Tässä teesini avioliitosta, seuraavaksi otan käsittelyyn maailmanrauhan

Meistä jokainen on oikeassa ihan hiton monessa asiassa. Meillä olisi jopa maailman mahtavimmille paljon opetettavaa. Otetaan nyt esimerkiksi ilmastonmuutos: herranen aika, sehän täytyy pysäyttää. Toinen esimerkki: lapsikin tietää, että ei kannata tapella ja lelut pitää jakaa. Niin yksinkertaista se on.

Saanko sanoa suoraan? Ei se mitään, sanon silti. Minä olen sitä mieltä, että pariskunnat, jotka ovat hankkineet lapsia, eivät saa erota. Se nyt vaan on niin. Jos on mennyt lapsia tekemään, kaikki muut päätökset täytyy tehdä heidän ehdoillaan.

Huomatkaa, että tämä koskee vain parisuhteessa eläviä vanhempia. Jos on alun alkujaankin hankkinut lapsen yksin, niin ei siinä mitään. En ole erityisesti ydinperheen tai minkään muunkaan perhemuodon asialla. Vastustan vain sitä, että lapset asetetaan alttiiksi kärsimykselle, joka vanhempien erosta aina koituu.

Aikuisten tehtävä on uhrata itsensä lastensa hyväksi.

Tähän ei ole mitään muttia. Huijasin, on sittenkin yksi. Jotta vanhemmat voivat tämän tehtävänsä täyttää, heidän täytyy pitää huolta keskinäisestä parisuhteestaan. Entä jos tässä epäonnistuu? Jos parisuhteen hoitaminen ei onnistu, ei onnistu vaikka yrittäisi uudestaan, eikä kerta kaikkiaan kirveelläkään onnistu (tarkemmin ajatellen, pidetään se kirves ihan siellä puuvajassa vaan)? Silloin ei kai ole muuta tehtävissä kuin eroaminen sellaisella tavalla, että lapset kärsivät siitä mahdollisimman vähän.

Lapset nimittäin kärsivät aina. Vaikka kuinka loppujen lopuksi jossain hamassa tulevaisuudessa ratkaisu olisi kaikkien parhaaksi, eron hetki ja siihen liittyvä tuska on sellainen spektaakkeli, että sitä ei pitäisi kenenkään sanotaan nyt vaikka 6-vuotiaan joutua kestämään. "Mikä ei tapa, se vahvistaa" pitää paikkansa vain aikuisten kohdalla. Lapsista sama sanonta kuuluu: "Mikä ei tapa, siitä jää trauma."

Erovanhempien on turha huijata itseään, että näin ei olisi. Semmoisella huijaamisella tekee vain lisävahinkoa. Olette kai kuulleet tämänkin tuhatkunta kertaa, mutta kappas, sanon sen vielä kerran: "Ongelman tunnustaminen on ensimmäinen askel sen ratkaisemiseen."

Seuraava askel on lapsen kuunteleminen, hänen kanssaan keskusteleminen, rauhallisen tilan ja ajan antaminen, sylissä pitäminen.

Päälle vielä muutama vuosi kummankin vanhemman itseruoskintaa. Eiköhän se siitä sitten, pikku hiljaa.

Edit: Kiitos kaikille edelliseen postaukseen kommenttinsa jättäneille. En vastannut kaikille erikseen, koska vastauksestani olisi tullut niin pitkä, että se olisi tukkinut koko loodan. Sen vaan sanon, että kaikki kommentit ovat kultaakin kalliimpia. Ai niin, ja kai tiesitte, että epäkuuli on uusi kuuli!

Sinkkuäidille blogi

Mies keräsi tavaransa ja muutti. Melkein naapuriin.

Teimme päätöksen elokuussa. Tuntuu kuin siitä olisi vasta hetki. Tai ikuisuus.

Olen siivonnut, sisustanut ja suunnitellut hullun lailla. Päässäni. Osa ehkä siirtyy joskus todellisuuteen.

Eteisen nyt ainakin ajattelin imuroida.

Viltsu on oma urhoollinen ja tunteikas itsensä. Joihinkin hänen kysymyksiinsä on vaikea vastata. Pääasia kuitenkin on, että puhutaan. Varmaan pitkään. Ehkä vielä sittenkin, kun Viltsu on aikuinen.

Mitä tästä sanoisi? Olen surullinen, peloissani, helpottunut. Tunnen itseni epäonnistuneeksi, voimattomaksi, vahvaksi. Mahaan sattuu ja päähän sattuu mutta muut paikat ovat suurin piirtein ehjinä.

Se nyt ainakin on selvää, että aamukahvia en osaa keittää vain yhtä ihmistä varten.

Olen ollut tosi kiltti, milloin saan palkinnon?

Ensimmäistä kertaa tänä syksynä oli pimeää, kun aamulla seitsemän jälkeen lähdin jumppaamaan. Kyllä, minä olen juuri sellainen aikaisen aamun vesijumppaaja. Irvailkaa vaan ja osoitelkaa sormella. Mutta sen jälkeen kun pääsee yli ensimmäisestä kylmän veden aiheuttamasta shokista, altaassa huhkimisesta tulee hyä olo.

Eilen koin suunnatonta äidin ylpeyttä. Viltsun muskarissa oli avointen ovien päivä, mikä tietenkin meinaa sitä, että vanhemmat saivat jäädä katsomaan tuntia. Jotain oli harjoiteltu, mutta enimmäkseen kyseessä oli aivan tavallinen muskaritunti, josta osa (eikä ihan pienikään) kului kurinpidollisiin toimiin. Meidän Viltsu ja yksi toinen poika käyttäytyivät esimerkillisesti koko ajan. Minun lapseni! Päällepäsmäreiden kuningas, joka ei normaalisti ole hetkenkään hiljaa eikä varsinkaan osaa odottaa vuoroaan! He kuuntelivat opettajan ohjeita, lauloivat kun laulettiin, leikkivät kun leikittiin, taputtivat kun taputettiin ja istuivat suurin piirtein paikallaan silloin kun piti. Jos heillä oli asiaa, he viittasivat ja odottivat vuoroaan ja sanoivat sanottavansa reippaasti ja selvästi. Kun lopputunnista otettiin soittimet esille, he saivat valita ensin, koska olivat olleet niin hienosti. Melkein menin ruttuun onnesta, kun kuuntelin kahden ison ksylofonin säestämää lohikäärmelaulua.

Eikö ole ärsyttävää, että jotkut jumppaavat aamuisin ja niillä on vielä kilttejä lapsiakin? Joskus on vaan pakko hehkuttaa. Niinhän tuo vaahterakin näyttää just nyt tekevän.

Vastapainoksi olen haudannut serkkuni, pakottanut miehen vaihtamaan imurin pölypussin ja pesemään vessan lattian sekä jättänyt kertomatta, että en tule kaverin juhliin.

Elämä se on kuin silkkiä vaan.

Ruokaa! Se on sitä mitä syödään!

Tein tänään hyvää sörsseliä. Olen tehnyt sitä monesti ennenkin, mutta en ole tainnut koskaan kertoa siitä teille. Sörsseliin tarvitaan
1 napakka munakoiso,
joka siivutetaan ja ruskistetaan oliiviöljyssä. Sen jälkeen joukkoon hurautetaan
kuivattuja yrttejä (Provençen yrtit ovat aina yhtä hyviä),
valkosipulia maun mukaan ja
mahdollisesti vähän lisää oliiviöljyä.

Hetken kiehauttamisen jälkeen lisätään vielä
purkillinen paseerattua tomaattia
(tai ei mikään estä käyttämästä tuoreitakaan tomaatteja, jos sattuu kypsiä saamaan)
ja annetaan porista pienellä lämmöllä niin kauan kuin sielu sietää. Jossain välissä keitokseen voi kaataa myös tilkan valkoviiniä tai kuivaa vermuttia. Kymmenisen minuuttia ennen ruokailuaikaa joukkoon heitetään
sopiva määrä oikeaa fetajuustoa
(ei mitään lehmänmaidosta tehtyä korviketta, paitsi tietty jos siitä sattuu tykkäämään) ja
muutama musta oliivi.

Tämä sopii lähes minkä kanssa vaan. Pelkkä leipäkin riittää, mutta lihan kanssa tämä on jo juhlaruokaa. Punaviini kruunaa koko judeemin. Esimerkiksi Brown brothersin vuoden 2004 Shiraz uppoaa oikein kivasti. Hesarikin sitä kehui.

Edit: Unohdin sanoa, että jos tätä ei hauduta vaan pelkästään kiehauttaa, niin että munakoisot eivät liikoja pehmene, saa maukkaan, kylmänä tarjottavan tapas-typpisen alkuruoan. Resepti on sama tomaattimössön (ja mahd valkoviinin) lisäämiseen asti. Sen jälkeen ruoan annetaan jäähtyä, ja se maustetaan suolalla, mustapippurilla ja ehkä myös sitruunamehun tilkalla. Päälle voi ripotella tuoretta basilikaa tai timjamia.

Tällaisen viikonlopun jälkeen ehkä selviää vuoden pisimmästä työviikosta hengissä

Olen ajautunut ilmastopoliittiseen ristiriitaan varpaitteni kanssa. Ne eivät ikinä olisi allekirjoittaneet Kioton sopimusta. Lokakuussa voi olla ilman sukkia! Helsingissä! Ei auta muu kuin heristää sormea niille hyväkkäille.

No niin mutta ei minun siitä pitänyt kirjoittaa. Jotain tarttis tehdä, ettei blogi kokonaan kuole. Anteeksi - näivety. Sehän se oikea termi on. Kyllästyttää, että täällä silloin tällöin vilahtelevilla hahmoilla ei ole mitään kunnon lempinimiä, joten aion keksiä niitä sitä mukaa kuin on tarvis. Reader, meet Viltsu, 6-vuotias poikani. Tarvitsen saman tien nimen myös hänen samanikäiselle serkkupojalleen. Kutsunpa häntä vaikka Kiltsuksi.

Viime viikonloppuna Kiltsu oli meillä tuplayökylässä (virallinen nimitys kahden yön yli kestävälle vierailulle). Olkaa hyvät, tässä huomioni 6-vuotiaista, ihan ilmaiseksi ja pyynnöistä huolimatta: Yksi 6-vuotias on kiva seuramies. Kaksi 6-vuotiasta on pieni sotajoukko. Niin kauan menee ihan hyvin, kun he taistelevat yhdessä rintamassa. Mutta kun joukot kääntyvät toisiaan vastaan, ei auta muu kuin ottaa heitä korvasta kiinni ja viskata pihalle. Kuvaannollisesti tietty.

Tällä kertaa sotajoukoilla oli sopuisaa. Ohjelmaa oli juuri sopivasti, niin että kaikilla oli kivaa. Molemmat pojat oli kutsuttu yksille synttäreille - sillä aikaa äiti kävi ostamassa kynnysmaton. Juhlien jälkeen mentiin uimaan - äiti lojui porekylvyssä ja katseli poikien polskutusta. Seuraavana päivänä käytiin Lintsin akvaariossa* - äiti oli täysillä mukana menossa. Paitsi että en vieläkään uskalla kävellä sen sinänsä hienon akvaariokäytävän läpi pelkäämättä, että kattolasi sortuu ja milijuuna kuutiota vettä syöksyy niskaan. Haikaloista puhumattakaan.

Illalla Viltsu ja Kiltsu kellahtivat vierekkäin patjoille, jotka oli levitetty Viltsun huoneen lattialle. Uni tuli melkein ennen kuin Risto Räppääjän kansi meni kiinni. Aamulla oli kiva herätä, kun leikkikaveri oli vieressä valmiina kuin melperi ikään.

On se onni, että ihmisellä on serkkuja. Kun ei kerran ole sisaruksia.

*) Tiedän kyllä että akvaariolla on joku hieno ulkomaankielinen nimi, mutta meillä päin tämä on käypä.