Perimä, kasvatus vai silkka sattuma?

Viltsun opettaja kertoi vanhempainvartissa yhdestä uskonnontunnista*, jolla oli keskusteltu erilaisista perheistä.

Joku oli viitannut ja kysynyt: ”Kenen vanhemmat onkaan eronnut? Miltä se niinku oikeen tuntuu?” Viltsu oli nostanut kätensä, saanut vastausvuoron ja sanonut: ”No mä olin silloin vähän pienempi ja aluksi mä itkin ihan hirveesti mutta nyt mä oon jo tottunut.” Keskustelu oli siitä vielä jatkunut. Opettajan mukaan Viltsu oli onnistunut antamaan esimerkin erosta selviämisestä niille lapsille, joilla juuri silloin oli kotona vaikeaa.

Opettajan mielestä vastaaminen oli rohkea teko. En tiedä rohkeudesta, mutta minusta se kuulostaa ihan meidän Viltsulta, avoimelta ja keskustelevalta.

Ainakin kahdesta asiasta olen erityisen onnellinen. Ensinnäkin siitä, että Viltsu on osannut käsitellä eron noin hyvin ja pukea sen verbaalisestikin ihan omaan pakettiinsa. Ei toistele äidiltä lainattuja sanoja, vaikka toki olemme aiheesta paljon jutelleet, vaan on pohdiskellut omia kokemuksiaan ja kiteyttänyt ne sanoiksi.

Toiseksi olen iloinen siitä, että meillä kasvaa poika, joka ainakin vielä 7-vuotiaana osaa ilmaista tunteensa ja kertoo niistä reippaasti, kun kysytään. Ei tarvitse nyhtää pinseteillä ja tyytyä pariin vaivaiseen sanaan, joiden koostumus ei aukea, vaikka mikroskoopilla tutkisi.

Kelpaisi esimerkiksi monille aikuisillekin.

*) Kyllä, pakanapoikamme istuu ev.lut.-tunneilla, koska emme halunneet erottaa häntä porukasta. Tunneilla keskustellaan paljon, ja ussapäivät eli maanantait ovat ihmetystä täynnä. Meidän Viltsulle moni uskontoon liittyvä asia on ihan uutta. Esimerkiksi Jeesus on hänelle se vauva, joka tulee partiolaisten joulukalenterin viimeisestä luukusta - mutta luokassa nähtävästi on sellaisiakin lapsia, joille Jesse on tutumpi jätkä. Maanantaisin Viltsulla on aina uutisia tyyliin ”äiti arvaa mitä, Jeesukselle pistettiin naulat käsistä läpi, aattele!”. Olisin vähän huolissani, ellen tietäisi, että uskonnon kirja painottuu etiikkaan ja että opettaja on tolkun nainen.

Seinät ja mitä niiden sisällä on

En olisi ikinä uskonut, että joudun tai pääsen tällaiseen uusperhekuvioon. Kotona on aina vähän mimmoinen kokoonpano milloinkin sattuu. Viltsulla on jopa kaksi kotia, minun ja isänsä luona. Voiko välitilaan juurtua? Tarvitseeko edes? Kantaako jokainen kotia sydämessään? Tai luoko oman kotinsa? On minullakin ainakin kaksi kotia, mökillä ja kaupungissa, ja maailma täynnä rakkaita ihmisiä, kuin perheenjäseniä.

Asumme entisillä sijoillamme, EM on muuttanut meille. Onneksi pärjäämme aika hyvin aika pienessä tilassa. En tiedä, miten Viltsun huoneen jakaminen onnistuisi, jos Piitu muuttaisi meille pysyvämmin – mutta syyt ovat ennemmin henkisiä kuin fyysisiä. Se on sitten sen ajan taisto. Voihan ajatella, että se on nukkumahuone ja Viltsun työhuone ja että leikkitila pidetään olkkarissa. EM pystyy luomaan itselleen oman kuplan läppärinsä ympärille, ja jos minulle käyvät seinät ahtaiksi, aina on parveke ja puisto.

Keväisen remonttihässäkän takia ajattelen, että tähän kämppään on mahduttava ainakin kaksi vuotta – sen verran että saan tavarat paikoilleen ja seinien maali ehtii vähän kulua. Toivottavasti tämä ei ole toiveajattelua. Jos on, ei auta muu kuin etsiä jotain muuta.

Elämän virtaan

Kiitos kommenteistanne. Vastaan tässä kaikille yhteisesti.

Tuntuu valtavan hyvältä, kun joku tykkää, ottaa kiinni. Monta vuotta kului niin, että vaikka nautin elämästäni, sen kokonaissaldo meni aika kivuliaan puolelle. Ei olisi niin paljon haitannut, vaikka olisin jäänyt ratikan alle – Viltsu tietysti olisi surrut ja muille olisi jäänyt kamalasti siivottavaa. Nyt en missään tapauksessa haluaisi että niin kävisi.

Onnittelen itseäni siitä, että itsetuntoni ei erosta kolhiintunut vaan vahvistui. Nyt olen pikkuisen hoikempi ja paljon rehellisempi, tiedän paremmin, mitä tahdon ja mitä en ainakaan tahdo, ja mulla on nätimpi tukka. Minä voin olla minä. Voin syödä hyvänolon ruokia ja tehdä itse omaan elämääni vaikuttavia päätöksiä. Voin ottaa aikaa siihen, että istun ja katselen ikkunasta, kuinka tuuli heiluttaa puiden oksia.

Kun näille sentimentaalisille linjoille lähdettiin, ei pysähdytä tähän vaan jatketaan vähän pidemmälle. Lauantaiaamuna mökillä heräsin ennen muita, kaivoin muistikirjani esiin ja kirjoitin mahtipontisen julistuksen, joka nyt jotenkin sopii tähän:

Aion elää jokaisen päivän täysillä (sic). Tuntea jokaisen tunteen, liikuttaa jäseniäni, halata ja suukotella, istua sylikkäin, nuuhkia tuulia, laulaa, kirjoittaa, kokata, pyykätä, keskustella ja joskus jopa inttää, haukata liian isoja paloja, rauhoittua, katsella merelle.

Ihan ensimmäiseksi kuitenkin keitän kahvit.

Pelasta mut, jos se käy sun almanakkaan

Vuosi on kohta kulunut. On ollut hyvä vuosi. Siitä huolimatta annan itseni pikkuisen surra yhden haaveen sammumista. Jospa kohta saisin surun valmiiksi, voisin laskea seppeleen ja lähteä jatkamaan.

Saanko esitellä

Asiat ovat edenneet siihen pisteeseen, että minun on syytä esitellä teille nykyinen uusioperheviritelmäni. Siihen kuuluu minun lisäkseni tämänhetkinen Elämäni Mies eli EM. Poikani Viltsu on tietenkin aina ajatuksissani, ja fyysisestikin hän on läsnä perheessämme useimpina arkipäivinä ja joka toinen viikonloppu. Joka toinen viikonloppu taas elämäämme sulostuttaa EM:n 2-vuotias tytär Piitu (nimi vetäisty hatusta). Joskus pitää joka toinen ja joka toinen saada jotenkin sopimaan yhteen, jotta lapset pääsevät tappelemaan keskenään. Aikataulujen rukkaaminen on onnistunut Viltsun isän suosiollisella avustuksella.

Viime viikonlopuksi olimme onnistuneet järjestämään niin paljon yhteistä aikaa, että pääsimme nelistään mökille. Oli ihanaa. Kotona on kiva olla, mutta mökkiviikonloppu virkistää paremmin kuin mikään muu.

Viltsun kanssa samoilimme metsässä suppilovahveroiden perässä. Emme löytäneet yhtään sientä mutta kylläkin muutaman paleltuneen mustikan, kasan hirvenpapanoita ja suuren määrän ketunkoloja ja pupunpesiä.

Mökillä kävimme kaivuuhommiin. Viltsun lelu-ukkeleilla on rannassa hieno kivistä ja lankuista kasattu linnoitus, joka on kestänyt yllättävän hyvin säitä ja talvia. Sen ympärille tarvittiin vallihauta. Minä kaivoin, Piitu kantoi vettä ja Viltsu jakoi meille ohjeita: "Kaiva tosta! No kaiva nyt se syvemmäks!! Nyt tarvitaan lisää vettä ja äkkiä."

EM toteutti miehisyyttään sen verran laajan polttopuuprojektin parissa, että päätimme lasten kanssa saunoa kolmistaan. Viltsu pulahti hyiseen rantaveteen, minä tuskin tarkenin isoavarvasta kastella, ja Piitu fiksuna tyttönä katseli menoamme saunan terassilta.

Minun piti mennä vielä EM:n kanssa yösaunaan, mutta nukahdin iltasatukeikalla sen verran syvään uneen, että juuri ja juuri jaksoin herätä hammaspesulle. Hiukan sentään kahdestaan tirkistelimme kuutamoa. Keski-ikäisten lemmenliekki on yllättävän vahvaa tekoa, mutta ei sekään ihan kaikkea kestä. Koko päivän ulkoilun päälle kun syö tuhdin illallisen ja juo pari lasia viiniä, se sammuu kuin saunalyhty.

Sunnuntaina sateli, ja ajattelimme jo lähteä ajoissa kotiin, mutta sitten lössähdimmekin mökkiin juomaan mehuglögiä ja lueskelemaan. Ikkunasta näkyvä maisema oli kumminkin vähän hienompi kuin kotona. Tai ainakin erilainen.

Alkuillasta ajelimme nelisin kotiin sateessa ja hämärässä. Ajattelin, että tällä porukalla on hyvä tehdä matkaa.

"Mitä Aapolla muka on sellaista mitä mulla ei oo?"

Viltsu tapasi kirjastossa pitkästä aikaa entisen päiväkotikaverinsa, joka oli jonkin aikaa pois kuvioista, koska oli muuttanut isiensä maille (näin meillä täällä monikulttuurisissa kaupunginosissa). Nyt kaveri oli ilmeisestikin palannut takaisin kotiin. Pojat juttelivat keskenään kuin maailmanmiehet ikään.

Kaveri: "Tunnetsä Sofian*?"

Viltsu: "Joo. Se on meidän koulussa."

Kaveri: "Tiesitsä et se rakastaa poikia?"

Viltsu: "Ai."

Kaveri: "Se rakastaa mua. Ihan kauheeta kun se rakastaa mua koko ajan."

Viltsu: "Ei se sua enää muista. Nyt se rakastaa Aapoa*."

* Nimet ehkä muutettu.

Tähänkö sitä on tultu? Pitääkö alkaa jo valmistautua miniäehdokkaisiin?

Kauneus on pientä ja matalaa

Lokakuu. Ei yhtä levoton kuin syyskuu. Viimeinen mahdollisuus nauttia valosta ja kohtalaisesta lämmöstä ennen marrakuun pimeitä.

Tuntuu jo nyt, että tästä tulee hiljainen päivä. Tiedättehän ne päivät, kun ei saa juuri mitään aikaan, haahuilee ja tuijottelee vain. Ottaa lunkisti niin ehkä jotain tapahtuukin, saa pari työjuttua eteenpäin, pesee pyykkiä, tekee lasten kanssa pizzaa. Tämmöisiä varovasti suunnittelen. Kunhan nyt ensin kahvia ja Hesari.

Mulla on peräti kaksi kunnallisvaaliehdokasta eikä hajuakaan, millä perusteella teen lopullisen valinnan. Asuinpaikka? Pätevyys - mitä se sitten onkaan? Molemmat ovat ihan hyviä ehdokkaita, enkä usko, että kumpikaan pääsee läpi. Jommankumman numeron aion lappuseeni raapustaa.

Aurinko puskee pilviä tieltään. Pikkuisen harmittaa, etten ottanut kameraa mukaan töihin, sillä osaan kuvahaasteista on vielä vastaamatta. Olkaa kärsivällisiä ja ottakaa omppu kommenttilootasta. Ne ovat nyt niin hyviä, että kun niitä syö, voi rakastua maailmaan.

Elämäni Mies ja muita yksityiskohtia

Tiinan toiveista jäi täyttämättä vain yksi: kuva jääkaapin ovesta ulkopuolelta. Jääkaapin ovessa on liikaa valokuvia, laskuja ja muuta privaattia, mutta sen sijaan, saanko esitellä, pakastekaapin ovi (siivottu versio). Fair play -kortti on ansaittu junnufutiksessa, ja elämäni mies -kortin sain Kauralta ja Oharilta ihan ilman omaa ansiotani. Jos joku nyt luuli, että aion oikeasti esitellä täällä Elämäni Miehen, olen pahoillani aiheuttamastani pettymyksestä. Ei tapahdu ihan heti. Sen voin paljastaa, että ainut yhtäläisyys kortin komistuksen ja tämänhetkisen EM:n välillä on se, että myös EM tykkää kuljeskella pelkissä kalsareissa.

Rappiotäti pyysi kuvaa lempimukistani. Tällä hetkellä se on tämä muumimuki, olisikohan nimeltään uimahyppy? Tykkään mukin väreistä ja muumin rohkeasta sukelluksesta - eteenpäin mennään vaikka mahaplätsillä. Samassa kuvassa näkyy lempilaitteeni läppäri-Eikka, jonka Jenni toivoi näkevänsä. Keittiönpöytä ja pöytäliina ovat vastaus Katalle, joka halusi nähdä jotain kodistani. Pöytä on peräisin 60-luvulta vanhempieni ensimmäisestä yhteisestä kodista, sieltä, missä minäkin vauvana asuin. Jospalle tiedoksi: juuri tämä pöytä on esine, jolla kodissani on minulle eniten tunnearvoa (jos jätetään pois laskuista ilmiselvät jutut kuten valokuvat ja jotkut korut).

Lopuksi vielä Minhin toinen toive: kuva kodin ikkunasta. Näin kauniin syksyistä meillä on tänään täällä betonilähiössä.

Lisää kuvia tulee, kunhan ehdin niitä ottaa. Tiedän jo tasan tarkkaan, mitä kuvaan esimerkiksi Katalle, joka halusi nähdä jotain, mitä minä näen päivittäin ...

Suuri kenkäpostaus

Tiina antoi minulle vihdoin tekosyyn ottaa kuvia kengistäni ja julkaista niitä täällä. Oletteko valmiit? Täältä tulee:

Heti ekalla kuvalla lyön ainakin kaksi kärpästä, sillä Minh pyysi kuvaa ihkuimmista kengistäni. Nämä Art Companyn popot ovat suosikkini, koska niillä on niin hyvä kävellä. Hassu ulkonäkö on plussaa.

Myös näillä retro-adduilla tepastelen ahkeraan.

Nämä popot jouduin ostamaan, kun yksiin bileisiin oli pakko saada hopeanväriset kengät. Ehkä vielä joskus keksin niille muutakin käyttöä.

Tällaisia joudun joskus käyttämään töissä. Vähän liian siistit mutta muuten ihan söpöt.

Tässä uusin hankintani. On tällä parikin. Nämä nilkkurit ovat siistit mutta silti aika ihkut.

Tässä toinen suosikkitalvikengistäni. Tuon vihreän tsydeemin voi vetää pidemmäksi, jolloin se lämmittää viluisen täti-ihmisen säihkysääriä. Art Companyn kengät ovat parhaita. (Kappas vaan. Mainitsin Art Companyn kahdesti samassa tekstissä. Sponsorit, huomio?!)

Tämä kuva piti ottaa, koska Sun äitis mielestä minulla on aina puukengät jalassa. Eikä hän vallan väärässä olekaan. Puukkareita on useampi pari, tässä tällaiset vähän vähemmän käytetyt. (Siltä varalta että sponsoreita on enemmänkin liikkeellä: tykkään myös Espritin kengistä. Vink vink.)

Last but not least yhteiskuva: kengät, varpaat ja oikeassa reunassa pieni kaistale sohvan selkänojaa. 

Kaura toivoi kuvaa varpaista. Suojelen mielenterveyttänne sen verran, että tämän enempää en varpaitani esittele. Ne ovat nimittäin käsittämättömän rumat. Älkää katsoko kovin tarkkaan myöskään kivettyneitä kantapäitä ja helman alta tursuavia säärikarvoja. Kuka sitä sunnuntaiaamuisin olisi priimakunnossa, en minä ainakaan. 

Tiina taas pyysi kuvaa sohvan alusesta tai sohvasta. Sohvan alta en saanut kuvaa, koska valoa ei ollut tarpeeksi, mutta voin kertoa, että siellä on pölyä, muruja ja sähköjohtoja. Käyttäkää mielikuvitustanne. Sohva on tylsä, koivupuinen IKEAn viritys. Sen päällä on ruskea päiväpeitto ja läjä sinisiä ja violetteja nojailutyynyjä. Etsin pari vuotta sohvaa, joka mahtuisi ainoaan tilaan, johon se minun huushollissani sopii. Sohvan piti olla sopiva löhöilyyn, ja siinä piti olla yksinkertainen vuodemekanismi. Ainut kriteerit täyttävä mööpeli löytyi IKEAsta. Sohvanmetsästyksen huvittava puoli paljastui, kun olin saanut uuden sohvan paikoilleen ja siskoni tuli sitä katsomaan. "Toihan on just samanlainen kuin se meidän sohva, joka ei kelvannut sulle pari vuotta sitten", sisko tokaisi. Niinpä niin. Huonekalujen ja muun roinan kierrätys toimii perheessämme enimmäkseen hyvin, mutta joskus vaan on pyörä keksittävä kahteen kertaan.

!!!SPOILER ALERT!!! Seuraavassa kuvapostauksessa ainakin lempilaite, lempimuki, kaistale pöytäliinaa, vihreä kortti ja elämäni mies. Pysykää kanavalla! 

Kai minunkin sitten pitää

Toivokaa minultakin jotain kuvia. Kiltti pliis. Jos ette toivo, ryömin sohvan alle ja delaan.

Edit: Anteeksi sähläys. Poistin yhden postauksen kokonaan, koska aloin epäillä, ettei kuva sittenkään ollut riittävän suttuinen. Kiitos fantastisista kuvatoiveista, lupaan, että ne toteutuvat! Lisääkin toiveita saa esittää.

Apua!

Kaikki varmaan osaavat itsekin etsiä hyödyllisiä linkkejä erilaisilta sivuilta. Siltä varalta, että joku on ihan lamaantunut eikä jaksa, tässä pari minun mielestäni hyvää vinkkiä:

• Uskalla puhua lapsesi kanssa väkivaltauutisista (MLL)
• Tarvitsetko henkistä tukea? (SPR)

Eilisen kaltaisina uutispäivinä tuppaa moni asia menemään ohi silmien ja korvien. Ennen kuin Kauhajoki alkoi tulvia yli, olin jo saanut aamujärkytykseni Hesarista: R-kioski pyytää palauttamaan vajaat 30000 lelukoiraa ftalaatin vuoksi. Kyse on hellyttävistä, isopäisistä otuksista, joista tuli suursuosikkeja ainakin minun tuttavapiirini alle kouluikäisten keskuudessa. Tarkistakaapa leluhyllyt ja -laatikot, ettei niissä vain majaile myrkyllisiä basseteja, bulldogeja tai mopseja.

Tähän sopiikin hyvin jatkoksi tämä tieto: ihmiskunta alkoi eilen elää yli varojensa, sillä nyt on kulutettu kaikki luonnonvarat, jotka maapallo tänä vuonna tuottaa. Vielä vuonna 1987 luonnonvarat riittivät joulukuun loppupuolelle asti, ja pari vuotta sitten ylityspäivä oli 9.10. Vauhti se senkun kiihtyy. Kuka tässä vauhdissa viihtyy?

Kauniit ystävät postikortteja lähettää

En ole lukenut runoja todella pitkään aikaan. Riveilleni pujahtaa raporttikielen sanoja. Olen valahtanut kapeaan putkeen, jonka haarautuvia suuaukkoja en näe. Kahlaan aineessa, jonka koostumusta en halua tietää, olen nukkunutkin aivan liian vähän.

En ole velkaa kenellekään. En ole testannut verkkoani, koska en ole pudonnut kovin korkealta. Luulin että päästötodistuksen jälkeen elämä muuttuisi vaikeammaksi, mutta sehän on ihan sileä, tämä putken pohjalla kulkeva tie.

Maailma on täynnä sanoja, suurin osa niistä on turhia. Miksi niihin on niin rakastunut? Niitä haalii itselleen kuin ne tekisivät onnellisiksi. Olen niin tärkeä, että minulla on tämäkin sana, voin ripustaa sen rintapieleeni ja ihailla sitä peilikuvasta.

Rakkaus on sana joka sanotaan minulle tietyllä hetkellä, silloin kun kumpikin makaa lakanoiden välissä ja maistaa nihkeän ihon. Salaa kuuntelen sitä omassa suussani mutta se kuolee ennen kuin pääsee huulille. Voisin huutaa sen ääneen syksyisessä metsässä. Kun ketään ei ole kuulemassa. Olisin kuin kaatuva puu.

En ole mistään kohtaa kiiltävä vaan hiukan rähjäinen ja rypistetty, sieltä täältä kulunut. Joskus polkaisen itseni irti pohjasta ja leijun vapaasti maailmassani, tartun muihin ja päästän irti.

Yksisuuntaisen peililasin takaa kaikki voi näyttää helpolta.

***

Ensimmäistä kertaa noin sataan vuoteen päätin taas osallistua Runotorstaihin. Noin toista kertaa ikinä osallistun enempi proosarunon tyyppisellä yritelmällä. Ei se kuulkaa ole niin helppoa, runoileminenkaan.

Ei tämän listan kasaamiseen mennytkään kuin viikko

Satujatar haastoi minut tähän musameemiin:

Tämän syksyn parhaat biisit, jotka saavat olla joko täysin tuoreita tai mahdollisesti vanhempia tapauksia. Postaa siis lista näistä viidestä tämän hetken lempparilaulusta blogiisi ja haasta sitten viisi muuta bloggaajaa samaan!

Hmmm ... vaikeaa! Viime aikoina olen kuunnellut lähinnä remontin ajaksi piiloutuneita ja uudestaan löytyneitä ikivanhoja levyjäni Buena vista social clubista Ypö viiteen ja taistolaislauluista Guns'n'rosesiin. Niin, ja rankkojen työpäivien jälkeen kuuntelen aina mieluiten suosikkibiisiäni hiljaisuutta.

Kun oikein pohdiskelin, päädyin kuitenkin lopulta seuraavaan listaan. Listasta tuli jotenkin oudon melankolinen, mutta sellainen syksy on. Rauhallinen, nostalginen ja samalla varovaisen toiveikas.

Näitä biisejä olen viime aikoina eniten itse hyräillyt:

1. Christy Moore: Mad lady and me
En löytänyt tätä Youtubesta enkä Myspacesta, mutta kuunnelkaa vaikka Missing you täältä. Christy on tavallisen näköinen kaljupäinen setä, mutta keikalla hän saa ihmiset hyppysiinsä ihan pelkällä läsnäolollaan. Pääsin kuulemaan häntä Savoy-teatterissa joskus parikymmentä vuotta sitten, ja vieläkin se on yksi hienoimmista konserttikokemuksistani ikinä.

2. Laura Sippola: Harakat haaskalla
No voi pannahinen, ei tätäkään ole missään tai sitten en vaan osaa löytää sitä. On nää muutkin hyviä, kuunnelkaa vaikka. Ostin Mieli-EP:n Lauran keikalta viime talvena, siitä tulee hyvälle tuulelle.

3. Anna Järvinen: Kom hem
Valitse raita täältä. Sain tämän levyn joululahjaksi yllättävältä taholta. Levy ei kolahtanut mitenkään kerralla, mutta kun olin kuunnellut sitä vähän aikaa, liikutuin niin, että kyyneleet alkoivat valua. Niin että kai se osui ja upposi? On siinä ja siinä, meneekö tämä biisi liian lällyksi, mutta sanat ovat minun mielestäni järisyttävän kauniit: Hos mig är du märklig, hos mig är du verkligen overkligt fin. Voiko toiselle sanoa mitään ihanampaa?

4. Duffy: Mercy
Ei varmaan saisi diggailla tämmöistä hittibiisiä, mutta ei voi mitään. On tässä jotain soulia ja selvää korvamatoainesta. Sitä paitsi kaikki saavat edustaa mitä näkemystä tahansa, seuraavasta biisistä selviää, mitä mieltä minä olen:

5. Joan Jett: Bad reputation

I don't give a damn. Ja siks toisekseen I love rock'n'roll, vaikkei sitä tästä listasta huomaa.

Nuorison ääni kuuluviin!

Pitäähän Viltsun saada tehdä oma vitosensa. Varsinkin kun meillä on sama tilanne kuin varmaan kaikilla muillakin: aikuiset joutuvat kuuntelemaan ensisijaisesti sitä mitä nuoriso haluaa. Onneksi Viltsun musiikkimaku on laaja eikä kovin kaukana omastani.

1. Risto Räppääjä: Viluräppi
Vilu ja nälkä ihmistä syö. On pohjolassa pimeä yö. Jou! Risto Räppääjä -leffa on hitti, ja sen soundtrackia kuunnellaan harva se päivä.

2. Apulanta: Maanantai (onpa muuten erikoinen video)
Apiksen biiseistä tämä ei alun perin ollut Viltsun suosikki, mutta äiti on kuunnellut sitä niin taajaan että on saanut poikansakin hoilaamaan mukana ... Niin sitä nuorisoa turmellaan.

3. Tehosekoitin: Kaikki nuoret tyypit
Pitäisiköhän minun olla huolissani siitä, että 7-vuotiaan poikani lempparibiisin mukaan kaikki nuoret tyypit tahtoo mennä sekaisin ...? Niin sitä nuorisoa turmellaan.

4. System of a Down: Hypnotize
Niin sitä nuorisoa turmellaan.

5. Deep Purple: Smoke on the water
En ole ihan varma, onko Viltsu ikinä kuunnellut koko biisiä, mutta tättättää, tättätädää pitää opetella soittamaan joka ikisellä instrumentilla, joka talosta löytyy. Musiikkiopistotaustasta on edes sen verran hyötyä, että äiti pääsee kerrankin pätemään. Ilmainen vinkki lapsille: ruinatkaa vanhemmiltanne, että saatte mennä soittotunneille. Aikuisena ette tule sitä katumaan.

Haastan Hestian ja Helenin. Tartteehan meidän löytää uusia baarilauluja.

Toiveet täyttyvät

Sain Auringonkukkametsältä tunnustuksen. Suuret kiitokset! En jaa sitä kenellekään, koska minusta näyttää, että kaikki ovat saaneet sen jo. Mä rakstan kaikkien teidän blogeja, vaikka en ikinä ehdikään kommentoida ja olen muutenkin lusmu. Iso hali!

P. S. Kiitos blogikyselyyn osallistuneille. Oikea lottorivi tulee tässä: 7, 14, 22, 23, 26, 28 ja 37, lisänumerot 1, 12 ja 33. Loput toiveet täytetään myöhemmin asiallisessa järjestyksessä.

Tänään ei tarvii olla onneton

Eilen koulussa oli keskusteltu perheistä: keitä perheeseen kuuluu ja mitä heidän kanssaan tehdään. Viltsun mielestä hänen perheeseensä kuuluu kolme henkeä: hänen lisäkseen isi ja äiti.

Minusta tämä oli aika mielenkiintoinen vastaus siihen nähden, että isi ja äiti ovat asuneet erillään kohta vuoden ja kummankin nurkissa luuhaa uusi puolisoehdokas. Pikkusiskoehdokkaitakin on siunaantunut kaksin kappalein.

Kysyin, että mitäs jos isi muuttaa tyttöystävänsä kanssa tai äiti poikaystävänsä kanssa yhteen. Viltsu oli sitä mieltä, ettei se vaikuta tähän perheasiaan millään tavalla. Kysyin, että mitäs pikkusiskoehdokkaat sitten olisivat. Viltsu vastasi: "Kavereita."

Niinpä.

Kaikissa uusperheen oppaissa korostetaan uuden porukan perheytymistä. Uusperheen aikuisten pitäisi luoda lapsille, sukulaisille, ystäville ja naapurin sedän kummin koulukaverin kaimalle selkeä mielikuva siitä, että ME olemme nyt perhe ja kaikki vanhat kokoonpanot sopii unohtaa. Mutta onko se nyt niin paha, jos lapsi ajattelee, että isi ja äiti ovat hänen perheensä? Eikö se ole aikamoista ihkurealismia? Tuntuisi, että lapsella on turvallinen olo, jos hän noin tuumaa.

Toim. huom. kyseessä oleva lapsi tykkää kuitenkin viettää aikaa uusien perheenjäsenehdokkaiden kanssa. Miksi ei tykkäisikään, ovathan he kavereita.

Pohdituttaa tietysti, onko kyse siitä, että Viltsu vieläkin haikailisi meitä yhteen. Varmaan haikaileekin elämänsä loppuun asti. Toisaalta juttelee asumisjärjestelyistä luontevasti eikä näytä millään tapaa kärsivän tilanteesta. (Dämit. Kiduinko turhaan niin monta vuotta naimisissa?)

Pohdituttaa myös, mitä sitten kävisi, jos Viltsu saisikin oikean puolisisaren tai -veljen. Hän on kummassakin uusioperheessä vieraileva tähti, ei asu oikein kummassakaan eikä ole läsnä kaikissa tilanteissa. Miten varmistettaisiin, ettei hän tunne itseään ulkopuoliseksi?

Turha kai spekuloida. Tässä vaiheessa kuvittelisin, että on ihan hyvä vaan, jos lapsi ajattelee, että isi on isi ja äiti on äiti ja heihin voi aina turvata. Vai? Jos jollakulla on hyviä vastauksia, niitä sopii esittää kommenttilootan uumenissa.

On tässä kaupungissa vaikeaa, tai sitten ei

Odotusten vastaisesti pääsin piipahtamaan blogimiitissä. Kiitokset HKL:lle ja ysiratikalle, jonka reitin ansiosta kävelymatkani Weeruskaan on kutistunut entisestä 20 minuutista kymmeneen. Aleksis Kiven kadulta pääsee nykyisin suoraan Teollisuuskadulle, miettikää sitä.

Miitissä Sun äitis kirjasi osallistujia siihen malliin, että kohta varmaan on odotettavissa hieno rapo. Kiitokset Sun äidilles! Äitejä aina tarvitaan. Muuten kukaan ei pysyisi perillä mistään.

Olin ihan tylsä ja juttelin vain ennestään tuttujen eli Sun äitis, Hestian ja Veeran kanssa. Rappiotätiin sentään tutustuin ja ihastuin. Lisäksi lauloin jonkun vaalean naisen kanssa, joka ei ollut edes paikalla. Kiitokset järjestäjille! Seuraavalla kerralla ehkä tulen jatkoillekin.

P. S. Alkakaa seurata Muistojen Helsinkiä. Siellä ei ole vielä tapahtunut kovinkaan paljon, mutta kohta tapahtuu. Kiitokset muille muistelijoille!

Nörtteily onnistuu nakunakin

Viltsu on ollut tällä viikolla monta iltaa isällään. Nykyisen elämäni miehen kanssa olemme käyttäneet tilaisuuden hyväksemme ja harrastaneet aikuisten asioita: estotonta nörtteilyä.

Ensimmäinen riitamme ei suinkaan syntynyt kotitöistä, vaikka niissä olisikin riitelemistä. Ehei, se syntyi siitä, että minun mielestäni elämäni mies käytti liikaa aikaa Eikan hiplaamiseen. Eikka on läppärini, jos ken ei sattunut tietämään. Enkä edes ollut mustasukkainen hiplaamisesta vaan Eikasta itsestään. En ehtinyt ikinä lukemaan blogeja tai naamakirjailemaan, kun huushollin ainut tietokone oli koko ajan miehen hallussa. Niinpä pakotin miehen ostamaan oman kannettavan.

Sellaista se on näiden eronneiden miesten kanssa. Vaikka niillä olisi pelit ja vehkeet tallella, joskus niiden koneet ovat jääneet sille tielleen.

Kahden kannettavan myötä meillä on oikein sopuisaa.

Tässä iltana muutamana olin ollut myöhään töissä, ja kun tulin kotiin, mun oli pakko nopeasti tarkistaa yksi juttu naamakirjasta. Ryntäsin takki päällä suoraan olkkariin Eikan luo, en edes "moi" sanonut kenellekään muulle. Sen yhden jutun tarkistamiseen ei kauaa mennyt, ja jostain syystä kerrankin heti sen jälkeen kirjauduin ulos. Minkä jälkeen välittömästi keittiöstä kuului vähän äkäinen: "Mitä sä nyt lähdit kun mä olisin just laittanut sulle viestin!"

Tässä ei olisi mitään hupaisaa, ellei residenssimme olisi niin pieni. Keittiön ja olkkarin välillä ei ole edes kunnon seinää. Vaikka olimme miehen kanssa eri huoneissa, istuimme jotakuinkin vierekkäin. Olen ollut kokoustiloissa keskustelemassa ihmisten kanssa, jotka ovat istuneet kauempana minusta.

Eilen sitten päätimme viettää oikein romanttista kahdenkeskistä laatuaikaa. Kaadoimme punkkua laseihin, sytytimme kynttilän, istahdimme keittiön pöydän ääreen nenät vastakkain - ja onnellisesti hymyillen avasimme kumpikin koneemme. Mies räiski menemään jotain nettipeliä, minä taas jutskailin kavereille maailman toiselle puolelle.

Tällä viikolla naamakirja on tarjonnut erityisen kivoja ylläreitä. Kaverini merten ja vuosien takaa löysi minut sieltä ja otti yhteyttä. Olen myös useampana iltana sattunut yhtä aikaa linjoille eteläisessä ja pohjoisessa Amerikassa majailevien ystävien kanssa. Kyllä kai sitä voisi chattailla muuallakin kuin naamakirjassa, mutta minä nyt satun tykkäämään siitä.

Ei minun tarvitse välttämättä lähteä minnekään, jos voin keittiön pöydän äärestä katsella kuvia ja jutella ihmisten kanssa. Ekologisesti kestävä vaihtoehto. Ja sikälikin hyvä, ettei mulla ole mitään päällepantavaa.

Siitä tulikin mieleeni, että vielä on muutama päivä aikaa vastata sivupalkin kyselyyn. Kaikki toiveet täytetään tai ainakin yritetään. Onneksi kovin moni ei ole toivonut päivän asuja, koska ... (kaikki yhteen äneen:) mulla ei ole mitään päällepantavaa.

Seuraava kysymys suuntautuu naispuolisille lukijoille (eipä täällä ole miehiä näkynytkään), jotka ovat lähestyneet neljänkympin rajapyykkiä minua ennen. Omalla kohdallani se tietysti häämöttää niin kaukana tulevaisuudessa, ettei siitä tarvitsisi huolta kantaa, ellen jo nyt joutuisi kärsimään siihen liittyvästä ilmiöstä. Kertokaapa, arvon naiset, kävikö teillekin niin, että painovoiman vaikutuksesta fyllit putosivat - jopa siinä määrin, että vaatteet kävivät liian isoiksi? Omasta mielestäni en ole kokonaisuutena laihtunut yhtään, täytteet vain ovat valuneet eri paikkoihin, ja nyt farkut kirjaimellisesti putoavat päältä. Numeroa pienempiin housuihin en kuitenkaan mahdu, luulisin, eikä mulla ole varaakaan uusia koko garderoobia. Mikä neuvoksi?

Aamu tulee, oletko valmis

Minh suositteli aamusivujen kirjoittamista. Kyse on siitä, että joka aamu ensi töikseen kirjoittaa käsin kolme A4-arkkia täyteen. Aamusivujen kirjoittamisen pitäisi avata lukkoja ja toimia meditaationa. Pointteja ovat kirjoittamisen säännöllisyys ja se, että sivuja ei näytä kenellekään.

Idea tuntui hyvältä, ja niinpä päätin tänä aamuna kokeilla. Olen ennenkin saanut paljon apua kirjoittamisesta: teininä ja parikymppisenä päiväkirjasta, myöhemmin runoista ja muistikirjasta. Ex-mieheni kanssa kävin kirjeenvaihtoa aviokriisin jälleen kerran velloessa kolmisen vuotta sitten - se taisi olla ainoa toimiva kommunikaatiomme tällä vuosituhannella.

Kirjoittaminen antaa samanlaista apua kuin puhuminen tai keskusteleminen: se auttaa jäsentämään ajatuksiaan. Kun sanat ovat pullahtaneet paperille, niitä voi pysähtyä katselemaan. Voi tulla uusi oivallus, voi ymmärtää syitä ja seurauksia, ja joskus voi hyväksyä sen, että syitä ja seurauksia ei ole. Joskus on vain huonoa tuuria, liian monta mokaa ketjussa, liian vähän yhteisymmärrystä ja hyvää tahtoa.

Blogia olen alusta asti kirjoittanut sillä mielellä, että sitä muutkin lukevat. En voi tietää, keitä he ovat, ja siksi olen halunnut säilyttää ulkokohtaisuuden ja anonymiteetin (vaikka annankin niin paljon vihjeitä, että kaverit varmasti tunnistavat). Blogikirjoittamisesta on ollut toisenlaista apua, koska sen kautta olen saanut vertaistukea. Elämä ja eroaminen olisi ollut monin verroin vaikeampaa ilman Oharia, Kauraa, Heleniä, Elmaa, Sun äitiäs, Hestiaa, Minaa, Allya, Jenniä, Satujatarta, Kataa ja sori jos unohdin jonkun tässä tunnekuohussani.

Aamulla herätessäni aamusivuille ei tuntunut olevan välitöntä tarvetta. En havainnut elämässäni ainuttakaan ratkaisematonta ongelmaa tai avaamatonta lukkoa. Aamukahvikin oli keitetty valmiiksi minua varten. Nyt on se viikko kuukaudesta, kun elämä tuntuu suorastaan seesteiseltä. (Voi kun ei tarvitsisi elää kuukautiskierron mukaan. Vaikka onhan toisaalta jännää olla hormoneittensa orja. Aina on jotain mitä syyttää tai kiittää.)

Kun aloitin aamusivujen kirjoittamisen, luulin, ettei minua mikään paina, mutta kas vaan: kun olin päästellyt kolmisen sivua tajunnanvirtaa, alkoi kiteytyä ongelma - keskeneräinen remppa - ja lukko - avioeron lopullinen läpikäyminen. Pahus kun kumpaakaan ei voi kukaan muu suorittaa, vaan itse on käärittävä hihat. Löytyisiköhän aamusivujen avulla keinoja, joilla kumpikin homma helpottuisi?

Ainut pulma on se, että tuskin pääsen huomenna ylös sängystä puolta tuntia ennen kuin pitää. Mikä taika siinä on, että aamusivuja pitää kirjoittaa joka aamu? "Vain otettu lääke auttaa", niinkö?

Edit 3.9.: Iltamyöhään kirjoitetusta tekstistä jäi pois pari yksityiskohtaa, jotka kävin lisäämässä sinne. Niin, ja tästä aamusta - en tietenkään jaksanut nousta tarpeeksi ajoissa. Uusi yritys huomenna.

Tänään on se päivä jolloin

Syksyn korvalla kuuluu aina miettiä, mihin tämä blogi on oikein menossa. Miksi kirjoitan tätä ja kuka tätä edes lukee?

En jaksa rasittaa teitä arkielämäni mitättömillä pikku sattumuksilla, niitä varten on naamakirjan statusupdatet. Ammatillisista tai yhteiskunnallisista aiheista minulla ei ole kerrassaan mitään sanottavaa, ja sen voin sanoa duunin kahvihuoneessa. Ruokabloggaajaksi minusta ei ole, koska koko kesänä olen kokkaillut niin vähän, etten enää edes muista, mistä kettiö pannaan päälle (ai ei vai? no siitä se sitten johtuu). Fäshönbloggaajaksi minusta ei myöskään ole, vaikka mieleni tekisikin esitellä teille Tallinnan kenkäalennusmyyntien saaliini. Alkaisinko neulebloggaajaksi? Onhan mulla se 12 vuotta sitten aloitettu villapaidan tekele, jos vaikka nappaisin kuvan siitä.

Meemeihin on hauska vastata, mutta epäilen, että niitä on vähemmän hauska lukea, ellei sitten satu olemaan yhtä hulvaton kirjoittaja kuin Tiina. Näitä vastauksia lukiessani nauroin itseni tärviölle. Suosikkikysymykseni ovat numerot 24 ja 30.

Auringonkukkametsän yllytyksestä vastasin verkkosivujen tekijöille tarkoitettuun kyselyyn. Olisin vinkannut siitä teillekin, mutta kappas vaan, vastausaika on jo umpeutunut. Kaikenlaiset tutkimukset ovat aina hyödyllisiä, ja erityisen tärkeää on, että vastaajien joukkoon valikoituu sellaisia huipputyyppejä kuin sinä, minä ja Hentun Liisa. Siksipä pistinkin pystyyn oman kyselyni, se on sivupalkissa, vastatkaa siihen (kaikki jotka lukevat tätä riiderin ikkunasta, hopi hopi, tervetuloa tänne blogin puolelle!).

Jostainhan se on aloitettava. Blogillisen on pakko yrittää.

Sekavan jorinan päätteeksi jotain ihan muuta siltä varalta, että joku ei ole tätä vielä mistään lukenut tai on sattunut unohtamaan: ensi viikon perjantaina 5.9. on Alppilan Weeruskassa blogimiitti, johon ovat tervetulleita blogeja kirjoittavat, lukevat, kommentoivat ja muuten vain kiinnostuneet. Se tarkoittaa juuri sinua! Siellä ehkäpä nähdään.

Suuria voittoja

Viltsun eilisessä futismatsissa tuli voitto ja lähti hammas. Arvatkaa, kumpi oli suurempi uutinen? No hammas tietysti.

Siltä varalta, että joku tekee vertailevaa tutkimusta siirtymäriiteistä, voin empiiris-subjektiivisesti kertoa, että meillä päin hammaskeijun vierailu on top-kolmosessa. Tarkemmin ajateltuna en edes keksi, mikä olisi sitä isompi juttu. Se että oppii ajamaan autoa?

Viltsulle jokainen irronnut hammas on kullan arvoinen tai ainakin huomattavasti arvokkaampi kuin se 50 senttiä, jonka pihi hampukeiju tuo. Hänen hampaansa eivät ole kovia irtoamaan. Eilinen tapaus oli vasta neljäs, ja sitäkin oli heiluteltu huhti-toukokuusta lähtien. Syytän geenejä a) koska se on niin kätevää ja b) koska itseltäni hammaslääkäri joutui vetämään viimeisen maitohampaan.

Toinen iso juttu on tietenkin koulun alkaminen. Minusta on ollut kiinnostavaa huomata, että siirtyminen eskarista kouluun ei sinänsä ole lapsille mitenkään ihmeellistä - vaikka onkin kiva käydä päiväkodin aidalla roikkumassa ja brassailemassa läksyillä ja koulurepuilla. Sen sijaan hienoa on kaikki, minkä uuden elämänvaiheen myötä saa tehdä itse. On siistiä tehdä itse aamupalaa ja sikasiistiä kulkea itse kouluun.

Mun vauvalla on tuplakolo yläleuassa, ja aamuisin se hyppää tyynen rauhallisesti yksinään ratikkaan ja ajelee sillä kouluun. Saatan sen pysäkille ja jään hetkeksi siihen seisomaan sydän kurkussa. Mun vauva! Sitten se soittaa mulle koulunpihalta. Jos kaverit ovat jo tulleet, puhelu on lyhyt, mutta jos niitä pitää odottaa, äidin kanssa voi rupatella sen aikaa. Muuten voi vaikka tulla itku, koska yksin on niin kurja odotella.

Taitaa päteä edelleen se, mitä Viltsu totesi kolmivuotiaana: "Mä oon iso poika jo! Vaan vähän pieni."

Tänään on juuri oikea aika

Kesän kääntyminen syksyksi on hienoa aikaa. Koulu alkaa, jumppa alkaa, postiluukusta tupsahtaa Juhlaviikkojen ja oopperan ohjelma. Voi rapsuttaa mullat kantapäistään ja ruveta taas kaupunkilaiseksi. Mitä siitä, että loma on ohi ja illat kääntyvät pimeän puoleen - voi sytyttää kynttilän, istua parvekkeella ja katsella oudon riemun tuntein syysmyrskyssä taipuvia puita.

Lattiaremontti venyi kesäkuun puolelle, ja sen jälkeen en ole juurikaan viettänyt aikaani seinien sisällä pistämässä paikkoja kuntoon. Mitä siitäkään. Tällä hetkellä minua ei yhtään haittaa elellä keskeneräisessä huushollissa. Itse asiassa en ole aikonutkaan laittaa mattoja takaisin, menisivät uudet lattiat ihan hukkaan. Sitten kun lakkaa tarkenemasta villasukat jalassa, voin harkita asiaa uudestaan.

Sitä paitsi olen lapsesta asti salaa haaveillut siitä, että huonekalut olisivat väärissä paikoissa. Viltsun mielikuvitusleikissä lelut heräävät elämään öisin, minä taas kuvittelen, miten sisustus etsii yöllä itselleen uuden paikan. Violetiksi maalattu lasten piirustuspöytä käy ihan hyvin sohvapöydästä, ja sohvapöytä sopii mainiosti keittiön ikkunalaudan jatkeeksi. Läppäri on löytänyt itselleen kodin eteisen lipastolta, joka on salaa hiipinyt olkkarin nurkkaan ja toivoo, ettei sitä huomattaisi sieltä.

Joskus kirjoitin päiväkirjaani, että ansaitsen niin monta uutta alkua kuin on tarpeen. Niin me kaikki. Tervetuloa vanhat tutut ja satunnaiset kulkijat, käykääpä kommenttilootassa morjenstamassa. Baari on auki, saa tilata, mitä tykkää.

Huhuu teillekin

En ole kuollut tai koomassa, en Como-järvellä kalastamassa Clooneyn kanssa enkä kadonnut Kalahariin. Vietän ihan tavallista kesälomaa. Jos tätä sadekautta voi kesäksi sanoa - toista oli meikäläisen nuoruudessa, kun merivesi oli koko heinäkuun 24-asteista eikä sinilevää ollut vielä keksitty.

Wienin-reissultakin tulin pois, vaikka mieli olisi tehnyt jäädä niille teilleni. Kai minulla sitten oli liian ikävä Viltsua ja erästä toista elämäni miestä.

Yksi uusi temppu on tänä kesänä opeteltavana. Harjoittelen pahan äitipuolen roolia, ja pärjäisin siinä muuten ihan mainiosti, mutta pahuksen tytärpuoliehdokas tulee vähän liian hyvin toimeen minun kanssani. 2-vuotiaat ovat juuri sellaisia, salakavalia sydäntenmurskaajia.

Roolitarjouksia sen kun satelee, seuraavaksi pitäisi opetella olemaan koululaisen äiti. Se tarkoittaa säntillisiä aamuja, tarkkoja aikatauluja ja sitä, että auktoriteetteja ei kyseenalaisteta. Huh huh. Tarttee varmaan varata aika lobotomiaan tai ainakin teipata suu kiinni kuudeksi vuodeksi. Tosin ei sekään auta minuuttiaikatauluihin.

Nyt jos joku kuvittelee, että oikeasti arvostelen elämäntilannettani, Suomen koululaitosta tai edes tämän kesän säätä - pelko pois! Elämä on jännää siitä huolimatta tai juuri sen takia, että kukaan meistä ei ole sokerista tehty.

Paha äitipuoli kokkaa

Kun joskus harvoin laitan ruokaa pelkästään itselleni, herkuttelen oikein. Kuten esimerkiksi tänään.

Ostin Stockan herkun tiskiltä yrtti-valkosipulimarinoitua karitsan sisäfileetä. Paistoin sen seuraksi kesäkurpitsanviipaleita, jotka olin kieritellyt jauhoissa, kananmunassa, timjamisilpussa ja mustaleimaemmentalraasteessa. Häämöttävän ruokakriisin takia olen entistäkin enemmän sitä mieltä, että syötäväksi kelpaavaa ei sovi tuhlata, ja tässä hengessä paistoin kuorruteaineista yli jääneen kananmunan pieneksi munakkaaksi, joka sopi yllättävän hyvin muiden ruokien kaveriksi. Salaatiksi nappasin ihanan kesätomaatin ja reilusti tuoretta timjamia.

Punaviinipulloa en viitsinyt avata pelkästään itselleni (olisin vielä voinut vaikka juoda sen). Sen sijaan korkkasin ja kaadoin tuoppiin mustan tsekkioluen. Loistava ratkaisu.

Kun kaikki muu oli valmista ja lämpimät ruoat lautasella uunissa odottelemassa, esittelin karitsalle paistinpannuni. Sitten olikin aika ryhtyä herkuttelemaan. Seuranani oli Anna Järvisen levy Jag fick feeling, joka on muuten hyvä, kuunnelkaa.

Oli vähän aikaista syödä noin tuhtia ruokaa, mutta yhdistettynä aamiaisena ja lounaana se toimi mainiosti. Päivällisellä on taas koko uusioperhe koolla, ja silloin voi purra kaalia ja porkkanaa.

Kysymys!

Melkein jo ryömin sängyn alle tukehduttamaan itseni pölypalloihin - ai paitsi hetkinen! eihän mulla ole sänkyä, koska makkari on seuraavana remontointivuorossa - mutta onneksi B-listan nillitysguruni Tiina selitti tyhjentäväsi, miksi tilaajamääräni listalla on laskenut drastisesti. Se johtuu siitä, että kukaan ei käytä enää Blogilistaa, josta on tullut imperialistisikojen ahneuden toteuttamisen väylä.

Ei niin, että Tiinan juttuja tarvitsisi epäillä, mutta siltä se nyt tosiaan näyttää: Sitemeterinkin mukaan juuri kukaan lukija ei tule Pirunlistalta vaan paikasta nimeltä unknown.

Käyttöehtolomakkeen ilmaantumisen jälkeen en ole vielä kertaakaan uskaltanut kirjautua listalle. Joo joo, olen arkajalka, talviturkkiakaan en heittänyt vappuna, vaikka merivesi oli 17-asteista. Nyt huomasin, että lomakkeen alalaitaan on tullut linkki, joka sanoo "Haluan poistaa käyttäjätunnukseni Blogilistalta". Kertokaa, viisaat, mitä tapahtuu, kun tuosta portista kulkee! Häviävätkö omat blogit listalta samalla? Joutuuko Eetos Arkon mustaan kirjaan eikä enää koskaan saa tehdä mitään kivaa?

Musta on uusi musta

Fäshönbloggaajan urani on vähän takkuinen, ainakin kommenttien määrästä päätellen, mutta jatkan sitä urheasti. Täytyyhän minun päästä esittelemään uudet mekkoni:


Eikö ole ihkuja? Nyt kun vielä tulisi niin lämmin, että niitä voisi käyttää. Älkää pakottako minua sanomaan sitä s:llä alkavaa sanaa, joka ei ole mikään vaihtoehto (sukkahousut, ääh ja iik).

Etualan vaate ei tietenkään ole mekko vaan t-paita, jonka tälläsin kuvaan, koska se sopi väreihin. Se on Nanson uudesta Kannan sola -mallistosta, jossa on käytetty reilun kaupan puuvillaa. Nätti paita, jonka käyttäminen pelastaa palan maailmaa.

Jotta en olisi liian hyvä ihminen, menen seuraavaksi juomaan epäreilua kahvia ja laatimaan suunnitelma B:n: siltä varalta, että fäshön ei sittenkään oo mun juttu, voisin alkaa remonttibloggaajaksi. Kukkamaan huushollissa on tällä hetkellä pakastin olohuoneessa ja iso kirjahylly kirjoineen parvekkeella, eivätkä nämä ole mitään veikeitä sisustuksellisia yksityiskohtia vaan pakon sanelemia logistiikkaratkaisuja. Saan uudet lattiat! Ja seinät! Ihan kuin uuden kämpän, eikä edes tarvitse muuttaa.

Aika reilu kauppa.

Sommartiden hej, hej

Häägardedoobi on hankittu lähes valmiiksi. Uutta on mekko ja hartiahuivi. Vanhaa on promootiossa käyttämäni helmikirjailtu käsilaukku. Pelko pois! En aio seuraavaksi kertoa, mikä on sinistä ja mikä lainattua. Olen menossa häihin vieraaksi.

Enää pitäisi hankkia korut - hillityt mutta kuitenkin sellaiset joissa on tarpeeksi bling-blingiä - ja joko hartiahuiviin tai käsilaukkuun mätsäävät kengät.

Mieluiten tietysti ottaisin nämä popot, pitkävartisina ja sinisävyisinä. Olen käynyt niitä jo kaupassa kuolaamassa. Vähänkö lesot!

Viimeksi minulla oli Conversen All Starit 18 vuotta sitten. Muistan vieläkin, miten tyylikkääksi itseni tunsin, kun tepsuttelin keskustan katuja newyorkilaiselta kirppikseltä ostetussa mustassa bleiserissä, juuri sopivan leveälahkeisissa vaaleissa farkuissa ja mustissa varrellisissa Converseissa. Omasta mielestäni olin tosi cool. Vai mikähän olisi siihen aikaan ollut käypä sana? In? Pop? Sikamagee?

May the porpoise be with you

Sain tämmöisen aikoinaan Allylta ja olin niin äimän käkenä etten osannut hetkeen tehdä sillä mitään. Kiitos, Ally, olen otettu!

Tiinan kautta kuitenkin kuulin, että alkuperäinen merkki olisi peräisin amerikkalaisilta kristityiltä, ja heihinhän ei kannata koskea pitkällä kepilläkään, paitsi jos sen päässä on kolmikärki ja iso letti valkosipulia.

Onneksi Brim oli jalostanut vapaasti kopioitavaksi merkin, jota pakanatkin voivat hyvillä mielin jakaa eteenpäin:



Ohjeen mukaan tämä pitää jakaa viidelle bloggaajalle. Pyöriäisen kanssa bloggaavat ehdottomasti Kaura, Ohari, Katapultti, Satujatar ja Ally itse (tämä on vähän kuin terveisten kanssa: takaisin saa lähettää, kunhan ei lähetä samoja).

Ylösnoussut vompatti

Olen jakanut aikani kahden miehen välille. Yksi, isompi, lähti aamuyöstä töihin, toinen, pienempi, tulee kotiin jossain vaiheessa aamupäivää. Tätä voi lukea monellakin tavalla, mutta etteköhän te jo arvanneet, että jälkimmäinen miekkonen on poikani Viltsu. Ensimmäinen taas on ... en tiedä, miksi häntä kutsuisin. Sanotaanko vaikka niin, että tuli taas yksi syy lisää siihen, miksi en hae Sinkkuäidille sulhanen -ohjelmaan.

On mukavaa olla yksin kotona. Haahuilla ympäri kämppää, puuhastella asioita sitä mukaa kuin ne tulevat mieleen, keskeyttää ja tehdä välillä jotain muuta, jatkaa taas. Katsella auringonpaistetta kirkkaiden ikkunoiden läpi, juoda monta mukillista maitokahvia. Lukea blogeja.

Tiesittekö, että tähtikarttansa voi tehdä ilmaiseksi? Minä en tiennyt, ennen kuin luin Tiinan blogista. Entä oletteko tavanneet sellaisia ihmisiä, jotka ottavat kädestä kiinni, katsovat silmiin ja kysyvät: "Mutta mikä sun nouseva merkki on?" Minä olen, ja nyt seuraa tunnustus: vaikka itse asia ei voisi itse asiassa vähempää kiinnostaa, en kestä sitä, että minulta kysytään jotain, mihin en tiedä vastausta. Oli pakko ottaa selvää. En pysty pitämään teitä jännityksessä enää kauempaa, vaan kerron heti: se on rapu!

Nyt sitten tiedätte, millainen ihminen minä olen.

Sana viikonvaihteeksi

Tiina* ja Elma osallistuivat meemiin, mä kans.

Oletko suudellut/ muhinoinut varatun kanssa?
- Olen, vaikka minun mielestäni ei saisi. Ilmainen moraalisaarna sunnuntain ratoksi: Ei pieni pusu mitään, mutta sen pidemmälle ei saisi mennä.

Pystyisitkö sulkeutumaan 11 vapaavalintaisen ihmisen kanssa BB-taloon kolmeksi kuukaudeksi?
- No en helvetissä. Paitsi jos seuran saisi valita itse (sitä kai vapaavalintainen tarkoittaa?) ja kameroille saisi antaa porttarin.

Onko sinulla suunnitelmia viikonlopuksi?
- Kohta ehkä paistan pannukakkua. Muut suunnitelmat ovat K18, eikä niitä julkisteta koska tämä on perheblogi.

Onko sinua pussannut kukaan viimeisen kahden viikon aikana?
- Jep.

Onko nyt aina niin järkevää kuunnella sitä järjen ääntä?
- No ei helvetissä.

Kolme tänään ostamaasi asiaa?
- Eilen ostin kahvin, kakkupalan ja kosteusvoidetta.

Mitä oppiaineita sinulla on ollut tänään?
- En käy koulua. Varsinkaan sunnuntaisin.

Ihminen joka on tietämättään jättänyt pysyvän jäljen sinuun?
- Bulevardin pyörätien rakentaja. Törmäsin fillarilla jalkakäytävän reunaan kymmenen vuotta sitten, vieläkin on nilkassa arpi.

Lause/sana jonka sanoit viimeksi ja kenelle?
- "Oli kumminkin aika kivaa." En kerro, kenelle.

Onko sinulla tatuointeja/lävistyksiä? Missä?
- Neljä reikää korvalehdissä. Siinä kaikki.

Mitä odotat tällä hetkellä?
- Aamupalaa. Kesää. Aurinkoa.

Mikä on kamalin sairaus josta olet kärsinyt?
- En ole kovasti sairastellut (kop, kop, kop). Angiina on varmaan ollut kivuliain. Tai sitten joku paha allerginen reaktio, ei nekään kivoja oo.

Pidätkö itseäsi onnellisena ihmisenä?
- Valamiehistö ei ole vielä tehnyt päätöstään. Tyytyväinen olen kyllä.

Viimeisin juomasi alkoholijuoma?
- Lasillinen kuivaa australialaista muscat-viiniä.

Onko sinulle tunnustettu ihastusta viimeisen kuukauden aikana?
- No öh, äh, mitä tähän sanoisi. Yksivuotias siskonpoika, joka ei osaa vielä puhua, on ilmaissut ihastustaan nonverbaalisesti. Muista tunnustuksista vaikenen kuin muuri.

OLETKO KOSKAAN …

suudellut kahden eri ihmisen kanssa samana iltana?
- Jep.

mennyt juuri tapaamiesi ihmisten auton kyytiin?
- Myönnän syyllisyyteni. Näin ei varmaan kannattaisi tehdä.

ollut nyrkkitappelussa?
- Olen ainakin ala-asteella.

lintsannut koulusta, että voit tehdä jotain kivempaa?
- Kivempaa, tylsempää, sama se, kunhan pääsi lintsaamaan.

koskettanut käärmettä?
- Miksi ihmeessä niin olisin tehnyt?

heitellyt esineitä tarkoituksena osua toiseen ihmiseen?
- Luulen että en ole tehnyt tätäkään. Paitsi jos tyynyt ja lumipallot lasketaan. Nekin olen yleensä heittänyt ohi.

eksynyt?
- En kovin monta kertaa, mutta joskus sentään. Kaupungeissa suuntavaistoni toimii yleensä hyvin, metsässä ei.

nauranut niin, että kyyneleet valuvat silmistäsi?
- Useinkin.

Oletko koskaan käynyt Amerikassa? Missä?
- Olen. Kaliforniassa ja Arizonassa.

Tappaisitko jonkun jos äitisi tai isäsi pyytäisivät?
- Ei ne pyytäisi.

Kuinka monta ihmistä asuu kotikaupungissasi?
- Jotain puol miljoonaa.

Katso suoraan ylöspäin. Mitä näet?
- Lampun ja ruman valkoisen katon.

Oletko harmissasi siitä, ettei Pluto ole enää planeetta?
- Olin jo unohtanut koko jutun, mutta kyllähän se vähän kirpaisee, koska en voi enää brassailla hienolla saksankielisellä lorulla, jonka avulla muistaa aurinkokunnan planeettojen järjestyksen. Koska kissaakin kiinnostaa, kirjoitan lorun tähän mutta ilman selitystä, keksikää itse, ei oo kovin kinkkinen: Mein Vater erklärt mir jeden Sonntag unsere neun Planeten.

Kuinka monta kertaa sinulle täytyy sanoa ennen kuin uskot?
- Yleensä päätän yhden kerran perusteella, uskonko vai en, mutta joskus se riippuu siitäkin, mitä sanotaan.

Oletko koskaan voittanut mitään rahapeleissä?
- Kerran jassosta 14,80 markkaa. Oli vuosi 1985.

Oletko pituudeltasi välillä 155-188 cm?
- Uskomatonta kyllä, mutta olen!

Miltä tällä hetkellä tuntuu? Ottaako joku asia päähän?
- On vähän nälkä. Kylmyys ottaa päähän mutta ei kovin paljon.

Oletko hyvä koulussa?
- Olin.

Milloin viimeksi nukuit jonkun kainalossa etkä olisi koskaan tahtonut lähteä pois?
- Viime yönä.

Mikä aiheuttaa sinulle stressiä?
- En vastaa. Yritän pyhittää viikonlopun sille, että aktiivisesti en mieti stressinaiheuttajia.

Pelkäätkö ketään tuntemaasi ihmistä?
- Enpä oikeastaan.

Mikä tuntuu kivoimmalta paljaiden jalkojen alla: asfaltti, ruoho vai hiekka?
- Rantakallio puuttuu listalta, joten vastaan ruoho.

*) Tiinalta on luvan kanssa nyysitty myös tuo sivupalkin hieno 100% virheellinen -merkki. Kiitokset!

Outo oivallus

Kauran parin päivän takainen Mattiteppokatsaus sai minutkin mietteliääksi. Yhtenä aamuna töihin kävellessäni tajusin yhtäkkiä, että nyt 38-vuotiaana olen fyysisesti paremmassa kunnossa kuin ehkä koskaan aikuiselämäni aikana.

Nykyisin en polta enää ollenkaan, en edes niissä tilanteissa, joissa aiemmin tupakkaa kului: kun juhlin tai stressaan. Tupakkalaista voi olla monta mieltä, mutta sen ansiosta harvemmin hengitän savua passiivisestikaan.

En ole koskaan ollut varsinaisesti ali- enkä ylipainoinen, mutta nyt olen omasta ja painoindeksityyppien mielestä ihanteellisessa kunnossa. Tuo maaginen indeksi on 22. Tavallisesti iho ja aineenvaihdunta ovat tykänneet pari kiloa pyöreämmästä Kukkiksesta, mutta nykytilastani niillä ei tunnu olevan mitään huomauttamista.

Monen vuoden säännöllisen liikuntaharrastuksen ansiosta mulla on lihaksia niissä paikoissa, joissa pitääkin olla. En pääse niillä pullistelemaan, mutta erittäin hyvin ne toimivat kuitenkin.

Jalka ja selkä joskus reistaavat; vastaavasti allergiat vaivaavat vähemmän kuin ennen. Verenpaine saattaa olla vähän kohonnut, mutta ei ajatella sitä nyt.

Syön paljon kasviksia, juon toisinaan vähän liikaa, mutta lääkkeitä en käytä nimeksikään. Nukun useimmiten oikein hyvin ja sikeästi.

Tästä kai sitten mennään vain alaspäin? Ja rymisten.

Heitän tässä nyt ihan tajunnanvirtaa kehiin parin viinilasillisen voimin, katsotaan mitä tästäkin tulee

Jos viettää tyypin kanssa kolme yötä viidessä vuorokaudessa, voiko olettaa, että se lähettäisi seuraavina päivinä sähköpostia tai edes jotain viestiä itsestään päivittäin? Onko itse säälittävä luuseri, jos tekee mieli lähettää monta viestiä päivässä?

Jos eronsa jälkeen ajattelee pelkästään lapsensa hyvinvointia ja järjestää koko elämänsä yhteishuoltajuuden aikataulujen mukaan mutta puolen vuoden kuluttua alkaa kaivata aikuisseuraa silloinkin, kun lapsi on kotona, onko huono vanhempi?

Asiasta kahdeksanteen, olen aivan rakastunut yhteen American Idol -finalistiin nimeltään David Cook. Jos ette ole ikinä katsoneet ohjelmaa, nyt on se hetki kun kannattaa. Ikuna ei ole missään ollut noin hyviä laulajia kimpassa. On siellä jotain blondejakin joukossa, mutta enimmäkseen tyypit ovat rautaa. David Cook on ihme jätkä. Se on pelkäämättä tarttunut sellaisiin biiseihin kuin Eleanor Rigby ja Billie Jean ja tehnyt niistä ihan omiaan. Beatlekset ja Michael Jackson pyörivät haudoissaan ja kartanoissaan. En osaa kuvailla Davidin tyyliä, koska minulta puuttuvat sanat, mutta on se sen verran rock että munaskuissa tuntuu. Siihen vielä päälle söpön ylimielinen hymy ja meikätyttö on myyty.

Minh juuri kirjoitti ihastumisesta, ja kommenttiketjussa joku toi esiin sen, miten ih-q on ihastua fiktiivisiin hahmoihin (hetkinen! sehän oli Ohari). Vähänkö tekee hyvää ihastua johonkin jenkkiheeboon joka ei tee muuta kuin heiluu mikrofonin kanssa lavalla. En ole tuntenutkaan mitään tällaista sen jälkeen kun Aragorn pesi tukkansa Kuninkaan paluu -leffassa. Ihminen tarvitsee haavemaailmaa ja pakoa todellisuudesta.

Ei tosin tekisi yhtään pahaa, vaikka voisi ihastua johonkuhun todellisessakin maailmassa. Ajatelkaa, jos joka ikinen vapaailta tulisi ihana ritari vihreällä toyotallaan ja veisi jalat alta. Vielä kun se ymmärtäisi sillä välillä lähettää imeliä sähköpostiviestejä.

Joillakin sitä käy tuuri.

Ota haaste vastaan, se tulee kaukaa

Ohari haastoi, vastattavahan se on:

1. Miten monta blogiviestiä olet kirjoittanut blogiisi?
Näköjään 160. Oho. Siis sehän on sama määrä kuin yhteen tekstiviestiin mahtuu merkkejä! Iik. Olettehan muistaneet hoitaa puutarh...äh.

2. Miksi aloit kirjoittaa omaa blogia nettiin?
Päästäkseni Suomen ulkoministeriksi.

3. Millä nettisivuilla käyt, kun olet netissä?
Kotona: Google ja sen kanssa naimisissa olevat tahot kuten gmail, Naamakirja, blogisuosikit, Ilmatieteen laitos (what? olen keski-ikäinen!), YTV jne. Töissä: kaikki edellä mainitut ja muutama er...oottisen kirjallisuuden sivusto. Eiku siis ERilaiset tiedonhaun kanavat. Ja Teho-osasto.

4. Onko sinulla omaa kotisivua netissä? (Blogia ei lasketa.)
Ei.

5. Osaatko puhua muita kieliä kuin äidinkieltäsi? Mitä kieliä?
Puhun vaikka algebraa, jos tarve vaatii. Ihan oikeasti osaan suomea, saksaa ja englantia, leikisti ruotsia ja muutamaa muuta.

6. Mitkä ohjelmat seuraat tv:stä?
Neppajymykerhon ja Teho-osaston.

7. Hissi vai portaat?
Portaat, paitsi jos hissiin on menossa söpöjä miehiä.

8. Onnen- ja epäonnen numerosi ovat?
Näitä ei voi perustella, mutta uskon näihin 100-trosenttisesti: onnennumeroita ovat 3 ja 7 ja epäonnen numero on 14.

9. Haasta vielä tähän pienimuotoiseen kyselyhaasteeseen 3 bloggaajaa.
Haastan Allyn, Kriisin ja Sun äitis. Hähhäh. Ei millään pahalla!

To whomever it may concern

Olen viime päivinä joutunut miettimään netti- ja erityisesti blogi-identiteettejä. Tein nimittäin semmoisen virheen, että käytin samaa nimimerkkiä kahdessa eri paikassa. Jokuhan voisi erehtyä luulemaan, että samannimisillä tyypeillä on muutakin yhteistä kuin nimi.

Vaikka julkaisisi blogia rehdisti omalla nimellään, kuten monet tekevät, ihmisellä on jonkinlainen blogipersoona. Monilla on jokin agenda tai erityisaiheita, joista he kirjoittavat. Vaikka kertoisi oman elämänsä arkisista sattumuksista, kaikkea ei mitenkään voi raportoida. Mielenkiintoista onkin usein se, mikä on jätetty pois. Jos Jamppa Tuominen eläisi ja pitäisi blogia, hän voisi muistella Aamu toi, ilta vei -biisin levyttämistä ja deekisvuosiaan. Jamppa varmaan kuulostaisi aidolta ja vilpittömältä ja muistaisi faktatkin suunnilleen oikein - mutta silti hänellä todennäköisesti olisi tiedostettu tai tiedostamaton tarve salailla jotain sekä värittää ja liioitella sanomisiaan.

Jos on valinnut itselleen nimimerkin, minun nähdäkseni väistämättä vieläkin enemmän etäännyttää itseään siitä, mitä kirjoittaa. Tiedän, että monet ajattelevat minua Kukkiksena - kai se sitten vaan on niin osuva nimimerkki, tai sitten oikea nimeni on niin surkean yleinen, että siihen liittyy liikaa valmiita mielikuvia. Joka tapauksessa omissa ajatuksissani rakkaat ystäväni Kaura, Ohari, Helen ja Sun äitis (listaa voisi jatkaa) esiintyvät ihan toisen nimisinä. "Kukkis" on loppujen lopuksi melko fiktiivinen ja yksiulotteinen hahmo. Hänellä ei esimerkiksi ole yhtään niin paljon mielipiteitä kuin sillä tyypillä, joka hänen narujaan vetelee. Poskipäistä nyt puhumattakaan.

Jos vielä kaiken huipuksi pyrkii blogissaan jonkinlaiseen kirjalliseen ilmaisuun, joutuu entistäkin useammin oikomaan totuutta ja keksimään puolet päästään. Todellinen elämä harvoin asettuu nätisti draaman kaarelle. Joskus haluaa käyttää paremmin tai huonommin osuvia vertauksia. Joskus haluaa jopa keksiä tuokion tai tunnelman, jota ei ole ollutkaan, ja sitten kuvata sen.

Mistä sitä tietää. Minäkin voin olla oikeasti pääministeri, joka iskee naisia IKEAsta. Vaikka esitänkin olevani toimitussihteeri, joka löytää miehiä netistä ;P

Sexi on in

Kuunteliko kukaan muu 80-luvulla Cliftersiä? Poikaystäväni kanssa hoilasimme automatkoilla otsikossa mainitun levyn käännöspoppibiisejä. Suomennokset olivat Jaana Rinteen, jonka pikkutuhmista teksteistä muistaakseni kohistiin siihen aikaan muutenkin.

En enää muista varsinaisia minun ja poikaystävän yhteisiä suosikkeja, mutta sen muistan, että salaa tykkäsin esimerkiksi It's my party -biisistä tehdystä Oon sun autosta:

Oon sun auto ja mä kehrään kun katsot,
kiihdyn jos tahdot, kutsut mua machoks.
Oon punainen Alfa Romeo sun.

Minunkin luonani on käynyt yksi sellainen roomeo. Etuvalojen sijaan sillä on silmälasit, ja väri ei ole punainen vaan vaalea. Mutta ihan hyvät on kyydit.

P.S. Olen pahoillani tämän tekstin esineellistävästä luonteesta. Olen pahoillani myös siitä, että tuhlasin parhaat vuoteni kuuntelemalla käännöspurkkaa. Eikä siinä vielä kaikki: pidin myös sukkahousuhevistä ja Duran Duranista. Siitä näkee, että nuoren ihmisen ei ole terveellistä varttua neonvärien ja olkatoppausten keskellä.

Yh-Kukkis täällä, hei

Huomenna leikin neljän lapsen yh-äitiä. Olen lupautunut hoitamaan lapsia siksi aikaa, kun ystäväpariskunta yrittää elvyttää avioliittoaan kahdenkeskisellä teatteri-illalla.

Avioero on kolme-nelikymppisten musta surma. Se leviää tuttavapiirissäni kuin rutto, eikä sitä näköjään pysty mitenkään pysäyttämään.

Näyttää ikävästi siltä, että tämänkertaisen vyöryn alkuun pannut pienenpieni lumipallo oli minun ja miehen ero. Tiedän tietysti, että jokainen tekee omat ratkaisunsa eikä kaikki paha ole minun syytäni - mutta ei paljon naurata, kun koko lähipiiri alkaa katsoa vinoon puolisoitaan samalla kun suureen ääneen kadehtii minun "vapauttani".

Lastenhoitobisnes ei ole kuitenkaan mitään syyllisyyden lääkitsemistä eikä kovin suuri ystävänpalveluskaan. Täydellisen itsekkäästi tykkään, kun täällä pyörii pientä pellavapäätä. Täytyyhän mun saada jotain korvausta siitä, että oma lapsi ei ole aina mestoilla. Se siitä vapaudesta - koko elämä pyörii nykyään sen ympärillä, kenen luona lapsi kulloinkin on.

Otsikkokin meinasi unohtua

Tänään on taas sellainen päivä, että en osaa yhtään nauttia pelkän oman ihanan itseni seurasta. Flunssa ei ainakaan auta asiaa. Puolet ajasta olen elävä kuollut ja joka paikkaa sattuu niin että itkettää, ja sitten kun olen vähän pirteämpi, en kuitenkaan jaksa kunnolla tehdä mitään mutta tylsistyn niin että henki menee.

Rinnassa on joku paino, josta en oikein tiedä, mikä se on. Infarkti? Ikävä? Särkynyt sydän?

Jospa helpottaisi, kun sain tuon sanotuksi.

Onneksi blogistaniassa leijailee epäitsekkään tosiystävyyden henki: vaikka olen laiminlyönyt koko paikkaa surkealla tavalla, saan silti ihania yllätyksiä, kun vain älyän katsella ympärilleni. Ally pisti kiertoon fantastisen tarjouksen:

Kirjaa nimesi kommentointiin niin kerron sinusta

1. Vastaa nimelläsi ja minä kerron sinusta jotain.
2. Kerron sinulle, mikä bändi/elokuva muistuttaa minua sinusta.
3. Keksin jotain yhteistä/samaa intressiä mitä meillä on.
4. Kerron mistä saattaisin kadehtia sinua.
5. Kerron ensimmäisen muistoni sinusta.
6. Kerron sinulle eläimen, josta tulet mieleeni.
7. Kysyn sinulta jotain, mitä olen halunnut kysyä.
8. Jos teen tämän sinusta, laitathan tämän blogiisi.

Nyt ei muuta kuin naksuttelen rystysiäni ja odotan, että joku haluaa minun kertovan itsestään. Kekään?

Allyn vastaukset olivat lähestulkoon paras synttärilahjani. Ja huom! sain sentään äidiltä kengät, eksältä muistorikkaan Oasis-cd:n ja Kauralta ja Oharilta elämäni miehen.

Sokeriksi pohjalle ripotan Allyn vastaukset. Nämä luen tästä lähin aina kun alakulo vaivaa. Noitalinna huraa! Hauskasti ytimeen! Mangusti!
- Bändinä olet Noitalinna huraa! ja leffana Tissi ja kuu.
- Meitä yhdistää jotkin elämänkokemukset ja lapsellisuus (siis että niitä on...)
- Kadehdin "luontoasi" ja kirjoitustyyliäsi (hauskasti ytimeen)
- Muistan sen, kun kävin blogissasi ekaa kertaa. Nauroin jollekin jutullesi ja kävin heti klikkaamassa sut suokkariksein.
- Jos olisit eläin, olisit mangusti
- Kysynpäs vaikka mielipidettäsi Mannerheimin homoudesta :)

Niin se lista ...

Parina viime vuonna minulla on syntymäpäiväni lähestyessä ollut tapana julkaista lista asioista, joita muun muassa olen oppinut elämässäni. Olen valinnut listalle yhden asian jokaista ikävuottani kohden. Sanon valinnut, koska tottakai olen oppinut tähänastisessani elämässäni enemmän kuin 37 asiaa. Siis on niitä ainakin pari-kolme enemmän. Luulisin.

En ole varma, pitääkö joka ikinen tämän listan kohdista enää paikkaansa, mutta kiveen hakattujen totuuksien kanssa on aina sama ongelma: niitä on hankala pyyhkiä pois rikkomatta koko kiveä. Antaa niiden tököttää paikoillaan. Tyydyn lisäämään listalle yhden asian, joka on numero

38. Joskus joutuu oppimaan sellaista mitä ei haluaisi: kaikesta voi luopua mutta omasta itsestään ei kannata.

---

Kun mietin tätä kulunutta vuotta, tulee mieleen sekin, että jos olisi olemassa hypoteettinen hahmo X, olisin saattanut oppia hänestä seuraavaa: X on itsekeskeinen ja kyvytön käsittelemään negatiivisia tunteitaan. Alusta loppuun asti X sulki minut pois, ei halunnut kertoa ongelmistaan eikä hakea niihin apua yhdessä minun kanssani. Jos tämmöinen hahmo olisi olemassa, niin kai tästäkin kokemuksesta olisi opiksi elämässä. Vai?

Ihmeiden aika

Tänään sattui vaikka mitä oudon mukavaa.

Edellinen postaukseni sai rohkaisevia kommentteja monilta vanhoilta tutuilta ja joiltakin uusiltakin kommentoijilta. Ennestään tuttuja ja luotettuja yhtään väheksymättä on virkistävää tavata kommenttilootassaan ihan uusia ihmisiä!

Osa kommentoijista käski heti hommaamaan miehen, osaa arvelutti koko touhu. Kaikki olivat varmasti oikeassa, ja kaikkien neuvot aion laittaa korvan taa. On hyvä, että on erilaisia neuvoja plakkarissa erilaisten mielialojen varalle.

Niin kuin tämä nyt ei jo riittäisi, Naamakirjassa minua odotti kutsu muutamaan kiinnostavaan tapahtumaan. Tilaisuus tavata uusia ihmisiä livenä ... hmmm ... Ja ehkä siinä sivussa kuulla hyvää musiikkiakin.

Eikä siinä vielä kaikki. Vuokranantaja tarjosi koko asunnon lattiaremonttia 20 euron vuokrankorotusta vastaan. Pääsisin vihdoin eroon likaisenharmaista muovimatoista ja saisin tilalle laminaatin! Kuka ottaisi pianon hoitoon rempan ajaksi?

On ensimmäinen ilta pitkään aikaan, kun olen valveilla vielä kymmenen jälkeen. Vanhuus ei tule yksinään, se tulee liian kovan työtahdin ja tammikuun pimeyden kanssa. Katselen vaaleanpunaista taivasta ja lumen peittämiä puita. Kohta otan ehkä yömyssyksi tilkan viiniä ja avaan telkkarin, tuon kodinkoneen, josta kuulemma joskus tulee myös aikuisille sopivaa ohjelmaa (enkä nyt tarkoita Neppajymykerhoa).

Kappas. Ponille kyytiä alkaisi just. Tätä menoa näen unta George Clooneysta ja ensi lauantaina voitan lotossa vaikkei ole riviäkään vetämässä.

Sivistystä pitkään ja pimeään talveen

Tämä blogi uhkaa mennä meemelöinniksi, mutta menköön, kun niin kivoja on liikkeellä. Saara haastoi minut tähän:

Ideoi 5-10 kurssia, joille haluaisit osallistua, ja haasta viisi muuta jatkamaan meemiä. Koska kurssille on kuulemma kivempaa osallistua kavereiden kanssa, ota omalle kurssilistallesi mukaan yksi haastajasi kursseista, jolle haluaisit myös osallistua.

Oma kurssiohjelmani alkaa Saaran opiston kurssilla:

1. Kiipeä ylös Blogilistalla ja tienaa rahaa - eli kuinka pääset eroon humaanista ajattelusta markkinatalouden pyörteissä

Muita ehdottoman tarpeellisia kursseja tähän vuodenaikaan:

2. Opi nauttimaan Helsingin talvesta (duh)

3. Eroon itsekritiikistä

4. Näin nukut yösi hyvin -jatkokurssi

5. Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen keski-ikä -viikonloppu

6. Neuvottele itsellesi mojova palkankorotus ja saa pomosi uskomaan, että idea oli hänen -kurssi

Haastan Helenin, Jennin, Violetin, Elman ja Touhiksen.

Treffi, senssi, deitti

3xikuisuus löysi heti eronsa jälkeen uuden miehen.

Satujatar vaikuttaa siltä, että ei ihan heti haluakaan löytää.

Minä kyllä haluaisin, mutta en pääse miehenmetsästyksen vaatimaan mielialaan. Baarien lihatiskeille ei huvita lähteä, ja nettideittailun saloihin en jaksa perehtyä. Parasta olisi, kun joku soittaisi ovikelloa kukkapuskan kanssa. Ihan omia aikojaan.

Vieläköhän niin voisi käydä?

Kun viimeksi olin sinkku, oli kultainen 80-luku. Oli bileitä ja ihmisiä ja paljon mahdollisuuksia solmia uusia tuttavuuksia. Minun ei ikinä tarvinnut sen kummemmin etsiä itselleni poikaystäviä. Pidin itseäni onnekkaana. Toisaalta nyt toisenlaisesta kokemuksesta voisi olla hyötyä.

Harjoituksen vuoksi tälläsin sivupalkkiin tuommoisen ilmoituksen. Se alkaa maailman toiseksi kuluneimmalla vitsillä. Minusta on noloa kuvailla itseäni, enkä tähän hätään parempaakaan keksinyt. Sanoinhan, että tarvitsen harjoitusta.

Tätä tekstilajia en ole koskaan harrastanut. 80-luvulla tosin luin joskus huvikseni City-lehden deittipalstaa. Siellä ihmiset hakivat toisiaan. Kai. Mistä minä sen tietäisin.

Te fiksummat ja kokeneemmat, apuanne tarvitaan nyt. Antakaa vinkki. Ihan mikä vaan.

Kukahan maksaisi viulut

Olen laulanut erilaisissa kuoroissa tai lauluryhmissä kolme neljäsosaa elämästäni, mutta 2002 jouduin lopettamaan tämän harrastukseni, koska lapsi oli pieni enkä kerta kaikkiaan vain ehtinyt. Sen jälkeen olen valittanut kaikissa tilanteissa sitä, miten tyhjää elämä on ilman lauluprojektia.

Ihan viime vuosina aloin uudestaan etsiä itselleni sopivaa lauluryhmää, ja kyselin vinkkejä sopivista porukoista suunnilleen kaikilta vastaantulijoilta.

Enpä silti olisi uskonut, että minä vanha pakana päädyn gospel-kuoroon, ja vieläpä sellaiseen, jolla on levytyssopimus. Tässä se nyt on, suuren työn tulos, ekalevy, joka tulee kauppoihin ihan näinä päivinä:



Kiitokset Sun äidilles ja alkuperäiskuvan ottajalle. Tämä oli hauskaa, tehkää tekin!

Tee oma meemisi näin:

1. http://en.wikipedia.org/wiki/Special:Random

- ensimmäinen artikkeli tällä sivulla on bändisi nimi

2. http://quotationspage.com/random.php3

- viimeisen lainauksen neljä viimeistä sanaa ovat albumisi nimi

3. http://flickr.com/explore/interesting/7days/

- tämän sivun kolmas kuva on albumisi kansi

Merkkisokeus iski, director's cut

Anteeksi että kävin taas täällä sörkkimässä. Nyt en enää, sen lupaan. Tämä on lopullinen versio



Vau! Nyt mäkin sain tällaisen! Sen antoi Jenni. Olen ymmyrkäinen ilosta. Kunhan tästä tokenen, listaan ne, joille jaan merkin eteenpäin. Säännöt kuuluvat: Give the award to 10 people whose blogs bring you happiness and inspiration and make you feel happy about blogland. Let them know by posting a comment on their blog so they can pass it on. Beware you may get the award several times.

Ottakaa merkki: Helen, Hestia, Hilleri, Vihreiden omenoiden Mina, Rose ja Touhis. Siinä ei tainnut olla ihan kymmentä. Olisin hyvin voinut jakaa merkin kaikille suosikkilistalaisilleni, mutta osa on saanut sen jo sataan kertaan, joten en viitsi. Koko sivupalkin porukka ja muutamat muut: vaikka kirjoittaisitte raskaistakin asioista, te teette mun päivän.

Jos tänne asti luitte, älkää pysähtykö vaan lukekaa seuraava postaus! Se sisältää myös asiaa eikä vain merkkihehkutusta.

Aika on rientänyt

Meidän pikku Viltsu-vaaveli aloittaa syksyllä koulutien.

Eilen kävimme tutustumassa kahteen kouluun: omaan lähikouluumme ja Viltsun eskarin kouluun. Lähikoulu on "iso" ja eskarin koulu on "pieni" - täällä Helsingin keskustan liepeiden vähälapsisissa kaupunginosissa tuo tarkoittaa sitä, että kummassakin aloittaa n. 25 ekaluokkalaista. Pienessä koulussa on vain luokat ykkösestä neloseen, ja ison koulun suhteellinen suuruus syntyy siitä, että siellä on myös viides ja kuudes luokka.

Iso koulu on todella hieno ja perinteikäs työläislasten opinahjo. Koulu itsessään on satavuotias, ja koulurakennus on pykätty pystyyn vuonna 1915. Olen itse käynyt samaan aikaan perustettua helsinkiläiskoulua, en tosin tätä samaa, ja sydämessäni on lämmin paikka koulun perinteille ja historialle. Ison koulun käytävillä leijuu vanhan koulun henki, luokissa tuoksuu puupöly, ja upean portaikon korkeista ikkunoista näkee suuren palan kaupunkia. Sata vuotta sitten lapsia oli paljon, ja siksi myös luokkahuoneita on paljon. Kaiken maailman aineille on omat luokkansa.

Pieni koulu on 1980-luvulla rakennettu ahdas, kämäinen pytinki, jossa ei ole mitään hienoa eikä perinteikästä. Toisaalta se on kuin kyläkoulu: opettajakuntaa on alle kymmenen, ja jokainen opettaja tuntee koko koulun kaikki lapset nimeltä ja naamalta. Lisäksi se sijaitsee rauhallisessa ympäristössä metsän laidassa.

Pieneen eskarin kouluun menevät kaikki kaverit. Sitten taas isossa lähikoulussa oppisi tuntemaan oman naapuruston lapsia. Toisaalta ei niitä samanikäisiä näy ihan tässä pihoilla pyörivän, ja ison koulun luokkakaverit tulevat isolta oppilaaksiottoalueelta.

Isossa koulussa voi valita ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi englannin tai ranskan. Pienessä koulussa voi lukea vain englantia, mutta vapaaehtoiseksi kieleksi voi ottaa saksan, jota voi myös jatkaa useammalla yläasteella kuin ranskaa. Isoon kouluun kulkee kevyen liikenteen väylä. Pieneen kouluun mentäessä on yksi vaarallinen risteys, mutta toisaalta sinne pääsee ovelta ovelle ratikalla.

Tätä voisi vielä jatkaa, mutta you get the picture: kummassakin koulussa on puolensa ja puolensa.

Kai me niistä jompikumpi valitaan, kun ilmoittautumispäivä 6.2. koittaa.

P.S. Semmoinen hyvä puoli, että fiilispohjalta voisi valita kumman koulun tahansa. Molemmat vaikuttivat itse asiassa ihan kivoilta. Viltsu oli sitä mieltä, että haluaisi mennä kumpaankin. Teenköhän minä tästä liian ison numeron?

Tuumasta toimeen

Mitä kannattaa tehdä, kun keskellä yötä haahuilee ympäri pimeää asuntoa unen tai jonkin muun pakenevan ajatuksen perässä?

No, ensimmäiseksi tulee mieleen, että kannattaa vaihtaa bloginsa nimi.

Yöllisestä haahuilusta ei pidä kenenkään huolestuman. Olen harrastanut sitä lapsesta asti. Se nyt vain on minun tapani nukkua.

Kohta kellistän vielä kerran pääni tyynyyn, ja ennen kuin huomaankaan, on taas aamu.

Mun juhlat, hymyilen jos huvittaa

Tulen kotiin. Riisun rintsut, pinnit ja korut. Sytytän tunnelmavalot. Haen kaapista ohuen kristallilasin, jota ei ole otettu esiin vuosikausiin. Avaan uuden viinipullon, vaikka jääkaapissa on avattu viimeviikkoinen - sen voi kaataa kastikkeeseen tai juoda yön hiljaisina tunteina, jos uni ei tule.

Kaadan viiniä lasiin. Pidän juhlat yksinololle ja rauhoittumiselle. Minut on kutsuttu.

Pohdin musiikkia tai lukemista, mutta mieluummin nyt kuuntelen tuulen tuiverrusta ja katselen kynttilän liekkiä.

Tunnustelen vaikka kuinka, mutta en tunne itseäni yksinäiseksi tai hylätyksi. Olen oman elämäni valtiatar. Tämä on ylellisyyttä.

Kippis.

Ans kattoo nyt mitä tästäkin tulee

Sitten viime näkemän olen tehnyt kaikenlaista.

Töissä olen muun muassa pistänyt pari lehteä painoon ja käynyt työmatkalla ihan Turussa asti.

Kotona olen alistanut lapseni länsimaiselle hapatukselle ja orjatyölle. Yhdessä tehtailimme n. 50 yksilöllistä joulukorttia.

Tällä viikolla olen pääasiassa kiroillut nettiyhteyden puuttumista. Welho saa yhteyden modeemiini, minä saan yhteyden modeemiini - miksi penteleessä modeemi ei saa yhteyttä mihinkään? Onko se joku seinäruusu vai?

Blogirintamalla melkein jo tapoin blogini, mutta kun se vaati liikaa eforttia, tyydyin vain näivettämään sen. Myönnän syyllisyyteni ja pyydän anteeksi. En edes uskalla luvata, että ensi vuonna olisi millään tapaa uudet kujeet. Hyvitykseksi tarjoan kaikille virtuaalista lanttulaatikkoa ja Katalle tupla-annoksen. Muitakin herkkuja saa ottaa, niitä on tarjolla kommenttilootan kätköissä. Hej, tomtegubbar!

Vaihteeksi jotain ihan muuta

Kun tapahtuu jotain kansakuntaa ravistelevaa ja perusturvallisuutta murentavaa, tekee mieli sanoa sanansa siitä. Marraskuisen jähmeät aivoni miettivät kuitenkin vain ikuisuusaihetta: ruokkivatko lööpit tragediaa, surua ja pelkoa, vai auttavatko ne käsittelemään niitä? Näköjään jotkut eivät niistä tykkää, kun ovat pistäneet pystyyn adressin.

Punainen risti julkaisi ansiokkaat ohjeet tilanteesta selviämiseen. Nämä voisi tallettaa itselleen vastaisen varalle. Jos ei tule uutta Myyrmannia tai Jokelaa, aina tulee muita kriisejä. Voi jäädä auton alle, perheenjäsen voi sairastua tai ystävä voi pettää. Ohje toteaa: "Tällainen tapahtuma aiheuttaa hyvin voimakkaita reaktioita, jotka noudattavat yleensä tiettyjä lainalaisuuksia. Luonnollisesti yksilöllisiä eroja esiintyy."

Eikö ole huojentavaa tietää, että kaikki kokevat suunnilleen samaa? Minusta on.

Punaisen ristin tiedotteen mukaan lähiviikkojen tuntemuksia ovat esimerkiksi ärtyisyys ja äkäisyys, "pinnasi voi olla lyhyt ja voit menettää malttisi pienistäkin asioista". Lisäksi "pahoitat helposti mielesi ja saatat tulkita muita väärin".

Jatkokysymys: onko tämä adressikin vain osoitus siitä, mitä suru ja šokki saavat ihmiset tekemään? Pitäisikö hienotunteisesti kääntää selkänsä ja vaieta?

Kirsi Myllyniemi totesi, että median täytyy katsoa peiliin. Eipä tuo koskaan pahaa tee. Myös kolikon toiselle puolelle kannattaa kurkistaa.

Onko Jokela-uutisointi suomalaisen median käännekohtia?

Vai onko kyse vain siitä, että kukin tahollaan yrittää parhaansa mukaan käsitellä ennen kokematonta tragediaa?

Minulla nyt on vain näitä kysymyksiä eikä yhden yhtä vastausta.

Bear necessities

Olen viettänyt nyt viikon itsellisen naisen elämää. Toisin kuin olisi voinut odottaa, en ole joutunut komeiden muukalaisten iskuyritysten kohteeksi enkä muutenkaan ole kokenut satumaisia seikkailuja. Toisaalta en ole myöskään istunut kotona ja itkenyt silmiä päästäni.

Viikkoon on mahtunut kaksi ravintolailtaa kahden eri tyttökaverin kanssa, joista kumpikin on tuntenut minut iät ja ajat. Toisaalta kaksi muuta iltaa olen katsonut telkkaria sohvalla Viltsun isän kanssa. En oikein tiedä, miksi minun pitäisi häntä kutsua. Ex-miehekseni? Onko sellainen mikään oikea ex-mies, jonka kanssa treffaa viisi kertaa viikossa ja joka tulee sisään omilla avaimillaan? En valita, koska kaikkein turvallisin olo minulla on silloin, kun hän istuu täällä meillä ja lukee sanomalehteä. Ihan kuin mikään ei olisi muuttunut.

Kaiken kaikkiaan olen sopeutunut tilanteeseen ihmeellisen hyvin. Ihan kuin olisin tasapainoinen aikuinen. Oudointa on, että kun olen ollut yksin, en ole pelännyt, ikävöinyt, surrut tai raivonnut. Olen suorastaan salaa nauttinut siitä, että voin tehdä mitä vain, hiljaista tai äänekästä, mihin aikaan vain.

Fatalismini tästä sen kun vahvistuu. Ehkä minut on tarkoitettu juuri tällaiseen elämään.