En ole lukenut runoja todella pitkään aikaan. Riveilleni pujahtaa raporttikielen sanoja. Olen valahtanut kapeaan putkeen, jonka haarautuvia suuaukkoja en näe. Kahlaan aineessa, jonka koostumusta en halua tietää, olen nukkunutkin aivan liian vähän.
En ole velkaa kenellekään. En ole testannut verkkoani, koska en ole pudonnut kovin korkealta. Luulin että päästötodistuksen jälkeen elämä muuttuisi vaikeammaksi, mutta sehän on ihan sileä, tämä putken pohjalla kulkeva tie.
Maailma on täynnä sanoja, suurin osa niistä on turhia. Miksi niihin on niin rakastunut? Niitä haalii itselleen kuin ne tekisivät onnellisiksi. Olen niin tärkeä, että minulla on tämäkin sana, voin ripustaa sen rintapieleeni ja ihailla sitä peilikuvasta.
Rakkaus on sana joka sanotaan minulle tietyllä hetkellä, silloin kun kumpikin makaa lakanoiden välissä ja maistaa nihkeän ihon. Salaa kuuntelen sitä omassa suussani mutta se kuolee ennen kuin pääsee huulille. Voisin huutaa sen ääneen syksyisessä metsässä. Kun ketään ei ole kuulemassa. Olisin kuin kaatuva puu.
En ole mistään kohtaa kiiltävä vaan hiukan rähjäinen ja rypistetty, sieltä täältä kulunut. Joskus polkaisen itseni irti pohjasta ja leijun vapaasti maailmassani, tartun muihin ja päästän irti.
Yksisuuntaisen peililasin takaa kaikki voi näyttää helpolta.
***
Ensimmäistä kertaa noin sataan vuoteen päätin taas osallistua Runotorstaihin. Noin toista kertaa ikinä osallistun enempi proosarunon tyyppisellä yritelmällä. Ei se kuulkaa ole niin helppoa, runoileminenkaan.
1 kommentti:
Pidän tästä runosta todella paljon.
Lähetä kommentti