18.9.07

Ehdittekö kuunnella? Vai onko huono hetki?

Viime päivinä olen hehkuttanut Facebookia epänörteille kavereilleni. Kyllä, sellaisiakin on! He käyttävät verkkoa pelkästään sähköpostien lähettämiseen ja bussiaikataulujen tarkistamiseen. Heidän selaimensa aloitusikkuna vie Soneran tai Applen sivulle, kirjanmerkkejä he eivät käytä ollenkaan, ja sivusto, jolla he useimmin vierailevat, on huuto.net.

Heille olen yrittänyt jakaa Facebokin ilosanomaa. Mutta miten siitä kertoo? Kun ei siellä ole mitään! Paitsi tietenkin tv-triviaa, zombietappeluita, viinapostia ja muuta tuiki tärkeää. Oman hautausmaansa voi rakentaa. Ryhmiin voi liittyä - itse olen I secretly want to punch slow walking people in the back of the head -ryhmän ylpeä jäsen. Jos ei muuta, niin ainahan voi tukea Unicefia, Amnestya ja muita hyviksiä.

Naamakirjasta voi sanoa varmasti kaksi asiaa: se koukuttaa, ja siellä on mahdollista löytää vanhoja kavereitaan. Ehkä jopa saada uusiakin, ken tietää? Ensimmäisenä Facebook-päivänäni löysin täydellisen sattuman kautta vanhan koulukaverini, joka muutti toiselle mantereelle 30 vuotta sitten. Pari päivää meni, ja sain viestin toiselta kaveriltani, johon tutustuin lukiossa ja jonka kanssa olin aikoinani oikeinkin hyvää pataa.

Jotenkin minusta tuntuu, että tämä on vasta alkua.

Naamakirjaan, te kaikki työtä tekevät, työttömät ja muuten vaan raskautetut. Maailma meille!

7 kommenttia:

--KATA-- kirjoitti...

Jos olisin siellä liittyisin HETI "secretly want to punch slow walking people in the back of the head" klupiin.

Just tuo koukuttavuus on yksi suurimpia syitä miksen siellä halua olla, kuten jo sanoin. Ehkä kun olen 10 vuotta vanhempi, olisi minustakin hauska löytää vanhoja lukiokavereita. Nyt enemmänkin haluan olla EI löydettävissä. Saas nährä miten mieli muuttuu tai ei.

kukkis kirjoitti...

Ai miten niin kymmenen vuotta vanhempi, oliks toi joku heitto vai ;)

Vähänhän se on sellaista tasapainottelua, että kenen löydettävissä haluaa olla ja kenen taas ei. Naamakirjassa on se hyvä puoli, että yhteydenoton kynnys on niin matala. Ei tarvitse olla mitään asiaa, voi vain sanoa "moi". En tiedä, rupeanko sen kummemmin olemaan yhteydessä lukiokaveriini, mutta nyt on ainakin kuulumiset vaihdettu ja tiedän, mistä hänet löydän, jos haluan löytää.

Kaiken kaikkiaan koko hommaan liittyy vielä kamalasti uutuudenviehätystä. Saa nähdä, mihin se kehittyy ja kuinka kauan se jaksaa koukuttaa.

jospa kirjoitti...

Minä huomasin lyhyellä FB-urallani, että haluan tosiaankin olla osan ihmisistä tavoittamattomissa. "Löysin" paljon tuttuja, mutten ketään sellaista, jonka olisin erityisesti kadottanut tai johon haluaisin olla tällaisessa julkisessa yhteudessä. Löysin myös monia ihmisiä, joiden en haluaisi pääsevän kurkkimaan elämääni yhtään tarkemmin, saati löytävän tiensä blogiini. (Tähän liittyy se, että bloggaan anonyyminä ja haluan itse päättää, kuka tietää oikean henkilöllisyyteni.)

Ehkä homman ydin on se, että pitää ensin luoda kaveripiiri ja sitten verkostoitua, toisin päin koko Lärvilä vain korostaa ulkopuolisuuden tunnetta.

Helen kirjoitti...

Onhan tossa naamakirjassa puolensa. Tähän mennessä sieltä on kyllä löytynyt vaan tuttuja joiden kanssa muutenkin pidetään yhteyttä tai blogituttuja. Olen lähetellyt joitain kutsuja ihmisille, joihin ei niin tiiviisti ole yhteyttä tullut pidettyä ja aattelin että jos tota kautta, mutta ilmeisesti eivät innostuneet.
Joten, kai se menee jatkossakin kuten nytkin, livetutut ja nettitutut ovat erikseen, vaikka nettituttuja toki tapaa livenäkin. Facebook on yksi sellainen missä nuo kaksi risteävät, mutta en minä kyllä aio FB:hen yhdistää blogiani, enkä myöskään blogissani tuoda omaa oikeaa nimeäni julki (vaikkei se nyt mikään valtakunnan salaisuus olekaan ja monen bloggaajan tiedossakin jo).
Eli vähän hakusessa vielä. Eniten kaipaisin FB:ssä jotakin ketä kaikkia nyt on paikalla toimintoa jossa voisi keskustella samaan aikaan kaikkien haluamiensa kanssa online, en oikein ole kässänyt niitä seiniä ja superseiniä vielä, tai muitakaan viestejä mitä boozemeilien sun muiden mukana lentelee, että pääseekö niitä muutkin näkemään vai ei. Eli joku FB-mese yhdistelmä voisi olla kiva, ties vaikka sellainen olisikin jo?

kukkis kirjoitti...

Olen samaa mieltä siitä, että bloggaaja-identiteetti pitää pitää erillään omasta nimestä ja naamasta. Siis jos haluaa blogata anonyymisti, niin kuin minäkin haluan.

Siksi mulla onkin kaksi FB-tiliä: toinen bloginimellä ja toinen oikealla nimelläni. Bloggaajatili on sitä varten, että muut bloggaajat voivat löytää minut, jos haluavat - ja sitten pääsen itse valitsemaan, keihin heistä haluan tutustua myös oikealla nimelläni. Tähän mennessä ei ole tarvinnut ignoroida ketään, vaan kaikki yhteydenotot ovat tulleet sellaisilta ihmisiltä, jotka jo tunnen tai joihin haluaisin tutustua.

Hyvä puoli on se, että mulla on niin tuikitavallinen nimi. Sen suojissa voin olla melkein anonyymi.

kukkis kirjoitti...

Helen, moi! Tulit sopivasti väliin. Tuo edellinen vastaukseni oli siis Jospalle.

FB:n erityinen viehätys mulle on siinä, että voi viestitellä kavereille lähes nonverbaalisti. Jos ei ole mitään asiaa, mutta haluaa silti muistaa kaveria, voi käydä silittämässä hänen virtuaalilemmikkiään. Juu sii?

En ole muuten vieläkään tutustunut siihen skypeen ... Mutta kyllä mä vielä joskus! Lupaan!

jospa kirjoitti...

Joo, mulla taas toi nimiasia on aivan päinvastainen: mun nimi on sellainen ettei sitä helpolla unohda eikä voi sekoittaa kehenkään toiseen. Ja sit vielä työni on sellaista, että olen parikymppisten kanssa tekemisissä päivittäin ja haluaisin pitää senkin takia omat asiani ominani (ei sillä, että olis kovin todennäköistä, että ne ensimmäisenä lähtis mua sieltä etsimään, mutta ei se mahdotontakaan ole). En mä siis opiskelijoita inhoa, päin vastoin :-), mutta haluan itse määrittää yksityisyyteni rajat. (Ja jos joku toinen bloggaaja haluaa muhun yhteyden, mun blogissa on spostiosoite sitä varten.)