wim Wenders und Peter Handke.
Berliinin taivaan alla -leffa teki minuun ison vaikutuksen. Se ilmestyi vuonna 1987, jolloin olin herkässä 17 vuoden iässä. Vielä paremmin se kolahti muutama vuosi ilmestymisensä jälkeen, kun sen kuvaamasta Berliinistä oli yhtäkkiä tullut historiaa. Tai eihän se mistään todellisesta kaupungista kerro, mutta muurin jakamaa Berliiniä se nimenomaan kuvaa, filmikameralla, huikaisevan kauniisti. Nuoresta iästäni huolimatta olin myös aivan lemmessä Bruno Ganziin ja Columboon, anteeksi siis Peter Falkiin.
Parasta leffassa kuitenkin oli käsikirjoitus. Kaikilla tasoilla. Tarina ja juoni imaisivat minut mukaansa. Dramaturgia kulki kuin juna. Monologit ja dialogit olivat niin kaunista kieltä, että melkein alkoi itkettää. Leffan katsomisen jälkeen sen vuorosanat kaikuivat mielessäni monen päivän ajan, eivät jättäneet rauhaan. Etenkin Handken runo Lied vom Kindsein on vieläkin minun mielestäni maaginen:
Kirjavalinta on vähän huijausta, sillä oikeastaan muistan tekstit leffasta enkä kirjasta. Toisaalta muut vaihtoehtoni olisivat rajoittuneet kolmeen teokseen: Raamattu, Suuri toivelaulukirja ja Tämän runon haluaisin kuulla. Melko noloa.
Se oli silloin, nyt on nyt. Tätä nykyä muistan ulkoa suhteellisen lyhyitä tekstipätkiä, joissa on selkeä, puhekielestä erottuva rytmi. Kun saksan lehtori kerran jo tuli mainituksi, voin jatkaa paljastuksia ja kertoa, että yksi kirja, jota pystyn siteeraamaan, on Der Himmel über Berlin: Ein Filmbuch von Wim Wenders und Peter Handke.
Berliinin taivaan alla -leffa teki minuun ison vaikutuksen. Se ilmestyi vuonna 1987, jolloin olin herkässä 17 vuoden iässä. Vielä paremmin se kolahti muutama vuosi ilmestymisensä jälkeen, kun sen kuvaamasta Berliinistä oli yhtäkkiä tullut historiaa. Tai eihän se mistään todellisesta kaupungista kerro, mutta muurin jakamaa Berliiniä se nimenomaan kuvaa, filmikameralla, huikaisevan kauniisti. Nuoresta iästäni huolimatta olin myös aivan lemmessä Bruno Ganziin ja Columboon, anteeksi siis Peter Falkiin.
Parasta leffassa kuitenkin oli käsikirjoitus. Kaikilla tasoilla. Tarina ja juoni imaisivat minut mukaansa. Dramaturgia kulki kuin juna. Monologit ja dialogit olivat niin kaunista kieltä, että melkein alkoi itkettää. Leffan katsomisen jälkeen sen vuorosanat kaikuivat mielessäni monen päivän ajan, eivät jättäneet rauhaan. Etenkin Handken runo Lied vom Kindsein on vieläkin minun mielestäni maaginen:
… Als das Kind Kind war, war es die Zeit der folgenden Fragen:
Warum bin ich ich und warum nicht du?
Warum bin ich hier und warum nicht dort?
Wann begann die Zeit und wo endet der Raum?
Ist das Leben unter der Sonne nicht bloss ein Traum? …
Kirjavalinta on vähän huijausta, sillä oikeastaan muistan tekstit leffasta enkä kirjasta. Toisaalta muut vaihtoehtoni olisivat rajoittuneet kolmeen teokseen: Raamattu, Suuri toivelaulukirja ja Tämän runon haluaisin kuulla. Melko noloa.
22.11.11
Heartache to heartache we stand
Kirjahaasteen kuudentena päivänä aiheena on paras nuortenkirja.
Nuortenkirja-määritelmä aiheuttaa vähän päänsärkyä. On helppoa päätellä, millaiset kirjat muodostavat genren ytimen: siinä on varmaankin jo edellisissä postauksissa mainitsemiani fantasiakirjoja, tyttökirjoja, hevoskirjoja ja nuorten salapoliisikirjoja kuten vaikka 3 etsivää -sarja, jota minun nuoruudessani tavailtiin. Mutta kuinka laajalle lajityyppi ulottuu? Pitääkö päähenkilöiden olla teinejä? Onko kirjailijan pitänyt tarkoittaa kirja nimenomaan nuorelle yleisölle, ennen kuin sitä voi kutsua nuortenkirjaksi?
Nuortenkirjojen yhden alalajin parhaimmistoa ovat Sue Townsendin Adrian Molen päiväkirjat. Tosin minun mielestäni Adrian oli hauskimmillaan aikuisena, Järisyttävien joukkotuhoaseiden aikoihin. Ehkä olin vain liian epäkypsä ymmärtämään teini-ikäisen Adrianin elämää.
Itse ahmin teininä muun muassa historiallisia romaaneja ja Agatha Christien dekkareita. Mitä värisyttävämpi kirja, sen parempi. Tuulen viemää, Anna Karenina ja Tohtori Zivago tempaisivat minut mukaansa.
Siksipä luulenkin, että sotken taas pakkaa ja vastaan haasteeseen kirjalla, joka ei ole varsinaisesti mikään nuortenkirja. Valintani on Kotiopettajattaren romaani. Jaa miksikö? No vaikka siksi, että on hyvä lukea pitkiä tekstejä silloin kun on vielä itse nuori ja virkeä. Sitä paitsi Brontën sisarusten kohtalot avaavat teineille yhden ikkunan historiaan. Pidän tärkeänä historiaan tutustumista. Suurten linjojen ja kokonaiskuvien hahmottaminen voi olla liian haasteellista, mutta elämykselliset välähdykset ovat huomattavasti parempia kuin ei mitään.
Kuva on National Portrait Gallerysta.
Nuortenkirja-määritelmä aiheuttaa vähän päänsärkyä. On helppoa päätellä, millaiset kirjat muodostavat genren ytimen: siinä on varmaankin jo edellisissä postauksissa mainitsemiani fantasiakirjoja, tyttökirjoja, hevoskirjoja ja nuorten salapoliisikirjoja kuten vaikka 3 etsivää -sarja, jota minun nuoruudessani tavailtiin. Mutta kuinka laajalle lajityyppi ulottuu? Pitääkö päähenkilöiden olla teinejä? Onko kirjailijan pitänyt tarkoittaa kirja nimenomaan nuorelle yleisölle, ennen kuin sitä voi kutsua nuortenkirjaksi?
Nuortenkirjojen yhden alalajin parhaimmistoa ovat Sue Townsendin Adrian Molen päiväkirjat. Tosin minun mielestäni Adrian oli hauskimmillaan aikuisena, Järisyttävien joukkotuhoaseiden aikoihin. Ehkä olin vain liian epäkypsä ymmärtämään teini-ikäisen Adrianin elämää.
Itse ahmin teininä muun muassa historiallisia romaaneja ja Agatha Christien dekkareita. Mitä värisyttävämpi kirja, sen parempi. Tuulen viemää, Anna Karenina ja Tohtori Zivago tempaisivat minut mukaansa.
Siksipä luulenkin, että sotken taas pakkaa ja vastaan haasteeseen kirjalla, joka ei ole varsinaisesti mikään nuortenkirja. Valintani on Kotiopettajattaren romaani. Jaa miksikö? No vaikka siksi, että on hyvä lukea pitkiä tekstejä silloin kun on vielä itse nuori ja virkeä. Sitä paitsi Brontën sisarusten kohtalot avaavat teineille yhden ikkunan historiaan. Pidän tärkeänä historiaan tutustumista. Suurten linjojen ja kokonaiskuvien hahmottaminen voi olla liian haasteellista, mutta elämykselliset välähdykset ovat huomattavasti parempia kuin ei mitään.
Kuva on National Portrait Gallerysta.
21.11.11
Kirja jossa haluaisin elää
Melkein tekisi mieli tähänkin haasteeseen vastata lastenkirjalla. Välillä olisi hienoa elää värikkäässä, kaksiulotteisessa maailmassa. Mutta kai tämä harmaa moninaisuus on vain hyväksyttävä.
Kun olin nuori ja kuolematon, haaveilin siitä, että minunkin vaatekaapistani pääsisi Narniaan tai että huomaisin itsessäni salattuja kykyjä, olisin noita tai ikivanha. Jos Potterit olisivat ilmestyneet edes viisitoistakin vuotta aikaisemmin, olisin niiiin ollut makuupussissa kirjakaupan oven takana odottamassa sarjan uutta kirjaa. Nyt vanhempana olen huomannut, että fantasiakirjojen maailma on julma ja asenteellinen. Sopiva pieneen piipahdukseen mutta ei pidempään oleskeluun.
Melkein kaikissa hyvissä kirjoissa on jotain pikkuisen ahdistavaa. Niiden maailmassa viipyy mielellään hetken omaa arkeaan paossa mutta ei sen enempää. Peter Høegin Lumen taju on hieno kirja, mutta en missään tapauksessa haluaisi elää siinä. Joel Haahtelan Kaksi kertaa kadonneen tai Perhoskerääjän epämääräinen eurooppalaisuus on houkuttelevaa mutta sen verran alakuloista, että niidenkin parista on hyvä tulla takaisin konkreettiseen Helsinkiin. Ehkä paras kirja onkin juuri sellainen, josta palaa mielellään omaan elämäänsä.
Jotain tähänkin haasteeseen kuitenkin pitää vastata. Koska en harrasta pitkää vetvaamista, valitsen kirjan, joka ensimmäisenä tulee mieleeni. Se on Ihanat naiset rannalla. Onhan sekin ahdistava, mutta on sentään ainainen kesä ja paratiisi meren rannalla. Sitä paitsi olisi ollut hienoa kokea 1960-luku, kun kaikki oli uutta ja mahdollista. Jos olisi pakko olla joku kirjan henkilöistä, olisin tylsä ja estoinen Kajus, koska kaikki muut menettävät lapsensa. Mieluiten olisin joku vähäpätöinen sivuhenkilö, vilahtaisin yhdellä sivulla ja muut ajat paistattelisin päivää rantakalliolla.
Kuva lainattu Pennsylvania Center for the Bookin sivuilta. Jokut amerikkalaisetkin lukevat kirjoja, tai ainakin heitä kannustetaan siihen, mikä on hieno juttu tämän maailman kannalta, jossa kirjojen ulkopuolella elämme.
Kun olin nuori ja kuolematon, haaveilin siitä, että minunkin vaatekaapistani pääsisi Narniaan tai että huomaisin itsessäni salattuja kykyjä, olisin noita tai ikivanha. Jos Potterit olisivat ilmestyneet edes viisitoistakin vuotta aikaisemmin, olisin niiiin ollut makuupussissa kirjakaupan oven takana odottamassa sarjan uutta kirjaa. Nyt vanhempana olen huomannut, että fantasiakirjojen maailma on julma ja asenteellinen. Sopiva pieneen piipahdukseen mutta ei pidempään oleskeluun.
Melkein kaikissa hyvissä kirjoissa on jotain pikkuisen ahdistavaa. Niiden maailmassa viipyy mielellään hetken omaa arkeaan paossa mutta ei sen enempää. Peter Høegin Lumen taju on hieno kirja, mutta en missään tapauksessa haluaisi elää siinä. Joel Haahtelan Kaksi kertaa kadonneen tai Perhoskerääjän epämääräinen eurooppalaisuus on houkuttelevaa mutta sen verran alakuloista, että niidenkin parista on hyvä tulla takaisin konkreettiseen Helsinkiin. Ehkä paras kirja onkin juuri sellainen, josta palaa mielellään omaan elämäänsä.
Jotain tähänkin haasteeseen kuitenkin pitää vastata. Koska en harrasta pitkää vetvaamista, valitsen kirjan, joka ensimmäisenä tulee mieleeni. Se on Ihanat naiset rannalla. Onhan sekin ahdistava, mutta on sentään ainainen kesä ja paratiisi meren rannalla. Sitä paitsi olisi ollut hienoa kokea 1960-luku, kun kaikki oli uutta ja mahdollista. Jos olisi pakko olla joku kirjan henkilöistä, olisin tylsä ja estoinen Kajus, koska kaikki muut menettävät lapsensa. Mieluiten olisin joku vähäpätöinen sivuhenkilö, vilahtaisin yhdellä sivulla ja muut ajat paistattelisin päivää rantakalliolla.
Kuva lainattu Pennsylvania Center for the Bookin sivuilta. Jokut amerikkalaisetkin lukevat kirjoja, tai ainakin heitä kannustetaan siihen, mikä on hieno juttu tämän maailman kannalta, jossa kirjojen ulkopuolella elämme.
Aiheet:
kiertis,
kirjahaaste,
kirjat,
kulttuuri,
rantakallio
20.11.11
Vihellä, poika, niin riennän luoksesi
Kuten on monesti tullut mainituksi, itkeminen on erikoisalaani. Oikeassa mielentilassa itken ihan mille tahansa. Hellyttävä söpöys ja kiltteys heruttaa kyyneleitä, joilla on jotain tekemistä kaipuun ja nostalgian kanssa. Epäoikeudenmukaisuus voi pistää vihaksi mutta myös itkettää. Traagisista ihmiskohtaloista itkettävintä on minun mielestäni se, että ihmiset joutuvat muuten kuin omasta halustaan, olosuhteiden pakottamina jättämään kotinsa ja lähtemään vieraille maille. Ei tarvitse olla kummoinen kyökkipsykologi, että voi päätellä itkun olevan minulle yksi tapa käydä läpi taakkojani ja traumojani, liittyvätpä ne sitten omaan elämääni tai sukuni historiaan.
(Sukuni historiasta itkeminenkin luultavasti kumpuaa. Olen melko vakuuttunut siitä, että esiäideissä on ollut vähintään yksi karjalainen itkijänainen. Mutta se on toinen juttu.)
Neljännen päivän kirjahaasteessa vaikeutena on runsaudenpula: minkä kirjan valitsen, kun kaikki saavat minut itkemään? Tyttökirjan valitseminen on jotenkin ilmiselvää, mutta siihen olen kuitenkin päätynyt. Valintani on Runotyttö etsii tähteään.
Kasvoin isoksi Annan, Runotytön, pikku naisten ja kahdeksan serkuksen parissa. Luin muutenkin kirjaston tyhjäksi, mutta Mongomeryn ja Alcottin kirjat merkitsivät minulle eniten, ja niiden sankarittarista minulle läheisin oli runotyttö Emilia. Pidin myös pikku naisten Josta, mutta nuorena ja romanttisena väheksyin hänen käytännöllisiä elämänvalintojaan. (Nyt vanhempana tuntuu siltä, että Jon valinnat olivat hyvinkin romanttisia, mutta se on toinen juttu.)
Äsken kävin kirjahyllyn luona tervehtimässä noita vanhoja ystäviäni. Edellisestä kerrasta olikin aikaa. Kun otin kirjoja käteeni yksi kerrallaan, muistot niiden lukukerroista tulvahtivat ylitseni niin, että pari pisaraa jäi silmäkulmaan. Tämän päivän haasteen takia muistelin erityisesti itkettävimpiä kirjoja, Sateenkaarinotkoa, Kotikunnaan Rillaa ja Viimevuotisia ystäviämme. Valinnasta ei silti ollut epäilystäkään.
Runotyttö etsii tähteään on siitä hyvä itkukirja, että sitä lukiessa ei tarvitse surra vaan voi itkeä ilosta. Runotyttö-kirjojen päähenkilö Emilia on päättäväinen, sisukas ja uskollinen. Minusta on ihan oikein, että hän lopulta saavuttaa kaiken, mistä haaveilee - vaikka en osaakaan kuvitella, millaista hänen elämänsä on ilman haaveita. (Olen myös sydämestäni onnellinen ja vähän kateellinenkin siitä, että hän saa viimein viheltäjäpoikansa, vaikka mua vähän epäilyttääkin, miten noiden kahden haihattelijan liitto kestää. Mutta se on toinen juttu.)
Siltä varalta, että joku ei ole lukenut näitä mainitsemiani kirjoja, tähdennän vielä, että ne eivät ole mitään sokerisia nyyhkyromaaneja. Emilia, Jo ja kumppanit ovat fiksua, sitkeää ja omanarvontuntoista sakkia. Luultavasti he nolostuisivat ja kauhistuisivat, jos tietäisivät, miten monta kyyneltä heidän elämänsä parissa on vuodatettu. Näitä kirjoja voi lukea myös silmäkulmat kuivina. Itku on jokaisen lukijan omissa silmissä, jos on.
Kuva on napattu kirjan kansikuvasta.
(Sukuni historiasta itkeminenkin luultavasti kumpuaa. Olen melko vakuuttunut siitä, että esiäideissä on ollut vähintään yksi karjalainen itkijänainen. Mutta se on toinen juttu.)
Neljännen päivän kirjahaasteessa vaikeutena on runsaudenpula: minkä kirjan valitsen, kun kaikki saavat minut itkemään? Tyttökirjan valitseminen on jotenkin ilmiselvää, mutta siihen olen kuitenkin päätynyt. Valintani on Runotyttö etsii tähteään.
Kasvoin isoksi Annan, Runotytön, pikku naisten ja kahdeksan serkuksen parissa. Luin muutenkin kirjaston tyhjäksi, mutta Mongomeryn ja Alcottin kirjat merkitsivät minulle eniten, ja niiden sankarittarista minulle läheisin oli runotyttö Emilia. Pidin myös pikku naisten Josta, mutta nuorena ja romanttisena väheksyin hänen käytännöllisiä elämänvalintojaan. (Nyt vanhempana tuntuu siltä, että Jon valinnat olivat hyvinkin romanttisia, mutta se on toinen juttu.)
Äsken kävin kirjahyllyn luona tervehtimässä noita vanhoja ystäviäni. Edellisestä kerrasta olikin aikaa. Kun otin kirjoja käteeni yksi kerrallaan, muistot niiden lukukerroista tulvahtivat ylitseni niin, että pari pisaraa jäi silmäkulmaan. Tämän päivän haasteen takia muistelin erityisesti itkettävimpiä kirjoja, Sateenkaarinotkoa, Kotikunnaan Rillaa ja Viimevuotisia ystäviämme. Valinnasta ei silti ollut epäilystäkään.
Runotyttö etsii tähteään on siitä hyvä itkukirja, että sitä lukiessa ei tarvitse surra vaan voi itkeä ilosta. Runotyttö-kirjojen päähenkilö Emilia on päättäväinen, sisukas ja uskollinen. Minusta on ihan oikein, että hän lopulta saavuttaa kaiken, mistä haaveilee - vaikka en osaakaan kuvitella, millaista hänen elämänsä on ilman haaveita. (Olen myös sydämestäni onnellinen ja vähän kateellinenkin siitä, että hän saa viimein viheltäjäpoikansa, vaikka mua vähän epäilyttääkin, miten noiden kahden haihattelijan liitto kestää. Mutta se on toinen juttu.)
Siltä varalta, että joku ei ole lukenut näitä mainitsemiani kirjoja, tähdennän vielä, että ne eivät ole mitään sokerisia nyyhkyromaaneja. Emilia, Jo ja kumppanit ovat fiksua, sitkeää ja omanarvontuntoista sakkia. Luultavasti he nolostuisivat ja kauhistuisivat, jos tietäisivät, miten monta kyyneltä heidän elämänsä parissa on vuodatettu. Näitä kirjoja voi lukea myös silmäkulmat kuivina. Itku on jokaisen lukijan omissa silmissä, jos on.
Kuva on napattu kirjan kansikuvasta.
19.11.11
Oi maamme, Suomi, synnyinmaa
Kirjahaasteen kolmantena päivänä aiheena on kirja, joka saa nauramaan ääneen. Niitähän löytyy, vaikka en olekaan mikään suuri ääneennauraja. Useimmiten vain hymähtelen vienosti.
Viime aikoina olen eniten nauranut lastenkirjojen parissa. Ella-, Risto Räppääjä - ja Tatu ja Patu -sarjat ovat melko taattuja naurattajia. Luen niitä lapsille, mutta niille röhähtelee koko perhe.
Niinpä esittelenkin tässä Tatun ja Patun Suomi -kirjan, joka ensimmäisellä lukukerralla nauratti niin paljon, että piti vaihtaa pikkarit.
Tatu ja Patu -kirjojen huumori on oivaltavaa. Se sopii yhtä lailla pienille, isoille ja täysikasvuisille lapsille. Vitsit perustuvat tutun kyseenalaistamiseen ja kuvan ja tekstin liittoon. Tatu ja Patu ovat isopäiset veljekset, jotka nimikkokirjoissaan tutkivat maailman ilmiöitä, tällä kertaa Suomea. Tykkään erityisesti huippiksista yhden sivun sarjakuvista, Tatupatu-testeistä, joissa tutustutaan suomalaisiin erikoisuuksiin: saunaan, ruisleipään ja mökkijuhannukseen.
Tatun ja Patun Suomi-uutislähetyksessä ankkureina ovat Patu-Arto Newsberg ja Tatu-Pirjoeeva Nuotio-Polttila. Urheilua selostaa Patu-Antero Massakenttä:
Koska kyseessä on puhtoinen ja kirkaskatseinen lastenkirja, jonka tarkoitus on ehkä vähän jotain opettaakin, väärät tiedot halutaan kuitenkin oikaista. Edellinen kohta jatkuu näin:
Opetuksista huolimatta kirja ei ole pätkääkään tylsä eikä ryppyotsainen. Älkää luulkokaan! Lukekaa vaikka!
Kuva on kustantajan sivuilta: http://www.otava.fi/kirjat/lasten_ja_nuorten/2007/fi_FI/tatun_ja_patun_suomi/.
Viime aikoina olen eniten nauranut lastenkirjojen parissa. Ella-, Risto Räppääjä - ja Tatu ja Patu -sarjat ovat melko taattuja naurattajia. Luen niitä lapsille, mutta niille röhähtelee koko perhe.
Niinpä esittelenkin tässä Tatun ja Patun Suomi -kirjan, joka ensimmäisellä lukukerralla nauratti niin paljon, että piti vaihtaa pikkarit.
Tatu ja Patu -kirjojen huumori on oivaltavaa. Se sopii yhtä lailla pienille, isoille ja täysikasvuisille lapsille. Vitsit perustuvat tutun kyseenalaistamiseen ja kuvan ja tekstin liittoon. Tatu ja Patu ovat isopäiset veljekset, jotka nimikkokirjoissaan tutkivat maailman ilmiöitä, tällä kertaa Suomea. Tykkään erityisesti huippiksista yhden sivun sarjakuvista, Tatupatu-testeistä, joissa tutustutaan suomalaisiin erikoisuuksiin: saunaan, ruisleipään ja mökkijuhannukseen.
Tatun ja Patun Suomi-uutislähetyksessä ankkureina ovat Patu-Arto Newsberg ja Tatu-Pirjoeeva Nuotio-Polttila. Urheilua selostaa Patu-Antero Massakenttä:
”Täällä jäähalli! Sisukkaat Leijonat ovat koko illan luistelleet mustan muovinpalan perässä ja tökkineet sitä kepeillä ympäriinsä. Ja vielä paremmin kuin muut! Suomi on voittanut! Hiljennymme nyt kuuntelemaan Frederikin säveltämää Muumi-laulua. Takaisin studioon.”
Koska kyseessä on puhtoinen ja kirkaskatseinen lastenkirja, jonka tarkoitus on ehkä vähän jotain opettaakin, väärät tiedot halutaan kuitenkin oikaista. Edellinen kohta jatkuu näin:
”Kiitos, Patu-Antero. Runsaan katsojapalautteen vuoksi korjaus edelliseen. Jäähallissa ei soi Muumi-laulu, vaan Fredrik Paciuksen säveltämä ja J. L. Runebergin sanoittama Maamme-laulu.”
Opetuksista huolimatta kirja ei ole pätkääkään tylsä eikä ryppyotsainen. Älkää luulkokaan! Lukekaa vaikka!
Kuva on kustantajan sivuilta: http://www.otava.fi/kirjat/lasten_ja_nuorten/2007/fi_FI/tatun_ja_patun_suomi/.
18.11.11
Keep it secret, keep it safe
Kirjahaasteen kakkospäivä on hankala. On tarkoitus kirjoittaa inhokkikirjastaan. Koko ajatus on itselleni vieras. Jos en pidä jostain kirjasta, jätän sen kesken ja unohdan saman tien. Yhtään kirjaa, jonka olen lukenut loppuun asti, en ole inhonnut. Paitsi Eläinten vallankumousta, joka oli pakko lukea koulussa – mutta silloin olin 15-vuotias eikä pakkokirjoja muutenkaan lasketa.
Koska minulla ei ole varsinaista inhokkia, kirjoitan kirjasta, joka on aiheuttanut suurimman pettymyksen: Sormusten herrasta.
Diggailen aktiivisesti Sormusten herran erilaisia dramatisointeja Ryhmäteatterin kahdenkymmenen vuoden takaisesta kesäteatteripläjäyksestä Peter Jacksonin leffatrilogiaan. Luultavasti tykkään kaikista SH-tulkinnoista vastakin, kunhan kuluu sen verran aikaa, että Jacksonin taika ehtii vähän haalistua.
Frodon ja kumppaneiden maailma on lumonnut minut, ja miksi ei olisi, onhan siinä pieni isoa vastaan ja hyvän voitto pahasta.
Kirjaa en kuitenkaan ole pystynyt lukemaan sitkeistä yrityksistäni huolimatta. Se on kökkö. Tarina ei etene eivätkä hahmot syty elämään. Pahinta on se, että jutussa ei ole tippaakaan huumoria. Ainakaan niillä sivuilla, joita minä olen selaillut.
En nyt hauku alkuperäisteosta tämän enempää. Joku siitä tykkää ja on sen lukenut, hieno homma. Saanhan sitten edes nauttia toisten tulkinnoista tästä kirjasta.
Kuva on pöllitty.
Koska minulla ei ole varsinaista inhokkia, kirjoitan kirjasta, joka on aiheuttanut suurimman pettymyksen: Sormusten herrasta.
Diggailen aktiivisesti Sormusten herran erilaisia dramatisointeja Ryhmäteatterin kahdenkymmenen vuoden takaisesta kesäteatteripläjäyksestä Peter Jacksonin leffatrilogiaan. Luultavasti tykkään kaikista SH-tulkinnoista vastakin, kunhan kuluu sen verran aikaa, että Jacksonin taika ehtii vähän haalistua.
Frodon ja kumppaneiden maailma on lumonnut minut, ja miksi ei olisi, onhan siinä pieni isoa vastaan ja hyvän voitto pahasta.
Kirjaa en kuitenkaan ole pystynyt lukemaan sitkeistä yrityksistäni huolimatta. Se on kökkö. Tarina ei etene eivätkä hahmot syty elämään. Pahinta on se, että jutussa ei ole tippaakaan huumoria. Ainakaan niillä sivuilla, joita minä olen selaillut.
En nyt hauku alkuperäisteosta tämän enempää. Joku siitä tykkää ja on sen lukenut, hieno homma. Saanhan sitten edes nauttia toisten tulkinnoista tästä kirjasta.
Kuva on pöllitty.
17.11.11
Aapo, Lauri, Simeoni ja muutama muu
Tekisi kovasti mieleni osallistua tähän kirjahaasteeseen, joka kiertää muuallakin, nyt viimeksi ainakin SoulFoods&Moodsilla. Epäilen, että en ehdi kirjoittaa joka päivä, tai itse asiassa olen aika varma siitä. Täytyy sitten vaan skipata sen päivän haaste tai vastata useampaan kerrallaan. Vaikeudet on tehty voitettaviksi. Tulta päin!
Ilmeisesti on tarkoitus, että haaste alkaa helposti, sillä ensimmäisenä päivänä pitää esitellä lempikirjansa. Tähän kysymykseen minulla on tapana vastata, että lempikirjani on Seitsemän veljestä. Aika nössöä, mutta veljesten joukoissa seison.
Miksi juuri veljekset? Jos joku kysyy tätä minulta livenä, huokaisen syvään ja pyörittelen hetken silmiäni – se tarkoittaa, että nyt tulee pitkä ja tylsä selitys mutta itsepä siitä pyysit.
Ensinnäkin minusta lempikirjan lukemisesta täytyy olla kulunut riittävän pitkä aika, ennen kuin sitä voi kutsua lempikirjaksi. Mieluiten sen pitää olla luettu monta kertaa, ja lukijan pitää haluta palata sen pariin aina uudelleen. Kirja voi toki kolahtaa ensilukemalta niin, että se tuntuu paremmalta kuin mikään muu siihen asti luettu, mutta kirjan ja lukijan suhteen kehittymiselle pitää antaa aikaa. Enhän mä tuota ukkoanikaan heti hylkää, vaikka tänään tulisikin vastaan pitkä, tumma, hurmaava muukalainen, joka veisi jalat alta pelkällä katsellaan. Ihan sama veljesten kanssa.
Minä olen tutustunut veljeksiin ala-asteella kuten varmaan suurin osa ikätovereistani. Opukseen palattiin yläasteella ja lukiossa, ja syytä olikin, onhan se kansalliskirjailijan tuotantoa ja ensimmäinen merkittävä suomeksi kirjoitettu romaani. Nykyään näyttää olevan kirjallisuudenopetus vähän erilaista, ainakaan meidän Viltsu ei ole vielä lukenut koulussa muuta kuin Kapteeni Kalsareita.
En ole ihan varma, milloin olen ensimmäistä kertaa lukenut koko kirjan alusta loppuun ihan itse. Viimeistään kuitenkin parikymppisenä yliopistossa. Sen jälkeen olen lukenut sen monta kertaa ihan vapaaehtoisesti ja oma-aloitteisesti.
Mikä minua kirjassa kiehtoo? Tuttuus, hauskuus, autenttinen historiallisuus ja etelähämäläisen mutkaton asenneilmasto – mutta ennen kaikkea kieli. On se Aleksis ollut aika jäbä, kun on osannut kirjoittaa kielellä, joka yhä edelleen on täydellisen elävää ja helppolukuista. Ainakin minun mielestäni. Näkökulmani voi tosin olla rajoittunut, sillä neljäsosa juuristani on Hämeen mailla, ja hämäläismurrettahan täällä kotikaupungissanikin puhutaan.
Niin että voitaisko jo lopettaa tämä tylsä jorina ja antaa Aleksiksen puhua puolestaan. Valitsin ihan lyhyen katkelman, joka sopii tähän ajankohtaan ja kertoo siitä, mitä minäkin mieluiten tekisin juuri nyt:
Koko kirjan voi lukea osoitteessa www.gutenberg.org/. Kuva on lainattu osoitteesta www.kava.fi/museo/elokuvaperinne/seitseman-veljesta-1939, jossa kaivataan apua tämän ja muiden kuvien henkilöiden ja tapahtumapaikkojen tunnistamisessa.
30 day book challenge
Day 1: Favorite book
Day 2: Least favorite book
Day 3: Book that makes you laugh out loud
Day 4: Book that makes you cry
Day 5: Book you wish you could live in
Day 6: Favorite young adult book
Day 7: Book that you can quote/recite
Day 8: Book that scares you
Day 9: Book that makes you sick
Day 10: Book that changed your life
Day 11: Book from your favorite author
Day 12: Book that is most like your life
Day 13: Book whose main character is most like you
Day 14: Book whose main character you want to marry
Day 15: First ‘chapter book’ you can remember reading as a child
Day 16: Longest book you’ve read
Day 17: Shortest book you’ve read
Day 18: Book you’re most embarrassed to say you like
Day 19: Book that turned you on
Day 20: Book you’ve read the most number of times
Day 21: Favorite picture book from childhood
Day 22: Book you plan to read next
Day 23: Book you tell people you’ve read, but haven’t (or haven’t actually finished)
Day 24: Book that contains your favorite scene
Day 25: Favorite book you read in school
Day 26: Favorite nonfiction book
Day 27: Favorite fiction book
Day 28: Last book you read
Day 29: Book you’re currently reading
Day 30: Favorite coffee table book
Ilmeisesti on tarkoitus, että haaste alkaa helposti, sillä ensimmäisenä päivänä pitää esitellä lempikirjansa. Tähän kysymykseen minulla on tapana vastata, että lempikirjani on Seitsemän veljestä. Aika nössöä, mutta veljesten joukoissa seison.
Miksi juuri veljekset? Jos joku kysyy tätä minulta livenä, huokaisen syvään ja pyörittelen hetken silmiäni – se tarkoittaa, että nyt tulee pitkä ja tylsä selitys mutta itsepä siitä pyysit.
Ensinnäkin minusta lempikirjan lukemisesta täytyy olla kulunut riittävän pitkä aika, ennen kuin sitä voi kutsua lempikirjaksi. Mieluiten sen pitää olla luettu monta kertaa, ja lukijan pitää haluta palata sen pariin aina uudelleen. Kirja voi toki kolahtaa ensilukemalta niin, että se tuntuu paremmalta kuin mikään muu siihen asti luettu, mutta kirjan ja lukijan suhteen kehittymiselle pitää antaa aikaa. Enhän mä tuota ukkoanikaan heti hylkää, vaikka tänään tulisikin vastaan pitkä, tumma, hurmaava muukalainen, joka veisi jalat alta pelkällä katsellaan. Ihan sama veljesten kanssa.
Minä olen tutustunut veljeksiin ala-asteella kuten varmaan suurin osa ikätovereistani. Opukseen palattiin yläasteella ja lukiossa, ja syytä olikin, onhan se kansalliskirjailijan tuotantoa ja ensimmäinen merkittävä suomeksi kirjoitettu romaani. Nykyään näyttää olevan kirjallisuudenopetus vähän erilaista, ainakaan meidän Viltsu ei ole vielä lukenut koulussa muuta kuin Kapteeni Kalsareita.
En ole ihan varma, milloin olen ensimmäistä kertaa lukenut koko kirjan alusta loppuun ihan itse. Viimeistään kuitenkin parikymppisenä yliopistossa. Sen jälkeen olen lukenut sen monta kertaa ihan vapaaehtoisesti ja oma-aloitteisesti.
Mikä minua kirjassa kiehtoo? Tuttuus, hauskuus, autenttinen historiallisuus ja etelähämäläisen mutkaton asenneilmasto – mutta ennen kaikkea kieli. On se Aleksis ollut aika jäbä, kun on osannut kirjoittaa kielellä, joka yhä edelleen on täydellisen elävää ja helppolukuista. Ainakin minun mielestäni. Näkökulmani voi tosin olla rajoittunut, sillä neljäsosa juuristani on Hämeen mailla, ja hämäläismurrettahan täällä kotikaupungissanikin puhutaan.
Niin että voitaisko jo lopettaa tämä tylsä jorina ja antaa Aleksiksen puhua puolestaan. Valitsin ihan lyhyen katkelman, joka sopii tähän ajankohtaan ja kertoo siitä, mitä minäkin mieluiten tekisin juuri nyt:
Talvi tuli, lumi peitti maan, aholla kiertoili vinkka tuuli ja rakenteli kinoksia vasten pirtin seiniä. Mutta pirtissä, parven hiottavassa lämpymässä oljentelivat veljekset, leväten menneen kesän monesta puuhasta ja vaivasta. Ahkeraan he kylpeilivät, hautelivat jäseniänsä pehmeillä vihdoilla herttaisessa löylyssä. Humisten kuumalta kiukaalta kohosi löyly, hajosi kiiriskellen ympäri huonetta, tunkeusi viimein reijistä ulos ja haihtui kylmän-kiljuvaan ilmaan, alakuloisen, vaalean taivaan alle.
Koko kirjan voi lukea osoitteessa www.gutenberg.org/. Kuva on lainattu osoitteesta www.kava.fi/museo/elokuvaperinne/seitseman-veljesta-1939, jossa kaivataan apua tämän ja muiden kuvien henkilöiden ja tapahtumapaikkojen tunnistamisessa.
30 day book challenge
Day 1: Favorite book
Day 2: Least favorite book
Day 3: Book that makes you laugh out loud
Day 4: Book that makes you cry
Day 5: Book you wish you could live in
Day 6: Favorite young adult book
Day 7: Book that you can quote/recite
Day 8: Book that scares you
Day 9: Book that makes you sick
Day 10: Book that changed your life
Day 11: Book from your favorite author
Day 12: Book that is most like your life
Day 13: Book whose main character is most like you
Day 14: Book whose main character you want to marry
Day 15: First ‘chapter book’ you can remember reading as a child
Day 16: Longest book you’ve read
Day 17: Shortest book you’ve read
Day 18: Book you’re most embarrassed to say you like
Day 19: Book that turned you on
Day 20: Book you’ve read the most number of times
Day 21: Favorite picture book from childhood
Day 22: Book you plan to read next
Day 23: Book you tell people you’ve read, but haven’t (or haven’t actually finished)
Day 24: Book that contains your favorite scene
Day 25: Favorite book you read in school
Day 26: Favorite nonfiction book
Day 27: Favorite fiction book
Day 28: Last book you read
Day 29: Book you’re currently reading
Day 30: Favorite coffee table book
Aiheet:
kiertis,
kirjahaaste,
kirjat,
kulttuuri,
näivettymisen estäminen
2.11.11
On elämä laina
Lilliputti, 1 v. 8 kk, on vieroittanut itsensä mun kainalosta omaan sänkyynsä nukkumaan. Koen vähän eroahdistusta mutta yritän selvitä tilanteesta ilman pysyviä traumoja.
Vauva-aikanaan Lilliputilla oli kerrossänky, mutta hän ei nukkunut siinä koskaan. Tänä syksynä kerrossänky jatkoi matkaansa seuraavaan vauvaperheeseen. Samoihin aikoihin meille tarjottiin jatkettavaa lastensänkyä, jonka otimme vastaan ja sijoitimme kerrossängyn vanhalle paikalle. Siitä tuli Lilliputin sänky, mutta edelleenkään hän ei nukkunut siinä koskaan. Ei edes yritetty. Ei tullut mieleenkään. Olen aina tykännyt perhepedistä, enkä ole ajanut isompiakaan lapsia omaan sänkyynsä ennen kuin ovat itse halunneet. Toisilla siinä on kestänyt pidempään, Viltsu 10 v. esimerkiksi nukkuu vieläkin silloin tällöin mielellään äidin viekussa.
Tilanne tämän vuoden lokakuun alussa oli siis vanha tuttu ja perheeseemme vakiintunut: Lilliputti nukkui yönsä makuuhuoneen isossa sängyssä äidin kainalossa. Kunnes eräänä yönä Lillin masu tuli kipeäksi ja hän päätti, että muistolaatta olisi paikallaan. Sillä aikaa kun minä ja isänsä pyykkäsimme oksennusta tyynyistä, vuodevaatteista ja petauspatjasta, Lilliputti ehti nukahtaa rauhallisesti omaan sänkyynsä, johon olimme hänet väliaikaisesti peitelleet.
Tai niinhän minä luulin.
Väliaikaisesta näyttää nyt tulleen toistaiseksi voimassa oleva käytäntö. Lilliputti nukutetaan illalla omaan sänkyynsä, ja siinä hän tavallisimmin kuorsaa onnellisesti aamuun asti. Mieheni mielestä tyttö ei edes tarvitsisi nukuttamista vaan hänet voisi vain peitellä sänkyyn ja jättää sinne. Minä sanon, että ei nyt sentään mun vauvaa.
Vauva-aikanaan Lilliputilla oli kerrossänky, mutta hän ei nukkunut siinä koskaan. Tänä syksynä kerrossänky jatkoi matkaansa seuraavaan vauvaperheeseen. Samoihin aikoihin meille tarjottiin jatkettavaa lastensänkyä, jonka otimme vastaan ja sijoitimme kerrossängyn vanhalle paikalle. Siitä tuli Lilliputin sänky, mutta edelleenkään hän ei nukkunut siinä koskaan. Ei edes yritetty. Ei tullut mieleenkään. Olen aina tykännyt perhepedistä, enkä ole ajanut isompiakaan lapsia omaan sänkyynsä ennen kuin ovat itse halunneet. Toisilla siinä on kestänyt pidempään, Viltsu 10 v. esimerkiksi nukkuu vieläkin silloin tällöin mielellään äidin viekussa.
Tilanne tämän vuoden lokakuun alussa oli siis vanha tuttu ja perheeseemme vakiintunut: Lilliputti nukkui yönsä makuuhuoneen isossa sängyssä äidin kainalossa. Kunnes eräänä yönä Lillin masu tuli kipeäksi ja hän päätti, että muistolaatta olisi paikallaan. Sillä aikaa kun minä ja isänsä pyykkäsimme oksennusta tyynyistä, vuodevaatteista ja petauspatjasta, Lilliputti ehti nukahtaa rauhallisesti omaan sänkyynsä, johon olimme hänet väliaikaisesti peitelleet.
Tai niinhän minä luulin.
Väliaikaisesta näyttää nyt tulleen toistaiseksi voimassa oleva käytäntö. Lilliputti nukutetaan illalla omaan sänkyynsä, ja siinä hän tavallisimmin kuorsaa onnellisesti aamuun asti. Mieheni mielestä tyttö ei edes tarvitsisi nukuttamista vaan hänet voisi vain peitellä sänkyyn ja jättää sinne. Minä sanon, että ei nyt sentään mun vauvaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)