Tuu ja rakasta mua

Yleisradion uutisen mukaan Internetin käyttö alkaa jo vaippaiässä. "Jos vanhempi on Facebookissa ja lapsi on siinä sylissä, niin lapsikin on samalla siellä Facebookissa." Tällä logiikalla Lilli-vauva bloggaa just nyt.

Ehkä muistatte, ehkä ette, että yritin kannustaa itseäni ahkerampaan blogikirjoittamiseen valitsemalla otsikot valmiiksi Tehosekoittimen Golden Greats 2: n biisien nimien mukaan. Tämänkertainen biisi Tuu ja rakasta mua on ihan mahottoman söpö. "Katson sua niin usein. Etkö voi huomata, että oot mun suurin rakkaus." Ihkuu. Olen tosissani. Vähän kateellinen myös. Minusta nimittäin puuttuu se nappula, jota painamalla saa aikaiseksi tuollaisen tunteen.

Teininä tietysti lankesin loveen vähän väliä, parhaimmillaan monta kertaa päivässä ja useimmiten yksipuolisesti. Aikuistuttuani en muista olleeni rakastunut, korkeintaan vähän ihastunut. Olen himoinnut miehiä, pitänyt heistä ja rakastanutkin. Joihinkin harvoihin olen jopa kiintynyt. Mutta en sen kummempaa.

En usko, että olen mitenkään viallinen tai yksittäistapaus. Romeo ja Julia olivat niin rakastuneita vain, koska olivat murrosikäisiä kapinallisia - ja kaikkihan tietävät, mitä siitä tuli. Aikuisten kuuluu tykätä toisistaan sopivasti, että voivat lisääntyä, mutta sen verran haaleasti, että pysyvät hengissä, muuten ei ihmissuvulle hyvä heilu.

Sittenkin. Eikö olisi ihana joskus tuntea niin kuin Tehosekoittimen poijjaat laulavat? Olla palavasti ja kaikenvoittavasti lääpällään? Palvella toista ilomielin, rakastaa jopa hänen likaisia sukkiaan? Olla koskaan ajattelematta, että tässäkö elämä sitten on, tommosen tyypin kyljessä, ei hitto?