Vaihteeksi jotain ihan muuta

Kun tapahtuu jotain kansakuntaa ravistelevaa ja perusturvallisuutta murentavaa, tekee mieli sanoa sanansa siitä. Marraskuisen jähmeät aivoni miettivät kuitenkin vain ikuisuusaihetta: ruokkivatko lööpit tragediaa, surua ja pelkoa, vai auttavatko ne käsittelemään niitä? Näköjään jotkut eivät niistä tykkää, kun ovat pistäneet pystyyn adressin.

Punainen risti julkaisi ansiokkaat ohjeet tilanteesta selviämiseen. Nämä voisi tallettaa itselleen vastaisen varalle. Jos ei tule uutta Myyrmannia tai Jokelaa, aina tulee muita kriisejä. Voi jäädä auton alle, perheenjäsen voi sairastua tai ystävä voi pettää. Ohje toteaa: "Tällainen tapahtuma aiheuttaa hyvin voimakkaita reaktioita, jotka noudattavat yleensä tiettyjä lainalaisuuksia. Luonnollisesti yksilöllisiä eroja esiintyy."

Eikö ole huojentavaa tietää, että kaikki kokevat suunnilleen samaa? Minusta on.

Punaisen ristin tiedotteen mukaan lähiviikkojen tuntemuksia ovat esimerkiksi ärtyisyys ja äkäisyys, "pinnasi voi olla lyhyt ja voit menettää malttisi pienistäkin asioista". Lisäksi "pahoitat helposti mielesi ja saatat tulkita muita väärin".

Jatkokysymys: onko tämä adressikin vain osoitus siitä, mitä suru ja šokki saavat ihmiset tekemään? Pitäisikö hienotunteisesti kääntää selkänsä ja vaieta?

Kirsi Myllyniemi totesi, että median täytyy katsoa peiliin. Eipä tuo koskaan pahaa tee. Myös kolikon toiselle puolelle kannattaa kurkistaa.

Onko Jokela-uutisointi suomalaisen median käännekohtia?

Vai onko kyse vain siitä, että kukin tahollaan yrittää parhaansa mukaan käsitellä ennen kokematonta tragediaa?

Minulla nyt on vain näitä kysymyksiä eikä yhden yhtä vastausta.

Bear necessities

Olen viettänyt nyt viikon itsellisen naisen elämää. Toisin kuin olisi voinut odottaa, en ole joutunut komeiden muukalaisten iskuyritysten kohteeksi enkä muutenkaan ole kokenut satumaisia seikkailuja. Toisaalta en ole myöskään istunut kotona ja itkenyt silmiä päästäni.

Viikkoon on mahtunut kaksi ravintolailtaa kahden eri tyttökaverin kanssa, joista kumpikin on tuntenut minut iät ja ajat. Toisaalta kaksi muuta iltaa olen katsonut telkkaria sohvalla Viltsun isän kanssa. En oikein tiedä, miksi minun pitäisi häntä kutsua. Ex-miehekseni? Onko sellainen mikään oikea ex-mies, jonka kanssa treffaa viisi kertaa viikossa ja joka tulee sisään omilla avaimillaan? En valita, koska kaikkein turvallisin olo minulla on silloin, kun hän istuu täällä meillä ja lukee sanomalehteä. Ihan kuin mikään ei olisi muuttunut.

Kaiken kaikkiaan olen sopeutunut tilanteeseen ihmeellisen hyvin. Ihan kuin olisin tasapainoinen aikuinen. Oudointa on, että kun olen ollut yksin, en ole pelännyt, ikävöinyt, surrut tai raivonnut. Olen suorastaan salaa nauttinut siitä, että voin tehdä mitä vain, hiljaista tai äänekästä, mihin aikaan vain.

Fatalismini tästä sen kun vahvistuu. Ehkä minut on tarkoitettu juuri tällaiseen elämään.