Perheessämme on presidenttiehdokas.
Viisivuotiaan päiväkodissa pidetään itsenäisyyspäivänjuhlat, joihin tietenkin tarvitaan presidentti ottamaan vieraita vastaan. Jokainen ryhmä sai valita oman ehdokkaansa, joista äänestetään koko päiväkodin presidentti, ja Viisivuotias tuli valituksi omasta ryhmästään.
Viisivuotias on suuressa vaarassa joutua ottamaan viran vastaan, koska kaikki kaverit ovat kuulemma ilmoittaneet äänestävänsä häntä. Stressiähän siitä tulee. Parina iltana meillä on nyt itketty aiheesta "mä en halua olla presidentti!". Ilmeisesti pahinta asiassa on se, että presidentti joutuu valitsemaan itselleen vastakkaista sukupuolta olevan presidenttipuolison. Viisivuotiaan parhaissa kavereissa on sekä tyttöjä että poikia, mutta siitä huolimatta tytön valitseminen on äärimmäisen noloa.
Olemme keskustelleet keskustelemasta päästyämmekin siitä, että 1. on hienoa olla ehdolla 2. voi olla ettei silti joudukaan valituksi ja 3. jos joutuu, homma on helppo ja hohdokas ja kaveriksi voi valita vaikka päiväkodin pienimmän tyttövauvan. Ei mene perille. Periaatteessa en haluaisi opettaa lapselleni, että on ok luovuttaa. Toisaalta pojan suru on niin suuri ja asia niin vähäpätöinen, että tekisi mieleni pyytää päiväkodin väkeä vaihtamaan ehdokkaaksi toiseksi eniten ääniä saaneen. Tai edes sormeilemaan varsinaista vaalitulosta etukäteen. Niinhän isossa maailmassakin tehdään.
Ongelma olisi huvittava ellei se olisi niin sydäntäsärkevä.
15.11.06
Kannat kattoon
En tiedä, millaisessa maailmassa oikein kuvittelen eläväni. Yllätyn nimittäin mahdottomasti joka kerran, kun jokin tuote tekee sen minkä lupaa. Niin kuin nyt esimerkiksi Schollin Cracked heel creme. Nimensä mukaisesti se parantaa halkeilleet kantapäät muutamassa päivässä. Ihme homma.
13.11.06
Tarina nukahtamisen helppoudesta
Puolitoista vuotta sitten Viisivuotias, silloinen Kolmivuotias, oppi nukahtamaan itsekseen. Luettiin iltasatu, ehkä laulettiin jotain, syliteltiin vähän, ja poika jäi sänkyyn odottamaan unta, joka yleensä tuli pian. Ehtona oli, että hän sai uinahtaa isin ja äidin sänkyyn, jossa sitten kaikki kolme nukuimme koko yön enemmän tai vähemmän sikeästi. Oli montakin syytä siihen, että homma toimi äärimmäisen hyvin. Oman aikansa.
Viime talvena otettiin pari kertaa puheeksi, että silloinen Nelivuotias siirtyisi omaan sänkyynsä nukkumaan, mutta pelkkä puhe nostatti sellaisen vastalauseen, että asia haudattiin. Lapsen sänky oli vierasvuoteena ja lelujen säilytyspaikkana.
Viisivuotias on edelleen maailman herttaisin, suloisin ja paras unikaveri - periaatteessa. Käytännössä on montakin syytä siihen, miksi perhepeti ei enää niin kovin hyvin toimi.
Ensinnäkin olemme aika isoja jo. Kun Viisivuotias kesken yön päättää heittäytyä sänkyyn poikittain, isi ja äiti ovat vaarassa pudota sängystä tai saada muuten vaan vakavia ruhjeita.
Toiseksi Viisivuotias on peittodespootti. Hän ei käytä peittoa, ja niinpä muidenkaan ei tarvitse käyttää. Minä taas tykkään kääriytyä peittoon kokonaan, ja Viisivuotiaan isikin jättää vain varpaat ulkopuolelle (sivumennen: eikö ole ällöttävä tapa?). Lämpiminä kesäöinä ilman peittoa pystyy nukkumaan mutta nyt syssymmällä enää ei.
Kolmanneksi minua alkoi hotsittaa kokeilla, miltä tuntuisi vuosien tauon jälkeen nukkua kahdestaan aviomieheni kanssa. Tähän ei ole mitään perusteluja. Varsinaisen avioelämän lutviutumiseen perhepeti ei vaikuta suuntaan eikä toiseen, kyä ne on ihan toiset voimat jotka siinä jyllää. Sylikkäin nukkumisestakin on turha haaveilla, koska miehen vaatima nukahtamisreviiri on normaalioloissa Keravan kaupungin kokoinen (Siperia on opettanut miestä vaadittaessa nukahtamaan vaikka lapsen jalka suussa, mutta tämä ei ole se vaihtoehto, jonka hän itse valitsisi). Herkesinpä kuitenkin muistelemaan, millaista se on, kun parisängyssä on vain kaksi aikuista, ja koska en oikein muistanut, tuumasin, että sitä olisi syytä kokeilla.
Yhtenä iltana viime viikolla Viisivuotias siivosi isänsä kanssa lelut huoneensa lattialta ja minä petasin sängyn. Uniaikaan mentiin Viisivuotiaan sänkyyn lukemaan, täkynä uusi kirja, Kolme iloista rosvoa. Luettiin kunnes flunssaiselta äidiltä meni ääni ja laulettiin vähän (ei ole mennyt musiikinopiskelu hukkaan, sillä pystyn laulamaan vielä silloinkin, kun en enää pysty puhumaan, t. nimim. "sitä ämmää ei sitten millään saa hiljaiseksi"). Äiti lähti keittämään teetä, ja ukkeli jäi omaan sänkyynsä. Pari "mä en saa unta omassa sängyssä" -huutoa kuultiin, mutta niiden tehoa vähensi huimasti uninen ääni, haukotukset ja kroohpyyh.
Ensimmäisenä yönä Viisivuotias heräsi puoliksi, ei tajunnut, missä oli, ja alkoi itkeä. Isi kävi hakemassa lapsen viekkuun. Toisena, kolmantena ja neljäntenä yönä Viisivuotias huusi äitiä tai vaihtoehtoisesti isiä, ja taas hänet käytiin hakemassa kylkimyyryksi. Viidentenä yönä lapsi nukkui aamuun asti omassa sängyssään. Kuudentena yönä, joka oli viime yö, hän taas heräsi, huusi kerran äitiä mutta nousi saman tien itse ja tepasteli viereiseen huoneeseen vanhempien väliin.
Aamulla tunsin itseni hieman huonoksi äidiksi, kun en ollut herännyt lapsen hihkaisuun (kolmio-yskänlääkkeellä lienee osuutta asiaan), ja vakuuttelin, että ensi yönä kuulen kyllä. Tähän Viisivuotias totesi: "Ei sun tarvi mitään kuulla!" - "Ai tuutko sä taas yksin isoon sänkyyn?" - "No joo!" Äänensävy teki aikapoimun kymmenen vuoden päähän: v*tun mutsi sä mitään tajuu!
Voiko tämä olla näin helppoa? Mennäkseni asian ytimeen: miksei tätä kokeiltu jo aiemmin?!
Edit: Kiitos Kauran kommentin huomasin, että jutusta puuttui punainen lanka. Salainen haaveemme oli, että lapsi nukahtaisi omaan sänkyynsä ja tepastelisi itse meidän väliin jos herää yöllä. Tähän päästiin alle viikossa!
Viime talvena otettiin pari kertaa puheeksi, että silloinen Nelivuotias siirtyisi omaan sänkyynsä nukkumaan, mutta pelkkä puhe nostatti sellaisen vastalauseen, että asia haudattiin. Lapsen sänky oli vierasvuoteena ja lelujen säilytyspaikkana.
Viisivuotias on edelleen maailman herttaisin, suloisin ja paras unikaveri - periaatteessa. Käytännössä on montakin syytä siihen, miksi perhepeti ei enää niin kovin hyvin toimi.
Ensinnäkin olemme aika isoja jo. Kun Viisivuotias kesken yön päättää heittäytyä sänkyyn poikittain, isi ja äiti ovat vaarassa pudota sängystä tai saada muuten vaan vakavia ruhjeita.
Toiseksi Viisivuotias on peittodespootti. Hän ei käytä peittoa, ja niinpä muidenkaan ei tarvitse käyttää. Minä taas tykkään kääriytyä peittoon kokonaan, ja Viisivuotiaan isikin jättää vain varpaat ulkopuolelle (sivumennen: eikö ole ällöttävä tapa?). Lämpiminä kesäöinä ilman peittoa pystyy nukkumaan mutta nyt syssymmällä enää ei.
Kolmanneksi minua alkoi hotsittaa kokeilla, miltä tuntuisi vuosien tauon jälkeen nukkua kahdestaan aviomieheni kanssa. Tähän ei ole mitään perusteluja. Varsinaisen avioelämän lutviutumiseen perhepeti ei vaikuta suuntaan eikä toiseen, kyä ne on ihan toiset voimat jotka siinä jyllää. Sylikkäin nukkumisestakin on turha haaveilla, koska miehen vaatima nukahtamisreviiri on normaalioloissa Keravan kaupungin kokoinen (Siperia on opettanut miestä vaadittaessa nukahtamaan vaikka lapsen jalka suussa, mutta tämä ei ole se vaihtoehto, jonka hän itse valitsisi). Herkesinpä kuitenkin muistelemaan, millaista se on, kun parisängyssä on vain kaksi aikuista, ja koska en oikein muistanut, tuumasin, että sitä olisi syytä kokeilla.
Yhtenä iltana viime viikolla Viisivuotias siivosi isänsä kanssa lelut huoneensa lattialta ja minä petasin sängyn. Uniaikaan mentiin Viisivuotiaan sänkyyn lukemaan, täkynä uusi kirja, Kolme iloista rosvoa. Luettiin kunnes flunssaiselta äidiltä meni ääni ja laulettiin vähän (ei ole mennyt musiikinopiskelu hukkaan, sillä pystyn laulamaan vielä silloinkin, kun en enää pysty puhumaan, t. nimim. "sitä ämmää ei sitten millään saa hiljaiseksi"). Äiti lähti keittämään teetä, ja ukkeli jäi omaan sänkyynsä. Pari "mä en saa unta omassa sängyssä" -huutoa kuultiin, mutta niiden tehoa vähensi huimasti uninen ääni, haukotukset ja kroohpyyh.
Ensimmäisenä yönä Viisivuotias heräsi puoliksi, ei tajunnut, missä oli, ja alkoi itkeä. Isi kävi hakemassa lapsen viekkuun. Toisena, kolmantena ja neljäntenä yönä Viisivuotias huusi äitiä tai vaihtoehtoisesti isiä, ja taas hänet käytiin hakemassa kylkimyyryksi. Viidentenä yönä lapsi nukkui aamuun asti omassa sängyssään. Kuudentena yönä, joka oli viime yö, hän taas heräsi, huusi kerran äitiä mutta nousi saman tien itse ja tepasteli viereiseen huoneeseen vanhempien väliin.
Aamulla tunsin itseni hieman huonoksi äidiksi, kun en ollut herännyt lapsen hihkaisuun (kolmio-yskänlääkkeellä lienee osuutta asiaan), ja vakuuttelin, että ensi yönä kuulen kyllä. Tähän Viisivuotias totesi: "Ei sun tarvi mitään kuulla!" - "Ai tuutko sä taas yksin isoon sänkyyn?" - "No joo!" Äänensävy teki aikapoimun kymmenen vuoden päähän: v*tun mutsi sä mitään tajuu!
Voiko tämä olla näin helppoa? Mennäkseni asian ytimeen: miksei tätä kokeiltu jo aiemmin?!
Edit: Kiitos Kauran kommentin huomasin, että jutusta puuttui punainen lanka. Salainen haaveemme oli, että lapsi nukahtaisi omaan sänkyynsä ja tepastelisi itse meidän väliin jos herää yöllä. Tähän päästiin alle viikossa!
10.11.06
Karppigulassi isänpäiväksi tai muuten vain
Uudessa Hyvä fiilis-keittokirjassaan Jyrki Sukula hehkuttaa vähä-sitäsuntätäisen ruokavalion autuutta. Meillä syödään tavallista sekoruokaa, mutta siitä huolimatta teki mieleni kokeilla kirjan ohjeita. Ainut ruoka, johon siihen hätään löytyi aineksia, oli Sukulan gulassiksi kutsuma lihapata. (Sanon näin, koska olen joskus syönyt oikeaa unkarilaisten ystävien tekemää gulassia. Pieni brassailu piristää aina, eikö teidänkin mielestänne?)
Kirjan kuvassa gulassi näyttää kastikkeelta, mutta meillä siitä sukeutui maukkaan liemevä keitto, vaikka kerrankin noudatin ohjetta melko tarkkaan. Ruokaa tuli niin paljon, että meidän huushollissa ainut riittävän vetoisa astia oli wokkipannu. Kolme henkeä söi kaksi päivää tätä kirjassa neljälle tarkoitettua määrää.
Gulassi (s)karpeille syöjille:
Mausta 800 g suikaloitua naudan sisäpaistia karkealla suolalla, mustapippurilla ja yhdellä teelusikallisella chilijauhetta. Ruskista pannulla rypsiöljyssä. Lisää purkillinen tomaattipyrettä ja litra lihalientä (tai litra vettä ja sopiva määrä liemikuutioita). Anna hautua.
Suikaloi yksi punainen paprika ja kaksi salottisipulia. Ohjeessa käskettiin suikaloida myös isohko määrä (olisiko ollut 600 g) savoijinkaalia, mutta sitä ei meidän kaupasta löytynyt, joten käytin sen sijaan noin puolikkaan isosta kiinankaalista. Kuullota paprika-, sipuli- ja kaalisuikaleita rypsiöljyssä ja lisää lihan joukkoon - tai vaihtoehtoisesti lihat kastikkeineen kasvisten joukkoon, kummat nyt sattuvat olemaan isommassa astiassa. Wokkipannu toimi erinomaisesti.
Lisää kaksi murskattua ja pilkottua valkosipulinkynttä ja kaksi ruokalusikallista valutettuja kapriksia. Laita kansi päälle ja jätä hautumaan. Tällä välin ehtii hyvin paistaa muffinsseja, tiskata, leikkiä lapsen kanssa tai mitä sitten tekeekään. Kun liha on sopivan mureaa, lisää 12 halkaistua kirsikkatomaattia (tarkka pitää olla!). Liemestä tulee mieto mutta maukas. Jos haluat, voit terävöittää sitä tässä vaiheessa tabascolla.
Tarjoa ruoan kanssa smetanaa tai ranskankermaa. Me söimme lisäksi myös
Pastanjauhajien inspiroimia aurajuusto-punajuurimuffinsseja - ihan vain siksi, että mieleni teki tehdä niitä, ja yllättävän hyvin ne sopivat gulassin kavereiksi. Muutkin lisukkeet varmasti toimivat. Jos isi on kova poika syömään perunaa, ei muuta kuin pottukattila tulelle.
Kirjan kuvassa gulassi näyttää kastikkeelta, mutta meillä siitä sukeutui maukkaan liemevä keitto, vaikka kerrankin noudatin ohjetta melko tarkkaan. Ruokaa tuli niin paljon, että meidän huushollissa ainut riittävän vetoisa astia oli wokkipannu. Kolme henkeä söi kaksi päivää tätä kirjassa neljälle tarkoitettua määrää.
Gulassi (s)karpeille syöjille:
Mausta 800 g suikaloitua naudan sisäpaistia karkealla suolalla, mustapippurilla ja yhdellä teelusikallisella chilijauhetta. Ruskista pannulla rypsiöljyssä. Lisää purkillinen tomaattipyrettä ja litra lihalientä (tai litra vettä ja sopiva määrä liemikuutioita). Anna hautua.
Suikaloi yksi punainen paprika ja kaksi salottisipulia. Ohjeessa käskettiin suikaloida myös isohko määrä (olisiko ollut 600 g) savoijinkaalia, mutta sitä ei meidän kaupasta löytynyt, joten käytin sen sijaan noin puolikkaan isosta kiinankaalista. Kuullota paprika-, sipuli- ja kaalisuikaleita rypsiöljyssä ja lisää lihan joukkoon - tai vaihtoehtoisesti lihat kastikkeineen kasvisten joukkoon, kummat nyt sattuvat olemaan isommassa astiassa. Wokkipannu toimi erinomaisesti.
Lisää kaksi murskattua ja pilkottua valkosipulinkynttä ja kaksi ruokalusikallista valutettuja kapriksia. Laita kansi päälle ja jätä hautumaan. Tällä välin ehtii hyvin paistaa muffinsseja, tiskata, leikkiä lapsen kanssa tai mitä sitten tekeekään. Kun liha on sopivan mureaa, lisää 12 halkaistua kirsikkatomaattia (tarkka pitää olla!). Liemestä tulee mieto mutta maukas. Jos haluat, voit terävöittää sitä tässä vaiheessa tabascolla.
Tarjoa ruoan kanssa smetanaa tai ranskankermaa. Me söimme lisäksi myös
Pastanjauhajien inspiroimia aurajuusto-punajuurimuffinsseja - ihan vain siksi, että mieleni teki tehdä niitä, ja yllättävän hyvin ne sopivat gulassin kavereiksi. Muutkin lisukkeet varmasti toimivat. Jos isi on kova poika syömään perunaa, ei muuta kuin pottukattila tulelle.
8.11.06
Fotofemman jälkimainingit - kuka pitäisi kaikesta huolta?
Kun olin lapsi ja mummon luona hoidossa, hän aina silloin tällöin kaivoi esiin suuren vihreän laatikon, jossa oli kymmenittäin ellei sadoittain vanhoja mustavalkoisia valokuvia. Kuvat tuntuivat käteen erilaisilta, osa karheilta, osa sileiltä, ne olivat erikokoisia, jotkut repeytyneitä ja toiset kellastuneita. Katselimme kuvia yhdessä, ja mummo kertoi kuvien ihmisistä. Lapselle se oli kuin satua, paitsi että - vielä parempaa - se oli totta.
Jossain vaiheessa mummolle tuli tarve jakaa omaisuuttaan pois. Aina kun joku kaukainen sukulainen tuli kylään, mummo kehotti ottamaan valokuvista niin monta kuin halusi. Kun mummon sisaret yksi toisensa jälkeen kuolivat, mummo kieltäytyi kaikista perintökalleuksista, joita sisaret olivat aikanaan saaneet. Alkavan dementian myötä mummo on ruvennut suremaan vanhoja, menetettyjä asioita, ja minä suren hänen kanssaan. En niinkään isomummon kirkkosilkkejä kuin laatikosta hävinneitä valokuvia. Oliko niitä edes? Muistaako mummo väärin? Kuvittelimmeko vain? Kyhmyisin sormin, kyynel silmäkulmassa mummo penkoo laatikkoa. Missä on kohta 150 vuotta vanha kuva kyläsepistä työn touhussa? Missä ainut koskaan otettu kuva Kerttu-siskosta, joka kuoli kymmenvuotiaana munuaistautiin?
Papalla oli joskus kamera mukana rintamalla. Kuvat on vedostettu postimerkin kokoisiksi ja liimattu paksun albumin viimeisille sivuille. Kuvissa on hymyileviä, lumipukuisia miehiä - sota oli varmaan tauolla, kun ehdittiin poseerata. Keitä miehet ovat? Elivätkö he seuraavaan sotaan asti? Mikä heitä hymyilyttää? Pappa ei koskaan kertonut mitään sodasta. Rintamakuvat ovat kuin tirkistysaukkoja, joista näkee niin vähän, että ne pelkästään lisäävät uteliaisuutta, eivät tyydytä sitä. Minun mielestäni ne ovat sellainen aarre, että sydäntä kylmää, kun ajattelen, mihin ne joutuvat, kun mummostakin aika jättää. Eno on jo kantanut kaatopaikalle äidin kiiltokuvat ja paljon muuta.
Papan täti oli valokuvaajana Viipurissa viime vuosisadan alussa. Monissa luovutettua Karjalaa käsittelevissä kirjoissa on hänen ottamiaan kuvia, yleensä ilman kuvaajan tietoja. Sama isotäti eli satavuotiaaksi, muistan hänet lapsuudestani pienenä, sirkeänä, hampaattomana mummelina. Mitähän hän olisi voinut kertoa noista ajoista ja noista kuvista, jos olisin kumartunut lähemmäs, yrittänyt käsittää vaikeaselkoista puhetta, ymmärtänyt kysyä?
Jos olisin fiksu, istuttaisin mummon valokuvien ääreen - niiden, jotka vielä ovat jäljellä - ja antaisin hänen kertoa. Kyselisin, painaisin mieleeni, kirjoittaisin muistiin. Vanhat asiat ovat mummon päässä yllättävän kirkkaina. Miksi sitten en tee niin? Ehkä se muistuttaisi minua liikaa mummon kuolevaisuudesta. On helpompaa uskotella itselleen, että aikaa on loputtomiin. Että voin aina palata lapsuuden mummon luo ruoan tuoksuun, syödä kardemummalla maustettuja lampaanlihapullia, katsoa, kuinka sukkelasti mummon kädet kuljettavat piirakkapulikkaa, virkkuukoukkua, mitä tahansa.
Valokuvat jäävät muistoksi. Mutta mitä niillä tekee, jos ei tunne niiden tarinoita?
Jossain vaiheessa mummolle tuli tarve jakaa omaisuuttaan pois. Aina kun joku kaukainen sukulainen tuli kylään, mummo kehotti ottamaan valokuvista niin monta kuin halusi. Kun mummon sisaret yksi toisensa jälkeen kuolivat, mummo kieltäytyi kaikista perintökalleuksista, joita sisaret olivat aikanaan saaneet. Alkavan dementian myötä mummo on ruvennut suremaan vanhoja, menetettyjä asioita, ja minä suren hänen kanssaan. En niinkään isomummon kirkkosilkkejä kuin laatikosta hävinneitä valokuvia. Oliko niitä edes? Muistaako mummo väärin? Kuvittelimmeko vain? Kyhmyisin sormin, kyynel silmäkulmassa mummo penkoo laatikkoa. Missä on kohta 150 vuotta vanha kuva kyläsepistä työn touhussa? Missä ainut koskaan otettu kuva Kerttu-siskosta, joka kuoli kymmenvuotiaana munuaistautiin?
Papalla oli joskus kamera mukana rintamalla. Kuvat on vedostettu postimerkin kokoisiksi ja liimattu paksun albumin viimeisille sivuille. Kuvissa on hymyileviä, lumipukuisia miehiä - sota oli varmaan tauolla, kun ehdittiin poseerata. Keitä miehet ovat? Elivätkö he seuraavaan sotaan asti? Mikä heitä hymyilyttää? Pappa ei koskaan kertonut mitään sodasta. Rintamakuvat ovat kuin tirkistysaukkoja, joista näkee niin vähän, että ne pelkästään lisäävät uteliaisuutta, eivät tyydytä sitä. Minun mielestäni ne ovat sellainen aarre, että sydäntä kylmää, kun ajattelen, mihin ne joutuvat, kun mummostakin aika jättää. Eno on jo kantanut kaatopaikalle äidin kiiltokuvat ja paljon muuta.
Papan täti oli valokuvaajana Viipurissa viime vuosisadan alussa. Monissa luovutettua Karjalaa käsittelevissä kirjoissa on hänen ottamiaan kuvia, yleensä ilman kuvaajan tietoja. Sama isotäti eli satavuotiaaksi, muistan hänet lapsuudestani pienenä, sirkeänä, hampaattomana mummelina. Mitähän hän olisi voinut kertoa noista ajoista ja noista kuvista, jos olisin kumartunut lähemmäs, yrittänyt käsittää vaikeaselkoista puhetta, ymmärtänyt kysyä?
Jos olisin fiksu, istuttaisin mummon valokuvien ääreen - niiden, jotka vielä ovat jäljellä - ja antaisin hänen kertoa. Kyselisin, painaisin mieleeni, kirjoittaisin muistiin. Vanhat asiat ovat mummon päässä yllättävän kirkkaina. Miksi sitten en tee niin? Ehkä se muistuttaisi minua liikaa mummon kuolevaisuudesta. On helpompaa uskotella itselleen, että aikaa on loputtomiin. Että voin aina palata lapsuuden mummon luo ruoan tuoksuun, syödä kardemummalla maustettuja lampaanlihapullia, katsoa, kuinka sukkelasti mummon kädet kuljettavat piirakkapulikkaa, virkkuukoukkua, mitä tahansa.
Valokuvat jäävät muistoksi. Mutta mitä niillä tekee, jos ei tunne niiden tarinoita?
7.11.06
Hupia kuvista
Tällä kertaa viikkoviitonen käsittelee itselleni läheistä aihetta, valokuvausta. Pidän hyvistä valokuvista, koska olen joutunut katselemaan niitä työn puolesta sen verran, että niiden estetiikka on alkanut avautua. Toinen syy siihen, että pidän valokuvista, on se, että olen muistelufriikki. Yhteen valokuvaan saa pakatuksi enemmän muistoja kuin paksuun päiväkirjaan. On kiva katsoa omia vanhoja kuvia ja myös historiallisia kuvia, esimerkiksi tätä:
Kuva lainattu osoitteesta teachingamericanhistorymd.net.
1. Millä valokuvaat (kameralla tietty, mutta millaisella — onko sinulla useampikin ehkä)?
Kahdella idioottivarmalla pokkarilla, joista toinen on digi ja toinen ei. Molemmat ovat jonkin sortin testivoittajia, ja kumpaankaan en ole täysin tyytyväinen. Digissä on niin huono salama, että sisällä sillä ei voi kuvata oikeastaan ollenkaan. Toiseen en ole kunnolla tutustunut, koska vietän vielä suruaikaa: ikävöin vuosi sitten edesmennyttä kinofilmipokkariani, jolla sai mahdottoman upeita kuvia.
2. Miksi valokuvaat ja mitä?
Lapsia, joskus myös aikuisia. Muuten en ole kaksinen kuvaaja, mutta muotokuvat onnistuvat toisinaan yllättävän hyvin. Silloin tällöin kuvaan myös mökkimaisemaa; kuvista voi seurata maiseman muuttumista vuosien kuluessa.
3. Pidätkö ottamistasi valokuvista?
Pidän. Aina en pidä teknisestä toteutuksesta, mutta kuvien kohteista pidän sitäkin enemmän.
4. Käytätkö mitään kuvapalveluja verkossa (esim. tulostusta, säilytystä, jakoa tms.)?
En. Ihan vanhanaikaisesti lähetän kuvia sähköpostissa, säilön niitä CD-levyille ja tulostutan valokuvaliikkeessä. On mulla Flickr-tili, mutta en ole jaksanut ottaa sitä haltuun.
5. Jos saisit valita kaikista maailman valokuvista yhden seinällesi, ihan minkä vaan, minkä ottaisit?
Minun mielestäni valokuvan paikka on ensisijaisesti lehdessä, albumissa tai tietokoneen näytöllä. Pianon ja työpöydän päälliset ovat täynnä oman lapsen ja sukulaislasten kuvia, ja se riittää. Taidetta varten ei ole kuin yksi vapaa seinä, ja siinä roikkuu jo kaksi maalausta. Kiitos mutta ei kiitos.
Kuva lainattu osoitteesta teachingamericanhistorymd.net.
1. Millä valokuvaat (kameralla tietty, mutta millaisella — onko sinulla useampikin ehkä)?
Kahdella idioottivarmalla pokkarilla, joista toinen on digi ja toinen ei. Molemmat ovat jonkin sortin testivoittajia, ja kumpaankaan en ole täysin tyytyväinen. Digissä on niin huono salama, että sisällä sillä ei voi kuvata oikeastaan ollenkaan. Toiseen en ole kunnolla tutustunut, koska vietän vielä suruaikaa: ikävöin vuosi sitten edesmennyttä kinofilmipokkariani, jolla sai mahdottoman upeita kuvia.
2. Miksi valokuvaat ja mitä?
Lapsia, joskus myös aikuisia. Muuten en ole kaksinen kuvaaja, mutta muotokuvat onnistuvat toisinaan yllättävän hyvin. Silloin tällöin kuvaan myös mökkimaisemaa; kuvista voi seurata maiseman muuttumista vuosien kuluessa.
3. Pidätkö ottamistasi valokuvista?
Pidän. Aina en pidä teknisestä toteutuksesta, mutta kuvien kohteista pidän sitäkin enemmän.
4. Käytätkö mitään kuvapalveluja verkossa (esim. tulostusta, säilytystä, jakoa tms.)?
En. Ihan vanhanaikaisesti lähetän kuvia sähköpostissa, säilön niitä CD-levyille ja tulostutan valokuvaliikkeessä. On mulla Flickr-tili, mutta en ole jaksanut ottaa sitä haltuun.
5. Jos saisit valita kaikista maailman valokuvista yhden seinällesi, ihan minkä vaan, minkä ottaisit?
Minun mielestäni valokuvan paikka on ensisijaisesti lehdessä, albumissa tai tietokoneen näytöllä. Pianon ja työpöydän päälliset ovat täynnä oman lapsen ja sukulaislasten kuvia, ja se riittää. Taidetta varten ei ole kuin yksi vapaa seinä, ja siinä roikkuu jo kaksi maalausta. Kiitos mutta ei kiitos.
2.11.06
Taiteilija vierailee taas
Talo, jossa asuu paljon lapsia
Tussi paperille
297 x 210 mm
Lainassa taiteilijalta
Hyvää viikonloppua kaikille!
Vuodenaika iski kaupunkiin
Talvi on tullut, ainakin vähäksi aikaa. Kohtaan kylmyyden urheasti, pipo päässä ja goretex-popot jalassa, ja toistaiseksi olen vielä hengissä.
Eilen illalla lumi ja liukkaus yllätti Helsingin. Tähän väliin perinteiset jäkätykset: Miten ihmeessä se voi olla joka vuosi niin suuri yllätys? Jossain vaiheessa kuitenkin tulee pakkasta ja sataa jotain kiinteämpää, niin että kannattaisiko siihen jotenkin varautua? Hä? Ratikat luikastelivat kiskoillaan, vaihteet jäätyivät kiinni ja matkustajia kuljetettiin minne sattui.
Helsinkiläiset keli yllätti toimimaan täysin epäsuomalaisella tavalla. Kerron kohta, miten.
Olin menossa työasioissa Munkkiniemeen. Sen sijaan että olisin päässyt sinne suoraan nelosen ratikalla, löysinkin itseni kymppiratikan pysäkiltä Tullinpuomista. Vaihde oli jumissa, eikä ratikka päässyt kääntymään Mannerheimintieltä minnekään.
Hiihtelin lähimmälle taksitolpalle ja liityin joukon jatkoksi odottamaan taksia, jota ei vain kuulunut. Yksi porukasta soitti taksikeskukseen, ja kun kaksi autoa sitten tuli, jakaannuimme määränpään mukaan kahteen ryhmään ja jatkoimme matkaa kimppatakseilla. Viikonlopun aamuyön taksijonossa on joskus ennenkin kimppakyytejä ehdoteltu. Muuten en ole aiemmin moista kokenut. Voihan olla, että en vain matkusta taksilla riittävän usein.
Tänä aamuna maassa oli kauniit valkeat kinokset. Viisivuotias heräsi, katsoi ikkunasta ulos ja äimistyi. Miten nyt voi olla talvi? Äskenhän vasta oli syksy! Ei kai joulu mennyt ohi?! Ehtiikö vielä avaamaan joulukalenterin luukkuja??!!
Sellainen on talvi. Se saa ventovieraat menemään samaan taksiin ja viisivuotiaan huolestumaan ajan kulumisesta.
P.S. Eikö kukaan todellakaan ole kiinnostunut ostamaan asuntoa Tampereelta? Sopii vapaa-ajan asunnoksi tai ihan miksi vain. Lue myös kommenttiloota!
P.P.S. Hienoja postauksia blogi-identiteetistä ja bloggaamisen motiiveista on kasapäin, lukekaa vaikka Kriisin ja Saaran kirjoitukset. Mediksellä on myös aiheesta niin muheva postaus, että se kaatoi mun koneesta Safarin kerran toisensa jälkeen. Oma lukunsa ovat ulostulot ... Melkein tulee sellainen olo, että pitäisi pystyä sanomaan sanasensa näistä aiheista. Jätetään hautumaan, sanoi kissa kun mummolla pöytää pyyhki.
Eilen illalla lumi ja liukkaus yllätti Helsingin. Tähän väliin perinteiset jäkätykset: Miten ihmeessä se voi olla joka vuosi niin suuri yllätys? Jossain vaiheessa kuitenkin tulee pakkasta ja sataa jotain kiinteämpää, niin että kannattaisiko siihen jotenkin varautua? Hä? Ratikat luikastelivat kiskoillaan, vaihteet jäätyivät kiinni ja matkustajia kuljetettiin minne sattui.
Helsinkiläiset keli yllätti toimimaan täysin epäsuomalaisella tavalla. Kerron kohta, miten.
Olin menossa työasioissa Munkkiniemeen. Sen sijaan että olisin päässyt sinne suoraan nelosen ratikalla, löysinkin itseni kymppiratikan pysäkiltä Tullinpuomista. Vaihde oli jumissa, eikä ratikka päässyt kääntymään Mannerheimintieltä minnekään.
Hiihtelin lähimmälle taksitolpalle ja liityin joukon jatkoksi odottamaan taksia, jota ei vain kuulunut. Yksi porukasta soitti taksikeskukseen, ja kun kaksi autoa sitten tuli, jakaannuimme määränpään mukaan kahteen ryhmään ja jatkoimme matkaa kimppatakseilla. Viikonlopun aamuyön taksijonossa on joskus ennenkin kimppakyytejä ehdoteltu. Muuten en ole aiemmin moista kokenut. Voihan olla, että en vain matkusta taksilla riittävän usein.
Tänä aamuna maassa oli kauniit valkeat kinokset. Viisivuotias heräsi, katsoi ikkunasta ulos ja äimistyi. Miten nyt voi olla talvi? Äskenhän vasta oli syksy! Ei kai joulu mennyt ohi?! Ehtiikö vielä avaamaan joulukalenterin luukkuja??!!
Sellainen on talvi. Se saa ventovieraat menemään samaan taksiin ja viisivuotiaan huolestumaan ajan kulumisesta.
P.S. Eikö kukaan todellakaan ole kiinnostunut ostamaan asuntoa Tampereelta? Sopii vapaa-ajan asunnoksi tai ihan miksi vain. Lue myös kommenttiloota!
P.P.S. Hienoja postauksia blogi-identiteetistä ja bloggaamisen motiiveista on kasapäin, lukekaa vaikka Kriisin ja Saaran kirjoitukset. Mediksellä on myös aiheesta niin muheva postaus, että se kaatoi mun koneesta Safarin kerran toisensa jälkeen. Oma lukunsa ovat ulostulot ... Melkein tulee sellainen olo, että pitäisi pystyä sanomaan sanasensa näistä aiheista. Jätetään hautumaan, sanoi kissa kun mummolla pöytää pyyhki.
1.11.06
Kun kerran treffi-ilmoituksia niin ...
Sukulaiset myyvät 46-neliöistä asuntoa vanhasta kivitalosta Tampereen keskustasta. Asunto on iso yksiö, jossa on keittiö, makuualkovi ja vaatehuone. Hintapyyntö 115 tuhatta. Ostaisin ite jos mulla olisi rahaa. Jos kenkään kiinnostuu, ottakoon yhteyttä nopeasti: kukkis ät kukkamaa piste net.
Taas meitä valistetaan
Onko Nelonen ottanut tehtäväkseen kansan sivistämisen ja kasvattamisen? Arkiaamujen lastenohjelmien uutuuksissa harjoitetaan terveys- ja ympäristövalistusta: Lazy town pistää "nuorten ruokailutottumukset ja elämäntavat remonttiin hauskalla ja humoristisella tavalla", ja Hydronauteissa "Neptuna-tytön tehtävänä on tutkia maapallon vesiä", mukana yhteistyössä Suomen WWF. Syksyn suursarjan sivuilla taas saa kysyä antiikin Roomasta, ja yliopiston asiantuntija vastaa.
Seuraan kehitystä iloiten, joskin hieman epäilevänä. Todellinen kulttuuriteko olisi mainosten jättäminen pois lastenohjemien väliltä. Ja yhden ohjelman ympärille kyhättyjen www-sivujen lisäksi voisi panostaa firman varsinaiseen sivustoon, että edes toimittaja löytäisi sieltä edes joskus hakemansa tiedon. Samalla puolella kuitenkin ollaan, kansaa valistamassa.
Meillä muuten on tv-lupa maksettu! Aloin maksaa sitä kymmenisen vuotta sitten eli heti kun tajusin, mitä kaikkea sillä rahoitetaan - muun muassa Radion sinfoniaorkesterin toimintaa. YleQ ja Ögonaböj lopetettiin, mistä emme ole oikein vielä toipuneet, mutta jäihän suomenkielisen telkkarin puolelle vielä paljon hyvää, ainakin Runoraati, TV2:n lastenohjelmat, linnan juhlat ja vaalien tulosillat. Mestareiden liigakin tulee tänä talvena kakkoselta (tosin en tiedä, kuinka paljon siitä on maksettu, enkä haluakaan tietää). Hyvä Yle!
Seuraan kehitystä iloiten, joskin hieman epäilevänä. Todellinen kulttuuriteko olisi mainosten jättäminen pois lastenohjemien väliltä. Ja yhden ohjelman ympärille kyhättyjen www-sivujen lisäksi voisi panostaa firman varsinaiseen sivustoon, että edes toimittaja löytäisi sieltä edes joskus hakemansa tiedon. Samalla puolella kuitenkin ollaan, kansaa valistamassa.
Meillä muuten on tv-lupa maksettu! Aloin maksaa sitä kymmenisen vuotta sitten eli heti kun tajusin, mitä kaikkea sillä rahoitetaan - muun muassa Radion sinfoniaorkesterin toimintaa. YleQ ja Ögonaböj lopetettiin, mistä emme ole oikein vielä toipuneet, mutta jäihän suomenkielisen telkkarin puolelle vielä paljon hyvää, ainakin Runoraati, TV2:n lastenohjelmat, linnan juhlat ja vaalien tulosillat. Mestareiden liigakin tulee tänä talvena kakkoselta (tosin en tiedä, kuinka paljon siitä on maksettu, enkä haluakaan tietää). Hyvä Yle!
30.10.06
Aluevaltaus
Osallistunpa viikkovitoseen:
1. Mitä musiikkia kuuntelet juuri nyt, tai jos ei nyt soi musa, mitä kuuntelit viimeksi?
Viimeksi kuuntelin perheen miesväen valintaa, AC/DC:n levyä, jonka nimeä en muista. Viimeksi kun itse pääsin valitsemaan levyä, kuuntelin jotain Johnny Cashin kokoelmaa. Cash sopii äärimmäisen hyvin meidän auton äänentoistoon. Muualla en kovin usein pääse valitsemaan, mitä kuunnellaan. Joskus harvoin duunissa on mekaanisempia työvaiheita, joiden suorittaminen ei vaadi keskittymistä vaan pitkää pinnaa, ja silloin kuuntelen taustamusiikkia Pandorasta.
Inhoan kantria, mutta Johnny Cash ei onneksi ole kantria. Rakastan karismaattisia mies ja kitara -esiintyjiä, varsinkin sellaisia, jotka laulavat niin sydämeenkäyvästi kuin Johnny. Cash voi ottaa minkä tahansa biisin ja tehdä siitä omansa. (Tarkemmin ajatellen en kyllä inhoa kaikkea kantria, sellaista rivitanssi-humpappaata vain.)
2. Mitä musiikkia ostit viimeksi?
No huh huh. En edes muista. En osta levyjä juuri koskaan. Olisiko ollut joku vanha suosikki, jonka halusin CD:nä, esimerkiksi Paul Simonin Graceland. Tai sitten Shrek-leffan soundtrack, jolla on monta ikisuosikkia, esimerkiksi Smash mouthin All star ja Cohenin Hallelujah jonkun muun esittämänä. Myös miesväki tykkää.
3. Mistä musiikista nautit viimeksi livenä?
(Hassusti muotoiltu kysymys.) Viimeksi kuuntelin livenä oopperaa, ja nautin siitä suunnattomasti kuten aina. Minun mielestäni akustiikka on ihmeellinen ilmiö. Olen aivan polvillani ammattimuusikoiden taitojen edessä, ja kaikista upeinta on kuunnella oopperaorkesterin, kuoron ja solistien yhteistyöstä syntyvää sointia. Viimeisin oopperakokemukseni on Beethovenin Fidelio, jossa on paljon ensemblekohtauksia, siis niitä, joissa useampi solisti laulaa yhtä aikaa kukin omaa osuuttaan - dramaturgisesti ehkä pönttöä, mutta musiikillisesti mannaa korville.
4. Mistä musiikista et pidä?
Liian koneellisesta tai hömpänpömpästä. Muun muassa seuraavat saavat minut kiemurtelemaan: uudempi suomalainen iskelmä, operetti, Helmut Lotti, Smurffit, Titi-nalle. Musiikin pitää olla aitoa, siinä pitää olla tunnetta ja särmää.
5. Paljastaako musiikki elämäntyylisi?
Häh? En tiedä. En usko. Harva kai sitä enää aikuisena diggailee vain jotain yhtä tiettyä genreä ja elää sen mukaisesti (ainakin jos jätetään fiftarit pois laskuista).
Tykkään hirmu paljon suomalaisesta ja irlantilaisesta kansanmusiikista, kamarimusiikista, punkista, rokista, oopperasta, lastenlauluista, liedeistä, gamelanista ja hevimetallista. Muun muassa. En ehdi mitenkään elämäntyylilläni jäljitellä näiden kaikkien arvomaailmaa ja estetiikkaa. Ainakaan kovin tarkasti.
1. Mitä musiikkia kuuntelet juuri nyt, tai jos ei nyt soi musa, mitä kuuntelit viimeksi?
Viimeksi kuuntelin perheen miesväen valintaa, AC/DC:n levyä, jonka nimeä en muista. Viimeksi kun itse pääsin valitsemaan levyä, kuuntelin jotain Johnny Cashin kokoelmaa. Cash sopii äärimmäisen hyvin meidän auton äänentoistoon. Muualla en kovin usein pääse valitsemaan, mitä kuunnellaan. Joskus harvoin duunissa on mekaanisempia työvaiheita, joiden suorittaminen ei vaadi keskittymistä vaan pitkää pinnaa, ja silloin kuuntelen taustamusiikkia Pandorasta.
Inhoan kantria, mutta Johnny Cash ei onneksi ole kantria. Rakastan karismaattisia mies ja kitara -esiintyjiä, varsinkin sellaisia, jotka laulavat niin sydämeenkäyvästi kuin Johnny. Cash voi ottaa minkä tahansa biisin ja tehdä siitä omansa. (Tarkemmin ajatellen en kyllä inhoa kaikkea kantria, sellaista rivitanssi-humpappaata vain.)
2. Mitä musiikkia ostit viimeksi?
No huh huh. En edes muista. En osta levyjä juuri koskaan. Olisiko ollut joku vanha suosikki, jonka halusin CD:nä, esimerkiksi Paul Simonin Graceland. Tai sitten Shrek-leffan soundtrack, jolla on monta ikisuosikkia, esimerkiksi Smash mouthin All star ja Cohenin Hallelujah jonkun muun esittämänä. Myös miesväki tykkää.
3. Mistä musiikista nautit viimeksi livenä?
(Hassusti muotoiltu kysymys.) Viimeksi kuuntelin livenä oopperaa, ja nautin siitä suunnattomasti kuten aina. Minun mielestäni akustiikka on ihmeellinen ilmiö. Olen aivan polvillani ammattimuusikoiden taitojen edessä, ja kaikista upeinta on kuunnella oopperaorkesterin, kuoron ja solistien yhteistyöstä syntyvää sointia. Viimeisin oopperakokemukseni on Beethovenin Fidelio, jossa on paljon ensemblekohtauksia, siis niitä, joissa useampi solisti laulaa yhtä aikaa kukin omaa osuuttaan - dramaturgisesti ehkä pönttöä, mutta musiikillisesti mannaa korville.
4. Mistä musiikista et pidä?
Liian koneellisesta tai hömpänpömpästä. Muun muassa seuraavat saavat minut kiemurtelemaan: uudempi suomalainen iskelmä, operetti, Helmut Lotti, Smurffit, Titi-nalle. Musiikin pitää olla aitoa, siinä pitää olla tunnetta ja särmää.
5. Paljastaako musiikki elämäntyylisi?
Häh? En tiedä. En usko. Harva kai sitä enää aikuisena diggailee vain jotain yhtä tiettyä genreä ja elää sen mukaisesti (ainakin jos jätetään fiftarit pois laskuista).
Tykkään hirmu paljon suomalaisesta ja irlantilaisesta kansanmusiikista, kamarimusiikista, punkista, rokista, oopperasta, lastenlauluista, liedeistä, gamelanista ja hevimetallista. Muun muassa. En ehdi mitenkään elämäntyylilläni jäljitellä näiden kaikkien arvomaailmaa ja estetiikkaa. Ainakaan kovin tarkasti.
Mökkielämyksiä ja yksi hyvä päätös
Olen jälleen ottanut yhden askeleen ikiaikaisen naiseuden tiellä: olen keittänyt kahvia puuhellalla (seuraava askel lienee sama homma avotulella). Hohhoijaa, sanovat monet, mutta minulle se oli uutta. Ei ole ennen tarvinnut. Mökilläkin on ollut aina sähköt. Tähän asti.
Syysmyrsky kasvatti vaahtopäät, riuhtoi oksia ja katkaisi sähköt perjantain ja lauantain välisenä yönä. Sekin oli uutta - Helsingissä kun sähkökatkoksia ei ole. Niihin ei ole varaa.
Talviaika toi lumen. Sunnuntaiaamuna näytti tältä.
Koska mökillä oltiin viimeistä päivää, piti syödä ja juoda kuin viimeistä päivää. Muutenkin mulla on tänä syksynä taas kerran ollut kummallinen tarve ahmia ruokaa, suklaata ja punaviiniä talven varalle. Nyt on turpea olo. Tästä alkaa uusi elämä. Ihan pakko.
Syysmyrsky kasvatti vaahtopäät, riuhtoi oksia ja katkaisi sähköt perjantain ja lauantain välisenä yönä. Sekin oli uutta - Helsingissä kun sähkökatkoksia ei ole. Niihin ei ole varaa.
Talviaika toi lumen. Sunnuntaiaamuna näytti tältä.
Koska mökillä oltiin viimeistä päivää, piti syödä ja juoda kuin viimeistä päivää. Muutenkin mulla on tänä syksynä taas kerran ollut kummallinen tarve ahmia ruokaa, suklaata ja punaviiniä talven varalle. Nyt on turpea olo. Tästä alkaa uusi elämä. Ihan pakko.
27.10.06
Kuka hylkää kenet tai minkä
Rakastaako kaktus piikkejään
niin kuin minä sinua,
mustaa sisintäni?
Viisi vuotta puhuin sinulle
pilkoin sinut
kulutin loppuun.
Saanko jättää sinut nyt
kurkistaa varovasti ovesta
sadannen kerran
tulematta takaisin?
*
Runotorstain aiheena on hylätty. Lukijoilta kysyisin, onko tämä teidän mielestänne valmis runo vai vasta katkelma? Muutkin kommentit ovat tervetulleita!
niin kuin minä sinua,
mustaa sisintäni?
Viisi vuotta puhuin sinulle
pilkoin sinut
kulutin loppuun.
Saanko jättää sinut nyt
kurkistaa varovasti ovesta
sadannen kerran
tulematta takaisin?
*
Runotorstain aiheena on hylätty. Lukijoilta kysyisin, onko tämä teidän mielestänne valmis runo vai vasta katkelma? Muutkin kommentit ovat tervetulleita!
23.10.06
Kukkamaa for Future
Lehdistötilaisuuksissa istuminen jatkuu ja aina vain skitsommaksi menee. Jotenkin en haluaisi ajatella Viisivuotiasta tulevaisuuden työvoimana. Hänhän on minun pieni pehmoinen poikani! Itse asiassa ei niinkään pehmoinen kuin kova ja luiseva. Mutta kerrankos sitä on faktat uhrattu alkusoinnun alttarille. Käsnäätte varmaan kuitenkin, mitä tarkoitan.
Maailma viittaa kintaalla minun mieltymyksilleni. Joka ikinen pulju tässä maassa on ryhtynyt visioimaan ja laatimaan skenaarioita (ettei tällä olisi jotain tekemistä sen kanssa, että ensi vuonna valitaan kansanedustajat ja kirjoitetaan hallitusohjelma ...). Monet noista visioista ulottuvat vuoteen 2020. Miltä minun maailmani silloin näyttää?
Olen viisikymppinen. Hui kauhistus! luojan kiitos on esikuvia, jotka näyttävät, että silloin voi olla reippaampi ja kauniimpi kuin nuutuneet kolmekutoset. Poikani on 19-vuotias, murkkuiän kolhut kunniakkaasti selvittänyt, aikuiselon kynnyksellä.
Sen enempää en pystykään sanomaan. Olen hyvä haaveilemaan mutta huono suunnittelemaan ja katsomaan eteenpäin. Tulevaisuus on kiinnostava ja kutkuttava, mutta sen ajatteleminen on suoraan sanottuna pelkästään pelottavaa.
Onneksi muut visioivat minunkin puolestani.
Tässä jutussa piti olla jokin pointti, mutta hukkasin sen päiväkodin portille. Tulevaisuuden työvoima jäi vilkuttamaan ikkunasta, kun kiisin eteenpäin suorittamaan tämän päivän velvollisuuksiani.
Maailma viittaa kintaalla minun mieltymyksilleni. Joka ikinen pulju tässä maassa on ryhtynyt visioimaan ja laatimaan skenaarioita (ettei tällä olisi jotain tekemistä sen kanssa, että ensi vuonna valitaan kansanedustajat ja kirjoitetaan hallitusohjelma ...). Monet noista visioista ulottuvat vuoteen 2020. Miltä minun maailmani silloin näyttää?
Olen viisikymppinen. Hui kauhistus! luojan kiitos on esikuvia, jotka näyttävät, että silloin voi olla reippaampi ja kauniimpi kuin nuutuneet kolmekutoset. Poikani on 19-vuotias, murkkuiän kolhut kunniakkaasti selvittänyt, aikuiselon kynnyksellä.
Sen enempää en pystykään sanomaan. Olen hyvä haaveilemaan mutta huono suunnittelemaan ja katsomaan eteenpäin. Tulevaisuus on kiinnostava ja kutkuttava, mutta sen ajatteleminen on suoraan sanottuna pelkästään pelottavaa.
Onneksi muut visioivat minunkin puolestani.
Tässä jutussa piti olla jokin pointti, mutta hukkasin sen päiväkodin portille. Tulevaisuuden työvoima jäi vilkuttamaan ikkunasta, kun kiisin eteenpäin suorittamaan tämän päivän velvollisuuksiani.
20.10.06
Herr, es ist Zeit
Ilta tulee ajoissa
tervehtii kädestä
nipistää poskesta kuin ystävää.
Lapsi lyö tuulta,
huutaa,
lentää hanhiparven mukana.
Viimeinen väre
käy ruusupensaassa.
Kohta katkaistaan varret,
levitetään hiekkaa tielle.
Kirjoitan kirjeen
sytytän oman valoni.
***
Runotorstain aiheena on syksy. Tavallisuudesta poiketen tätä tekelettäni en ehtinyt edes kunnolla lukea läpi ennen kuin julkaisin sen. Odotan kommentteja innokkaasti!
P.S. Otsikko on ehkä maailman parhaasta syysrunosta ikinä. Sen on kirjoittanut Rainer Maria Rilke.
Edit 23.10.: Muutin vähän kahta säettä, niitä, joissa puhutaan hanhista ja hiekasta, ja poistin yhden välimerkin.
tervehtii kädestä
nipistää poskesta kuin ystävää.
Lapsi lyö tuulta,
huutaa,
lentää hanhiparven mukana.
Viimeinen väre
käy ruusupensaassa.
Kohta katkaistaan varret,
levitetään hiekkaa tielle.
Kirjoitan kirjeen
sytytän oman valoni.
***
Runotorstain aiheena on syksy. Tavallisuudesta poiketen tätä tekelettäni en ehtinyt edes kunnolla lukea läpi ennen kuin julkaisin sen. Odotan kommentteja innokkaasti!
P.S. Otsikko on ehkä maailman parhaasta syysrunosta ikinä. Sen on kirjoittanut Rainer Maria Rilke.
Edit 23.10.: Muutin vähän kahta säettä, niitä, joissa puhutaan hanhista ja hiekasta, ja poistin yhden välimerkin.
19.10.06
Ainakin kahdella pallilla
Eilen oli vähän skitsofreeninen olo. Ensin olin tiedotustilaisuudessa ja sitä seuranneessa seminaarissa toimittajana (tosin samalla lobbasin ihan pikkuisen), ja sitten kiisin suoraan tiedottajille tarkoitettuun esittelytilaisuuteen. Toisaalta noudatin jo nyt tulevaisuuden visiota, jossa työtehtävät sekoittuvat ja niiden rajat hämärtyvät.
Sinänsä mielenkiintoinen visio, että meillä kuten monissa muissakin pienissä työpaikoissa tehtävärajat ovat jo valmiiksi hämärät. Pomo postittaa, toimittaja edustaa ja toimistosihteeri oikolukee, jos on tarvis. Olemme edelläkävijöitä!
Kaiken lisäksi ehdin eilen käydä yliopistolla hakemassa lukuvuositarran jatko-opiskelijakorttiin. Samalla tein nostalgiapoikkeaman päärakennuksen naisten vessaan. Haikailin opiskeluaikoja niin paljon, että melkein soin ajatuksen väikkärille ... En nyt ihan kumminkaan. Tässä elämäntilanteessa lienee fiksuinta käyttää opiskelijakorttia edelleenkin vain uimahallin kassalla.
Lopuksi huristelin ratikalla kotiin ja ehdin olla äitinä lapselleni puolisen tuntia, ennen kuin uiniaika koitti. Ihastelin hirviölinnaa, keskustelin Lintsin valoviikosta, pesin hampaat, luin Katto Kassista ja lauloin unirokin. Olihan sitä siinäkin.
Sinänsä mielenkiintoinen visio, että meillä kuten monissa muissakin pienissä työpaikoissa tehtävärajat ovat jo valmiiksi hämärät. Pomo postittaa, toimittaja edustaa ja toimistosihteeri oikolukee, jos on tarvis. Olemme edelläkävijöitä!
Kaiken lisäksi ehdin eilen käydä yliopistolla hakemassa lukuvuositarran jatko-opiskelijakorttiin. Samalla tein nostalgiapoikkeaman päärakennuksen naisten vessaan. Haikailin opiskeluaikoja niin paljon, että melkein soin ajatuksen väikkärille ... En nyt ihan kumminkaan. Tässä elämäntilanteessa lienee fiksuinta käyttää opiskelijakorttia edelleenkin vain uimahallin kassalla.
Lopuksi huristelin ratikalla kotiin ja ehdin olla äitinä lapselleni puolisen tuntia, ennen kuin uiniaika koitti. Ihastelin hirviölinnaa, keskustelin Lintsin valoviikosta, pesin hampaat, luin Katto Kassista ja lauloin unirokin. Olihan sitä siinäkin.
13.10.06
Nyt on aika vihertyä osa 2
Kun kerran Oharikin hehkuttaa, niin minä myös:
Minäpäs menen tänään lounaalle Sun äitis kanssa.
Kaiken lisäksi on perjantai. Hyvää viikonloppua à tout et à tous!
Edit: Hehkutin liian aikaisin, lounas peruuntui ... Lukekaa tämä uudestaan parin viikon päästä!
Edit 2: Se onnistui sittenkin! Suosittelen lounaita ystävien kanssa. Ne piristävät työpäivää kummasti.
Minäpäs menen tänään lounaalle Sun äitis kanssa.
Kaiken lisäksi on perjantai. Hyvää viikonloppua à tout et à tous!
Edit: Hehkutin liian aikaisin, lounas peruuntui ... Lukekaa tämä uudestaan parin viikon päästä!
Edit 2: Se onnistui sittenkin! Suosittelen lounaita ystävien kanssa. Ne piristävät työpäivää kummasti.
10.10.06
Muutamia huomioita viisivuotiaan pojan äitinä olemisesta lokakuussa
1. Futiskentän laidalla on iltaisin ihan hiton kylmä.
2. Päiväkodin pihalla on ihan hiton paljon hiekkaa.
3. Tuulihousujen lahkeet vetävät n. kilon em. hiekkaa.
4. Pieneenkin päähän mahtuu yllättävän paljon räkää.
5. Mikään ei ole ihanampi ja pehmoisempi kuin päivän juoksuista väsynyt viisivuotias, joka käpertyy illalla kainaloon. Vieläpä vapaaehtoisesti ja omasta halustaan. Eikä edes pikkuvauva tuoksu paremmalta kuin puhtaan pojan tukka.
2. Päiväkodin pihalla on ihan hiton paljon hiekkaa.
3. Tuulihousujen lahkeet vetävät n. kilon em. hiekkaa.
4. Pieneenkin päähän mahtuu yllättävän paljon räkää.
5. Mikään ei ole ihanampi ja pehmoisempi kuin päivän juoksuista väsynyt viisivuotias, joka käpertyy illalla kainaloon. Vieläpä vapaaehtoisesti ja omasta halustaan. Eikä edes pikkuvauva tuoksu paremmalta kuin puhtaan pojan tukka.
9.10.06
If you don't see me tomorrow, olen sohvalla katsomassa Roomaa digiboksin muistista
Kysymys: Et ole, Kukkis, viime aikoina kovin usein päivittänyt etkä edes kommentoinut muiden blogeissa. Mistä tämä johtuu?
Kukkis: Ei aavistustakaan. Antakaapa kun mietin. Anteeksi jos tämä vähän rönsyilee.
Viime viikkoina on ollut niin kiireistä, että en ole työaikana ehtinyt. En edes tehdä kaikkia töitäni, saati lukea, kirjoittaa ja kommentoida blogeja. Se on väärin. Kaikkien työläisten pitäisi nousta barrikadeille työsopimuksiin sisällytettävän vapaan bloggailuajan puolesta.
Työpäivän jälkeen koneen ääressä istuminen ei ole voinut vähempää kiinnostaa. Mieluummin olen juossut Viisivuotiaan kanssa harrastamassa tai kyhjöttänyt sohvalla miehen kyljessä katsomassa tv-sarjoja. Pyydän anteeksi kaikilta tosinörteiltä, joiden maailmankatsomusta tämmöinen hapatus loukkaa syvästi.
Tästä tulikin mieleen serkkuni, joka kiidätettiin pahan sairaskohtauksen takia ambulanssilla sairaalaan. Kohtaukseen liittyi sen verran dramatiikkaa, että poliisit kutsuttiin paikalle. Perusteelliseen tapaansa he kävivät serkkuni kotona varmistamassa, ettei mitään rikollista ollut tapahtunut. Serkkuni kertoi tästä aavistuksen tuohtuneena, sillä poliisit eivät suinkaan olleet poistuneet jälkiä jättämättä. He olivat nimittäin lähtiessään sammuttaneet tietokoneen! Natsisiat!
En oikein tiedä, mikä minuun on iskenyt. Luulen, että lokakuu. Liikaa töitä, liian vähän luppoaikaa. Liian vähän kunnon aterioita, liikaa suklaata ja omenapiirakkaa. Pimenevät illat jne. Eiköhän tämä, kuten kaikki muukin elämässä, ole kuitenkin ohimenevää. Vanhetessani olen oppinut, että myöhemminkin ehtii. Jopa lukea Hesarin kuukausiliitteen, joka ennen aiheutti minulle suunnatonta ahdistusta ja sydämentykytystä. Se tuli postiluukusta ihan liian usein, ja se piti saada luetuksi HETI, jos halusi olla kunnon ihminen. Ja minähän halusin. Se päteköön myös päivittämiseen.
Sivupalkin kultamuruille ja muille suosikeille tiedoksi, että käyn kyllä lukemassa vaikka en kommentoisikaan. Ette te minusta noin vain pääse. Ennen kuin huomaattekaan, olen taas kommenttilootissanne häiriköimässä.
Edit: Alkoi niin hävettää tuo sivupalkin suosikkilistan lyhyys, että kävin vähän pidentämässä sitä. Kaikkia blogilistalta ruksittuja suosikkeja siihen ei mitenkään voi mahduttaa, mutta näitä nyt ainakin luen. Ja kommentoin.
Kukkis: Ei aavistustakaan. Antakaapa kun mietin. Anteeksi jos tämä vähän rönsyilee.
Viime viikkoina on ollut niin kiireistä, että en ole työaikana ehtinyt. En edes tehdä kaikkia töitäni, saati lukea, kirjoittaa ja kommentoida blogeja. Se on väärin. Kaikkien työläisten pitäisi nousta barrikadeille työsopimuksiin sisällytettävän vapaan bloggailuajan puolesta.
Työpäivän jälkeen koneen ääressä istuminen ei ole voinut vähempää kiinnostaa. Mieluummin olen juossut Viisivuotiaan kanssa harrastamassa tai kyhjöttänyt sohvalla miehen kyljessä katsomassa tv-sarjoja. Pyydän anteeksi kaikilta tosinörteiltä, joiden maailmankatsomusta tämmöinen hapatus loukkaa syvästi.
Tästä tulikin mieleen serkkuni, joka kiidätettiin pahan sairaskohtauksen takia ambulanssilla sairaalaan. Kohtaukseen liittyi sen verran dramatiikkaa, että poliisit kutsuttiin paikalle. Perusteelliseen tapaansa he kävivät serkkuni kotona varmistamassa, ettei mitään rikollista ollut tapahtunut. Serkkuni kertoi tästä aavistuksen tuohtuneena, sillä poliisit eivät suinkaan olleet poistuneet jälkiä jättämättä. He olivat nimittäin lähtiessään sammuttaneet tietokoneen! Natsisiat!
En oikein tiedä, mikä minuun on iskenyt. Luulen, että lokakuu. Liikaa töitä, liian vähän luppoaikaa. Liian vähän kunnon aterioita, liikaa suklaata ja omenapiirakkaa. Pimenevät illat jne. Eiköhän tämä, kuten kaikki muukin elämässä, ole kuitenkin ohimenevää. Vanhetessani olen oppinut, että myöhemminkin ehtii. Jopa lukea Hesarin kuukausiliitteen, joka ennen aiheutti minulle suunnatonta ahdistusta ja sydämentykytystä. Se tuli postiluukusta ihan liian usein, ja se piti saada luetuksi HETI, jos halusi olla kunnon ihminen. Ja minähän halusin. Se päteköön myös päivittämiseen.
Sivupalkin kultamuruille ja muille suosikeille tiedoksi, että käyn kyllä lukemassa vaikka en kommentoisikaan. Ette te minusta noin vain pääse. Ennen kuin huomaattekaan, olen taas kommenttilootissanne häiriköimässä.
Edit: Alkoi niin hävettää tuo sivupalkin suosikkilistan lyhyys, että kävin vähän pidentämässä sitä. Kaikkia blogilistalta ruksittuja suosikkeja siihen ei mitenkään voi mahduttaa, mutta näitä nyt ainakin luen. Ja kommentoin.
3.10.06
Risottoresepti arkistojen uumenista
Resepti on julkaistu lokakuussa 2004 vanhalla Kukkamaalla - siis sillä, jota enää tippa linssissä muistelemme. Olivat ne aikoja, kun edes silloin tällöin ehti päivittämään ja jutuissa oli henkilökohtaista sisältöä (joskus jopa piinaavan paljon). Nyt on nyt, taas lokakuu. Aika syödä jotain tuhtia!
Aika hyvä risotto noin neljälle
Jos ette keksi, mitä laittaisitte iltaruoaksi, kokeilkaapa tätä. Aineksetkin ehkä löytyvät kaapista.
Kuori ja pilko 1 porkkana, 1 sipuli ja 1-2 valkosipulinkynttä. Freesaa runsaassa oliiviöljyssä kuivatun timjamin ja valkopippurin kanssa (pippurin voi lisätä myöhemminkin, jos muistaa). Lisää n. 3,5 dl risottoriisiä ja kuullota. Lisää puolikkaan sitruunan tai limetin mehu, loraus valkoviiniä ja hitaasti, pienissä erissä n. litra hyvää kasvislientä (miksei kanaliemikin käy). Tomaatti-yrttiliemi sopii tähän niin hyvin, että jos käyttää jotain muuta, kehottaisin sotkemaan joukkoon ruokalusikallisen tai pari tomaattipyrettä. Osan liemestä voi korvata valkoviinillä. Anna kiehua hiljalleen kannen alla noin 20 minuutin ajan ja lisäile lientä joukkoon vähitellen. Litran saa uppoamaan helposti, jos riisi on kunnollista pyöreäjyväistä laatua. Älä keitä risottoa liian kuivaksi. Viime hetkillä lisää joukkoon vuolaisu voita ja pussillinen isoja katkaravunpyrstöjä. Käännä vaikka lämpö pois ja anna seistä levyllä 1-2 minuuttia - ei kauempaa, etteivät ravut sitkisty. Pöytään kannattaa kattaa parmesania tai muuta hyvää kovaa juustoa (mieluiten tietysti juustopala ja raastin mutta kyllä valmis raastekin menettelee). Arkinen mutta herkullinen ruoka, jossa lähes kaikki muut aineet paitsi sipulin, riisin ja nesteen voi korvata jollakin toisella kaapista löytyvällä tuotteella. Maistuu hyvältä lämmitettynäkin.
Aika hyvä risotto noin neljälle
Jos ette keksi, mitä laittaisitte iltaruoaksi, kokeilkaapa tätä. Aineksetkin ehkä löytyvät kaapista.
Kuori ja pilko 1 porkkana, 1 sipuli ja 1-2 valkosipulinkynttä. Freesaa runsaassa oliiviöljyssä kuivatun timjamin ja valkopippurin kanssa (pippurin voi lisätä myöhemminkin, jos muistaa). Lisää n. 3,5 dl risottoriisiä ja kuullota. Lisää puolikkaan sitruunan tai limetin mehu, loraus valkoviiniä ja hitaasti, pienissä erissä n. litra hyvää kasvislientä (miksei kanaliemikin käy). Tomaatti-yrttiliemi sopii tähän niin hyvin, että jos käyttää jotain muuta, kehottaisin sotkemaan joukkoon ruokalusikallisen tai pari tomaattipyrettä. Osan liemestä voi korvata valkoviinillä. Anna kiehua hiljalleen kannen alla noin 20 minuutin ajan ja lisäile lientä joukkoon vähitellen. Litran saa uppoamaan helposti, jos riisi on kunnollista pyöreäjyväistä laatua. Älä keitä risottoa liian kuivaksi. Viime hetkillä lisää joukkoon vuolaisu voita ja pussillinen isoja katkaravunpyrstöjä. Käännä vaikka lämpö pois ja anna seistä levyllä 1-2 minuuttia - ei kauempaa, etteivät ravut sitkisty. Pöytään kannattaa kattaa parmesania tai muuta hyvää kovaa juustoa (mieluiten tietysti juustopala ja raastin mutta kyllä valmis raastekin menettelee). Arkinen mutta herkullinen ruoka, jossa lähes kaikki muut aineet paitsi sipulin, riisin ja nesteen voi korvata jollakin toisella kaapista löytyvällä tuotteella. Maistuu hyvältä lämmitettynäkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)