Viltsu on ollut tällä viikolla monta iltaa isällään. Nykyisen elämäni miehen kanssa olemme käyttäneet tilaisuuden hyväksemme ja harrastaneet aikuisten asioita: estotonta nörtteilyä.
Ensimmäinen riitamme ei suinkaan syntynyt kotitöistä, vaikka niissä olisikin riitelemistä. Ehei, se syntyi siitä, että minun mielestäni elämäni mies käytti liikaa aikaa Eikan hiplaamiseen. Eikka on läppärini, jos ken ei sattunut tietämään. Enkä edes ollut mustasukkainen hiplaamisesta vaan Eikasta itsestään. En ehtinyt ikinä lukemaan blogeja tai naamakirjailemaan, kun huushollin ainut tietokone oli koko ajan miehen hallussa. Niinpä pakotin miehen ostamaan oman kannettavan.
Sellaista se on näiden eronneiden miesten kanssa. Vaikka niillä olisi pelit ja vehkeet tallella, joskus niiden koneet ovat jääneet sille tielleen.
Kahden kannettavan myötä meillä on oikein sopuisaa.
Tässä iltana muutamana olin ollut myöhään töissä, ja kun tulin kotiin, mun oli pakko nopeasti tarkistaa yksi juttu naamakirjasta. Ryntäsin takki päällä suoraan olkkariin Eikan luo, en edes "moi" sanonut kenellekään muulle. Sen yhden jutun tarkistamiseen ei kauaa mennyt, ja jostain syystä kerrankin heti sen jälkeen kirjauduin ulos. Minkä jälkeen välittömästi keittiöstä kuului vähän äkäinen: "Mitä sä nyt lähdit kun mä olisin just laittanut sulle viestin!"
Tässä ei olisi mitään hupaisaa, ellei residenssimme olisi niin pieni. Keittiön ja olkkarin välillä ei ole edes kunnon seinää. Vaikka olimme miehen kanssa eri huoneissa, istuimme jotakuinkin vierekkäin. Olen ollut kokoustiloissa keskustelemassa ihmisten kanssa, jotka ovat istuneet kauempana minusta.
Eilen sitten päätimme viettää oikein romanttista kahdenkeskistä laatuaikaa. Kaadoimme punkkua laseihin, sytytimme kynttilän, istahdimme keittiön pöydän ääreen nenät vastakkain - ja onnellisesti hymyillen avasimme kumpikin koneemme. Mies räiski menemään jotain nettipeliä, minä taas jutskailin kavereille maailman toiselle puolelle.
Tällä viikolla naamakirja on tarjonnut erityisen kivoja ylläreitä. Kaverini merten ja vuosien takaa löysi minut sieltä ja otti yhteyttä. Olen myös useampana iltana sattunut yhtä aikaa linjoille eteläisessä ja pohjoisessa Amerikassa majailevien ystävien kanssa. Kyllä kai sitä voisi chattailla muuallakin kuin naamakirjassa, mutta minä nyt satun tykkäämään siitä.
Ei minun tarvitse välttämättä lähteä minnekään, jos voin keittiön pöydän äärestä katsella kuvia ja jutella ihmisten kanssa. Ekologisesti kestävä vaihtoehto. Ja sikälikin hyvä, ettei mulla ole mitään päällepantavaa.
Siitä tulikin mieleeni, että vielä on muutama päivä aikaa vastata sivupalkin kyselyyn. Kaikki toiveet täytetään tai ainakin yritetään. Onneksi kovin moni ei ole toivonut päivän asuja, koska ... (kaikki yhteen äneen:) mulla ei ole mitään päällepantavaa.
Seuraava kysymys suuntautuu naispuolisille lukijoille (eipä täällä ole miehiä näkynytkään), jotka ovat lähestyneet neljänkympin rajapyykkiä minua ennen. Omalla kohdallani se tietysti häämöttää niin kaukana tulevaisuudessa, ettei siitä tarvitsisi huolta kantaa, ellen jo nyt joutuisi kärsimään siihen liittyvästä ilmiöstä. Kertokaapa, arvon naiset, kävikö teillekin niin, että painovoiman vaikutuksesta fyllit putosivat - jopa siinä määrin, että vaatteet kävivät liian isoiksi? Omasta mielestäni en ole kokonaisuutena laihtunut yhtään, täytteet vain ovat valuneet eri paikkoihin, ja nyt farkut kirjaimellisesti putoavat päältä. Numeroa pienempiin housuihin en kuitenkaan mahdu, luulisin, eikä mulla ole varaakaan uusia koko garderoobia. Mikä neuvoksi?
2 kommenttia:
Toihan kuulostaa ihan meidän perhe-elämältä, paitsi että teitin suhde oli se tuore? Mutta tää kai on sitä nykyaikaa.
Vaateasiasta en kyllä osaa sanoa mitään, mun ongelmani on se, että vaatteet kutistuu kaapissa! Joo, ihan ittekseen!
No kyllä jotkut niistä kutistuukin! Tämä on ihan tieteellisesti todistettu fakta.
Lähetä kommentti