29.10.07

Tässä teesini avioliitosta, seuraavaksi otan käsittelyyn maailmanrauhan

Meistä jokainen on oikeassa ihan hiton monessa asiassa. Meillä olisi jopa maailman mahtavimmille paljon opetettavaa. Otetaan nyt esimerkiksi ilmastonmuutos: herranen aika, sehän täytyy pysäyttää. Toinen esimerkki: lapsikin tietää, että ei kannata tapella ja lelut pitää jakaa. Niin yksinkertaista se on.

Saanko sanoa suoraan? Ei se mitään, sanon silti. Minä olen sitä mieltä, että pariskunnat, jotka ovat hankkineet lapsia, eivät saa erota. Se nyt vaan on niin. Jos on mennyt lapsia tekemään, kaikki muut päätökset täytyy tehdä heidän ehdoillaan.

Huomatkaa, että tämä koskee vain parisuhteessa eläviä vanhempia. Jos on alun alkujaankin hankkinut lapsen yksin, niin ei siinä mitään. En ole erityisesti ydinperheen tai minkään muunkaan perhemuodon asialla. Vastustan vain sitä, että lapset asetetaan alttiiksi kärsimykselle, joka vanhempien erosta aina koituu.

Aikuisten tehtävä on uhrata itsensä lastensa hyväksi.

Tähän ei ole mitään muttia. Huijasin, on sittenkin yksi. Jotta vanhemmat voivat tämän tehtävänsä täyttää, heidän täytyy pitää huolta keskinäisestä parisuhteestaan. Entä jos tässä epäonnistuu? Jos parisuhteen hoitaminen ei onnistu, ei onnistu vaikka yrittäisi uudestaan, eikä kerta kaikkiaan kirveelläkään onnistu (tarkemmin ajatellen, pidetään se kirves ihan siellä puuvajassa vaan)? Silloin ei kai ole muuta tehtävissä kuin eroaminen sellaisella tavalla, että lapset kärsivät siitä mahdollisimman vähän.

Lapset nimittäin kärsivät aina. Vaikka kuinka loppujen lopuksi jossain hamassa tulevaisuudessa ratkaisu olisi kaikkien parhaaksi, eron hetki ja siihen liittyvä tuska on sellainen spektaakkeli, että sitä ei pitäisi kenenkään sanotaan nyt vaikka 6-vuotiaan joutua kestämään. "Mikä ei tapa, se vahvistaa" pitää paikkansa vain aikuisten kohdalla. Lapsista sama sanonta kuuluu: "Mikä ei tapa, siitä jää trauma."

Erovanhempien on turha huijata itseään, että näin ei olisi. Semmoisella huijaamisella tekee vain lisävahinkoa. Olette kai kuulleet tämänkin tuhatkunta kertaa, mutta kappas, sanon sen vielä kerran: "Ongelman tunnustaminen on ensimmäinen askel sen ratkaisemiseen."

Seuraava askel on lapsen kuunteleminen, hänen kanssaan keskusteleminen, rauhallisen tilan ja ajan antaminen, sylissä pitäminen.

Päälle vielä muutama vuosi kummankin vanhemman itseruoskintaa. Eiköhän se siitä sitten, pikku hiljaa.

Edit: Kiitos kaikille edelliseen postaukseen kommenttinsa jättäneille. En vastannut kaikille erikseen, koska vastauksestani olisi tullut niin pitkä, että se olisi tukkinut koko loodan. Sen vaan sanon, että kaikki kommentit ovat kultaakin kalliimpia. Ai niin, ja kai tiesitte, että epäkuuli on uusi kuuli!

17 kommenttia:

Ohari kirjoitti...

Erolapsen kokemuksella & römäkällä rintaäänellä olen hitusen eri mieltä kanssasi, minkä täten ilmoitan :-)

(En muista montaakaan päivää, jolloin olisin ollut yhtä onnellinen kuin silloin, kun äiti ja isä ilmoittivat eroavansa.)

kukkis kirjoitti...

Tämmöisissä teeseissä on se hyvä puoli, ettei tarvitse ottaa huomioon mitään lieventäviä asianhaaroja. Homma toimii näin: ota oma mielipiteesi ja esitä se yleisenä totuutena :)

(Eikö olekin hieno rautalanka, katsokaas, mitä väänsin siitä!)

Ohari, sovitaanko vaikka että sä olet väännön pahvistava soikkeus?

:D

Hestia kirjoitti...

Nyt komppaan kyllä Oharia. Eikä se tarkoita että uskoisin että lapsi selviää vanhempien erosta ilman traumoja. Mutta yhdessä jatkamisestakin voi tulla melkoiset traumat.

Minulle pahimmat traumat tulivat juuri siitä, että vanhemmat eivät eronneet ajoissa. Muistan ihmetelleeni jo 10-11 vuotiaana miksi ne ovat yhdessä - jopa toivoneeni eroa! Eikä tähän tarinaan liity parisuhde- tai muutakaan väkivaltaa, eikä muutakaan suoraan ja selkeästi lapsille vahingollista, tajusinpa vaan jo aika pienenä, että mutsi ja faija ei sovi alkuunkaan toisilleen, eivät tule juttuun vaikka yrittivät muuta lapsille esittää.

Ehdin saada kolmannen veljen ja odotella kaksikymppiseksi asti ennen kuin vanhempani lopulta erosivat, ja olen aivan varma, että se oli paras ratkaisu koko perheelle, myös nuorimmalle veljelleni, joka oli eron aikoihin 7-vuotias.

Äh, tulipa tästä nyt vuodatus. Sori. Hirveästi jaksamista sinulle, uskon että poikasi pärjää oikein hyvin vaikka kipeää tekeekin. Ja jos ei pärjää - tai sinä et pärjää - apua löytyy!

kukkis kirjoitti...

Kiitos, Hestia! Aivan mahtavaa, toivottavasti kaikilla muillakin on tarjota tositarinoita, jotka kumoavat tuon minun vuodatukseni täysin! Jään odottamaan :)

--KATA-- kirjoitti...

Ei-Ero-Perheen lapsena sanon sen, että minun mielestäni ihmiset eroavat ihan liian harvoin ja viettävät paskaa elämää tapellen ja myöhemmin sitten marttyyreinä.

Lapsi kun vaistoaa AINA erityisesti äidin murheen. Tai kun yritetään lapsen edessä olla kuin ei mitään riitaa oliskaan. Parempi kerrasta poikki ja siitä sitten eteenpäin. Ja trauma...hahhhahhaaa! Kyllä niitä traumoja ehtii jokaiselle kertyä oli sitten vanhemmat eronneet, yhdessä riitaisina tai orpo. Lapsella on varmasti kaikista turvallisin ja parhain olo kun äiti ja isä ovat tyytyväisiä.

Tämä on sinulle tai siis koko perheelle nyt vielä uutta, mutta jossain vaiheessa et syytä enää ketää. Toivon että tuohon ei mene kauaa.

Helppoa antaa muuten muille älykkäitä ohjeita, omassa elämässä niitä osaa harvemmin.
Toisaalta itse tykkään, kun olen hankalassa tilanteessa, että minulle hoetaan silti ääneen niitä itsestäänselvyyksiä, ettei vaan mieli mustana niitä unohda!

--KATA-- kirjoitti...

Tuolla hahhaahhaalla tarkoitin sitä, että jos lapsuudentraumoista puhutaan, niin omalla kohdalla ne ovat just ne, kun vanhemmat vaan tappelivat. Yrittivät hiljaa, kun luulivat lapsen nukkuvan. Äidin itkuiset silmät ja se kaikki. Ei meillä koskaan mitään väkivaltakamaluutta ollut, sellaista valitettavan normaalia paskaa vaan, kun vanhemmat eivät tajunneet erota.

kukkis kirjoitti...

Toisaalta itse tykkään, kun olen hankalassa tilanteessa, että minulle hoetaan silti ääneen niitä itsestäänselvyyksiä, ettei vaan mieli mustana niitä unohda!

Just näin se on, Kata! Kun tarpeeksi monta kertaa ne kuulen, alan ehkä joskus uskoakin ...

Yleiseltä tasolta yksityiseen: meidän poika kyllä aivan silminnähtävästi kärsii tästä tilanteesta. Hänellä on iso ikävä ja suru. Ei koko aikaa mutta kumminkin. Nyt meidän pitää hoitaa asiat sillä tavalla, että hän saa surunsa suretuksi ja pääsee sen yli.

Olen nähnyt vähän liikaa tapauksia, joissa lapset toistavat aikuisina omien vanhempiensa virheitä. Maalaanpa seinälle oikein ison ja kaukana häämöttävän pirun, että voitte tuhria siihen jotain muuta väriä päälle: miten toimin niin, että erosta ei tule lapselleni parisuhteen ongelmien ratkaisumalli?

(Onhan hän sentään jo 6-vuotias. Kyllä viimeistään nyt pitää alkaa huolehtia siitä, millaisiin ihmissuhteisiin hän aikuisena kykenee :))

Elma kirjoitti...

Hei Kukkis-dear.

Mun isä ja äiti erosivat, kun olin 7. Ero tuli mulle aivan puskista, koska mitään lapselle näkyvää ei ollut, ei riitoja, huutoja, viinaa, vieraita naisia/miehiä...

En vaistonnut edes vanhempieni huonoja välejä, koska taisin olla vähän tyhmä. Lapset nimittäin ovat sellaisia tutkaimia, että teeskentely ei mene läpi.

Niin minä ja mutsi sitten vaihdettiin paikkakuntaa. Isä jäi sinne vanhalle ja kaverit..ja välimatkaakin oli sitten vaatimattomat tuhatkunta. Eron jälkeen näin isää pari kertaa vuodessa.

Olin ainoa avioerolapsi uusilla kotikulmilla, tuolloin ei niin helposti kai erottu vissiin.

Näistä dramaattisista seikoista huolimatta, mulle ei tullut mitään traumoja vanhempieni erosta! Vaikka kuinka yritän lusikalla kaivaa, että "tuli varppina jotain" mutta eikun ei. Eikä niitä ole vieläkään. Siis ainakaan tuosta syystä.

Niinkuin Kata sanoi, kyllä niitä traumoja saa kehitettyä ihan mistä tahansa syystä. Vanhempien avioero ei välttämättä riitä tälläiseksi.

Tsemppiä sulle rakas Kukkis ja somalle poitsullesi :) <3

kukkis kirjoitti...

Niin joo siis traumoja tulee kaikille. Lapsuudenkodissani oli aina niin idyllistä, että omat traumani juontuvat suunnilleen siihen, kun kerran viisivuotiaana olin viisi minuuttia yksin kotona pikkusiskoni kanssa. Lapsuus on syvältä, ja aikuisuudesta en edes aloita.

kukkis kirjoitti...

Kiitos, Elma! Ehkä meidänkin soma poitsu on vähän tyhmä ... Hänen päiväkotikavereistaan aika monellakin äiti ja isä asuvat eri osoitteissa, mutta ei silti tullut mieleen, että sama voisi käydä hänelle.

Tästä lähin rupean aina kirjoittamaan hirveetä kärjistettyä skeidaa, kun kerta siihen saa näin hyviä kommentteja!

Touhis kirjoitti...

Hmm. Toivottavasti meidän mukuloille ei tule kauheita tarumoja, kun mä olen päättänyt sinnitellä vähän ontuvassa liitossani ainakin niin kaukan kuin ikinä jaksan.

Meillä ei kyllä ole koskaan mitään teeskennelty, isä ja äiti nyt vaan tuppaa olemaan eri mieltä about kaikesta, sen suuremmin riitelemättä (kuka sitä nyt jaksais riidellä koko ajan samoista asioista, väsy siinä tulee). Tod.näk. meidänkin lapset tulee isoina ihmettelemään syvästi tätä liittoa...

Kukkis, mä jään innolla odottamaan sun maailmanrauhateesejä, toi avioliittokin oli sen verran hyvää luettavaa :)) ja tsemppiä uuteen eloon, kyllä se siitä.

kukkis kirjoitti...

Kiitos, Touhis! Minun isovanhempani ehtivät olla naimisissa 55 vuotta, ennen kuin kuolo korjasi, ja kuten kumpikin muisti aina ylpeästi tähdentää "joka ikinen päivä riideltiin". Kaikilla on omat tapansa, eikä niihin muilla ole nokan koputtamista.

Helen kirjoitti...

Voi Kukkis! Sorry etten aiemmin ole ehtinyt kommentoimaan ja voimia lähettämään, laitan bonuksena vielä jaksuhalin! Kun minulla ei ole mitään hyviä tarinoita tai itsestään selvyyksiä tarjota, ajatukseni avioliitoista on suunnilleen samat kuin sinulla, kyse on tietysti siitä että missä vaiheessa on aika luovuttaa.
Siirrytäänkö suosiolla maailmanrauhaan, se olisi varmaan PALJON yksiselitteisempi homma hoitaa?

kukkis kirjoitti...

Helen, ei se mitään, ihkua kun kävit, jaksuhali on aina yhtä tervetullut ;)

Niin kauan kuin edes toinen jaksaa yrittää, ei kannata luovuttaa. Toisaalta yksinään kukaan ei pysty pitämään parisuhdetta kunnossa, kyllä siihen tarvitaan kaksi. Tämä on erittäin valitettavaa ja osoittaa luomakunnan valtia(tt)a(re)lta huonoa suunnittelua.

Taitaa tosiaan olla niin, että paljon helpompi olisi pistää kuntoon koko maailman asiat kuin omat asiansa ...

minh kirjoitti...

Juu, kyllä minun traumani ovat kotoisin siltä eroa edeltävältä ajalta, tappelun kuulemisesta ja pelosta huutamisen ja itkun takia. Olin seitsemän kieppeillä kun ero tuli ja isä hävisi vuodeksi. Kaikki oli kuitenkin hyvin, kun äiti jaksoi pitää hyvää huolta ja puhua asiasta aina kun oli tarve.

Oma Laps kärsi avioerostani kovasti, koska isäpuoli oli kauhean tärkeä ihminen ja sitten vain häippäsi, eikä pitänyt yhteyttä häneen. Silloin syyllisyys kaihersi, että mitä menin Lapselle tekemään, kun otin eron.
Myöhemmin sitten paljastui, että Laps oli nähnyt kärsimykseni liitossa ja toivonut eroa pitkään , vaikka ikävöikin exääni.

Ihme juttuja nämä. Niin, ja Laps vaikuttaa olevan suht traumaton nykyään. Kaikesta kärsimyksestä ei näköjään tule sellaista scarred for life-ihmistä..

kukkis kirjoitti...

Huojentavaa kuulla, että Laps on traumaton. Sen olen kyllä jo aavistanut, kun olen lukenut blogiasi :)

Kaiken muun luulen pystyväni hoitelemaan parhain päin, mutta sen lisäksi toivoisin vielä, että eroamisesta ei tule meidän pojalle parisuhteen ongelmien ratkaisumalli. Tarttee ehkä se ihan suoraan hänelle sanoa sitten kun on aikuisempi.

Maxime kirjoitti...

Olen tuon Oharin kanssa samaa mieltä. Toivoin jo viisivuotiaana että isipapalla olisi sen verran selkärankaa ettei vain tulisi kotiin jonain päivänä. Aina se tuli, kunnes äiti järkiintyi ja nosti sen ulos pihalle ollessani 8-vuotias. Sen jälkeen elimme elämäämme onnellisena ja huolettomana