Kukahan maksaisi viulut

Olen laulanut erilaisissa kuoroissa tai lauluryhmissä kolme neljäsosaa elämästäni, mutta 2002 jouduin lopettamaan tämän harrastukseni, koska lapsi oli pieni enkä kerta kaikkiaan vain ehtinyt. Sen jälkeen olen valittanut kaikissa tilanteissa sitä, miten tyhjää elämä on ilman lauluprojektia.

Ihan viime vuosina aloin uudestaan etsiä itselleni sopivaa lauluryhmää, ja kyselin vinkkejä sopivista porukoista suunnilleen kaikilta vastaantulijoilta.

Enpä silti olisi uskonut, että minä vanha pakana päädyn gospel-kuoroon, ja vieläpä sellaiseen, jolla on levytyssopimus. Tässä se nyt on, suuren työn tulos, ekalevy, joka tulee kauppoihin ihan näinä päivinä:



Kiitokset Sun äidilles ja alkuperäiskuvan ottajalle. Tämä oli hauskaa, tehkää tekin!

Tee oma meemisi näin:

1. http://en.wikipedia.org/wiki/Special:Random

- ensimmäinen artikkeli tällä sivulla on bändisi nimi

2. http://quotationspage.com/random.php3

- viimeisen lainauksen neljä viimeistä sanaa ovat albumisi nimi

3. http://flickr.com/explore/interesting/7days/

- tämän sivun kolmas kuva on albumisi kansi

Merkkisokeus iski, director's cut

Anteeksi että kävin taas täällä sörkkimässä. Nyt en enää, sen lupaan. Tämä on lopullinen versio



Vau! Nyt mäkin sain tällaisen! Sen antoi Jenni. Olen ymmyrkäinen ilosta. Kunhan tästä tokenen, listaan ne, joille jaan merkin eteenpäin. Säännöt kuuluvat: Give the award to 10 people whose blogs bring you happiness and inspiration and make you feel happy about blogland. Let them know by posting a comment on their blog so they can pass it on. Beware you may get the award several times.

Ottakaa merkki: Helen, Hestia, Hilleri, Vihreiden omenoiden Mina, Rose ja Touhis. Siinä ei tainnut olla ihan kymmentä. Olisin hyvin voinut jakaa merkin kaikille suosikkilistalaisilleni, mutta osa on saanut sen jo sataan kertaan, joten en viitsi. Koko sivupalkin porukka ja muutamat muut: vaikka kirjoittaisitte raskaistakin asioista, te teette mun päivän.

Jos tänne asti luitte, älkää pysähtykö vaan lukekaa seuraava postaus! Se sisältää myös asiaa eikä vain merkkihehkutusta.

Aika on rientänyt

Meidän pikku Viltsu-vaaveli aloittaa syksyllä koulutien.

Eilen kävimme tutustumassa kahteen kouluun: omaan lähikouluumme ja Viltsun eskarin kouluun. Lähikoulu on "iso" ja eskarin koulu on "pieni" - täällä Helsingin keskustan liepeiden vähälapsisissa kaupunginosissa tuo tarkoittaa sitä, että kummassakin aloittaa n. 25 ekaluokkalaista. Pienessä koulussa on vain luokat ykkösestä neloseen, ja ison koulun suhteellinen suuruus syntyy siitä, että siellä on myös viides ja kuudes luokka.

Iso koulu on todella hieno ja perinteikäs työläislasten opinahjo. Koulu itsessään on satavuotias, ja koulurakennus on pykätty pystyyn vuonna 1915. Olen itse käynyt samaan aikaan perustettua helsinkiläiskoulua, en tosin tätä samaa, ja sydämessäni on lämmin paikka koulun perinteille ja historialle. Ison koulun käytävillä leijuu vanhan koulun henki, luokissa tuoksuu puupöly, ja upean portaikon korkeista ikkunoista näkee suuren palan kaupunkia. Sata vuotta sitten lapsia oli paljon, ja siksi myös luokkahuoneita on paljon. Kaiken maailman aineille on omat luokkansa.

Pieni koulu on 1980-luvulla rakennettu ahdas, kämäinen pytinki, jossa ei ole mitään hienoa eikä perinteikästä. Toisaalta se on kuin kyläkoulu: opettajakuntaa on alle kymmenen, ja jokainen opettaja tuntee koko koulun kaikki lapset nimeltä ja naamalta. Lisäksi se sijaitsee rauhallisessa ympäristössä metsän laidassa.

Pieneen eskarin kouluun menevät kaikki kaverit. Sitten taas isossa lähikoulussa oppisi tuntemaan oman naapuruston lapsia. Toisaalta ei niitä samanikäisiä näy ihan tässä pihoilla pyörivän, ja ison koulun luokkakaverit tulevat isolta oppilaaksiottoalueelta.

Isossa koulussa voi valita ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi englannin tai ranskan. Pienessä koulussa voi lukea vain englantia, mutta vapaaehtoiseksi kieleksi voi ottaa saksan, jota voi myös jatkaa useammalla yläasteella kuin ranskaa. Isoon kouluun kulkee kevyen liikenteen väylä. Pieneen kouluun mentäessä on yksi vaarallinen risteys, mutta toisaalta sinne pääsee ovelta ovelle ratikalla.

Tätä voisi vielä jatkaa, mutta you get the picture: kummassakin koulussa on puolensa ja puolensa.

Kai me niistä jompikumpi valitaan, kun ilmoittautumispäivä 6.2. koittaa.

P.S. Semmoinen hyvä puoli, että fiilispohjalta voisi valita kumman koulun tahansa. Molemmat vaikuttivat itse asiassa ihan kivoilta. Viltsu oli sitä mieltä, että haluaisi mennä kumpaankin. Teenköhän minä tästä liian ison numeron?

Tuumasta toimeen

Mitä kannattaa tehdä, kun keskellä yötä haahuilee ympäri pimeää asuntoa unen tai jonkin muun pakenevan ajatuksen perässä?

No, ensimmäiseksi tulee mieleen, että kannattaa vaihtaa bloginsa nimi.

Yöllisestä haahuilusta ei pidä kenenkään huolestuman. Olen harrastanut sitä lapsesta asti. Se nyt vain on minun tapani nukkua.

Kohta kellistän vielä kerran pääni tyynyyn, ja ennen kuin huomaankaan, on taas aamu.

Mun juhlat, hymyilen jos huvittaa

Tulen kotiin. Riisun rintsut, pinnit ja korut. Sytytän tunnelmavalot. Haen kaapista ohuen kristallilasin, jota ei ole otettu esiin vuosikausiin. Avaan uuden viinipullon, vaikka jääkaapissa on avattu viimeviikkoinen - sen voi kaataa kastikkeeseen tai juoda yön hiljaisina tunteina, jos uni ei tule.

Kaadan viiniä lasiin. Pidän juhlat yksinololle ja rauhoittumiselle. Minut on kutsuttu.

Pohdin musiikkia tai lukemista, mutta mieluummin nyt kuuntelen tuulen tuiverrusta ja katselen kynttilän liekkiä.

Tunnustelen vaikka kuinka, mutta en tunne itseäni yksinäiseksi tai hylätyksi. Olen oman elämäni valtiatar. Tämä on ylellisyyttä.

Kippis.

Ans kattoo nyt mitä tästäkin tulee

Sitten viime näkemän olen tehnyt kaikenlaista.

Töissä olen muun muassa pistänyt pari lehteä painoon ja käynyt työmatkalla ihan Turussa asti.

Kotona olen alistanut lapseni länsimaiselle hapatukselle ja orjatyölle. Yhdessä tehtailimme n. 50 yksilöllistä joulukorttia.

Tällä viikolla olen pääasiassa kiroillut nettiyhteyden puuttumista. Welho saa yhteyden modeemiini, minä saan yhteyden modeemiini - miksi penteleessä modeemi ei saa yhteyttä mihinkään? Onko se joku seinäruusu vai?

Blogirintamalla melkein jo tapoin blogini, mutta kun se vaati liikaa eforttia, tyydyin vain näivettämään sen. Myönnän syyllisyyteni ja pyydän anteeksi. En edes uskalla luvata, että ensi vuonna olisi millään tapaa uudet kujeet. Hyvitykseksi tarjoan kaikille virtuaalista lanttulaatikkoa ja Katalle tupla-annoksen. Muitakin herkkuja saa ottaa, niitä on tarjolla kommenttilootan kätköissä. Hej, tomtegubbar!

Vaihteeksi jotain ihan muuta

Kun tapahtuu jotain kansakuntaa ravistelevaa ja perusturvallisuutta murentavaa, tekee mieli sanoa sanansa siitä. Marraskuisen jähmeät aivoni miettivät kuitenkin vain ikuisuusaihetta: ruokkivatko lööpit tragediaa, surua ja pelkoa, vai auttavatko ne käsittelemään niitä? Näköjään jotkut eivät niistä tykkää, kun ovat pistäneet pystyyn adressin.

Punainen risti julkaisi ansiokkaat ohjeet tilanteesta selviämiseen. Nämä voisi tallettaa itselleen vastaisen varalle. Jos ei tule uutta Myyrmannia tai Jokelaa, aina tulee muita kriisejä. Voi jäädä auton alle, perheenjäsen voi sairastua tai ystävä voi pettää. Ohje toteaa: "Tällainen tapahtuma aiheuttaa hyvin voimakkaita reaktioita, jotka noudattavat yleensä tiettyjä lainalaisuuksia. Luonnollisesti yksilöllisiä eroja esiintyy."

Eikö ole huojentavaa tietää, että kaikki kokevat suunnilleen samaa? Minusta on.

Punaisen ristin tiedotteen mukaan lähiviikkojen tuntemuksia ovat esimerkiksi ärtyisyys ja äkäisyys, "pinnasi voi olla lyhyt ja voit menettää malttisi pienistäkin asioista". Lisäksi "pahoitat helposti mielesi ja saatat tulkita muita väärin".

Jatkokysymys: onko tämä adressikin vain osoitus siitä, mitä suru ja šokki saavat ihmiset tekemään? Pitäisikö hienotunteisesti kääntää selkänsä ja vaieta?

Kirsi Myllyniemi totesi, että median täytyy katsoa peiliin. Eipä tuo koskaan pahaa tee. Myös kolikon toiselle puolelle kannattaa kurkistaa.

Onko Jokela-uutisointi suomalaisen median käännekohtia?

Vai onko kyse vain siitä, että kukin tahollaan yrittää parhaansa mukaan käsitellä ennen kokematonta tragediaa?

Minulla nyt on vain näitä kysymyksiä eikä yhden yhtä vastausta.

Bear necessities

Olen viettänyt nyt viikon itsellisen naisen elämää. Toisin kuin olisi voinut odottaa, en ole joutunut komeiden muukalaisten iskuyritysten kohteeksi enkä muutenkaan ole kokenut satumaisia seikkailuja. Toisaalta en ole myöskään istunut kotona ja itkenyt silmiä päästäni.

Viikkoon on mahtunut kaksi ravintolailtaa kahden eri tyttökaverin kanssa, joista kumpikin on tuntenut minut iät ja ajat. Toisaalta kaksi muuta iltaa olen katsonut telkkaria sohvalla Viltsun isän kanssa. En oikein tiedä, miksi minun pitäisi häntä kutsua. Ex-miehekseni? Onko sellainen mikään oikea ex-mies, jonka kanssa treffaa viisi kertaa viikossa ja joka tulee sisään omilla avaimillaan? En valita, koska kaikkein turvallisin olo minulla on silloin, kun hän istuu täällä meillä ja lukee sanomalehteä. Ihan kuin mikään ei olisi muuttunut.

Kaiken kaikkiaan olen sopeutunut tilanteeseen ihmeellisen hyvin. Ihan kuin olisin tasapainoinen aikuinen. Oudointa on, että kun olen ollut yksin, en ole pelännyt, ikävöinyt, surrut tai raivonnut. Olen suorastaan salaa nauttinut siitä, että voin tehdä mitä vain, hiljaista tai äänekästä, mihin aikaan vain.

Fatalismini tästä sen kun vahvistuu. Ehkä minut on tarkoitettu juuri tällaiseen elämään.

Tässä teesini avioliitosta, seuraavaksi otan käsittelyyn maailmanrauhan

Meistä jokainen on oikeassa ihan hiton monessa asiassa. Meillä olisi jopa maailman mahtavimmille paljon opetettavaa. Otetaan nyt esimerkiksi ilmastonmuutos: herranen aika, sehän täytyy pysäyttää. Toinen esimerkki: lapsikin tietää, että ei kannata tapella ja lelut pitää jakaa. Niin yksinkertaista se on.

Saanko sanoa suoraan? Ei se mitään, sanon silti. Minä olen sitä mieltä, että pariskunnat, jotka ovat hankkineet lapsia, eivät saa erota. Se nyt vaan on niin. Jos on mennyt lapsia tekemään, kaikki muut päätökset täytyy tehdä heidän ehdoillaan.

Huomatkaa, että tämä koskee vain parisuhteessa eläviä vanhempia. Jos on alun alkujaankin hankkinut lapsen yksin, niin ei siinä mitään. En ole erityisesti ydinperheen tai minkään muunkaan perhemuodon asialla. Vastustan vain sitä, että lapset asetetaan alttiiksi kärsimykselle, joka vanhempien erosta aina koituu.

Aikuisten tehtävä on uhrata itsensä lastensa hyväksi.

Tähän ei ole mitään muttia. Huijasin, on sittenkin yksi. Jotta vanhemmat voivat tämän tehtävänsä täyttää, heidän täytyy pitää huolta keskinäisestä parisuhteestaan. Entä jos tässä epäonnistuu? Jos parisuhteen hoitaminen ei onnistu, ei onnistu vaikka yrittäisi uudestaan, eikä kerta kaikkiaan kirveelläkään onnistu (tarkemmin ajatellen, pidetään se kirves ihan siellä puuvajassa vaan)? Silloin ei kai ole muuta tehtävissä kuin eroaminen sellaisella tavalla, että lapset kärsivät siitä mahdollisimman vähän.

Lapset nimittäin kärsivät aina. Vaikka kuinka loppujen lopuksi jossain hamassa tulevaisuudessa ratkaisu olisi kaikkien parhaaksi, eron hetki ja siihen liittyvä tuska on sellainen spektaakkeli, että sitä ei pitäisi kenenkään sanotaan nyt vaikka 6-vuotiaan joutua kestämään. "Mikä ei tapa, se vahvistaa" pitää paikkansa vain aikuisten kohdalla. Lapsista sama sanonta kuuluu: "Mikä ei tapa, siitä jää trauma."

Erovanhempien on turha huijata itseään, että näin ei olisi. Semmoisella huijaamisella tekee vain lisävahinkoa. Olette kai kuulleet tämänkin tuhatkunta kertaa, mutta kappas, sanon sen vielä kerran: "Ongelman tunnustaminen on ensimmäinen askel sen ratkaisemiseen."

Seuraava askel on lapsen kuunteleminen, hänen kanssaan keskusteleminen, rauhallisen tilan ja ajan antaminen, sylissä pitäminen.

Päälle vielä muutama vuosi kummankin vanhemman itseruoskintaa. Eiköhän se siitä sitten, pikku hiljaa.

Edit: Kiitos kaikille edelliseen postaukseen kommenttinsa jättäneille. En vastannut kaikille erikseen, koska vastauksestani olisi tullut niin pitkä, että se olisi tukkinut koko loodan. Sen vaan sanon, että kaikki kommentit ovat kultaakin kalliimpia. Ai niin, ja kai tiesitte, että epäkuuli on uusi kuuli!

Sinkkuäidille blogi

Mies keräsi tavaransa ja muutti. Melkein naapuriin.

Teimme päätöksen elokuussa. Tuntuu kuin siitä olisi vasta hetki. Tai ikuisuus.

Olen siivonnut, sisustanut ja suunnitellut hullun lailla. Päässäni. Osa ehkä siirtyy joskus todellisuuteen.

Eteisen nyt ainakin ajattelin imuroida.

Viltsu on oma urhoollinen ja tunteikas itsensä. Joihinkin hänen kysymyksiinsä on vaikea vastata. Pääasia kuitenkin on, että puhutaan. Varmaan pitkään. Ehkä vielä sittenkin, kun Viltsu on aikuinen.

Mitä tästä sanoisi? Olen surullinen, peloissani, helpottunut. Tunnen itseni epäonnistuneeksi, voimattomaksi, vahvaksi. Mahaan sattuu ja päähän sattuu mutta muut paikat ovat suurin piirtein ehjinä.

Se nyt ainakin on selvää, että aamukahvia en osaa keittää vain yhtä ihmistä varten.

Olen ollut tosi kiltti, milloin saan palkinnon?

Ensimmäistä kertaa tänä syksynä oli pimeää, kun aamulla seitsemän jälkeen lähdin jumppaamaan. Kyllä, minä olen juuri sellainen aikaisen aamun vesijumppaaja. Irvailkaa vaan ja osoitelkaa sormella. Mutta sen jälkeen kun pääsee yli ensimmäisestä kylmän veden aiheuttamasta shokista, altaassa huhkimisesta tulee hyä olo.

Eilen koin suunnatonta äidin ylpeyttä. Viltsun muskarissa oli avointen ovien päivä, mikä tietenkin meinaa sitä, että vanhemmat saivat jäädä katsomaan tuntia. Jotain oli harjoiteltu, mutta enimmäkseen kyseessä oli aivan tavallinen muskaritunti, josta osa (eikä ihan pienikään) kului kurinpidollisiin toimiin. Meidän Viltsu ja yksi toinen poika käyttäytyivät esimerkillisesti koko ajan. Minun lapseni! Päällepäsmäreiden kuningas, joka ei normaalisti ole hetkenkään hiljaa eikä varsinkaan osaa odottaa vuoroaan! He kuuntelivat opettajan ohjeita, lauloivat kun laulettiin, leikkivät kun leikittiin, taputtivat kun taputettiin ja istuivat suurin piirtein paikallaan silloin kun piti. Jos heillä oli asiaa, he viittasivat ja odottivat vuoroaan ja sanoivat sanottavansa reippaasti ja selvästi. Kun lopputunnista otettiin soittimet esille, he saivat valita ensin, koska olivat olleet niin hienosti. Melkein menin ruttuun onnesta, kun kuuntelin kahden ison ksylofonin säestämää lohikäärmelaulua.

Eikö ole ärsyttävää, että jotkut jumppaavat aamuisin ja niillä on vielä kilttejä lapsiakin? Joskus on vaan pakko hehkuttaa. Niinhän tuo vaahterakin näyttää just nyt tekevän.

Vastapainoksi olen haudannut serkkuni, pakottanut miehen vaihtamaan imurin pölypussin ja pesemään vessan lattian sekä jättänyt kertomatta, että en tule kaverin juhliin.

Elämä se on kuin silkkiä vaan.

Ruokaa! Se on sitä mitä syödään!

Tein tänään hyvää sörsseliä. Olen tehnyt sitä monesti ennenkin, mutta en ole tainnut koskaan kertoa siitä teille. Sörsseliin tarvitaan
1 napakka munakoiso,
joka siivutetaan ja ruskistetaan oliiviöljyssä. Sen jälkeen joukkoon hurautetaan
kuivattuja yrttejä (Provençen yrtit ovat aina yhtä hyviä),
valkosipulia maun mukaan ja
mahdollisesti vähän lisää oliiviöljyä.

Hetken kiehauttamisen jälkeen lisätään vielä
purkillinen paseerattua tomaattia
(tai ei mikään estä käyttämästä tuoreitakaan tomaatteja, jos sattuu kypsiä saamaan)
ja annetaan porista pienellä lämmöllä niin kauan kuin sielu sietää. Jossain välissä keitokseen voi kaataa myös tilkan valkoviiniä tai kuivaa vermuttia. Kymmenisen minuuttia ennen ruokailuaikaa joukkoon heitetään
sopiva määrä oikeaa fetajuustoa
(ei mitään lehmänmaidosta tehtyä korviketta, paitsi tietty jos siitä sattuu tykkäämään) ja
muutama musta oliivi.

Tämä sopii lähes minkä kanssa vaan. Pelkkä leipäkin riittää, mutta lihan kanssa tämä on jo juhlaruokaa. Punaviini kruunaa koko judeemin. Esimerkiksi Brown brothersin vuoden 2004 Shiraz uppoaa oikein kivasti. Hesarikin sitä kehui.

Edit: Unohdin sanoa, että jos tätä ei hauduta vaan pelkästään kiehauttaa, niin että munakoisot eivät liikoja pehmene, saa maukkaan, kylmänä tarjottavan tapas-typpisen alkuruoan. Resepti on sama tomaattimössön (ja mahd valkoviinin) lisäämiseen asti. Sen jälkeen ruoan annetaan jäähtyä, ja se maustetaan suolalla, mustapippurilla ja ehkä myös sitruunamehun tilkalla. Päälle voi ripotella tuoretta basilikaa tai timjamia.

Tällaisen viikonlopun jälkeen ehkä selviää vuoden pisimmästä työviikosta hengissä

Olen ajautunut ilmastopoliittiseen ristiriitaan varpaitteni kanssa. Ne eivät ikinä olisi allekirjoittaneet Kioton sopimusta. Lokakuussa voi olla ilman sukkia! Helsingissä! Ei auta muu kuin heristää sormea niille hyväkkäille.

No niin mutta ei minun siitä pitänyt kirjoittaa. Jotain tarttis tehdä, ettei blogi kokonaan kuole. Anteeksi - näivety. Sehän se oikea termi on. Kyllästyttää, että täällä silloin tällöin vilahtelevilla hahmoilla ei ole mitään kunnon lempinimiä, joten aion keksiä niitä sitä mukaa kuin on tarvis. Reader, meet Viltsu, 6-vuotias poikani. Tarvitsen saman tien nimen myös hänen samanikäiselle serkkupojalleen. Kutsunpa häntä vaikka Kiltsuksi.

Viime viikonloppuna Kiltsu oli meillä tuplayökylässä (virallinen nimitys kahden yön yli kestävälle vierailulle). Olkaa hyvät, tässä huomioni 6-vuotiaista, ihan ilmaiseksi ja pyynnöistä huolimatta: Yksi 6-vuotias on kiva seuramies. Kaksi 6-vuotiasta on pieni sotajoukko. Niin kauan menee ihan hyvin, kun he taistelevat yhdessä rintamassa. Mutta kun joukot kääntyvät toisiaan vastaan, ei auta muu kuin ottaa heitä korvasta kiinni ja viskata pihalle. Kuvaannollisesti tietty.

Tällä kertaa sotajoukoilla oli sopuisaa. Ohjelmaa oli juuri sopivasti, niin että kaikilla oli kivaa. Molemmat pojat oli kutsuttu yksille synttäreille - sillä aikaa äiti kävi ostamassa kynnysmaton. Juhlien jälkeen mentiin uimaan - äiti lojui porekylvyssä ja katseli poikien polskutusta. Seuraavana päivänä käytiin Lintsin akvaariossa* - äiti oli täysillä mukana menossa. Paitsi että en vieläkään uskalla kävellä sen sinänsä hienon akvaariokäytävän läpi pelkäämättä, että kattolasi sortuu ja milijuuna kuutiota vettä syöksyy niskaan. Haikaloista puhumattakaan.

Illalla Viltsu ja Kiltsu kellahtivat vierekkäin patjoille, jotka oli levitetty Viltsun huoneen lattialle. Uni tuli melkein ennen kuin Risto Räppääjän kansi meni kiinni. Aamulla oli kiva herätä, kun leikkikaveri oli vieressä valmiina kuin melperi ikään.

On se onni, että ihmisellä on serkkuja. Kun ei kerran ole sisaruksia.

*) Tiedän kyllä että akvaariolla on joku hieno ulkomaankielinen nimi, mutta meillä päin tämä on käypä.

Ehdittekö kuunnella? Vai onko huono hetki?

Viime päivinä olen hehkuttanut Facebookia epänörteille kavereilleni. Kyllä, sellaisiakin on! He käyttävät verkkoa pelkästään sähköpostien lähettämiseen ja bussiaikataulujen tarkistamiseen. Heidän selaimensa aloitusikkuna vie Soneran tai Applen sivulle, kirjanmerkkejä he eivät käytä ollenkaan, ja sivusto, jolla he useimmin vierailevat, on huuto.net.

Heille olen yrittänyt jakaa Facebokin ilosanomaa. Mutta miten siitä kertoo? Kun ei siellä ole mitään! Paitsi tietenkin tv-triviaa, zombietappeluita, viinapostia ja muuta tuiki tärkeää. Oman hautausmaansa voi rakentaa. Ryhmiin voi liittyä - itse olen I secretly want to punch slow walking people in the back of the head -ryhmän ylpeä jäsen. Jos ei muuta, niin ainahan voi tukea Unicefia, Amnestya ja muita hyviksiä.

Naamakirjasta voi sanoa varmasti kaksi asiaa: se koukuttaa, ja siellä on mahdollista löytää vanhoja kavereitaan. Ehkä jopa saada uusiakin, ken tietää? Ensimmäisenä Facebook-päivänäni löysin täydellisen sattuman kautta vanhan koulukaverini, joka muutti toiselle mantereelle 30 vuotta sitten. Pari päivää meni, ja sain viestin toiselta kaveriltani, johon tutustuin lukiossa ja jonka kanssa olin aikoinani oikeinkin hyvää pataa.

Jotenkin minusta tuntuu, että tämä on vasta alkua.

Naamakirjaan, te kaikki työtä tekevät, työttömät ja muuten vaan raskautetut. Maailma meille!

Lit. crit.

Uutinen numero 1: syksy on saapunut.

Pidän syksystä. En varmaan ikinä pääse eroon kouluvuoden mukaisesta ajanlaskusta, enkä haluakaan. Syksy on uuden alku. Ei kylmänviileen hätäinen niin kuin kevät vaan rento ja rauhallinen. "Paljon on tehtävää, mutta onhan tässä koko pitkä talvi aikaa", syksy sanoo, "vedä villasukat jalkaan, ota rommiteetä ja tee olosi mukavaksi."

Rainer Maria Rilke kirjoitti hienossa syysrunossaan

wer jetzt kein Haus hat
baut sich keines mehr.

Ulottuvillani ei ole runokäännöksiä, mutta suorahkosti käännettynä tuo tarkoittaa, että se, jolla ei vielä ole taloa, ei enää sellaista itselleen rakenna. Kuten tuli sanotuksi, olen eri mieltä, mutta tajuan kyllä tunteen. Taloista ja yksinäisyydestä lauloivat myös Eput:

me talon kanssa kuunnellaan kun sade lyö ikkunaan,
voi kuinka me sinua kaivataan.

On hienoa käpertyä sisäänpäin, ajatella kaikkea sitä, mitä voi elämässään tehdä, mutta armollisesti antaa itselleen aikaa kaiken sen toteuttamiseen. Syksy antaa siihen mahdollisuuden.

Vielä hienompaa tietysti on, jos käpertyessään voi nojata toisen kylkeen, nyhjätä kainaloa, laskea päänsä rinnalle. Mutta ei se välttämätöntä ole. Yksinäisen kulkijan jaloissa lehdet kahisevat äänekkäämmin.

Uutinen numero 2: Nyt aion ottaa lämmikettä flunssaani. Jos papatan pehmoisia, tietäkää, että se on räkä joka puhuu. Näin sitä taistellaan näivettymistä vastaan.

Anna anteeksi, eno, että katosin

Ehtiikö kukaan enää blogata? Minä en ainakaan ehdi, kun kaikki aikani kuluu Naamakirjan parissa. Siellähän ne on kaikki! Tule sinäkin!

"Syyttömänä syntymään sattui hän, ihminen joka on rakkauden ammattilainen ..."

Kiitos kaikille Plevnaan kokoontuneille bloggaajille ja ehdottomasti-ei-bloggaajille! Oli kiva tavata uusia ihmisiä ja jutella kunnolla vanhojen tuttujen kanssa. Jos ette vielä tiedä, mistä oli kyse, lukekaa Sun äitis kattava raportti ja vihertykää kateudesta. Meillä oli lystiä!

Ihana Ohari, joka oli kutsunut meidät koolle, taas tavoittaa raportissaan loppuillan tunnelmat. Edelleenkin meillä oli lystiä! Valitettavasti varoitustarrojen puuttumisen takia tuli juotua sen verran, että eilen oli melko vetelää. En jaksanut edes hipelöidä auki Eikan kantta. (Ajattelin ruveta kutsumaan läppäriä Eikaksi. "Läppäri" on niin kovin tunteettomasti sanottu kaverista, joka sentään oli Tampereella kanssani. Yöllinen rapo jäi silti kirjoittamatta, arvatenkin kaikkien onneksi.)

Erityiskiitokset vertaistuesta, terassiterapiasta ja lauluseurasta. En linkitä, tiedätte kyllä, te kullan muruset.

Kiitos vielä toisellekin jalalle ja otetaas taas, viimeistään seuraavalla kerralla!

Paluu perusasioihin

Kata ruokabloggaa, ja niin teen pitkästä aikaa minäkin.

Laitan harvoin sosekeittoa, koska minusta se ei ole mitenkään helppoa ja nopeaa arkiruokaa. Sitten kun vaivaudun sitä tekemään, yllätyn joka kerta siitä, miten herkullisen hyvää ja naminamin maukasta se on. Tämmöinen yhdistelmä osoittautui eilen erittäin toimivaksi:

Yhden parsakaalin varsi
Yksi iso porkkana
Kaksi perunaa
Kaksi punajuurta
Kaksi pientä salottisipulia
Pari-kolme valkosipulinkynttä
Loraus oliiviöljyä
8 dl kasvislientä

Raastoin kasvikset, pilkoin sipulit ja kuullotin hakkelusta hetken oliiviöljyssä. Lisäsin kasvisliemen ja annoin porista hiljalleen n. 40 minuutin ajan. Soseutin keiton ja tarjoilin. Kaapista sattui löytymään niin hyviä luomu-yrtti-kasvisliemikuutioita, etten edes maustanut keittoa sen kummemmin, mutta suoraan lautaselle lisätty tuoreyrttisilppu ei olisi varmaan tehnyt pahaa.

Jos teet tätä soppaa, muista tarjoilla sen kanssa smetanaa tai raejuustoa tai vaikka molempia. Ei meillä lasketa!

Torstai ei sitäkään mittää

Maanantai on tympeä päivä, tiistai ja keskiviikko samoin. Mikäpä tähän tunnelmaan sopisi paremmin kuin 5 asiaa, jotka eivät voisi vähempää kiinnostaa:

Big Brother. Jos telkkarista on pakko katsella taviksia, katselen mieluummin itseäni fiksumpia tai lahjakkaampia. Idolsistakin tykkään vasta kun alkukarsintojen hyypiöistä on päästy eroon.

Suurin osa urheilulajeista ja erityisesti niitä käsittelevät tv- ja radiolähetykset. Pahinta ovat lätkä ja formulat.

Valehtelu ja salailu. Ymmärrän hienotunteisuuden arvon, ja olen otettu, jos joku pitää minua niin luotettavana, että haluaa kertoa minulle salaisuuksiaan. Mutta jos joku pyytää minua hätävalehtelemaan jollekin kolmannelle osapuolelle, en jaksa yhtään. Minulla on tuttuja, muuten herttaisia ja kultaisia ihmisiä, jotka saattavat soittaa ja sanoa: "Hei, voitteko tulla meille sinä ja sinä päivänä, ja jos ette voi, voinko kuitenkin sanoa, että tulette, koska se ja se on pyytänyt mua sinne ja sinne enkä haluaisi mennä?" Siis daa.

Ilkeily ja kitinä. Ihan yhtä turhaa kuin valehtelu ja salailu. Luettuna voi olla hauskaakin mutta kuunneltuna ei.

Sukat ja umpinaiset kengät. Paitsi jotkut törkeen hienot nahkasaappaat, jollaisia minulla ei ole. Pidän sandaaleja niin kauan kuin voin. Jos on hyvä vuosi, vielä syyskuussakaan ei tarvitse käyttää sukkia.

Vastapainoksi tässä asioita, joita monet pitävät epäkiinnostavuuden huippuina mutta jotka minua jaksavat aina vaan kiehtoa: Vanhas-Matin uusin tyttöystävä, Hjalliksen uusin tyttöystävä, muiden julkkisten kuulumiset, politiikka, ilmastonmuutos, Plevnan olutlista ja Helsinki - Tampere -juna-aikataulut.

Lauantaikin voi kai joskus olla tympeä päivä. Ainakin se on teoriassa mahdollista. Mutta en usko, että tällä viikolla käy niin.

Laukku kirpparilta, paita henkkamaukalta, housut ulkomailta

Näissä fäshön-blogeissa on jotain niin söpöä ja liikuttavaa. Sanoiko joku, ettei haluaisi olla kuin nämä neidit? Oletteko aivan varmoja?

Kun itse olin 13, intternetti ei ollut edes pilkkeenä isänsä silmäkulmassa. Toden sanoakseni kellään ei ollut silloin vielä tietokoneitakaan. Kamerat olivat kalliita, filmi oli vielä kalliimpaa ja kaikkein kalleinta oli kuvien teettäminen. Jouduin toteuttamaan itseäni piirtelemällä kuvia asukokonaisuuksistani ja lukemalla Jaanasta (kyllä senniminen lehti oli olemassa!), mikä on out ja mikä in. Tämä vaihe meni melko nopeasti ohi, mutta ei niin nopeasti, ettenkö olisi ehtinyt blogia perustaa, jos ensin olisin saanut jostain aikakoneen. Vaatekaappini sisältö olisi ihan sellaisenaan käynyt nykymuodista.

Jos olen aivan rehellinen, on pakko myöntää, että vieläkin sisälläni asuu pieni ekshibitionisti ja fäshön-friikki, joka haluaisi joka aamu postata päivän asustaan kuvien kanssa. En tosin tiedä, kuka niitä kuvia suostuisi katselemaan.

Anglosakseilla on hyvä sana minun ns. tyylilleni: nondescript. Aikuisten naisten vaatteissa näytän pönäkältä tädiltä, ja nuorisovaatteet taas saavat minut vaikuttamaan säälittävältä ikiteiniltä, joten seilaan jossain siinä välillä. Haluaisin panostaa laatuun, mutta ostan paskaa, koska kuitenkin viehätyn ohimenevistä trendeistä. Useimmiten pukeudun farkkuihin ja t-paitaan; farkut kelpaavat vaikka olisivat kuinka last season, mutta paitoja voin sovitella peilin edessä puoli tuntia.

Vaatteissa on kaksi kategoriaa: ne, joihin voi pukeutua piiloutuakseen, ja ne, joiden tehtävä on sanoa "katsokaa minua!". Käsi sydämelle: kumpia sinä käytät?

Valitsen vaatteet sillä perusteella, miltä ne tuntuvat päällä, ja sehän nyt ei ole kovin hyvä lähtökohta visuaaliselle esittämiselle. Siitä huolimatta myönnän kuuluvani jälkimmäiseen kategoriaan. Jos en muuten niin ihan kenkien takia. Tänä syksynä olen ostanut esimerkiksi nämä (ja näiltä sivuilta kelpuuttaisin melkein kaikki muutkin):