Kirjahaasteen 14. kysymys on varsinainen syy siihen, että ylipäänsä tartuin koko haasteeseen, ja vastaukseni siihen on Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo. Minun kuten kaikkien muidenkin Austeninsa lukeneiden naisten elämän suurin rakkaus on Mr. Darcy.Pidän Jane Austenin kirjoista ja olen lukenut niitä useaan kertaan. Ne on kirjoitettu hauskasti ja terävästi. Ne tarjoavat näkökulman aikaan ja tapoihin, joista ei ole kuin parisataa vuotta mutta jotka ovat aivan eri maailmasta kuin tämä nykyisemme. Kaikki tietävät, että Austen on paitsi romanttinen myös yhteiskuntakriittinen. Mikäpä olisi houkuttelevampi yhdistelmä? Lukija voi elää omia päiväuniaan todeksi ja saa samalla tyydytystä älylleen, omalletunnolleen ja oikeudenmukaisuuden pyrkimyksilleen. Kaikkiin kirjailijan ratkaisuihin en ole tyytyväinen. Esimerkiksi Willoughbyn katumuspuhe Järki ja tunteet -kirjan loppupuolella on minun mielestäni turha – mutta ehkä on ollut tärkeää osoittaa, että konnat eivät ole aina konnia ja että miehetkin voivat joutua kärsimään aikakauden typeristä laeista ja sovinnaistavoista eivätkä ainoastaan naiset.
Ensimmäistä kertaa luin Ylpeyden ja ennakkoluulon ja Järjen ja tunteet esiteini-ikäisenä. Siitä huolimatta juuri näitä kahta kirjaa en voi ajatella ajattelematta niistä tehtyä tv-sarjaa (Pride and Prejudice, BBC 1995) ja elokuvaa (Sense and Sensibility, ohjaaja Ang Lee, vuosiluku sama 1995). Filmatisoinnit värittävät omia muistojani kirjoista jopa niin, että ajattelen, että joissakin tulkinnoissa tv-sarja tai leffa ovat parempia kuin alkuperäisteokset. Esimerkiksi mainitsemani Willoughbyn sorijorina on jätetty leffasta pois – Willoughby jää samanlaiseksi lurjukseksi kuin Ylpeyden ja ennakkoluulon Wickham.
Minulla on sekä leffa että tv-sarja DVD:llä ja katselen niitä säännöllisin väliajoin, etenkin, jos tunnen itseni yksinäiseksi, väärinymmärretyksi, flunssaiseksi tai muuten vain surkeaksi. Tai jos mulla on ikävä Edward Ferrarsia, eversti Brandonia tai Mr. Darcya.
Miehet, miehet. Noista kolmesta voisin mennä naimisiin kenen tahansa kanssa. En kai vain pysty vastustamaan suoraselkäisyyttä ja luotettavuutta ja säädyllisen pinnan alla kuohuvaa intohimoa. Enkä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan suoritettuja kosintoja.
Edward Ferrarsilla on Hugh Grantin otsatukka ja spanielinkatse, mutta ei anneta niiden häiritä vaan katsotaan pintaa syvemmälle: Ferrars on vastuunsa kantava heppu, ja leffan viimeisestä näytöksestä näkyy, että hänellä ja Elinorilla ei taatusti ole tylsää makuukammarissakaan. Eversti Brandon on ehkä hieman jäykkis ja nykyajan näkökulmasta kehdonryöstäjä, kun ihastuu vain 19-vuotiaaseen Marianneen – mutta tuolloin ikäeroa ei pidetty minään. Sitä paitsi hän kohtelee tyttöä aidon kunnioittavasti, vertaisenaan. Sitä paitsi hän ihailee Mariannea siinä määrin, että siihen jos johonkin sopii sanonta "pitää kuin kukkaa kämmenellä". Sitä paitsi Alan Rickman esittää Brandonia niin syötävän ihanasti, että jos mut herätettäisiin yöllä ja kysyttäisiin henkilöhahmon nimeä, sanoisin ”eversti Rickman”. Darcy on aluksi ylpeä ja ennakkoluuloinen paskiainen mutta kypsyy loppua kohti sanansa mittaiseksi mieheksi ja koko Bennetin perheen nöyräksi pelastajaksi.
Miksi sitten valitsen juuri Darcyn? Onhan hänellä hienoin talo ja paras ulosanti, mutta todellinen syy on siinä, että hän näyttää Colin Firthiltä.
Viime vuonna muuten ilmestyi kirja, jonka haluan ehdottomasti lukea: P. D. Jamesin Death comes to Pemberley. Kansitekstin mukaan siinä Darcy ja Elizabeth ovat olleet naimisissa kuusi vuotta, heillä on kaksi poikaa ja elämä mallillaan.
… But their peace is threatened and old sins and misunderstandings are rekindled on the eve of the annual Autumn Ball. The Darcys and their guests are preparing to retire for the night when a chaise appears, rocking down the path from Pemberley’s wild woodland, and as it pulls up, Lydia Wickham, an uninvited guest, tumbles out, screaming that her husband has been murdered …
Kuva on lainattu Bright Lights -blogista.
