On ihan erilaista olla äitiyslomalla nelikymppisenä kuin kolmekymppisenä.
Olen muistellut edellistä äitiyslomaani sekavin tuntein. Rakastin vauvaa pakahduttavan paljon, mutta kaipasin jotain muutakin - omaa aikaa, ystäviä, purkautumiskanavaa. Minussa asui levottomuus, josta nyt ei ole tietoakaan.
On myönnettävä, että edellisen äitiyslomani aikaan moni asia oli toisin: vietin paljon aikaa vauvan kanssa kahdestaan, oli enimmäkseen talvi ja ankeaa, rahaa oli käytössä vähemmän kuin nyt, vaikka mies teki pitkiä työpäiviä, ja parisuhdekriisi ei kolkutellut ovella vaan oli jo eteisessä. Näistä olosuhteista kuitenkin ainoastaan parisuhdekriisi ahdisti ja masensi minua, muita en pitänyt erityisen ongelmallisina. Rahapula ei tullut yllätyksenä, eikä muuten vuodenaikakaan. Miehen, sen rontin, poissaolo teki pelkästään hyvää. Vauva oli rakas ja hauska vesseli, jonka kanssa olin mielelläni. Suurin ero nykyiseen oli siinä, miltä minusta sisimmässäni tuntui.
Nyt ei tee yhtään tiukkaa olla vauvan kanssa kaiket päivät. En edes haaveile menoista, jotka vaatisivat muutamaa tuntia pidemmän poissaolon vauvan luota. En haluaisi olla takertuva äiti, ja siksi mietin, onko minussa jotain vikaa. Vai onko tämä se ikä, jossa minun on tarkoituskin tulla äidiksi?
Nyt tajuan ajan paremmin kuin kymmenen vuotta sitten. Sori vaan, mutta näin isojen asioiden kanssa ei auta muu kuin tarttua kliseisiin: nyt näen selvemmin, miten rajallinen ihmiselämä on, miten nopeasti se kuluu, ja miten vähän aikaa lapset ovat pieniä. Jokaisen päivän tärkein homma ja suurin anti on lapsen kanssa vietetty aika.
Tämä ehkä on se lahja, jonka lapsi tavallisesti antaa isovanhemmilleen.
Äidille tämä autuus ei tietenkään tule ilmaiseksi, vaan siitä joutuu maksamaan kovan hinnan. Joskus sitä täytyy kai töihinkin palata. Just nyt ei hotsittaisi yhtään.
4 kommenttia:
Ehkä se elämänkokemus sitten kuitenkin kasvattaa ihmistä.
(Ei kasvattaa siinä mielessä, että aiemmin olisit ollut jotenkin keskenkasvuinen kakara, mutta juu nou).
Minäkin ajattelisin että kyseessä saattaa olla ennemminkin kokemus kuin ikä sinänsä. Minulla on kaksi lasta ja nautin äitiydestä toisen lapsen kanssa paljon enemmän kuin ensimmäisen. Kun muistelen ensimmäisen lapsen vauva-aikaa, minusta tuntuu että tein kaiken väärin, en osannut olla äiti enkä osannut nauttia siitä ajasta kunnolla. Toisen kanssa kaikki oli paljon ihanampaa, ja joskus suren sitä kun ajattelen miten paljon parempi äiti minun olisi pitänyt osata olla myös ensimmäiselle lapselle.
Hyviä pohdintoja. Omalta kohdaltani en osaa vertailua tehdä, kun ainut äitiyslomani oli juurikin nelikymppisenä. Työasiat alkoivat kalvaa mieltä suunnilleen lapsen täytettyä kaksi.
Tiina: Jees, ai nou :)
Josefiina: Samasta asiasta varmaan puhutaan, mutta mulla on joku ikäfiksaatio - lähestyn asioita ja kokemuksia ikäkausien näkövinkkelistä. Äitiys sinänsä tuntuu yllättävän samanlaiselta, mutta muuten olen muuttunut entistäkin venyvämmäksi ja jaksavammaksi.
Helen: Mahtavaa että olet täällä! Ajattelen usein sua ja muita tuntemiani naisia, jotka ovat saaneet lapsia nelikymppisenä. Se auttaa silloin kun mietin, olenko ihan hullu, kun tämmöiseen rupesin ...
Lähetä kommentti