Kaukaisimmalle rannalle

Ulko-oven mainoskielto pitää aika tehokkaasti paperiskeidan loitolla. Paitsi pizzerioiden ruokalistoja, mutta se on kokonaan toinen juttu.

Lelukuvastoita sen sijaan ei näköjään voi välttyä. Niitä tulvi postiluukusta varsinkin juuri ennen joulua.

Vanhemmilla näkyy olevan erilaisia tapoja toimia näiden lapsia houkuttelevien julkaisujen kanssa. Jotkut pistävät ne saman tien piiloon ja paperinkeräykseen, toiset taas käyttävät niitä joulupukin toivelistoina, joista lapset saavat ruksia haluamansa kamat.

Minä annan lasten selailla ja haaveilla. Samalla voidaan keskustella siitä, miksi ei ole kivaa eikä järkevää täyttää nurkkia muovinpalasilla, jotka menevät heti rikki. Itsekin tykkään katsella minun mielestäni kauniita asioita, mutta kaikkea ei tarvitse omistaa. Yllättävän hyvin on mennyt oppi perille ainakin Viltsulle.

Hyvä täky meidän perheessä on ”Itämeren suojelu”. Itämeri on ihanan eksoottinen nimi isolle vedelle, joka lainehtii niin kotiseudulla kuin mökkirannassakin. Lapset ymmärtävät, että luontoa pitää suojella, ja voivat luopua uusien lelujen ostamisesta, jos se auttaa Itämerta. Tuntuu, että aikuisilla olisi opittavaa heistä.

9-vuotias tajuaa myös, miksi lastenohjelmissa on mainoksia ja mikä tv-mainosten tehtävä on: ”Noi yrittää vaan saada kaikki ihmiset ostamaan noita leluja vaikka ne on ihan huonoja.” Hah, enpäs mennyt lankaan.

Kadotettu paratiisi

Heippa blogi. On taas vettä virrannut Vantaassa, lumia pudoteltu katoilta ja kalenterista revitty sivu jos toinenkin siitä kun viimeksi nähtiin.

Kyse ei ole siitä, etteikö elämässäni tapahtuisi mitään, mistä voisin tänne kirjoittaa. Päinvastoin, tapahtuu paljonkin, ja niin haipakkaan, etten ehdi istua siitä kirjoittamaan. En vielä ole niin mobiili, että voisin kirjoittaa vauhdissa. Herranjestas, eihän mulla ole edes feisbuukkia kännykässä.

Tänään esimerkiksi yhdellä lapsella on luistelua ja futista, toisella muskari, kahta lasta pitää roudata kahteen eri päiväkotiin, aikuisilla on täydet työpäivät ja jossain välissä pitäisi ehtiä kokata ja syödäkin. Ja käydä postissa ja kirjastossa ja ehkä vähän pyykätä, mikäli haluaa huomenna vaihteeksi pukeutua puhtaisiin vaatteisiin. Lisäksi herätyskello ei soinut. Ihan normipäivä.

Toinen syy bloggaustaukoon on se, että - tadaa - mulla on juttukavereita! Näköjään ihmiselle on jotain hyötyä siitä, että on parisuhteessa ja käy töissä. Hassut jutut voi kertoa jollekulle heti tuoreeltaan, ja murheellisista tai huolestuttavista ehtii ehkä jutella lounastauolla tai yön pimeinä tunteina. Tämähän ei tarkoita sitä, etteikö niistä silti voisi kirjoittaa - enkä toudellakaan väitä, että säännöllisesti bloggaavat tyypit olisivat mörököllimäisiä erakkoluolan asukkeja. Omalla kohdallani vain näyttää pätevän seuraava lauseke: puuhakas arki + tyyppejä ympärillä = vähemmän patoutunutta jutuntynkää.

Näin on taas käsitelty pitkään ja hartaasti yhtä maailmanhistorian mielenkiintoisimmista aiheista: miksi en ole blogannut pariin kuukauteen. Tämmöiset jutut pitää aina päättää toivonpilkahdukseen. Se tulee tässä: Meitsille kävely on hyvä tapa ajatusten selvittelyyn. Kävelyreissun päätteeksi on ollut helppo suoltaa tekstiä - kirjeitä, sähköposteja, työjuttuja, joskus ennen muinoin blogipostauksiakin. Nyt kun olosuhteiden pakosta kävelen päiväkotireissuja kuutisen kilometriä lähes päivittäin, voisi kuvitella, että blogiinkin päätyy kirkastuneita ajatuksia ja sikakiinnostavia postauksia. Ehkä jopa kerran kuussa.