Eilen koulussa oli keskusteltu perheistä: keitä perheeseen kuuluu ja mitä heidän kanssaan tehdään. Viltsun mielestä hänen perheeseensä kuuluu kolme henkeä: hänen lisäkseen isi ja äiti.
Minusta tämä oli aika mielenkiintoinen vastaus siihen nähden, että isi ja äiti ovat asuneet erillään kohta vuoden ja kummankin nurkissa luuhaa uusi puolisoehdokas. Pikkusiskoehdokkaitakin on siunaantunut kaksin kappalein.
Kysyin, että mitäs jos isi muuttaa tyttöystävänsä kanssa tai äiti poikaystävänsä kanssa yhteen. Viltsu oli sitä mieltä, ettei se vaikuta tähän perheasiaan millään tavalla. Kysyin, että mitäs pikkusiskoehdokkaat sitten olisivat. Viltsu vastasi: "Kavereita."
Niinpä.
Kaikissa uusperheen oppaissa korostetaan uuden porukan perheytymistä. Uusperheen aikuisten pitäisi luoda lapsille, sukulaisille, ystäville ja naapurin sedän kummin koulukaverin kaimalle selkeä mielikuva siitä, että ME olemme nyt perhe ja kaikki vanhat kokoonpanot sopii unohtaa. Mutta onko se nyt niin paha, jos lapsi ajattelee, että isi ja äiti ovat hänen perheensä? Eikö se ole aikamoista ihkurealismia? Tuntuisi, että lapsella on turvallinen olo, jos hän noin tuumaa.
Toim. huom. kyseessä oleva lapsi tykkää kuitenkin viettää aikaa uusien perheenjäsenehdokkaiden kanssa. Miksi ei tykkäisikään, ovathan he kavereita.
Pohdituttaa tietysti, onko kyse siitä, että Viltsu vieläkin haikailisi meitä yhteen. Varmaan haikaileekin elämänsä loppuun asti. Toisaalta juttelee asumisjärjestelyistä luontevasti eikä näytä millään tapaa kärsivän tilanteesta. (Dämit. Kiduinko turhaan niin monta vuotta naimisissa?)
Pohdituttaa myös, mitä sitten kävisi, jos Viltsu saisikin oikean puolisisaren tai -veljen. Hän on kummassakin uusioperheessä vieraileva tähti, ei asu oikein kummassakaan eikä ole läsnä kaikissa tilanteissa. Miten varmistettaisiin, ettei hän tunne itseään ulkopuoliseksi?
Turha kai spekuloida. Tässä vaiheessa kuvittelisin, että on ihan hyvä vaan, jos lapsi ajattelee, että isi on isi ja äiti on äiti ja heihin voi aina turvata. Vai? Jos jollakulla on hyviä vastauksia, niitä sopii esittää kommenttilootan uumenissa.
7 kommenttia:
Kesällä juttelin kahden kodin (ainokaisen) lapsen vanhempien kans (jotka ovat olleet jo pitkään sopuisissa väleissä) ja kuulin, että heidän lapsensa mielestä juurikin perheeseen kuuluvat isä, äiti ja hän itse. Koko kuvio kuulosti tosi hyvältä.
Annahan Viltsullesi aikaa totutteluun. Ensinnäkin vanhemmat eroavat toisistaan, eivät lapset vanhemmistaan. Toiseksi erosta on vain vuosi aikaa.
Eikä niillä nimityksillä ole väliä, ajatellaanko siskopuolia kavereina vai siskoina. Pääasia, että he tulevat toimeen toistensa kanssa. En ole koskaan ajatellut äitini miestä isäpuolenani, vaikka hän kuuluu perheeseen. Ja ko. erosta on kohta neljäkymmentä vuotta ;) - celia
Vastauksia ei ole, mutta joku aika sitten mietin tuota kahden kodin systeemiä avioerolapsilla.
Bussissa oli pikkutyttö (ala-asteikäinen), joka sanoi jollekin kaverilleen menevänsä äidin luokse. Sitten hetkeä myöhemmin ilmeisesti äiti soitti ja tyttö informoi sijaintiaan kertomalle, että bussi meni juuri isän talon ohitse. Jäin vaan silloin miettimään, että mikä tälle lapselle on koti, kun toinen paikka on äidin luona ja toinen isän talo. Vai onko niin, että lapsella voi olla suvereenisti kaksi kotia. Ehkä voi.
Anukaisa: Onpa kiva kuulla, että muilla menee samaan malliin mukavasti ja sopuisasti. Pitkään mietin, mikä tuossa kommentissasi on erikoista, ja sitten tajusin, että nimi :)
Celia: 7-vuotiaan näkökulmasta vuosi on pitkä aika, Viltsukaan ei enää oikeastaan muista, millaista oli, kun kaikki kolme asuimme vielä saman katon alla. Nimityksillä ei sinänsä ole mitään väliä, kunhan pojun kanssa pysymme samalla aaltopituudella ja pystymme juttelemaan asioista.
Tiina: Samaa olen itsekin miettinyt, mutta näyttäisi siltä, että voi! Aikuisen näkökulmasta se tuntuu jotenkin erikoiselta. Toisaalta onhan monella aikuisellakin useampi koti, esimerkiksi arkikoti ja kesämökki.
No meillähän kuvio on aina ollut semmoinen, että puoliskoni tyttärellä on kaksi perheenjäsentä, eli äiti ja isä. Minä olen sitten semmoinen perheeseen kuuluva isän tyttöystävä, huom. en itse perusperheen jäsen, vaan semmoinen täti hahmo. Äidin luona hän on kotonaan ja meillä hän on isän kotona. Tätä on kovin vaikea muuttaa, siis tytöllä on oma huone, mutta hän on vaan joka keskiviikko ja jokatoinen viikonloppu meillä, eli ei mikään ihme, että koti on siellä ns. oikeassa kodissa äidin luona. Ja näitä keskiviikkoja joudutaan usein töitten takia perumaan.
Tytär on myös ainut lapsi ja sen huomaan usein. Saan jatkuvasti kuulla häneltä kysymyksiä, että haluanko joskus lapsia. Vastaan aina etten tiedä, saas nähdä. Tytöstä oikein huomaa, kuinka häntä kauhistuttaa ajatuskin siitä, että meillä olisi lapsi. Että häneltä ikäänkuin vietäisiin pala isää pois! Sääliksi käy kun miettii mitä pienessä päässä liikkuu.
Että ei ole vastauksia, enkä tiedä mitä tässä oikein selostan.
Kyllä meillä tämä toimii, mutta usein säälin lasta salaa. Jotenkin pelkään, että hänellä ei ole meidän luona koti-olo, vaikka sitä parhaamme mukaan yritämme.
Pääasia on se, että isä ja äiti ovat väleissä. Meillä syödään joskus päivällisiä missä kaikki ovat paikalla, joskus taas Bob menee tytön ja äidin luo hengaamaan, että lapsella olisi semmoinen olo, että kaikki on hyvin ja häntä rakastetaan kaikissa näissä asunnoissa.
Vaikka varmasti hän toivoo, että äiti ja isä palaisivat yhteen...mikä on hassua, kun he erosivat jo tytön ollessa vauva. Vaikea aihe.
Blogissani odottaa sinua pieni hyvän mielen toivotus.
Aurinkoista syyspäivää halien kera!
Kata, on varmasti vaikeaa, mutta ihanalta kuulostaa, että aikuiset todella yrittävät parhaansa lapsen hyväksi. Noin mekin haluttaisiin tehdä. Enkä tiedä, tarvitseeko lasta sääliä. Kasvaminen on aina vaikeaa.
Mietin, että meidän Viltsulle tekisi hyvääkin joutua vähän jakamaan ... Vaikka onkin tavallaan antelias poika ja tottunut jakamaan leluja ja karkkeja serkkujensa kanssa (joiden kanssa vietetään paljon aikaa, ovat melkein kuin sisaruksia), vanhemmiten hän on käynyt "vähän" mustasukkaiseksi tavaroistaan.
Auringonkukkametsä: kiitos kaunis!
Lähetä kommentti