Joskus tulee mietittyä

Jenni pohti, alkaako tekstipainotteisten yleisblogien aika olla ohi. Pärjääkö blogi, jos se ei ole päältä kaunis? Hienoimmat blogit ovat upeampia kuin aikakauslehdet, eikä niissä ole yhtä paljon mainoksia. Minäkin seuraan joitakin sellaisia (hei vaan Violet ja Liivia!). Toivoisin silti, että tekstiblogeilla olisi edelleen kirjoittajansa (lukijoistahan ei ikinä tiedä). Mä, minä ja meikäläinen tykätään tekstiblogeista muun muassa siksi, että niissä ei tarvitse kangistua mihinkään kaavaan. Mukaan mahtuu monenlaista hauskasta koskettavaan, nopeasti sutaistusta pitkälle viimeisteltyyn - joskus jopa yksi ja sama blogi voi olla kaikkia näitä ja vähän päälle. Kaunista!


Minäkin sain Kummitukselta prenikan, mistä kiitän ja kumarran. Kaikilla on se jo, joten en jaa sitä eteenpäin. Enkä edes listaa seitsemää asiaa itsestäni, koska juuri keksin sata ja uusi lista tuntuisi kohtuuttomalta rasitukselta kaikille osapuolille. Sen sijaan tarjoan seitsemän muuta randomia:

1. Cover-biiseillä olisi rajattomat markkinat 9-vuotiaiden keskuudessa, ellei niillä kaikilla olisi kännykässään bluetoothia, jonka avulla biisit jaetaan kavereille ilmaisiksi.

2. Helsingin pinta-alasta on yli 70 % vettä.

3. Kansallisooppera työllistää vakituisesti 544 taiteiljaa, käsityöläistä, duunaria ja toimihenkilöä.

4. Jupulla on ihania sukulaisia. Erityisesti tämä sarjis vetoaa meitsiin.

5. Vauvakino järjestetään kuukausittain monella paikkakunnalla. Tilaisuudessa näytetään leffa isolta kankaalta, mutta salissa ei ole pilkkopimeää eikä kukaan katso pahasti, jos välillä antaa ruokaa tai vaihtaa vaippaa. Arvatenkin salissa saattaa myös olla melkoinen meteli.

6. Jääkaapissani on tällä hetkellä 8 erilaista juustoa ja 16 erilaista kasvissäilykettä tai hilloa. Aika normitilanne.

7. Olen keksinyt uuden jutskahommelin avuksi itselleni blogiblokin purkamiseen. En kuitenkaan vielä paljasta, mikä se on. Melkein yhtä jänskää kuin siinä yhdessä Renny Harlinin leffassa, eikö vaan!

Red hot mama

On ihan erilaista olla äitiyslomalla nelikymppisenä kuin kolmekymppisenä.

Olen muistellut edellistä äitiyslomaani sekavin tuntein. Rakastin vauvaa pakahduttavan paljon, mutta kaipasin jotain muutakin - omaa aikaa, ystäviä, purkautumiskanavaa. Minussa asui levottomuus, josta nyt ei ole tietoakaan.

On myönnettävä, että edellisen äitiyslomani aikaan moni asia oli toisin: vietin paljon aikaa vauvan kanssa kahdestaan, oli enimmäkseen talvi ja ankeaa, rahaa oli käytössä vähemmän kuin nyt, vaikka mies teki pitkiä työpäiviä, ja parisuhdekriisi ei kolkutellut ovella vaan oli jo eteisessä. Näistä olosuhteista kuitenkin ainoastaan parisuhdekriisi ahdisti ja masensi minua, muita en pitänyt erityisen ongelmallisina. Rahapula ei tullut yllätyksenä, eikä muuten vuodenaikakaan. Miehen, sen rontin, poissaolo teki pelkästään hyvää. Vauva oli rakas ja hauska vesseli, jonka kanssa olin mielelläni. Suurin ero nykyiseen oli siinä, miltä minusta sisimmässäni tuntui.

Nyt ei tee yhtään tiukkaa olla vauvan kanssa kaiket päivät. En edes haaveile menoista, jotka vaatisivat muutamaa tuntia pidemmän poissaolon vauvan luota. En haluaisi olla takertuva äiti, ja siksi mietin, onko minussa jotain vikaa. Vai onko tämä se ikä, jossa minun on tarkoituskin tulla äidiksi?

Nyt tajuan ajan paremmin kuin kymmenen vuotta sitten. Sori vaan, mutta näin isojen asioiden kanssa ei auta muu kuin tarttua kliseisiin: nyt näen selvemmin, miten rajallinen ihmiselämä on, miten nopeasti se kuluu, ja miten vähän aikaa lapset ovat pieniä. Jokaisen päivän tärkein homma ja suurin anti on lapsen kanssa vietetty aika.

Tämä ehkä on se lahja, jonka lapsi tavallisesti antaa isovanhemmilleen.

Äidille tämä autuus ei tietenkään tule ilmaiseksi, vaan siitä joutuu maksamaan kovan hinnan. Joskus sitä täytyy kai töihinkin palata. Just nyt ei hotsittaisi yhtään.