Nörtteily onnistuu nakunakin

Viltsu on ollut tällä viikolla monta iltaa isällään. Nykyisen elämäni miehen kanssa olemme käyttäneet tilaisuuden hyväksemme ja harrastaneet aikuisten asioita: estotonta nörtteilyä.

Ensimmäinen riitamme ei suinkaan syntynyt kotitöistä, vaikka niissä olisikin riitelemistä. Ehei, se syntyi siitä, että minun mielestäni elämäni mies käytti liikaa aikaa Eikan hiplaamiseen. Eikka on läppärini, jos ken ei sattunut tietämään. Enkä edes ollut mustasukkainen hiplaamisesta vaan Eikasta itsestään. En ehtinyt ikinä lukemaan blogeja tai naamakirjailemaan, kun huushollin ainut tietokone oli koko ajan miehen hallussa. Niinpä pakotin miehen ostamaan oman kannettavan.

Sellaista se on näiden eronneiden miesten kanssa. Vaikka niillä olisi pelit ja vehkeet tallella, joskus niiden koneet ovat jääneet sille tielleen.

Kahden kannettavan myötä meillä on oikein sopuisaa.

Tässä iltana muutamana olin ollut myöhään töissä, ja kun tulin kotiin, mun oli pakko nopeasti tarkistaa yksi juttu naamakirjasta. Ryntäsin takki päällä suoraan olkkariin Eikan luo, en edes "moi" sanonut kenellekään muulle. Sen yhden jutun tarkistamiseen ei kauaa mennyt, ja jostain syystä kerrankin heti sen jälkeen kirjauduin ulos. Minkä jälkeen välittömästi keittiöstä kuului vähän äkäinen: "Mitä sä nyt lähdit kun mä olisin just laittanut sulle viestin!"

Tässä ei olisi mitään hupaisaa, ellei residenssimme olisi niin pieni. Keittiön ja olkkarin välillä ei ole edes kunnon seinää. Vaikka olimme miehen kanssa eri huoneissa, istuimme jotakuinkin vierekkäin. Olen ollut kokoustiloissa keskustelemassa ihmisten kanssa, jotka ovat istuneet kauempana minusta.

Eilen sitten päätimme viettää oikein romanttista kahdenkeskistä laatuaikaa. Kaadoimme punkkua laseihin, sytytimme kynttilän, istahdimme keittiön pöydän ääreen nenät vastakkain - ja onnellisesti hymyillen avasimme kumpikin koneemme. Mies räiski menemään jotain nettipeliä, minä taas jutskailin kavereille maailman toiselle puolelle.

Tällä viikolla naamakirja on tarjonnut erityisen kivoja ylläreitä. Kaverini merten ja vuosien takaa löysi minut sieltä ja otti yhteyttä. Olen myös useampana iltana sattunut yhtä aikaa linjoille eteläisessä ja pohjoisessa Amerikassa majailevien ystävien kanssa. Kyllä kai sitä voisi chattailla muuallakin kuin naamakirjassa, mutta minä nyt satun tykkäämään siitä.

Ei minun tarvitse välttämättä lähteä minnekään, jos voin keittiön pöydän äärestä katsella kuvia ja jutella ihmisten kanssa. Ekologisesti kestävä vaihtoehto. Ja sikälikin hyvä, ettei mulla ole mitään päällepantavaa.

Siitä tulikin mieleeni, että vielä on muutama päivä aikaa vastata sivupalkin kyselyyn. Kaikki toiveet täytetään tai ainakin yritetään. Onneksi kovin moni ei ole toivonut päivän asuja, koska ... (kaikki yhteen äneen:) mulla ei ole mitään päällepantavaa.

Seuraava kysymys suuntautuu naispuolisille lukijoille (eipä täällä ole miehiä näkynytkään), jotka ovat lähestyneet neljänkympin rajapyykkiä minua ennen. Omalla kohdallani se tietysti häämöttää niin kaukana tulevaisuudessa, ettei siitä tarvitsisi huolta kantaa, ellen jo nyt joutuisi kärsimään siihen liittyvästä ilmiöstä. Kertokaapa, arvon naiset, kävikö teillekin niin, että painovoiman vaikutuksesta fyllit putosivat - jopa siinä määrin, että vaatteet kävivät liian isoiksi? Omasta mielestäni en ole kokonaisuutena laihtunut yhtään, täytteet vain ovat valuneet eri paikkoihin, ja nyt farkut kirjaimellisesti putoavat päältä. Numeroa pienempiin housuihin en kuitenkaan mahdu, luulisin, eikä mulla ole varaakaan uusia koko garderoobia. Mikä neuvoksi?

Aamu tulee, oletko valmis

Minh suositteli aamusivujen kirjoittamista. Kyse on siitä, että joka aamu ensi töikseen kirjoittaa käsin kolme A4-arkkia täyteen. Aamusivujen kirjoittamisen pitäisi avata lukkoja ja toimia meditaationa. Pointteja ovat kirjoittamisen säännöllisyys ja se, että sivuja ei näytä kenellekään.

Idea tuntui hyvältä, ja niinpä päätin tänä aamuna kokeilla. Olen ennenkin saanut paljon apua kirjoittamisesta: teininä ja parikymppisenä päiväkirjasta, myöhemmin runoista ja muistikirjasta. Ex-mieheni kanssa kävin kirjeenvaihtoa aviokriisin jälleen kerran velloessa kolmisen vuotta sitten - se taisi olla ainoa toimiva kommunikaatiomme tällä vuosituhannella.

Kirjoittaminen antaa samanlaista apua kuin puhuminen tai keskusteleminen: se auttaa jäsentämään ajatuksiaan. Kun sanat ovat pullahtaneet paperille, niitä voi pysähtyä katselemaan. Voi tulla uusi oivallus, voi ymmärtää syitä ja seurauksia, ja joskus voi hyväksyä sen, että syitä ja seurauksia ei ole. Joskus on vain huonoa tuuria, liian monta mokaa ketjussa, liian vähän yhteisymmärrystä ja hyvää tahtoa.

Blogia olen alusta asti kirjoittanut sillä mielellä, että sitä muutkin lukevat. En voi tietää, keitä he ovat, ja siksi olen halunnut säilyttää ulkokohtaisuuden ja anonymiteetin (vaikka annankin niin paljon vihjeitä, että kaverit varmasti tunnistavat). Blogikirjoittamisesta on ollut toisenlaista apua, koska sen kautta olen saanut vertaistukea. Elämä ja eroaminen olisi ollut monin verroin vaikeampaa ilman Oharia, Kauraa, Heleniä, Elmaa, Sun äitiäs, Hestiaa, Minaa, Allya, Jenniä, Satujatarta, Kataa ja sori jos unohdin jonkun tässä tunnekuohussani.

Aamulla herätessäni aamusivuille ei tuntunut olevan välitöntä tarvetta. En havainnut elämässäni ainuttakaan ratkaisematonta ongelmaa tai avaamatonta lukkoa. Aamukahvikin oli keitetty valmiiksi minua varten. Nyt on se viikko kuukaudesta, kun elämä tuntuu suorastaan seesteiseltä. (Voi kun ei tarvitsisi elää kuukautiskierron mukaan. Vaikka onhan toisaalta jännää olla hormoneittensa orja. Aina on jotain mitä syyttää tai kiittää.)

Kun aloitin aamusivujen kirjoittamisen, luulin, ettei minua mikään paina, mutta kas vaan: kun olin päästellyt kolmisen sivua tajunnanvirtaa, alkoi kiteytyä ongelma - keskeneräinen remppa - ja lukko - avioeron lopullinen läpikäyminen. Pahus kun kumpaakaan ei voi kukaan muu suorittaa, vaan itse on käärittävä hihat. Löytyisiköhän aamusivujen avulla keinoja, joilla kumpikin homma helpottuisi?

Ainut pulma on se, että tuskin pääsen huomenna ylös sängystä puolta tuntia ennen kuin pitää. Mikä taika siinä on, että aamusivuja pitää kirjoittaa joka aamu? "Vain otettu lääke auttaa", niinkö?

Edit 3.9.: Iltamyöhään kirjoitetusta tekstistä jäi pois pari yksityiskohtaa, jotka kävin lisäämässä sinne. Niin, ja tästä aamusta - en tietenkään jaksanut nousta tarpeeksi ajoissa. Uusi yritys huomenna.

Tänään on se päivä jolloin

Syksyn korvalla kuuluu aina miettiä, mihin tämä blogi on oikein menossa. Miksi kirjoitan tätä ja kuka tätä edes lukee?

En jaksa rasittaa teitä arkielämäni mitättömillä pikku sattumuksilla, niitä varten on naamakirjan statusupdatet. Ammatillisista tai yhteiskunnallisista aiheista minulla ei ole kerrassaan mitään sanottavaa, ja sen voin sanoa duunin kahvihuoneessa. Ruokabloggaajaksi minusta ei ole, koska koko kesänä olen kokkaillut niin vähän, etten enää edes muista, mistä kettiö pannaan päälle (ai ei vai? no siitä se sitten johtuu). Fäshönbloggaajaksi minusta ei myöskään ole, vaikka mieleni tekisikin esitellä teille Tallinnan kenkäalennusmyyntien saaliini. Alkaisinko neulebloggaajaksi? Onhan mulla se 12 vuotta sitten aloitettu villapaidan tekele, jos vaikka nappaisin kuvan siitä.

Meemeihin on hauska vastata, mutta epäilen, että niitä on vähemmän hauska lukea, ellei sitten satu olemaan yhtä hulvaton kirjoittaja kuin Tiina. Näitä vastauksia lukiessani nauroin itseni tärviölle. Suosikkikysymykseni ovat numerot 24 ja 30.

Auringonkukkametsän yllytyksestä vastasin verkkosivujen tekijöille tarkoitettuun kyselyyn. Olisin vinkannut siitä teillekin, mutta kappas vaan, vastausaika on jo umpeutunut. Kaikenlaiset tutkimukset ovat aina hyödyllisiä, ja erityisen tärkeää on, että vastaajien joukkoon valikoituu sellaisia huipputyyppejä kuin sinä, minä ja Hentun Liisa. Siksipä pistinkin pystyyn oman kyselyni, se on sivupalkissa, vastatkaa siihen (kaikki jotka lukevat tätä riiderin ikkunasta, hopi hopi, tervetuloa tänne blogin puolelle!).

Jostainhan se on aloitettava. Blogillisen on pakko yrittää.

Sekavan jorinan päätteeksi jotain ihan muuta siltä varalta, että joku ei ole tätä vielä mistään lukenut tai on sattunut unohtamaan: ensi viikon perjantaina 5.9. on Alppilan Weeruskassa blogimiitti, johon ovat tervetulleita blogeja kirjoittavat, lukevat, kommentoivat ja muuten vain kiinnostuneet. Se tarkoittaa juuri sinua! Siellä ehkäpä nähdään.

Suuria voittoja

Viltsun eilisessä futismatsissa tuli voitto ja lähti hammas. Arvatkaa, kumpi oli suurempi uutinen? No hammas tietysti.

Siltä varalta, että joku tekee vertailevaa tutkimusta siirtymäriiteistä, voin empiiris-subjektiivisesti kertoa, että meillä päin hammaskeijun vierailu on top-kolmosessa. Tarkemmin ajateltuna en edes keksi, mikä olisi sitä isompi juttu. Se että oppii ajamaan autoa?

Viltsulle jokainen irronnut hammas on kullan arvoinen tai ainakin huomattavasti arvokkaampi kuin se 50 senttiä, jonka pihi hampukeiju tuo. Hänen hampaansa eivät ole kovia irtoamaan. Eilinen tapaus oli vasta neljäs, ja sitäkin oli heiluteltu huhti-toukokuusta lähtien. Syytän geenejä a) koska se on niin kätevää ja b) koska itseltäni hammaslääkäri joutui vetämään viimeisen maitohampaan.

Toinen iso juttu on tietenkin koulun alkaminen. Minusta on ollut kiinnostavaa huomata, että siirtyminen eskarista kouluun ei sinänsä ole lapsille mitenkään ihmeellistä - vaikka onkin kiva käydä päiväkodin aidalla roikkumassa ja brassailemassa läksyillä ja koulurepuilla. Sen sijaan hienoa on kaikki, minkä uuden elämänvaiheen myötä saa tehdä itse. On siistiä tehdä itse aamupalaa ja sikasiistiä kulkea itse kouluun.

Mun vauvalla on tuplakolo yläleuassa, ja aamuisin se hyppää tyynen rauhallisesti yksinään ratikkaan ja ajelee sillä kouluun. Saatan sen pysäkille ja jään hetkeksi siihen seisomaan sydän kurkussa. Mun vauva! Sitten se soittaa mulle koulunpihalta. Jos kaverit ovat jo tulleet, puhelu on lyhyt, mutta jos niitä pitää odottaa, äidin kanssa voi rupatella sen aikaa. Muuten voi vaikka tulla itku, koska yksin on niin kurja odotella.

Taitaa päteä edelleen se, mitä Viltsu totesi kolmivuotiaana: "Mä oon iso poika jo! Vaan vähän pieni."

Tänään on juuri oikea aika

Kesän kääntyminen syksyksi on hienoa aikaa. Koulu alkaa, jumppa alkaa, postiluukusta tupsahtaa Juhlaviikkojen ja oopperan ohjelma. Voi rapsuttaa mullat kantapäistään ja ruveta taas kaupunkilaiseksi. Mitä siitä, että loma on ohi ja illat kääntyvät pimeän puoleen - voi sytyttää kynttilän, istua parvekkeella ja katsella oudon riemun tuntein syysmyrskyssä taipuvia puita.

Lattiaremontti venyi kesäkuun puolelle, ja sen jälkeen en ole juurikaan viettänyt aikaani seinien sisällä pistämässä paikkoja kuntoon. Mitä siitäkään. Tällä hetkellä minua ei yhtään haittaa elellä keskeneräisessä huushollissa. Itse asiassa en ole aikonutkaan laittaa mattoja takaisin, menisivät uudet lattiat ihan hukkaan. Sitten kun lakkaa tarkenemasta villasukat jalassa, voin harkita asiaa uudestaan.

Sitä paitsi olen lapsesta asti salaa haaveillut siitä, että huonekalut olisivat väärissä paikoissa. Viltsun mielikuvitusleikissä lelut heräävät elämään öisin, minä taas kuvittelen, miten sisustus etsii yöllä itselleen uuden paikan. Violetiksi maalattu lasten piirustuspöytä käy ihan hyvin sohvapöydästä, ja sohvapöytä sopii mainiosti keittiön ikkunalaudan jatkeeksi. Läppäri on löytänyt itselleen kodin eteisen lipastolta, joka on salaa hiipinyt olkkarin nurkkaan ja toivoo, ettei sitä huomattaisi sieltä.

Joskus kirjoitin päiväkirjaani, että ansaitsen niin monta uutta alkua kuin on tarpeen. Niin me kaikki. Tervetuloa vanhat tutut ja satunnaiset kulkijat, käykääpä kommenttilootassa morjenstamassa. Baari on auki, saa tilata, mitä tykkää.

Huhuu teillekin

En ole kuollut tai koomassa, en Como-järvellä kalastamassa Clooneyn kanssa enkä kadonnut Kalahariin. Vietän ihan tavallista kesälomaa. Jos tätä sadekautta voi kesäksi sanoa - toista oli meikäläisen nuoruudessa, kun merivesi oli koko heinäkuun 24-asteista eikä sinilevää ollut vielä keksitty.

Wienin-reissultakin tulin pois, vaikka mieli olisi tehnyt jäädä niille teilleni. Kai minulla sitten oli liian ikävä Viltsua ja erästä toista elämäni miestä.

Yksi uusi temppu on tänä kesänä opeteltavana. Harjoittelen pahan äitipuolen roolia, ja pärjäisin siinä muuten ihan mainiosti, mutta pahuksen tytärpuoliehdokas tulee vähän liian hyvin toimeen minun kanssani. 2-vuotiaat ovat juuri sellaisia, salakavalia sydäntenmurskaajia.

Roolitarjouksia sen kun satelee, seuraavaksi pitäisi opetella olemaan koululaisen äiti. Se tarkoittaa säntillisiä aamuja, tarkkoja aikatauluja ja sitä, että auktoriteetteja ei kyseenalaisteta. Huh huh. Tarttee varmaan varata aika lobotomiaan tai ainakin teipata suu kiinni kuudeksi vuodeksi. Tosin ei sekään auta minuuttiaikatauluihin.

Nyt jos joku kuvittelee, että oikeasti arvostelen elämäntilannettani, Suomen koululaitosta tai edes tämän kesän säätä - pelko pois! Elämä on jännää siitä huolimatta tai juuri sen takia, että kukaan meistä ei ole sokerista tehty.

Paha äitipuoli kokkaa

Kun joskus harvoin laitan ruokaa pelkästään itselleni, herkuttelen oikein. Kuten esimerkiksi tänään.

Ostin Stockan herkun tiskiltä yrtti-valkosipulimarinoitua karitsan sisäfileetä. Paistoin sen seuraksi kesäkurpitsanviipaleita, jotka olin kieritellyt jauhoissa, kananmunassa, timjamisilpussa ja mustaleimaemmentalraasteessa. Häämöttävän ruokakriisin takia olen entistäkin enemmän sitä mieltä, että syötäväksi kelpaavaa ei sovi tuhlata, ja tässä hengessä paistoin kuorruteaineista yli jääneen kananmunan pieneksi munakkaaksi, joka sopi yllättävän hyvin muiden ruokien kaveriksi. Salaatiksi nappasin ihanan kesätomaatin ja reilusti tuoretta timjamia.

Punaviinipulloa en viitsinyt avata pelkästään itselleni (olisin vielä voinut vaikka juoda sen). Sen sijaan korkkasin ja kaadoin tuoppiin mustan tsekkioluen. Loistava ratkaisu.

Kun kaikki muu oli valmista ja lämpimät ruoat lautasella uunissa odottelemassa, esittelin karitsalle paistinpannuni. Sitten olikin aika ryhtyä herkuttelemaan. Seuranani oli Anna Järvisen levy Jag fick feeling, joka on muuten hyvä, kuunnelkaa.

Oli vähän aikaista syödä noin tuhtia ruokaa, mutta yhdistettynä aamiaisena ja lounaana se toimi mainiosti. Päivällisellä on taas koko uusioperhe koolla, ja silloin voi purra kaalia ja porkkanaa.

Kysymys!

Melkein jo ryömin sängyn alle tukehduttamaan itseni pölypalloihin - ai paitsi hetkinen! eihän mulla ole sänkyä, koska makkari on seuraavana remontointivuorossa - mutta onneksi B-listan nillitysguruni Tiina selitti tyhjentäväsi, miksi tilaajamääräni listalla on laskenut drastisesti. Se johtuu siitä, että kukaan ei käytä enää Blogilistaa, josta on tullut imperialistisikojen ahneuden toteuttamisen väylä.

Ei niin, että Tiinan juttuja tarvitsisi epäillä, mutta siltä se nyt tosiaan näyttää: Sitemeterinkin mukaan juuri kukaan lukija ei tule Pirunlistalta vaan paikasta nimeltä unknown.

Käyttöehtolomakkeen ilmaantumisen jälkeen en ole vielä kertaakaan uskaltanut kirjautua listalle. Joo joo, olen arkajalka, talviturkkiakaan en heittänyt vappuna, vaikka merivesi oli 17-asteista. Nyt huomasin, että lomakkeen alalaitaan on tullut linkki, joka sanoo "Haluan poistaa käyttäjätunnukseni Blogilistalta". Kertokaa, viisaat, mitä tapahtuu, kun tuosta portista kulkee! Häviävätkö omat blogit listalta samalla? Joutuuko Eetos Arkon mustaan kirjaan eikä enää koskaan saa tehdä mitään kivaa?