Puolitoista vuotta sitten Viisivuotias, silloinen Kolmivuotias, oppi nukahtamaan itsekseen. Luettiin iltasatu, ehkä laulettiin jotain, syliteltiin vähän, ja poika jäi sänkyyn odottamaan unta, joka yleensä tuli pian. Ehtona oli, että hän sai uinahtaa isin ja äidin sänkyyn, jossa sitten kaikki kolme nukuimme koko yön enemmän tai vähemmän sikeästi. Oli montakin syytä siihen, että homma toimi äärimmäisen hyvin. Oman aikansa.
Viime talvena otettiin pari kertaa puheeksi, että silloinen Nelivuotias siirtyisi omaan sänkyynsä nukkumaan, mutta pelkkä puhe nostatti sellaisen vastalauseen, että asia haudattiin. Lapsen sänky oli vierasvuoteena ja lelujen säilytyspaikkana.
Viisivuotias on edelleen maailman herttaisin, suloisin ja paras unikaveri - periaatteessa. Käytännössä on montakin syytä siihen, miksi perhepeti ei enää niin kovin hyvin toimi.
Ensinnäkin olemme aika isoja jo. Kun Viisivuotias kesken yön päättää heittäytyä sänkyyn poikittain, isi ja äiti ovat vaarassa pudota sängystä tai saada muuten vaan vakavia ruhjeita.
Toiseksi Viisivuotias on peittodespootti. Hän ei käytä peittoa, ja niinpä muidenkaan ei tarvitse käyttää. Minä taas tykkään kääriytyä peittoon kokonaan, ja Viisivuotiaan isikin jättää vain varpaat ulkopuolelle (sivumennen: eikö ole ällöttävä tapa?). Lämpiminä kesäöinä ilman peittoa pystyy nukkumaan mutta nyt syssymmällä enää ei.
Kolmanneksi minua alkoi hotsittaa kokeilla, miltä tuntuisi vuosien tauon jälkeen nukkua kahdestaan aviomieheni kanssa. Tähän ei ole mitään perusteluja. Varsinaisen avioelämän lutviutumiseen perhepeti ei vaikuta suuntaan eikä toiseen, kyä ne on ihan toiset voimat jotka siinä jyllää. Sylikkäin nukkumisestakin on turha haaveilla, koska miehen vaatima nukahtamisreviiri on normaalioloissa Keravan kaupungin kokoinen (Siperia on opettanut miestä vaadittaessa nukahtamaan vaikka lapsen jalka suussa, mutta tämä ei ole se vaihtoehto, jonka hän itse valitsisi). Herkesinpä kuitenkin muistelemaan, millaista se on, kun parisängyssä on vain kaksi aikuista, ja koska en oikein muistanut, tuumasin, että sitä olisi syytä kokeilla.
Yhtenä iltana viime viikolla Viisivuotias siivosi isänsä kanssa lelut huoneensa lattialta ja minä petasin sängyn. Uniaikaan mentiin Viisivuotiaan sänkyyn lukemaan, täkynä uusi kirja, Kolme iloista rosvoa. Luettiin kunnes flunssaiselta äidiltä meni ääni ja laulettiin vähän (ei ole mennyt musiikinopiskelu hukkaan, sillä pystyn laulamaan vielä silloinkin, kun en enää pysty puhumaan, t. nimim. "sitä ämmää ei sitten millään saa hiljaiseksi"). Äiti lähti keittämään teetä, ja ukkeli jäi omaan sänkyynsä. Pari "mä en saa unta omassa sängyssä" -huutoa kuultiin, mutta niiden tehoa vähensi huimasti uninen ääni, haukotukset ja kroohpyyh.
Ensimmäisenä yönä Viisivuotias heräsi puoliksi, ei tajunnut, missä oli, ja alkoi itkeä. Isi kävi hakemassa lapsen viekkuun. Toisena, kolmantena ja neljäntenä yönä Viisivuotias huusi äitiä tai vaihtoehtoisesti isiä, ja taas hänet käytiin hakemassa kylkimyyryksi. Viidentenä yönä lapsi nukkui aamuun asti omassa sängyssään. Kuudentena yönä, joka oli viime yö, hän taas heräsi, huusi kerran äitiä mutta nousi saman tien itse ja tepasteli viereiseen huoneeseen vanhempien väliin.
Aamulla tunsin itseni hieman huonoksi äidiksi, kun en ollut herännyt lapsen hihkaisuun (kolmio-yskänlääkkeellä lienee osuutta asiaan), ja vakuuttelin, että ensi yönä kuulen kyllä. Tähän Viisivuotias totesi: "Ei sun tarvi mitään kuulla!" - "Ai tuutko sä taas yksin isoon sänkyyn?" - "No joo!" Äänensävy teki aikapoimun kymmenen vuoden päähän: v*tun mutsi sä mitään tajuu!
Voiko tämä olla näin helppoa? Mennäkseni asian ytimeen: miksei tätä kokeiltu jo aiemmin?!
Edit: Kiitos Kauran kommentin huomasin, että jutusta puuttui punainen lanka. Salainen haaveemme oli, että lapsi nukahtaisi omaan sänkyynsä ja tepastelisi itse meidän väliin jos herää yöllä. Tähän päästiin alle viikossa!
8 kommenttia:
Tuotahan ei tiedä, missä vaiheessa onnistuu. Tietysti aika ajoin kantsii kokeilla, kunhan ei lastaa hirveitä odotuksia ja taantumiakin voi tulla (=tulee, ainakin meillä) :-) Täytyy sanoa, että on _ihanaa_ lueskella sängyssä ja _suloista_ oikoa koipiaan sun muita lonkeroitaan kaikessa rauhassa. Vaikka on se tuhiseva lapsikin hirmuisen _söppeli_. Molempi parempi, ainakin siiheksi kun toinen alkaa nukkua yöt läpeensä omassa petissä.
Jaahas, minun olis taas kerran näköjään kannattanut lukea postaukseni läpi ennen kuin julkaisen sen. Kauralle kiitos silmien avaamisesta, nyt vasta tajusin, kuinka monella tavalla kirjoitustani voi lukea (kaikenlaiset tyypit ne tienaavat leipänsä viestinnällä) ...
Salainen haaveemme oli juuri tuo, että lapsi nukahtaisi omaan sänkyynsä ja tepastelisi itse meidän väliin jos herää yöllä. Tähän päästiin alle viikossa! Emme edes toivo, että ukkeli nukkuisi koko yötä omassa sängyssään, ainakaan joka yö. Olen melko varma, että meilläkin tulee taantumia, mutta alku on sujunut paremmin kuin toivoimmekaan.
Juuri niin, molempi parempi :)
Meillä tulee pikkumies melkein joka yö "äidin viereen". Joskus melkein en herää siihen, mutta yleensä ryminä kuuluu jo siinä kun omasta huoneesta ja sängystä könytään ulos, juostaan ja paiskotaan ovia.
Periaatteessa pikkumies unikaverina on tietysti ihana. Jos vielä potkisi vähän vähemmän eikä vaatisi että äiti nukkuu koko ajan kasvot häneenpäin (naama on joskus väännetty aika väkisin poskista repimällä jos se on ollut väärään suuntaan).
Mikäänhän ei ole niin ihanaa, kuin nukahtavan lapsen rentoutunut vartalo vasten omaa kroppaa, mutta mutta
Meillä kukaan lapsista ei ole harrastanut vanhempien sänkyyn tuloa. Esikoisen kanssa hölmöilin pari vuotta niin, että menin hänen huoneensa lattialle asennetulle patjalle viekkuun, kun poika yöllä heräsi. Nukutin pojan ja itseni, heräsin, siirryin omaan sänkyyn ja nukahdin, heräsin pojan huutoon ja palasin patjalle jne. Ei hyvä!
Seuraavien kanssa ei ollut nukkumisongelmia, sillä kukaan ei joutunut nukkumaan yksin. Keskimmäinen kuuli uniltaan havahtuessaan esikoisen yötuhinan ja jatkoi nukkumista. Kaksoset kuulivat toistensa hengityksen ja rauhoittuivat (olen kuullut juttuja myös sellaisista kaksosista, jotka lietsovat toisensa huutohysteriaan! Mutta meillä siis onneksi ei.)
Kahden aikuisen parisängyn jakaminenkin voi olla aika yksinäistä puuhaa. Riiuuaikaan pruukasimme majoittua metriseen sänkyyn. Naimisiin mentyämme hankimme 160 senttisen vuoteen. Siinä kun yritti Gorbaa lähestyä, mies mokoma tuumas: "Mee omalle puolelle, tulee muuten tuskasen kuuma!" Itkua niellen piti yksikseen nukahtaa laajan sängyn kaukauseilla reunalla. Vuosikymmenien saatossa tilanne on onneksi sen verran parantunut, että nykyään on lupa nukahtaa maha pyllyä vasten.
Onneksi olkoon, että teillä meni totutteluun vain viikko ja nyt on molempiparempitilanne, väljyyttä, peittoa ja rauhaa alkuyöstä ja ihana aamuherääminen lapsi vierellä.
Meidän pienempi eli juuri viisi täyttänyt alkaa kyllä nykyään joka yön omassa sängyssään,mutta tulee yleensä joka yö viereemme. Ennen huusi ja sitten haettiin, nyt kun on "iso"tulee itse.
Minusta se tuntuu kivalta - paitsi kun hän potkii. Mutta usein hän potkiikin sillain sievästi, ihan hiukan vaan;-)
Minusta se on ainakin tähän asti ollut enemmän ihanaa kuin kamalaa - sisi että poika on meidän vieressä.
Helen: Meillä oli pari vuotta sitten tuo "naama muhun päin" -vaihe. Aamulla oli niska jäykkänä, mutta kun vaihe loppui, jotenkin kummasti sitä sitten kuitenkin tuli ikävä :)
Äitis: On varmaan aika merkityksellistä lapsen yöunen kannalta tuo, että kuuleeko hän muiden nukkumisääniä. Yöllä kuuluu muuten niin pelottavia risahduksia (ainakin herkkäkorvaiset - kuten Viisivuotias ja minä - kuulevat niitä), että toisen tuhina rauhoittaa.
Kun oli raskaana, sain joskus nukkua miehessä kiinni mutta en koskaan sitä ennen enkä sen koommin! Vuosikymmen tai pari kun vielä kuluu, niin ehkä sitten ... :)
Piilis: Ehdottomasti on tosi ihanaa nukkua lapsen vieressä. Olenkin sanonut Viisivuotiaalle, että jos hän ei tule meidän väliin, minun täytyy alkaa kömpiä keskellä yötä hänen viereensä :)
Kyllä siihen tottuu, että lapsi nukkuu omassa sängyssä. Meillä eletään nyt sellaisessa vaiheessa, että kuopus käy vetämässä meidän makuuhuoneen kiinni, jos hän herää yöllä isänsä kuorsaukseen, ja kömpii takaisin omaan sänkyynsä. Aamulla saamme sitten kuulla pikkuvanhan valituksen, että "_taas_ teillä unohtui makuuhuoneen ovi auki, enkä minä saanut nukuttua".
Louhi: Minäkin olen jo melkein tottunut nukahtamaan ilman :) On silti kiva, kun pikkukaveri kömpii yöllä kylkeen.
Lähetä kommentti