Sä et olisi aamulla siinä

Tänä kesänä olen enimmäkseen keskittynyt olemaan tekemättä mitään. Välillä olen lipsunut tästä periaatteesta ja käynyt Lintsillä tai uimassa. Enimmäkseen kuitenkin olen pysynyt kaidalla tiellä.

Minä ja Lilliputti olemme lököilleet nurmikolla, leikkineet hiekkalaatikolla, kävelleet, ajelleet ratikalla ja laittaneet ruokaa muille perheenjäsenille, kun he ovat palanneet kuka mistäkin riennosta. Olemme olleet niin paljon kaksin ja nauttineet siitä niin paljon, että päiväkotiin ja töihin paluu vähän pelottaa. Lilliputti varmaan selviää siitä liput liehuen, mutta mitä jos mulle tulee kauhea ikävä?

Siihen nähden, miten vähän nykyisin ehdin lukea, olen tänä kesänä myös lukenut kiitettävästi. Enimmäkseen uskomatonta hömppää, mutta pari ihan hyvääkin kirjaa. Luin vihdoin Vadelmavenepakolaisen ja heti perään Maaninkavaaran, josta tykkäsin enemmän kuin edeltäjästään. Haahtelan Perhoskerääjä oli tyrkyllä Akateemisessa, ostin ja ahmin sen. Åke Edwardssonilta löytyi ennen suomentamaton esikoisdekkari Sen kutsuu elohon, joka ei ollut Winter-dekkareiden veroinen mutta paikkasi vähän kroonista dekkaripulaani.

Tänäkin kesänä olemme enimmäkseen syöneet salaattia ja perunaa. Välillä on heitetty sekaan pari Vatajan nitriititöntä nakkia. Hyvin on pärjätty.

Vielä on täysi kesä, mutta syksyn aavistaa siellä täällä. Hevoskastanjan hedelmät pullistelevat. Kynttilöitä on jo poltettu. Tekisi mieli saada jotain aikaiseksi, vaikka siivota kellari, vaikka tuskinpa siitä mitään tulee tänäkään vuonna.

Otsikko ei liity tähän juttuun mitenkään, paitsi sillä tavalla, että siitä tulee mieleen Mika Häkkinen, ja siitä taas tulee mieleen se, että pahaa-aavistamattomina osuimme keskustaan ja Espalle juuri kun Kimi Räikkösen piti tulla sinne pörräämään jollain ralliautolla. Lähdettiin äkkiä pois. Täpärä pelastuminen.

Joskus tulee mietittyä

Jenni pohti, alkaako tekstipainotteisten yleisblogien aika olla ohi. Pärjääkö blogi, jos se ei ole päältä kaunis? Hienoimmat blogit ovat upeampia kuin aikakauslehdet, eikä niissä ole yhtä paljon mainoksia. Minäkin seuraan joitakin sellaisia (hei vaan Violet ja Liivia!). Toivoisin silti, että tekstiblogeilla olisi edelleen kirjoittajansa (lukijoistahan ei ikinä tiedä). Mä, minä ja meikäläinen tykätään tekstiblogeista muun muassa siksi, että niissä ei tarvitse kangistua mihinkään kaavaan. Mukaan mahtuu monenlaista hauskasta koskettavaan, nopeasti sutaistusta pitkälle viimeisteltyyn - joskus jopa yksi ja sama blogi voi olla kaikkia näitä ja vähän päälle. Kaunista!


Minäkin sain Kummitukselta prenikan, mistä kiitän ja kumarran. Kaikilla on se jo, joten en jaa sitä eteenpäin. Enkä edes listaa seitsemää asiaa itsestäni, koska juuri keksin sata ja uusi lista tuntuisi kohtuuttomalta rasitukselta kaikille osapuolille. Sen sijaan tarjoan seitsemän muuta randomia:

1. Cover-biiseillä olisi rajattomat markkinat 9-vuotiaiden keskuudessa, ellei niillä kaikilla olisi kännykässään bluetoothia, jonka avulla biisit jaetaan kavereille ilmaisiksi.

2. Helsingin pinta-alasta on yli 70 % vettä.

3. Kansallisooppera työllistää vakituisesti 544 taiteiljaa, käsityöläistä, duunaria ja toimihenkilöä.

4. Jupulla on ihania sukulaisia. Erityisesti tämä sarjis vetoaa meitsiin.

5. Vauvakino järjestetään kuukausittain monella paikkakunnalla. Tilaisuudessa näytetään leffa isolta kankaalta, mutta salissa ei ole pilkkopimeää eikä kukaan katso pahasti, jos välillä antaa ruokaa tai vaihtaa vaippaa. Arvatenkin salissa saattaa myös olla melkoinen meteli.

6. Jääkaapissani on tällä hetkellä 8 erilaista juustoa ja 16 erilaista kasvissäilykettä tai hilloa. Aika normitilanne.

7. Olen keksinyt uuden jutskahommelin avuksi itselleni blogiblokin purkamiseen. En kuitenkaan vielä paljasta, mikä se on. Melkein yhtä jänskää kuin siinä yhdessä Renny Harlinin leffassa, eikö vaan!

Nainen löysi pakastimestaan lohen

Kun lapset ovat poissa, elämme pellossa, tämähän on jo moneen kertaan todettu. Keskitymme tärkeisiin asioihin, kuten toisiimme, ja jätämme väliin epäoleellisuudet kuten kaupassa käymisen. Ruokaa laitetaan reseptillä "mitä kaapista löytyy", ja toisinaan siitä tulee silti jumalaisen hyvää. Esimerkiksi eilinen sapuska oli sen verran maukasta, että siitä pitää kirjoittaa muistoksi jälkipolville.

Kävi sellainen tuuri, että pakastimesta löytyi paketti lohta annospaloina. Pakastekala on pakastekalaa, mutta on se parempaa kuin ei kalaa ollenkaan. Lätkäisin kohmeiset fisut rasvattuun uunivuokaan ja rouhin niiden päälle rutkasti pippuria. Ladoin vuokaan pilkotun salottisipulin, tuoretta timjamia ja muutaman oliivin. Peittelin lohipalat tomaattiviipaleilla ja aurajuustoklönteillä, ja pirskottelin koko komeuden päälle puolikkaan sitruunan mehun. Paistoin uunissa puolisen tuntia. Meidän uunimme on sökö, ja siksi jouduin vääntämään lämmön 225 asteeseen (sori vaan, Itämeri), mutta parisataa tai vähemmänkin riittäisi varmasti mainiosti.

Teki hirveästi mieli perunaa lisukkeeksi, mutta meillä ei ollut potun pottua. Onneksi oli jotain vähän paremman sorttisia ranskalaisia, joita laitoin samoilla lämmöillä kalan kanssa. Tammenlehväsalaatista, tomaatista ja tuoreesta basilikasta syntyi salaatti, ja ruokajuomaksi löytyi jääkylmä olut.

Aah. Taas jaksoi.

Ruoan jälkeen ajelimme ratikalla Kolmikulmaan ja kävelimme meren rantaan. Vähän sataa tihuutti, mutta ei me oltu sokerista. Jälkkäriksi nautimme Ursulassa rommikaakaot - herkullista! suosittelen! - ja niiden voimin kävelimme rantoja pitkin melkein kotiin asti. 

Meri on hurja ja hieno, hurjan hieno. Muistutus itselle: korjauta se uuni.

Tuuli ei tuule mutta jalat vielä kantaa

Toim. huom. Otsikkoon sisältyy vitsi. En väitä että se olisi erityisen hyvä.

Tämän vuodenajan parhaita puolia: Kun iltapäivällä astuu toimistosta ulos, tajuaa, että on pukeutunut ihan liian lämpimästi. Kaulahuivi ja toppatakki ovat liikaa, talvikengistä puhumattakaan.

Tämän vuodenajan huonoimpia puolia: Jos olisi laittanut yhtään vähemmän vaatetta päälle, viimeistään illalla olisi palellut. Toisaalta sittenhän olisi voinut ottaa ratikan kotiin. Piilomajassa on keskusteltu kaupunkilaisuuden ja maalaisuuden hyvistä puolista, ja ratikka on yksi ensin mainituista. Toinen on se, että kun lähden huomenna kotoa klo 7:15, ehdin jumppaan ja silti vielä töihinkin yhdeksäksi.

Kesäaikaan siirtyminen ei ole taaskaan vaikuttanut meidän huushollin elämään juuri millään tavalla. Ainut näkyvä muutos on ollut se, että ekaluokkalainen on uskaltautunut iltaisinkin muutaman korttelin päähän kaverinsa pihalle pelaamaan sählyä.

Sama ekaluokkalainen totesi päivänä muutamana: "Äiti, miksei meilläkin voi olla ruokapöydässä balsamicoa, kun koulussakin on. Sitä on niin kiva pirskotella salaatin päälle." Ei ole kouluruoka niin kuin ennen.

Meri on mantereita ympäröivä laaja ja yhtenäinen suolavesikerros

Vene nostettiin viime viikonloppuna.

Olemme käyneet veneilemässä vielä aika myöhäänkin syksyllä. Iltaisin meri on siniharmaa ja aallot liukaspintaisia, mieleen tulee sula lyijy, vaikka en tiedäkään, miltä se näyttää. Veneen peräaalloissa ratsastaa vaahtohevosia.

Kallio ja meri karistavat painot sydämestä ja suoristavat ryhdin. Niissä on jotain vakaata, rauhoittavaa ja riemukasta. Pääsee palaamaan perusasioiden äärelle. Sitä paitsi savusilakka on jumalten ruokaa.

Yhtenä lauantaina kävimme Pihlajasaaressa. Ulkoreunan kalliolla taas oikein tunsin, kuinka hartiat putosivat paikoilleen, järki selkeentyi ja mieli tervehtyi. Sellaiseen paikkaan pitäisi päästä vähintään kerran viikossa. Muun hyvän lisäksi saimme nähdä mahtavan auringonlaskun. Meri loisti kultaisena ja kaupunki melkein paloi. Häikäisevän hienoa.

Tässä täytyisi tietysti olla kuva, mutta uskokaa pois: ei se kumminkaan tekisi oikeutta maisemalle. Sulkekaa silmänne ja kuvitelkaa. Joko tuntuu merituuli?

Kauneus on pientä ja matalaa

Lokakuu. Ei yhtä levoton kuin syyskuu. Viimeinen mahdollisuus nauttia valosta ja kohtalaisesta lämmöstä ennen marrakuun pimeitä.

Tuntuu jo nyt, että tästä tulee hiljainen päivä. Tiedättehän ne päivät, kun ei saa juuri mitään aikaan, haahuilee ja tuijottelee vain. Ottaa lunkisti niin ehkä jotain tapahtuukin, saa pari työjuttua eteenpäin, pesee pyykkiä, tekee lasten kanssa pizzaa. Tämmöisiä varovasti suunnittelen. Kunhan nyt ensin kahvia ja Hesari.

Mulla on peräti kaksi kunnallisvaaliehdokasta eikä hajuakaan, millä perusteella teen lopullisen valinnan. Asuinpaikka? Pätevyys - mitä se sitten onkaan? Molemmat ovat ihan hyviä ehdokkaita, enkä usko, että kumpikaan pääsee läpi. Jommankumman numeron aion lappuseeni raapustaa.

Aurinko puskee pilviä tieltään. Pikkuisen harmittaa, etten ottanut kameraa mukaan töihin, sillä osaan kuvahaasteista on vielä vastaamatta. Olkaa kärsivällisiä ja ottakaa omppu kommenttilootasta. Ne ovat nyt niin hyviä, että kun niitä syö, voi rakastua maailmaan.

Tällaisen viikonlopun jälkeen ehkä selviää vuoden pisimmästä työviikosta hengissä

Olen ajautunut ilmastopoliittiseen ristiriitaan varpaitteni kanssa. Ne eivät ikinä olisi allekirjoittaneet Kioton sopimusta. Lokakuussa voi olla ilman sukkia! Helsingissä! Ei auta muu kuin heristää sormea niille hyväkkäille.

No niin mutta ei minun siitä pitänyt kirjoittaa. Jotain tarttis tehdä, ettei blogi kokonaan kuole. Anteeksi - näivety. Sehän se oikea termi on. Kyllästyttää, että täällä silloin tällöin vilahtelevilla hahmoilla ei ole mitään kunnon lempinimiä, joten aion keksiä niitä sitä mukaa kuin on tarvis. Reader, meet Viltsu, 6-vuotias poikani. Tarvitsen saman tien nimen myös hänen samanikäiselle serkkupojalleen. Kutsunpa häntä vaikka Kiltsuksi.

Viime viikonloppuna Kiltsu oli meillä tuplayökylässä (virallinen nimitys kahden yön yli kestävälle vierailulle). Olkaa hyvät, tässä huomioni 6-vuotiaista, ihan ilmaiseksi ja pyynnöistä huolimatta: Yksi 6-vuotias on kiva seuramies. Kaksi 6-vuotiasta on pieni sotajoukko. Niin kauan menee ihan hyvin, kun he taistelevat yhdessä rintamassa. Mutta kun joukot kääntyvät toisiaan vastaan, ei auta muu kuin ottaa heitä korvasta kiinni ja viskata pihalle. Kuvaannollisesti tietty.

Tällä kertaa sotajoukoilla oli sopuisaa. Ohjelmaa oli juuri sopivasti, niin että kaikilla oli kivaa. Molemmat pojat oli kutsuttu yksille synttäreille - sillä aikaa äiti kävi ostamassa kynnysmaton. Juhlien jälkeen mentiin uimaan - äiti lojui porekylvyssä ja katseli poikien polskutusta. Seuraavana päivänä käytiin Lintsin akvaariossa* - äiti oli täysillä mukana menossa. Paitsi että en vieläkään uskalla kävellä sen sinänsä hienon akvaariokäytävän läpi pelkäämättä, että kattolasi sortuu ja milijuuna kuutiota vettä syöksyy niskaan. Haikaloista puhumattakaan.

Illalla Viltsu ja Kiltsu kellahtivat vierekkäin patjoille, jotka oli levitetty Viltsun huoneen lattialle. Uni tuli melkein ennen kuin Risto Räppääjän kansi meni kiinni. Aamulla oli kiva herätä, kun leikkikaveri oli vieressä valmiina kuin melperi ikään.

On se onni, että ihmisellä on serkkuja. Kun ei kerran ole sisaruksia.

*) Tiedän kyllä että akvaariolla on joku hieno ulkomaankielinen nimi, mutta meillä päin tämä on käypä.

Mutsin rotsi on stadis duunis

Tänään tie vie sukumökille äidin rapujuhliin. En jaksaisi salailla asioita, mutta toisaalta ei keskeneräisistä oikein voi puhuakaan. Onneksi porukkaan kuuluu pikkulapsia, joiden taakse voi mennä piiloon. Kun oma-aloitteisesti tarjoutuu vaihtamaan vauvan vaipan, leikkimään pikkutytön kanssa ja vahtimaan poikien puuhia, muista aikuisista ei näy kuin selät. Joiden loittonemista säestävät voimakkaat helpotuksen huokaukset.

Sitä paitsi tykkään muutenkin lasten seurasta. Se on terapeuttista. Ainakin nämä lapset luovat ympärilleen rakkauden ilmapiirin, jossa asiat asettuvat tärkeysjärjestykseen. Ei oo niinku mitään väliä sillä, onko laskut maksamatta tai ystävä pettänyt. Paljon tärkeämpiä ovat tikuttomat varpaat, seikkailuun sopiva metsä, nalle kainalossa ja karkki suupielessä.


Asiasta toiseen eli Blummis spiidaa klitsus

Kuten niin moni muukin asia elämässäni, blogi-identiteettini on tällä hetkellä hieman hakusessa. Ainakaan en halua alkaa jatkuvasti nillittäväksi ihmissuhdebloggaajaksi. Joku ihan uusi aluevaltaus voisi olla pähee ... Hmmm, kokeilisiko murrebloggausta?

Tämä murremeemi on kiertänyt vaikka missä. Kopioin sen Kriisiltä. Ideana on kirjoittaa esimerkkilauseet oman puhekielensä mukaisesti.

1. Siskoni punainen mekko mahtuu myös minulle.
Mun siskon punane mekko mahtuu mullekki.

2. Tarvitsetko apua kirjoitustehtävässä, jonka maantiedonopettaja antoi?
Tarviiksä apuu siin mantsanläkes?

3. Hyvä on, tehdään niin kuin sinä ehdotit.
Joo, tehään nii.

4. Isäni äiti kertoi hakevansa meidät noin kello 17.45.
Mummu sano et se hakee meiät varttii vai kuus.

5. Matkustinkin Helsinkiin linja-autolla, koska myöhästyin junasta.
No mä tulin sit dösäl kaupunkii ku en ehtiny junaa.

6. Oletko nähnyt missään isoveljeni matkapuhelinta?
Ooksä nähny broidin kännyy?

7. Ostitko sen hameen, jonka näimme viime viikolla Hennes&Mauritzissa?
Ostiksä se hamee mikä me nähtii sillo henkkikses? Viime viikol vai millo se oli.

Koska olen syntynyt Helsingissä ja asunut aina pääkaupunkiseudulla, omaan suuhuni istuu parhaiten täkäläinen lyhyt ja nariseva hämäläismurre. Yhtä lähellä sydäntäni ovat isovanhempieni kielet, Viipurin ja Tampereen seudun murteet. Sopivassa seurassa alan puolivahingossa jäljitellä niiden nuottia, mutta en kyllä osaisi kirjoittaa niillä yhtään mitään.

Postauksen otsikko on lainaus muualta kotoisin olevilta kavereiltani, jotka nauravat slangisanoille. Omaan puheenparteeni ne kuuluvat, mutta olen aika tarkka niiden käytöstä. Esimerkiksi "duuni"-sanaa käytän kaikkialla muualla paitsi töissä. Olisin otettu, jos poikani sanoisi minua "mutsiksi", vaikka sillä nimellä en kutsukaan omaa äitiäni. Kotikaupunkini ei ole "Stadi" vaan "Helsinki" - vaikka olenkin ihan mielelläni stadilainen.

Ehkä en sittenkään ala murrebloggajaksi. Liian työlästä. Kelaa ny vähä, siis ehä mä ehtis muuta duunaakaa.

Kuka missäkin haluaa viettää kesäisen päivän

Eilen oli koko perheen Puuhamaa-päivä. Isä ja poika riehuivat Tervakoskella, ja äidillä oli töiden jälkeen oma Puuhamaa: kävelin keskustaan ja hengailin siellä.

Istuin vähän aikaa Belgen terassilla ja katselin Kluuvikadulla kulkevia kesäisiä ihmisiä. Kaikki olivat kauniita! Jopa tennissukissa ja kulahtaneissa sandaaleissa askeltavien mahakkaiden miesten käynnissä oli kepeyttä ja keinuntaa, jonka saa aikaan ainoastaan elokuinen hellepäivä. Toim. huom. Alkoholilla ei ollut osuutta asiaan. Join vain yhden oluen.

Jos pitäisi määritellä yksi tilanne, jossa tunnen olevani täydellisen vapaa, se olisi tämä: istun baarissa tai terassilla yksinäni, kaljatuopin ja kirjan kanssa. En rupeaisi siinä yksikseni kännäämään, mutta yhden tai kahden kaljan juominen ihan itsekseen kaupungilla on parhautta, varsinkin jos mukana on hyvää lukemista. Eilen oli.

Piipahdin kahdessa kaupassa, silmäilin laiskasti paria alerekkiä ja löysin t-paidan, jota olin himoinnut jo kesällä. En osannut valita sinisen ja ruskean välillä, joten ostin molemmat. Myyjä totesi: "Kannattaa ottaa kaksi kun saa näin edullisesti. Näitä voi käyttää vielä jonkin aikaa, kun ne oli kuitenkin loppukesän mallistoa." Siis täh? En ollut tiennytkään, että t-paita on yhtä paljon muodin vaihtelujen armoilla kuin farkkujen lahkeet. Taidan ottaa riskin ja käyttää samaa paitaa vielä ensi sesongillakin. Ellei mene sitä ennen puhki ja matonkuteiksi.

Aleksin katusoittajien laatu ja määrä on tänä kesänä ollut korviahuumaava. En tiedä, mistä niitä ammattimaisia jousikvartetteja sikiää - ehkä itärajan takaa? - mutta mielikseni heitä kuuntelen. Mielelläni myös kannan roposeni soittajien kassaan. Eilen kadun oli vallannut kolmen vibrafonistin (?) bändi. Entiseen elämääni liittyvien outojen syiden takia tiedän melko paljon soittimista, mutta siitä huolimatta en erota toisistaan vibrafonia, ksylofonia, marimbaa ja mitä niitä nyt onkaan. Joka tapauksessa pojat pistivät malletteihin vipinää.

Seikkailuistani virkistyneenä palasin kotiin, jossa minulle tarjoiltiin tarinoita hurjista sattumuksista vesiliukumäessä.

Hyvä päivä. Suosittelen.

Jäykkäniskan pojan koston paluu ja vastaisku sille

En ollut huomannutkaan, että olin elänyt viimeiset puolitoista kuukautta olkapäät korvissa. Tajusin sen vasta lauantaina puolenpäivän aikaan, kun astuin autosta mökin pihalle ja tunsin, kuinka kaulani piteni viisitoista senttiä.

Niska- ja selkäkivut ovat vanhoja tuttujani, ja siksi pidän tavallisesti rangastani hyvää huolta. Lämmittelen ja venyttelen säännöllisesti. Ylpeilen sillä, että jumppaan, kävelen ja juoksen hartiat alhaalla ja selkä suorana. Näköjään kannattaisi kiinnittää huomiota myös siihen, missä asennossa istuu ja makaa.

Viimeiseen puoleentoista kuukauteen on mahtunut paljon kiirettä ja pahaa mieltä. Ehkä siksi blogin päivittäminenkin on jäänyt harvoihin ja yhdentekeviin postauksiin. Ei ole ihme, että niska kiristyy.

Yksi syy jäykistelyyn on takuuvarmasti se, etten ole päässyt mökille. Toisin kuin mitä tahansa muuta, mökkeilyn autuutta en pysty sanoin kuvailemaan. On absurdia, että edes viihdyn mökillä, olenhan ratikoista* ja kapakoista riippuvainen urbaanisissi, jolla on herkkä hipiä ja peukalo elämänviivan väärällä puolella. Niin se nyt vaan on.

Olen löytänyt sielunmaisemani, ja ennakkotiedoista poiketen se ei ole Aleksilla eikä edes Tervasaaressa. Siellä haistellaan länsirannikon merituulia, syödään lähitilan perunaa ja sipulaa ja röntystellään ympäri paikkoja vanhoissa reisitaskuhousuissa ja uusissa krokseissa.

Mökillä käy koko suku, joka tällä hetkellä käsittää seitsemän aikuista ja neljä lasta. Yllättävän hyvin olemme sinne mahtuneet, jopa kaikki yhdellä kertaa. Jos tunteet uhkaavat kuumeta liikaa, niitä viilennetään kuohuviinillä. Yksi salaisuus on siinä, että mökillä on jokaiselle jotain. Lasten paratiisi muodostuu matalasta rannasta, harvasta metsästä ja kiipeilykivistä. Työintoisille on aina tarjolla jotain hommaa, jos ei muuta niin rannan perkausta ja puiden kantoa. Urheilijat voivat meloa, kävelijät viedä roskiksen (1,5 km suuntaansa) ja marjanpoimijat samoilla metsissä. Me mielenrauhan etsijät meditoimme vuoroin rantakalliolla ja hellanluukun edessä.

Enää kaksi yötä, ja sitten sinne taas pääsee. Loma alkaa mökkijuhannuksesta. Aion tankata itseeni niin paljon kallion karheutta, suolan tuoksua ja joutsenten huutoja, että pärjään seuraavaan mökkeilyyn asti. Vaikka siihen menisi puolitoista kuukautta.

* Spora ei rimmannut, sori vaan.

Paikkoja ja kolmostuoppeja

Olisi hienoa kirjoittaa päivähoidon nollamaksuluokan poistamisesta ja muista puistattavista, päivänpolttavista asioista. Vaan minkäs teet. Olen meemiö = tylsä tyyppi, joka vain vastaa meemeihin eikä ikinä postaa mitään omaa. Onneksi on Viikkovitonen, jonka haaste tällä kerralla kuuluu näin:

Olet saanut tehtävän. Kaksi ikäistäsi pariskuntaa, jotka eivät ole koskaan aikaisemmin käyneet Suomessa, saapuvat vieraiksesi heinäkuussa. Et tiedä, mistä maasta vieraasi ovat kotoisin. Kaikki kustannukset maksetaan, aikaa viikko: Mitkä viisi kohdetta/tapahtumaa/asiaa näytät vieraillesi. Kerro myös, miksi valitsit juuri ne.

Mieleeni tulee vain samoja kohteita kuin Zepanderille, mutta siitä huolimatta, yritetään. Samalla voi itsekin haaveilla kesästä ja lomamatkoista.

1. Savonlinnan oopperajuhlat, linnakierros, muikkuja tai muuta kalaa jossain lähiravintolassa, kaljaa Huvilan terassilla järven rannalla. Ei kaipaa selityksiä. Jokainen, joka on joskus käynyt, tietää kyllä, miksi. (Jos joku ei ole käynyt, hopi hopi sinne vaan. Oopperan peruutuslippuja sai ainakin ennen halvalla Savonlinnan matkailutoimistosta, ja yöpyä voi vaikka leirintäalueella.)

2. Ettei aikaa mene hukkaan, hurautetaan yksityiskoneella Savonlinnasta Inariin ja saamelaismuseo Siidaan. En ole käynyt siellä pitkään aikaan, mutta ainakin kymmenisen vuotta sitten se oli upea, elämyksellinen paikka. Näkevätpä sitä paitsi turistit, miten iso ja autio maa Suomi on. Offia täytyy kyllä muistaa pakata mukaan.

3. Takaisin tullessa voitaisiin poiketa kliseemäisesti Kolilla ihailemassa kansallismaisemaa. Minkä sille voi, että se on hieno.

4. Sitten onkin jo aika tulla Helsinkiin, jossa turisteille voisi tarjota vaihtoehtoista ohjelmaa. Suosittelen ainakin Suomenlinnaa ja illallista Bellevuessa. Ravintolan valitsin, koska se on oma suosikkini ja mielihyvin söisin siellä vaikka joka päivä, jos joku muu maksaisi. Toisena iltana voitaisiin syödä Savoyn terassilla, selitys sama kuin yllä. Helsingissä vierähtää helposti kaksi päivää, koska näkemistä riittää. Monet tykkäävät kirkoista (Uspenski, Kallio, Temppeliaukio, Suurkirkko ...) ja yllättävän monet aikuisetkin myös Korkeasaaresta ja Linnanmäestä. Sadepäivinä museoissa on paljon nähtävää: Tennispalatsissa on kivoja näyttelyitä, Sinebrychoffin museo on kuulemma remontoitu hienoksi, ja vakiokohteita ovat Kansallismuseo, Kiasma ja miksei Ateneumkin. Kauniina päivänä voi mennä vaikka rannoille tai Seurasaareen kävelemään, Stadikalle uimaan tai Kumpulan maauimalaan hengailemaan. Yöelämään otetaan joku muu oppaaksi, jotta keskiäkäinen perheenäitikin oppii jotain uutta.

5. Nyt kuulkaa yllätän itsenikin, sillä viitoskohteeksi valitsen länsirannikon. Voitaisiin tutustua vanhaan Raumaan. En ole käynyt siellä kolmeenkymmeneen vuoteen, mutta eiköhän tuo ole paikoillaan. Uudenkaupungin satamasta otettaisiin paatti ja ajeltaisiin Katanpäähän ja Isokarin majakalle. Niissä en ole käynyt koskaan, mutta hienolta näyttää. Voisin pistää vähän omaakin rahaa likoon ja piffata kaikille halukkaille Postafenit. Kustavin lauttarannassa voitaisiin käydä syömässä Boriksen ja Mariksen laittamaa tuoretta kalaa ja muita herkkuja kilohintaan. Lurps.

Joko se viikko meni? Jos aikaa ja budjettia tulisi yhtäkkiä lisää, veisin vieraat vielä ainakin Pyynikin näköalatornin kahvilaan Tampereelle, Petäjäveden kirkkoon, metsämuseo Lustoon Punkaharjulle ja sukulaisten kesämökeille (yksi on meren saaressa, toinen merenrannalla, kolmas järvenrannalla ja neljäs tunturi-Lapissa). Tai sitten käskisin tulla uudestaan.

Suhteellista

Tässä luvussa toimitussihteeri näyttää, miten kaukaa voi aloittaa ja miten kauan kestää, ennen kuin pääsee aiheeseen. Tai pääseekö siihen edes? Jo muinaiset roomalaiset ...

Eilen illalla mietin, että blogi kaipaisi uudistamista. Ulkoasun viilaaminen tuntui työläältä, eikä minulla ollut siihen mitään ideoita. Aloinpa sitten pohtia sivupalkkia ja muita vakiotekstejä.

Aloitin sivun ylälaidasta. Vaikka kuinka tuijotin, uutta "mottoa" tai alaotsikkoa en keksinyt vieläkään, en ainakaan mitään kunnollista ja otsikkoon sopivaa. Keksiikö joku? Otan mielelläni vastaan ehdotuksia! Voisin vaihtaa blogin nimenkin, koska Kukkamaa on syvältä.

Seuraavaksi siirryin blogger-profiiliin, jota karsastan ja jota minulla ei ole. Onpahan vain tekstiä palkissa. Mietin, pitäisikö sitä muuttaa. Pohdiskelin laiskasti, kuka minä olen suhteessa toisiin. Mikä kaikista rooleistani kuvaa minua parhaiten? Mikä rooli on itselleni tärkein? Entä mikä on toiseksi tärkein?

Ensisijaisesti olen äiti. Tämä ei ole järin yllättävää tai omaperäistä. Äitiys on hienointa ja opettavaisinta mitä tiedän, vaikka en (enää) kirjoitakaan siitä blogissani kovin usein. Raskaus ja synnyttäminen oli omanlaisensa kokemus, mutta silti olen sitä mieltä, että ihmeellistä ei ole äidiksi tuleminen vaan äitinä oleminen. En osaa sanoa, kuinka paljon äitiys sinänsä on kasvattanut minua, koska viimeisen viiden-kuuden vuoden aikana olen koonnut muutakin elämänkokemusta (välistä tuntuu että liikaa). Sen tiedän, että suurempaa onnea ei ole kuin arkinen yhdessäolo poikani kanssa. Parhaat kiksit saan olemalla läsnä, vastaamalla kysymyksiin, juttelemalla, nauramalla, itkemällä ja hellimällä.

Sen sijaan hätkähdin hieman, kun päädyin siihen, että seuraavaksi eniten olen täti. En mikään kukkahattuinen, vaan siskoni lasten sukulainen. Onko tavallista, että sisarustensa lapsia rakastaa melkein yhtä paljon kuin omiaan? Lisäsin tuonne tuon melkein-sanan, etten kuulostaisi tekopyhältä. Sillä kyllä kai omiaan rakastaa kaikkein eniten? Kysymys on retorinen ja sellaiseksi toivottavasti jääkin. En haluaisi koskaan joutua tilanteeseen, jossa rakkaus punnitaan ja laitetaan järjestykseen.

Vasta näiden jälkeen olen ystävä, vaimo, tytär ja sisko. Ystävyyttä ei voi erottaa muista rooleista, vaan se kietoutuu avioliittooni ja perhesuhteisiini. Olen myös kummityttö, miniä, harrastelijamuusikko, toimitussihteeri, bloggaaja ja ties mitä kaikkea. Lista on loputon, enkä aio kiusata teitä sillä tämän enempää. Kysynpähän vain: jos avioliittoni ei ole kaikista auvoisin, johtuuko se siitä, että olen ennemmin täti kuin vaimo?

Muuten olen sitä mieltä, että Vallilanlaakso on suojeltava ja tiehanke haudattava heti! Lähettäkää postia kaupunkisuunnitteluvirastolle: kaupunkisuunnittelu ättä hel piste fi.

Olen löytänyt Porvoonkadun

Melkein hävettää tunnustaa. Olen semmoiset kahdeksan vuotta kävellyt Pasilan ja Kallion väliä lähes päivittäin. Vasta tänä talvena tajusin, että kiireettömän maleksijan ei kannata Porvoonkadun mitalla paljon muille kaduille poiketa.

Porvoonkatu on yksi suosikkikaduistani Helsingissä. Tykkään ylämäistä ja alamäistä, matalista duunareiden kerrostaloista ja luonnon ja rautatien läheisyydestä. Olen kade kaikille, jotka asuvat Porvoonkadun varrella. Terkut teille onnellisille, luulen, että teistä ainakin yksi tätä lukee.

Kaupungissa asumisessa on puolensa. Yksi hyvä puoli on se, että paikasta paikkaan ei aina tarvitse kulkea samaa (kylän ainoaa) tietä. Erityisen hienolta tuntuu, kun uuden reitin löytää omilta kotikulmiltaan.

Pääradan itäpuoliset kaupunginosat Siltasaaresta Käpylään ovat minulle läheisimpiä. Kyllä, rakastan jopa Itä-Pasilaa. Sydämeni sykkii Vallilalle ja Kumpulalle, ja lämpimiä tunteita riittää Vanhankaupungin koskelle asti. Olen asunut näillä seuduilla vasta vuodesta 1990, mutta kulmilla olen pyörinyt paljon kauemmin - lapsena torilla ja maauimalassa, vähän vanhempana lukiossa. Äiti on syntynyt ja kasvanut Kalliossa ja Arabiassa, ja kotiseuturakkauden hän lienee juottanut minulle jo rintamaidossa.

Näitä katuja on hyvä kävellä. Välillä pusken eteenpäin kuin muurahainen, etsin nopeinta reittiä enkä piittaa mistään. Taas toisinaan jään kadunkulmiin lonnimaan - menisinkö tästä? vai kävisinkö pitkästä aikaa katsomassa Flemaria? Joku voisi luulla, että kadut ovat ystäviäni, eikä hän vallan väärässä olisikaan.

Kirkasta

Useammatkin tiedotusvälineet (linkit puuttuvat) kehottivat kansaa kertomaan muistojaan Kirkasta (1950-2007). Juicea en ehtinyt muistella, mutta tähän junaan kerkeän mukaan.

Oma ensimmäinen muistoni Kirkasta on noin vuodelta 1973, kun Kirka oli rock, hip, hop ja cool. Suosikkibiisini oli Oh mamy blue, jota lauloin rehvakkasti mukana: "Oo mami, oo mamimami luu ...". Jostain syystä biisi tuo elävästi mieleeni Pihlajanmäen-mummolan eteisen kolmivuotiaan perspektiivistä. Käytävämatto haisee kevyesti pölyltä ja tupakalta. Peilipöytä on nenäni tasolla, enkä ihan näe kuvaani, vaikka kuinka varvistan. Äiti vetää minulle saappaita jalkaan, ja hänen pitkät hiuksensa kutittavat kasvojani. Tällä kertaa radio ei ole päällä, mutta siitä huolimatta luukutan täysin palkein mamiluuta.

(Kaikki Kirka-aiheiset nettisivut ovat vieläkin aivan jumissa, joten en pääse tarkistamaan, milloin Mamy blue on levytetty. Saattaa olla, että muistini tekee minulle tepposet. Mutta onko sillä niin väliä?)

Parikymmentä vuotta sitten ryöväsimme poikaystävän äidin levy- ja kasettivarastot. Hartaina pyörittelimme Beatlesin albumeja levysoittimessa ja kuuntelimme rahisevilta C-kaseteilta 1960-luvun Kirkaa. Olimme ihan että voi vitsit, Kirka on tehnyt jotain näin siistii. Kun mies itse ensimmäisen kerran hölkkäsi vastaan Linnunlaulun sillalla, teki mieli ottaa hihasta kiinni ja sanoa, että hei Kirka, oikeesti, selitä nyt mulle, miksi menit laulamaan sen Surun pyyhit silmistäni pois!? Niin nuori ja idealistinen olin siihen aikaan.

1990-luvulla asuin Hakaniemessä, ulkoilin Töölönlahdella ja kävin yliopistoa Kruununhaassa. Kirka hölkkäsi usein vastaan. Terveet elämäntavat ovat ihan jees, mutta ei niillä näköjään mitenkään automaagisesti saa lisää vuosia elämäänsä.

Nuorena meni.

Vuodenaika iski kaupunkiin

Talvi on tullut, ainakin vähäksi aikaa. Kohtaan kylmyyden urheasti, pipo päässä ja goretex-popot jalassa, ja toistaiseksi olen vielä hengissä.

Eilen illalla lumi ja liukkaus yllätti Helsingin. Tähän väliin perinteiset jäkätykset: Miten ihmeessä se voi olla joka vuosi niin suuri yllätys? Jossain vaiheessa kuitenkin tulee pakkasta ja sataa jotain kiinteämpää, niin että kannattaisiko siihen jotenkin varautua? Hä? Ratikat luikastelivat kiskoillaan, vaihteet jäätyivät kiinni ja matkustajia kuljetettiin minne sattui.

Helsinkiläiset keli yllätti toimimaan täysin epäsuomalaisella tavalla. Kerron kohta, miten.

Olin menossa työasioissa Munkkiniemeen. Sen sijaan että olisin päässyt sinne suoraan nelosen ratikalla, löysinkin itseni kymppiratikan pysäkiltä Tullinpuomista. Vaihde oli jumissa, eikä ratikka päässyt kääntymään Mannerheimintieltä minnekään.

Hiihtelin lähimmälle taksitolpalle ja liityin joukon jatkoksi odottamaan taksia, jota ei vain kuulunut. Yksi porukasta soitti taksikeskukseen, ja kun kaksi autoa sitten tuli, jakaannuimme määränpään mukaan kahteen ryhmään ja jatkoimme matkaa kimppatakseilla. Viikonlopun aamuyön taksijonossa on joskus ennenkin kimppakyytejä ehdoteltu. Muuten en ole aiemmin moista kokenut. Voihan olla, että en vain matkusta taksilla riittävän usein.

Tänä aamuna maassa oli kauniit valkeat kinokset. Viisivuotias heräsi, katsoi ikkunasta ulos ja äimistyi. Miten nyt voi olla talvi? Äskenhän vasta oli syksy! Ei kai joulu mennyt ohi?! Ehtiikö vielä avaamaan joulukalenterin luukkuja??!!

Sellainen on talvi. Se saa ventovieraat menemään samaan taksiin ja viisivuotiaan huolestumaan ajan kulumisesta.

P.S. Eikö kukaan todellakaan ole kiinnostunut ostamaan asuntoa Tampereelta? Sopii vapaa-ajan asunnoksi tai ihan miksi vain. Lue myös kommenttiloota!

P.P.S. Hienoja postauksia blogi-identiteetistä ja bloggaamisen motiiveista on kasapäin, lukekaa vaikka Kriisin ja Saaran kirjoitukset. Mediksellä on myös aiheesta niin muheva postaus, että se kaatoi mun koneesta Safarin kerran toisensa jälkeen. Oma lukunsa ovat ulostulot ... Melkein tulee sellainen olo, että pitäisi pystyä sanomaan sanasensa näistä aiheista. Jätetään hautumaan, sanoi kissa kun mummolla pöytää pyyhki.