Meistä jokainen on oikeassa ihan hiton monessa asiassa. Meillä olisi jopa maailman mahtavimmille paljon opetettavaa. Otetaan nyt esimerkiksi ilmastonmuutos: herranen aika, sehän täytyy pysäyttää. Toinen esimerkki: lapsikin tietää, että ei kannata tapella ja lelut pitää jakaa. Niin yksinkertaista se on.
Saanko sanoa suoraan? Ei se mitään, sanon silti. Minä olen sitä mieltä, että pariskunnat, jotka ovat hankkineet lapsia, eivät saa erota. Se nyt vaan on niin. Jos on mennyt lapsia tekemään, kaikki muut päätökset täytyy tehdä heidän ehdoillaan.
Huomatkaa, että tämä koskee vain parisuhteessa eläviä vanhempia. Jos on alun alkujaankin hankkinut lapsen yksin, niin ei siinä mitään. En ole erityisesti ydinperheen tai minkään muunkaan perhemuodon asialla. Vastustan vain sitä, että lapset asetetaan alttiiksi kärsimykselle, joka vanhempien erosta aina koituu.
Aikuisten tehtävä on uhrata itsensä lastensa hyväksi.
Tähän ei ole mitään muttia. Huijasin, on sittenkin yksi. Jotta vanhemmat voivat tämän tehtävänsä täyttää, heidän täytyy pitää huolta keskinäisestä parisuhteestaan. Entä jos tässä epäonnistuu? Jos parisuhteen hoitaminen ei onnistu, ei onnistu vaikka yrittäisi uudestaan, eikä kerta kaikkiaan kirveelläkään onnistu (tarkemmin ajatellen, pidetään se kirves ihan siellä puuvajassa vaan)? Silloin ei kai ole muuta tehtävissä kuin eroaminen sellaisella tavalla, että lapset kärsivät siitä mahdollisimman vähän.
Lapset nimittäin kärsivät aina. Vaikka kuinka loppujen lopuksi jossain hamassa tulevaisuudessa ratkaisu olisi kaikkien parhaaksi, eron hetki ja siihen liittyvä tuska on sellainen spektaakkeli, että sitä ei pitäisi kenenkään sanotaan nyt vaikka 6-vuotiaan joutua kestämään. "Mikä ei tapa, se vahvistaa" pitää paikkansa vain aikuisten kohdalla. Lapsista sama sanonta kuuluu: "Mikä ei tapa, siitä jää trauma."
Erovanhempien on turha huijata itseään, että näin ei olisi. Semmoisella huijaamisella tekee vain lisävahinkoa. Olette kai kuulleet tämänkin tuhatkunta kertaa, mutta kappas, sanon sen vielä kerran: "Ongelman tunnustaminen on ensimmäinen askel sen ratkaisemiseen."
Seuraava askel on lapsen kuunteleminen, hänen kanssaan keskusteleminen, rauhallisen tilan ja ajan antaminen, sylissä pitäminen.
Päälle vielä muutama vuosi kummankin vanhemman itseruoskintaa. Eiköhän se siitä sitten, pikku hiljaa.
Edit: Kiitos kaikille edelliseen postaukseen kommenttinsa jättäneille. En vastannut kaikille erikseen, koska vastauksestani olisi tullut niin pitkä, että se olisi tukkinut koko loodan. Sen vaan sanon, että kaikki kommentit ovat kultaakin kalliimpia. Ai niin, ja kai tiesitte, että epäkuuli on uusi kuuli!