Etsin kumppania, sain samalla kuskin

”Tämähän se on sitä perhe-elämää. Lasten harrastuksiin kuskaaminen menee kaiken muun edelle”, tokaisi EM hymysuin, kun jo toista kertaa peräkkäin tarjoutui viemään Viltsun muskariin. Yhtenä lauantaina kuljetimme EM:n kanssa kahdestaan sukulaistyttöäni balettiin, tytön 1-vuotias velipoikakin oli mukana. Mikäs siinä jos tykkää lapsista ja autolla ajosta. Onhan se minunkin mielestäni kivaa. Saa leikkiä ydinperhettä.

Myös ostosreissuille EM lähtee mielellään kuskiksi, vaikkei olekaan mikään kova shoppailija. Asiassa on se ikävä puoli, että hänen mielestään kaupoissa kierrellään yhtä matkaa. Tyyppi tunkee minun kanssani naistenvaateliikkeisiin, niin etten saa rauhassa katsella, ja sitten vielä olettaa, että minä tuhlaan aikaani miestenosastoilla. Boooring! Minäkään en jaksa olla ostoshelveteissä kuin äärimmäisen rajallisen ajan – se pitäisi käyttää tehokkaasti.

Asiasta yhdeksänteen, kesäkuussa häitään viettänyt pariskunta lähetti hääkuvansa. Ovat niin kauniita! Näyttävät kuuluvan yhteen, katsovat samaan suuntaan. En ole koskaan tajunnut sellaisia hääkuvia, joissa toinen tuijottaa rakastuneesti toista ja toinen tähyää kaukaisuuteen. Paremmille markkinoille?

Kaikki paitsi kahvinkeitto ja lastenhoito on turhaa

Tyyppasin vihdoin espressopannua, jonka ostin loppukesästä kirpparilta 2,5 eurolla, ja ainakin se toimi! Siis keitti kahvia eikä esimerkiksi höyrystänyt vettä pois ja jättänyt jäljelle pelkkiä kuivia puruja, kuten edellinen pannuni tuppasi saattovaiheessaan tekemään. Maku oli aika tuju, mutta kahvikin oli seissyt jääkaapissa jonkin aikaa. Sitä paitsi kahvisnobin ystävättäreni mukaan pannu tulee sitä paremmaksi mitä enemmän sillä keittää. Tämä on sentään ruostumatonta terästä! Olen astunut yhden askeleen eteenpäin tielläni kohti täydellistä kahvinautintoa.

Alessiin, kahvimyllyyn ja luomupapuihin on sentään vielä matkaa. Ystäväpariskunnan alusta loppuun snobbailtu kahvi on kyllä täydellisen makuista, mutta itse en jaksa nähdä ihan niin paljon vaivaa. Ehkä jaksaisinkin, jos ei olisi pyykki-, tiski- ja viihdytysvuoroja – mutta kumpi on tärkeämpää? Mieluummin hoidan useamman ihmisen huushollia kuin keitän rauhassa itselleni kahvia. Tarvinneeko mainita, että ystäväpariskunta on lapseton.

Nuuhkuti, nuuhkuti

Kun Viltsu on lähdössä isälleen, olen jo edellisenä iltana vähän surullinen ja haikea. Joka kerta. Siitä huolimatta että tavallisimmin Viltsu on isillä vain 1-2 yötä kerrallaan. Illalla nukkumaan käydessäni rutistan poikaa ekstrapitkään, aamulla nuuhkaisen varastoon. Mun kultapoju.

Ollaan ruvettu ottamaan pientä matsia silloin tällöin. Kai lapsen pitääkin kapinoida. Toisaalta Viltsu on kuitenkin äidin ihana kylkimyyry, joka haluaa katsoa kainalossa Muumeja ja Simpsoneita ja kulkea kouluun minun kanssani.

Päiväsaikaan yksinolo on luksusta, mutta yöllä nukun mieluiten lähietäisyydellä jostakusta toisesta. On liikuttavaa maata lämpimien jalkojen, käsien ja selkien puristuksessa. Ja on suloista tuntea itsensä kunnolla levänneeksi. Harmi ettei kumpaakaan voi tallettaa pankkiin, josta niitä voisi nostaa yksinäisinä, unettomina öinä.

Älkää nyt kuitenkaan huolestuko uusioperheeni tilasta. Yksinäisiä öitä ei olisi ollenkaan, ellei EM:llä olisi niin outoja työvuoroja.

Rajapyykkejä

Voiko elämässä ikinä olla täydellisen tyytyväinen pidempiä aikoja kerrallaan? Miksi vanhempien pitää vanheta ja muuttua heiveröisiksi ja vähän hassuiksi?

Päivänä muutamana yhtäkkiä tajusin, että ei minusta sitten tullutkaan elokuvaohjaajaa, laulajaa, kirjailijaa tai edes juontajaa. Jollekin toiselle voi olla maailma loppua siihen, kun nelikymppisenä huomaa, että murrosiän suurista haaveista yksikään ei toteutunut. Minua se onneksi vain hihityttää. Ei niin että olisin oikeasti halunnutkaan olla mitään muuta kuin tavis.

Haluaisin tasaisen olotilan, mutta ei mua kai ole sellaiseen luotu. Koko ajan sisällä kuohuu ja pirskahtelee. Osaan rauhoittaa elämää mutta vähän väärällä tavalla: jättämällä projekteja kesken. Sitten ne vainoavat mua. Mielenrauhan kannalta olisi ehkä parempi heittää Viltsun rikkinäiset housut pois kuin hautoa niitä nurkassa odottamassa, että tartun ompelukoneeseen. Toisaalta se olisi epäekologista tuhlausta. Hmmm. Koskaan ei voi voittaa.

Kaikkea sitä pitääkin miettiä

Koululaisen äidin on pakko keksiä jokin korvaava liikuntamuoto päiväkotimatkojen tilalle. Laskin, että keskimäärin kävelin viime talvena joka päivä ainakin kolme kilometriä pelkkiä päiväkotireissuja. Nykyisinkin aina joskus kävelemme Viltsun kanssa yhdessä, mutta vähennystä on silti kymmenisen kilometriä viikossa.

Olen sen verran tottunut tähän olomuotooni, etten millään haluaisi lihoa, ja se on vähän vaikeaa, kun talvea vasten aina maistuu punaviini ja makea. Anteeksi, että olen pinnallinen, mutta en toivoisi itselleni mahamakkaroita, jenkkakahvoja ja kaulahelttaa.

Ruokaa nyt vaan on pakko syödä, useampina päivinä pari kertaa. Aiemmin on kaikki muu ollut minimissä, mutta nyt olen tottunut aamujugurttiin sun muuhun. ”Sun muu” on onneksi enimmäkseen hedelmiä ja kasviksia, mutta porttiteorian mukaan niistä on lyhyt matka sipseihin ja suklaalevyihin. Eikö muka?

Töissä täytyy pienentää annoksia entisestään, ettei iske ähky ja makeanhimo. Alkoholin ja kahvin juomista täytyy vähentää.

Tämän uljaan päätöksen päälle vetäisen kohta omenapiirakkaa ja jugurttia. Because I’m worth it.

Muistoja hankkimaan

Aina ja erityisesti syksyisin minulla on tapana tuijotella ikkunasta ulos. Vuodenajan ja kellonajan mukaan vaihtuva maisema tuo mieleen monenlaista.

Jostain syystä olen viime aikoina usein muistellut syyslomareissua, jonka tein parikymmentä vuotta sitten yhden silloisen kaverini kanssa. Melkeinpä ainut meitä yhdistävä tekijä oli se, että olimme nuoria suomalaistyttöjä, jotka asuimme Sveitsissä. Ei kai ole ihme, että Sveitsin-aikojen jälkeen yhteytemme katkesi melko nopeasti. Yhteinen Liechtensteinin-lomamme oli kuitenkin hauska. Matkalla kului huomattavasti enemmän Schwarzwaldtortea ja huomattavasti vähemmän paikallista valkoviiniä kuin nyt jos tekisin saman retken. Voi nuoruutta, sokerinkulutusta ja syntymähumalaa.

Ylipäätään matkoja on kiva muistella. Pitäisi taas käydä jossain, että saisi uusia muistoja. Viikonloppukaupunkilomia ei EM:n kanssa voi suunnitella, koska hän on töissä niin kummallisiin aikoihin. Viltsun kanssa voitaisiin lähteä jonnekin pitkästä aikaa. Wieniin? Brysseliin? Dubliniin? Jos nyt edes Tukholmaan.

Meri on mantereita ympäröivä laaja ja yhtenäinen suolavesikerros

Vene nostettiin viime viikonloppuna.

Olemme käyneet veneilemässä vielä aika myöhäänkin syksyllä. Iltaisin meri on siniharmaa ja aallot liukaspintaisia, mieleen tulee sula lyijy, vaikka en tiedäkään, miltä se näyttää. Veneen peräaalloissa ratsastaa vaahtohevosia.

Kallio ja meri karistavat painot sydämestä ja suoristavat ryhdin. Niissä on jotain vakaata, rauhoittavaa ja riemukasta. Pääsee palaamaan perusasioiden äärelle. Sitä paitsi savusilakka on jumalten ruokaa.

Yhtenä lauantaina kävimme Pihlajasaaressa. Ulkoreunan kalliolla taas oikein tunsin, kuinka hartiat putosivat paikoilleen, järki selkeentyi ja mieli tervehtyi. Sellaiseen paikkaan pitäisi päästä vähintään kerran viikossa. Muun hyvän lisäksi saimme nähdä mahtavan auringonlaskun. Meri loisti kultaisena ja kaupunki melkein paloi. Häikäisevän hienoa.

Tässä täytyisi tietysti olla kuva, mutta uskokaa pois: ei se kumminkaan tekisi oikeutta maisemalle. Sulkekaa silmänne ja kuvitelkaa. Joko tuntuu merituuli?

Onni täällä vaihtelee, aiheet eivät niinkään

Pakko avautua vielä kerran Aamusivuista. Niiden kirjoittaminen on ihanaa ja tarpeellista, mutta paljon aikaa se vie. Siksi en arkisin tahdo ehtiä kirjoittaa. Viikonloppuisin taas periaatteessa voisin käyttää aikaa muuhunkin, esimerkiksi kodin hoitamiseen ja blogien seuraamiseen. Lenkilläkin olisi kiva käydä. Kun lapset ovat heränneet ja aamun lastenohjelmat loppuneet, alkaa minun työni viihdytys- ja muonitusjoukkojen kapteenina. Se on tärkeintä hommaa, siitä en aio missään tapauksessa tinkiä, mutta mistä sitten tinkisin? Nukkumisestako? Hyvä idea, mahdoton toteuttaa.

Aamusivuja on tarkoitus kirjoittaa käsin. Niiden myötä olen taas muistanut tämän vanhan totuuden: kannattaisi aina vain kirjoittaa eteenpäin, tehdä juuri käsillä olevasta lauseesta ehjä kokonaisuus ja sen jälkeen vaikka palata johonkin edelliseen ajatukseen, jos se oli jäänyt kesken. Tämähän toimii koko elämän metaforana. Valitettavasti vain töhryt ja sulkumerkkien sisäiset selitykset ovat yhtä yleisiä tekstissä kuin elämässä. Ei me osata olla siististi.

Joskus kirjoitan aamusivuille niistä asioista, jotka huolettavat, mutta aika usein myös niistä, jotka ovat ihanasti. Ehkä se on aamusivujen viesti: katso ympärillesi ja näe, mikä kaikki on hyvin. Ihana iso unitukkainen poikani laittaa itselleen aamupalaleipää. Parveke on täynnä kukkia ja omenoita. Vessa on pesty. Kunhan eksä roudaa tavaransa kellarista, mikään ei estä remontin valmistumista.

Niin se remontti …

Olkkarin kasoille pitäisi tehdä jotain ennen kuin silmä tottuu niihin lopullisesti. Ei niitä kovin kätevästi pääse siivoamaan, koska niiden edessä on aina täysi pyykkiteline. Jos ei ole kodinhoitohuonetta, pitää olla ylimaallisen ahkera, ja sitähän minä en ole. Mieluummin köllöttelen Viltsun tai EM:n tai molempien viekussa sohvalla tai istun pöydän ääressä kirjoittamassa.

Tavaran määrä ja sekasotku ahdistaa. Toisaalta ei täällä niin kamalalta näytä. Näyttää siltä, että täällä eletään. Lattiat ja seinät ovat edelleen jokapäiväinen ilonaihe. Seuraavaksi voisi porata loputkin taulut paikoilleen.

Ehkä tässä vielä joskus tulee tylsiä, pitkiä, pimeitä iltoja, joina ei kiinnosta mikään muu kuin kodinhoito. Tosin jos vanha pätee, silloin kiinnostaa vain glögin juominen. Kunhan nyt kaikki siivoaminen ei jäisi ensi vuoteen. Onko se niin paljon pyydetty? Ahkeruuden jumalat, hoi! Oletteko kuulolla? Vai pelaatteko räsypokkaa laiskuuden ja mässäilyn kanssa?

Eroon sienisaaliista osa 2

Sieniä jäi vielä, joten kokkasin niistä toistakin ruokaa:

Juustoinen sienilasagne ainakin neljälle syöjälle
oliiviöljyä
kuivattuja yrttejä
pippuria
400 g (lampaan)jauhelihaa
1 salottisipuli
2 valkosipulinkynttä
suppilovahveroita tai muita sieniä sen verran kuin on
puoli litraa luomutomaattimurskaa + vettä purkin huuhtelemiseen
lasagnelevyjä
(vajaa) paketillinen Auraa tai jotain muuta juustoa, esimerkiksi feta käy hyvin
2-2,5 dl kermaa tai vastaavaa
kourallinen juustoraastetta

Kuumenna öljyä pannulla ja lisää mausteet. Ruskista jauheliha öljyssä. Jauhelihan voi korvata vaikka soijarouheella. Jos sen jättää kokonaan pois, muita aineita pitää lisätä.

Sippua sipulit ja lisää lihan joukkoon kuullottumaan. Paloittele sienet ja lisää nekin pannuun. Kaada päälle tomaattimurska ja sopiva määrä vettä (desi? kaksi desiä?). Jos haluaa, tässä vaiheessa kastiketta voi maustaa. Itse en lisännyt suolaa ollenkaan, koska juusto on sen verran suolaista. Jätä soossi muhimaan sopivaksi ajaksi. Jos on kova nälkä, sen voi käyttää saman tien, mutta välissä ehtii myös viedä lapsen fudistreeneihin, pestä pyykkiä tai lukea blogeja.

Voitele iso uunivuoka ja kasaa siihen kerroksittain lasagnelevyjä, jauhelihakastiketta ja juustomuruja. Kun vuoka on sopivan täysi, kaada päälle kerma ja juustoraaste. Jääkaapissa sattui olemaan Valion kolmen juuston kermaa, joka on kamalan tuotteistettua ja prosessoitua ja jota tämmöinen luomuruoan ystävä ei saisi käyttää ollenkaan, mutta käytinpä silti.

Tökkäise vuoka uuniin ja paistele sitä hellästi ja pitkään 180-200 asteen lämmössä. Meillä ruoka unohtui uuniin melkein puoleksitoista tunniksi, sillä piti hakea lapsi treeneistä, levittää pyykit ja lukea vähän lisää blogeja. Eipä tuo haitannut, koska olin jossain vaiheessa ymmärtänyt peitellä sapuskan foliolla.

Lisukkeeksi tarjoiltiin jokaiselle jotakin: ketsuppia, puolukkasurvosta, tomaattilohkoja ja oliiveja.

Tämän jälkeen ruokajutut loppuvat ainakin vähäksi aikaa. Lupaan.

Nam, pekonia

Nykyisin teen ruokaa paitsi itselleni myös yhdelle kasvavalle lapselle ja yhdelle intohimoiselle lihansyöjälle. (Toim. huom. Onneksi osa hänen intohimoistaan suuntautuu muuallekin kuin lihansyöntiin.) Ehkä siitä johtuu tämä omituinen ilmiö: suunnilleen kerran viikossa ruoanlaitto alkaa sillä, että avaan pekonipaketin.

Risotto on yksi Viltsun herkkuruoista. (Toim. huom. Niitä on monta. Niihin kuuluu muun muassa hampurilainen, chili con carne, kantarellikeitto, valkosipulietanat ja täytetyt kesäkurpitsat.) Risotto sattuu myös olemaan ruokaa, jota osaan laittaa vaikka silmät kiinni. Risottoriisiä minulla on aina, ja muita aineksia käytän sen mukaan mitä kaapeista milloinkin löytyy. Joskus käy niin kuin eilen: pöperö on sen verran hyvää, että ainekset ja niiden määrät kannattaa kirjoittaa muistiin.

Useampi viime aikojen postauksista on jotenkin liittynyt ruokaan, mutta ei meillä lasketa, eihän? Tässä vielä yksi resepti marraskuun arki-iltojen lämmikkeeksi:

Metsäsienirisotto 3-4 syöjälle

pieni paketillinen hyvää pekonia
1 salottisipuli
2 valkosipulinkynttä
1 porkkana
suppilovahveroita tai muita sieniä puolisen litraa tai vähän enemmänkin (?)
3 dl risottoriisiä
8 dl luomukasvislientä
reilusti tuoretta rosmariinia ja persiljaa (muutkin yrtit käyvät, totta kai)
kourallinen mozzarellaraastetta
mustaapippuria tai muita mausteita, jos siltä tuntuu

Silppua pekoni kattilaan ja anna sen kiehua hiljaa omassa liemessään, kunnes rasva on sulanut. Älä kuitenkaan anna possun ruskistua. Jos näin uhkaa käydä, lisää tilkka vettä.

Jos haluat tehdä ruoan ilman pekonia, aloita lämmittämällä kattilassa tilkka oliiviöljyä ja nokare voita tai oivariinia. Kasvisten ja mausteiden määrää kannattaa tässä versiossa vähän lisätä.

Hienonna sipuli ja valkosipuli ja leikkaa porkkana renkaiksi, tikuiksi tai kuutioksi – mistä nyt satutkaan tykkäämään. Minä tykkään renkaista, koska oman teoriani mukaan porkkananpalat pysyvät pikkuisen rouskuvina, kun niissä on mukana kovaa ydintä. Heitä kasvikset kattilaan ja sekoittele. Silppua myös sienet ja lisää kattilaan.

Kaada riisit kattilaan ja sekoita hyvin. Jos tuntuu, että pekonista ei irtoa tarpeeksi rasvaa, voit lisätä voita tai oliiviöljyä, mutta kumpaakaan ei välttämättä tarvita.

Nyt alkaa se vaihe, joka tekee risotosta risoton: nesteen lisääminen. Osan liemestä voi korvata viinillä, ja maun takia kannattaakin. Minä tyydyin tällä kertaa liemeen, jota maustin tuoreilla yrteillä. Viltsu on oppinut koulussa nirsoilemaan pikkuisen, ja siksi en hivauttanut yrttejä ruoan joukkoon vaan kaadoin liemen siivilän läpi.

Kaada aluksi kattilaan vain sen verran nestettä, että pystyt sekoittamaan riisit ja kasvikset yhteen puuromaiseksi seokseksi. Keittele risottoa pienellä lämmöllä ja lisää nestettä pikku hiljaa, ainakin kolmessa tai neljässä erässä. Sekoita välillä. Jos tuntuu, että kaikki neste on haihtunut ja riisit eivät vain kypsy, ei auta muu kuin keitellä lisää lientä tai jatkaa sitä vedellä. Tavoitteena on sopivan kostea ja pehmeä risotto, ei mikään epämääräinen mössö.

Lopuksi kruunaa risotto juustoraasteella, käännä lämpö kokonaan pois ja anna makujen tasaantua muutama minuutti. Minä pidän kattilan päällä kantta, mutta ilmankin pärjää.

Maista, mausta ja tarjoile. Lisukkeeksi sopii salaatti ja aikuisten ruokajuomaksi lasillinen punaviiniä.

Olisin ostanut vokaalin, jos raha olisi riittänyt

Tiina jakoi mulle J:n, vaikka juuri olin valmistautunut haasteeseen pohtimalla yökaudet Y:llä alkavia sanoja. Telepatia ei nyt oikein toiminut, pitää kai pistää piuhat vaihtoon.

Tehtävä kuuluu näin:
Kirjoita blogiisi 10 sanaa, jotka alkavat kyseisellä kirjaimella, ja lisää mukaan selostus, mitä kyseinen sana sinulle merkitsee ja miksi.

1. Jevgeni Onegin. Tämä tuli ensimmäisenä mieleen, koska sennimistä oopperaa menen EM:n kanssa katsomaan ja kuuntelemaan marraskuussa. Paree olla hyvä, varsinkin kun nykyään niin harvoin pääsen minnekään. Oopperassa on se takuuvarma puoli, että jos esillepanosta ei tykkää, voi sulkea silmänsä ja pelkästään vain kuunnella. Laulajat ja soittajat yleensä osaavat hommansa. Kuoharin juominen väliajalla ei myöskään voi mennä pieleen. Aah.

2. Johtokunta. Kuvitelkaa pieni, lettipäinen tyttö, joka ei koskaan tee läksyjä ja on muutenkin kamala vastarannan kiiski. Tyttö ei erityisemmin pidä koulusta, vaikka joistakin opettajista tykkääkin. Niille, joista ei tykkää, sanoo vastaan siihen malliin, että saa käytöksenalennuksen. Alaluokilla kaveeraa kaikkien kanssa mutta yläasteella tyytyy oman pienen porukkansa seuraan. Kuulostaako tämä sellaiselta tyypiltä, joka aikuisena istuu lapsensa koulun johtokunnassa? Ei minustakaan.

3. Juusto. Me like. Parhaita ovat pitkään kypsytetyt, maukkaat juustot, niin kuin vaikka Appenzeller tai Manchego. Suomalainen Emmental toimii oivallisesti. Pidän myös kaikista lampaan- tai vuohenmaidosta tehdyistä juustoista paitsi norjalaisesta varpaanväliversiosta.

4. Jugurtti. Sitä pitää saada kerran päivässä. Jos joku on juuri menossa kauppaan, niin mieluiten maustamatonta luomua, kiitos.

5. Jenkkakahvat. Jonain aamuna sä heräät ja sä huomaat että sä oot kasvattanut sellaiset.

6. Jii. Viltsun kummisetä, aivan ihana mies. Ihme ettei hän ole esiintynyt tässä blogissa aiemmin.

7. Jalkapallo. Vielä kymmenen vuotta sitten olisin nauranut räkäisesti, jos joku olisi väittänyt, että eräänä päivänä sanon näin, mutta - se on hieno laji. Näköjään se on myös osoitus siitä, että ihmisen näkemykset voivat avartua ja mieli muuttua. Luo toivoa meille kaikille, eikö vain?

8. Johnny Cash. Mies joka ei lakkaa hämmästyttämästä minua. Sillä on vaan niin hienoja versioita ihan käsittämättömistä biiseistä, esimerkiksi U2:n Onesta tai Bob Marleyn Redemption songista.

9. Jopo. Kun olin pieni, minulla oli keltainen. Nyt voisin haluta ihan samanlaisen mutta aikuisten kokoisen.

10. Joulupukki. Ei mulle kukaan muukaan sitä Jopoa osta. Myönnän suoraan, että tykkään joulusta. Enää kuukausi ja saa alkaa laulaa joululauluja ilman että kenelläkään on oikeutta valittaa! Kun maass' on hanki, olen kuin varpunen jouluaamuna. En etsi valtaa, loistoa, tai no, ihan pikkuisen loistoa voisin ottaa.

Jos joku haluaa oman kirjaimen, kommenttilootassa voi ilmoittautua.

Metsä vastaa kun kissalla pöytää pyyhkii

Sanotaan, että jos parisuhteessa tai perheen luutuneissa tavoissa jokin ärsyttää, pitää muuttaa omaa käytöstään, niin muidenkin on pakko muuttua. Eilen lähdin suoraan ruokapöydästä koneelle ja jätin EM:n siivoamaan pöydän. Olin kyllä kokannut ja sitten vielä tiskasin, mutta immerhin niin kuin sveitsiläiset sanovat. Kaikki kotiin päin. EM on muutaman kerran jo tiskannut ja imuroinut, kun olen antanut ne tehtäviksi. Pitäisi vielä opettaa vessan pesu.

Luitte oikein: opettaa. En tajua, mistä se mies on aiemmin niin passaavia naisia löytänyt. On jo aikakin hänen saapua nykypäivään.

Ehkä mies voi vähitellen itsekin oppia huomaamaan rästitöitä, jos minä en aina tee kaikkea valmiiksi. En missään tapauksessa halua opettaa Viltsulle sellaista elämäntapaa, että joku ja vieläpä äiti tekee kaiken. Lapsiakin pitäisi ottaa enemmän mukaan kodin töihin, mutta kun olen laiska ja teen mieluummin itse nopeasti alta pois …

Perheen yhteisiä ruokahetkiä ei saa ellei niitä hanki. Ne ovat minulle tärkeitä, ja kyllä niistä vielä uudestaan päivittäinen tapa tulee. Viltsun kanssa aina syömmekin yhdessä, mutta EM:n saa mukaan oikeastaan vain lämpimälle aterialle tai joskus myöhäiselle iltapalalle.

Mistä tulikin mieleeni, haaveilen tomaattipohjaisesta siskonmakkarakeitosta, feta-pinaattipastasta, purjokiusauksesta – syysruoista. Himoitsen punaviiniä, suklaata, toskakakkua – talvivarastoja nahan alle.

Loppuun vielä pieni, kotitöihin liittyvä kevennys: Yhtenä yönä näin unta, että EM oli leiponut herrasväenleipiä - tiedättehän sellaisia pyöreitä vaaleita kakkusia, jotka on liimattu yhteen vadelmahillolla. Perhejuhlien suosikkievästä. EM oli säilönyt ne tiiviisiin muovirasioihin kannen alle, ja niistä oli tietenkin tullut ihan muhjuisia. Sanoin ettei pikkuleipiä kannata säilyttää muovirasioissa ja aloin vimmatusti etsiä peltisiä. Mitähän uni yritti minulle viestittää? Että olen liikaa saarnannut kotitöistä? Vai onkohan perhejuhlia tiedossa?

Kiitän myös äitiä, isää, äidinkielenopettajaa ja naapurin tätiä

Ensin haluan kiittää Satujatarta kunnianosoituksesta. Jos joku vielä luulee, että Blogistaniassa ei ole kaikki mahdollista, jos joku vielä epäilee ja kyselee, tässä on hänen vastauksensa.

Kuluneet vitsit sikseen, sain tämmöisen hienon pystin, jonka ehtoja en edes täytä. Nöyränä kiitän ja kumarran ja teen niin kuin säännöissä käsketään:

1) Valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta millä tahansa maailman kielellä.
2) Jokainen annettu palkinto on henkilökohtainen ja sitä annettaessa mainitaan blogin kirjoittajan nimi sekä linkitetään palkittavaan blogiin.
3) Palkinnonsaaja liittää palkinnon logon blogiinsa.
4) Palkinto tulisi linkittää alkuperäispalkinnon osoitteeseen.
5) Palkinnonsaaja julkaisee säännöt omassa blogissaan.

Kamalan vaikeaa valita viisi, mutta tällä kertaa näin: Rose, Violet, Ally, Jenni ja Tiina, suuret kiitokset panoksestanne Blogistanian elävöittämiseksi ja meidän kaikkien virkistykseksi!

Aamusivut auttavat laiskaa kokkia

Aamusivut ovat loistava keksintö siitä huolimatta, että en ehdi kirjoittaa niitä joka aamu ja surutta rikon muitakin sääntöjä. Nyt menee viimeinenkin rikki. Aamusivuja ei saisi missään oloissa julkaista, mutta kova juttu, aion silti. Sovitaan, että tämä on kerran elämässä -tyyppinen ratkaisu.

Syyskuun alussa kirjoitin näin:

Siitä kärsin, etten kokkaa. Miten elämä onkin mennyt tämmöiseksi? En halua sellaista, että jokainen perheenjäsen haukkaa leipää silloin kun on nälkä. Haluan laittaa ruokaa, ripotella rakkautta mausteeksi ja nauttia aterian yhteisen pöydän ääressä perheen ja joskus ystävien kanssa.
En oikein muista, millaisia syksyt ovat. Onko joka vuosi yhtä vaikeaa solahtaa arjen aikatauluihin ja saada aika riittämään? Muistan syksyistä vain energisyyden. Ja omasta mielestäni olen kyllä syksyisin laittanut tosi paljon ruokaa.
No nyt sen keksin! Vaikka inhoan listoja ja suunnitelmia voisin kerrankin tehdä niin, että miettisin viikon ruokalistan etukäteen (realistisesti! sen mukaan, mitä ehdin tehdä) ja kävisin kaupassa jotenkin kootusti, kerralla isosti. Tämän kun tekisin pari kertaa, saisin varmaan taas juonesta kiinni.

Katsokaa ja ihmetelkää: suunnitelma onnistui. Viikkoa myöhemmin pohdiskelin aamusivujen perimmäistä tarkoitusta, ja jotenkin onnistuin kiertämään sen ruoanlaittoon:

Minkä sille voin, jos kaikkein eniten ajattelen pastaa, keittoja ja perunaruokia? Niistäkö minun pitäisi kirjoittaa?
Sen ruokalistahomman sain ainakin alkuun toimimaan, ja siihen olen tyytyväinen. Vielä kun muistaisi taas kaikki hyvät, edulliset ruokalajit, sopat ja kiusaukset.

Iiiihaa, sanoo sillalla kulkeva aasi. Enpä olekaan pitkään aikaan julkaissut yhtään reseptiä. Asia on korjattava heti. Muheva syksyinen ruoka on esimerkiksi tämä:

Linssiluteen keitto

• paketillinen fileepekonia
• 1 purjo
• 2-3 valkosipulinkynttä
• (pieni sipuli)
• pari porkkanaa
• 1 peruna
• (tilkka oliiviöljyä)
• 1,5 litraa hyvää kasvislientä
• tomaattipyrettä
• 2 laakerinlehteä
• timjamia tai muita yrttejä
• 3 dl punaisia linssejä

Leikkaa pekoni ohuiksi suikaleiksi ja ruskista ne kevyesti. Lisää joukkoon siivutettu purjo ja paloiteltu valkosipuli. Sekaan voi heittää myös silputun sipulin, jos maittaa. Pilko juurekset pieniksi kuutioiksi, ja lisää nekin kattilaan. Kiehauta kasviksia pekonin rasvassa. Voit lisätä tilkan öljyä, jos siltä tuntuu. Kaada päälle 1,5 litraa mielestäsi kasvislientä. Mausta muutamalla lusikallisella tomaattipyrettä, kahdella laakerinlehdellä ja oman makusi mukaisilla yrteillä. Timjami toimii aina. Hauduta kannen alla kymmenisen minuuttia. Lisää kolme desiä huuhdottuja, valutettuja punaisia linssejä ja hauduta vielä kymmenen minuuttia.

Tästä syö neljä ihmistä kerran tai kolme ihmistä kaksi kertaa, kunhan jämiä vähän jalostaa.

Kun soppaa keittää vähän pidempään, saa muhennoksen, jota voi seuraavana päivänä laittaa vaikka raejuuston kera tortillojen täytteeksi. Chilikastike tai salsa sopii mausteeksi oikein hyvin. Herkullisia ovat enchiladat: täytä tortillat linssimössöllä, kääri rullalle ja lado voideltuun uunivuokaan. Levitä muhennoksen loput tasaisesti rullien päälle ja ripottele huipuksi tyyliin sopivaa juustoraastetta (cheddar voisi olla aika jees). Paista uunissa, kunnes juusto on herkullisen sulanutta ja saanut vähän väriä.

Linssimössö sopii myös pakastettavaksi.

Perimä, kasvatus vai silkka sattuma?

Viltsun opettaja kertoi vanhempainvartissa yhdestä uskonnontunnista*, jolla oli keskusteltu erilaisista perheistä.

Joku oli viitannut ja kysynyt: ”Kenen vanhemmat onkaan eronnut? Miltä se niinku oikeen tuntuu?” Viltsu oli nostanut kätensä, saanut vastausvuoron ja sanonut: ”No mä olin silloin vähän pienempi ja aluksi mä itkin ihan hirveesti mutta nyt mä oon jo tottunut.” Keskustelu oli siitä vielä jatkunut. Opettajan mukaan Viltsu oli onnistunut antamaan esimerkin erosta selviämisestä niille lapsille, joilla juuri silloin oli kotona vaikeaa.

Opettajan mielestä vastaaminen oli rohkea teko. En tiedä rohkeudesta, mutta minusta se kuulostaa ihan meidän Viltsulta, avoimelta ja keskustelevalta.

Ainakin kahdesta asiasta olen erityisen onnellinen. Ensinnäkin siitä, että Viltsu on osannut käsitellä eron noin hyvin ja pukea sen verbaalisestikin ihan omaan pakettiinsa. Ei toistele äidiltä lainattuja sanoja, vaikka toki olemme aiheesta paljon jutelleet, vaan on pohdiskellut omia kokemuksiaan ja kiteyttänyt ne sanoiksi.

Toiseksi olen iloinen siitä, että meillä kasvaa poika, joka ainakin vielä 7-vuotiaana osaa ilmaista tunteensa ja kertoo niistä reippaasti, kun kysytään. Ei tarvitse nyhtää pinseteillä ja tyytyä pariin vaivaiseen sanaan, joiden koostumus ei aukea, vaikka mikroskoopilla tutkisi.

Kelpaisi esimerkiksi monille aikuisillekin.

*) Kyllä, pakanapoikamme istuu ev.lut.-tunneilla, koska emme halunneet erottaa häntä porukasta. Tunneilla keskustellaan paljon, ja ussapäivät eli maanantait ovat ihmetystä täynnä. Meidän Viltsulle moni uskontoon liittyvä asia on ihan uutta. Esimerkiksi Jeesus on hänelle se vauva, joka tulee partiolaisten joulukalenterin viimeisestä luukusta - mutta luokassa nähtävästi on sellaisiakin lapsia, joille Jesse on tutumpi jätkä. Maanantaisin Viltsulla on aina uutisia tyyliin ”äiti arvaa mitä, Jeesukselle pistettiin naulat käsistä läpi, aattele!”. Olisin vähän huolissani, ellen tietäisi, että uskonnon kirja painottuu etiikkaan ja että opettaja on tolkun nainen.

Seinät ja mitä niiden sisällä on

En olisi ikinä uskonut, että joudun tai pääsen tällaiseen uusperhekuvioon. Kotona on aina vähän mimmoinen kokoonpano milloinkin sattuu. Viltsulla on jopa kaksi kotia, minun ja isänsä luona. Voiko välitilaan juurtua? Tarvitseeko edes? Kantaako jokainen kotia sydämessään? Tai luoko oman kotinsa? On minullakin ainakin kaksi kotia, mökillä ja kaupungissa, ja maailma täynnä rakkaita ihmisiä, kuin perheenjäseniä.

Asumme entisillä sijoillamme, EM on muuttanut meille. Onneksi pärjäämme aika hyvin aika pienessä tilassa. En tiedä, miten Viltsun huoneen jakaminen onnistuisi, jos Piitu muuttaisi meille pysyvämmin – mutta syyt ovat ennemmin henkisiä kuin fyysisiä. Se on sitten sen ajan taisto. Voihan ajatella, että se on nukkumahuone ja Viltsun työhuone ja että leikkitila pidetään olkkarissa. EM pystyy luomaan itselleen oman kuplan läppärinsä ympärille, ja jos minulle käyvät seinät ahtaiksi, aina on parveke ja puisto.

Keväisen remonttihässäkän takia ajattelen, että tähän kämppään on mahduttava ainakin kaksi vuotta – sen verran että saan tavarat paikoilleen ja seinien maali ehtii vähän kulua. Toivottavasti tämä ei ole toiveajattelua. Jos on, ei auta muu kuin etsiä jotain muuta.

Elämän virtaan

Kiitos kommenteistanne. Vastaan tässä kaikille yhteisesti.

Tuntuu valtavan hyvältä, kun joku tykkää, ottaa kiinni. Monta vuotta kului niin, että vaikka nautin elämästäni, sen kokonaissaldo meni aika kivuliaan puolelle. Ei olisi niin paljon haitannut, vaikka olisin jäänyt ratikan alle – Viltsu tietysti olisi surrut ja muille olisi jäänyt kamalasti siivottavaa. Nyt en missään tapauksessa haluaisi että niin kävisi.

Onnittelen itseäni siitä, että itsetuntoni ei erosta kolhiintunut vaan vahvistui. Nyt olen pikkuisen hoikempi ja paljon rehellisempi, tiedän paremmin, mitä tahdon ja mitä en ainakaan tahdo, ja mulla on nätimpi tukka. Minä voin olla minä. Voin syödä hyvänolon ruokia ja tehdä itse omaan elämääni vaikuttavia päätöksiä. Voin ottaa aikaa siihen, että istun ja katselen ikkunasta, kuinka tuuli heiluttaa puiden oksia.

Kun näille sentimentaalisille linjoille lähdettiin, ei pysähdytä tähän vaan jatketaan vähän pidemmälle. Lauantaiaamuna mökillä heräsin ennen muita, kaivoin muistikirjani esiin ja kirjoitin mahtipontisen julistuksen, joka nyt jotenkin sopii tähän:

Aion elää jokaisen päivän täysillä (sic). Tuntea jokaisen tunteen, liikuttaa jäseniäni, halata ja suukotella, istua sylikkäin, nuuhkia tuulia, laulaa, kirjoittaa, kokata, pyykätä, keskustella ja joskus jopa inttää, haukata liian isoja paloja, rauhoittua, katsella merelle.

Ihan ensimmäiseksi kuitenkin keitän kahvit.

Pelasta mut, jos se käy sun almanakkaan

Vuosi on kohta kulunut. On ollut hyvä vuosi. Siitä huolimatta annan itseni pikkuisen surra yhden haaveen sammumista. Jospa kohta saisin surun valmiiksi, voisin laskea seppeleen ja lähteä jatkamaan.

Saanko esitellä

Asiat ovat edenneet siihen pisteeseen, että minun on syytä esitellä teille nykyinen uusioperheviritelmäni. Siihen kuuluu minun lisäkseni tämänhetkinen Elämäni Mies eli EM. Poikani Viltsu on tietenkin aina ajatuksissani, ja fyysisestikin hän on läsnä perheessämme useimpina arkipäivinä ja joka toinen viikonloppu. Joka toinen viikonloppu taas elämäämme sulostuttaa EM:n 2-vuotias tytär Piitu (nimi vetäisty hatusta). Joskus pitää joka toinen ja joka toinen saada jotenkin sopimaan yhteen, jotta lapset pääsevät tappelemaan keskenään. Aikataulujen rukkaaminen on onnistunut Viltsun isän suosiollisella avustuksella.

Viime viikonlopuksi olimme onnistuneet järjestämään niin paljon yhteistä aikaa, että pääsimme nelistään mökille. Oli ihanaa. Kotona on kiva olla, mutta mökkiviikonloppu virkistää paremmin kuin mikään muu.

Viltsun kanssa samoilimme metsässä suppilovahveroiden perässä. Emme löytäneet yhtään sientä mutta kylläkin muutaman paleltuneen mustikan, kasan hirvenpapanoita ja suuren määrän ketunkoloja ja pupunpesiä.

Mökillä kävimme kaivuuhommiin. Viltsun lelu-ukkeleilla on rannassa hieno kivistä ja lankuista kasattu linnoitus, joka on kestänyt yllättävän hyvin säitä ja talvia. Sen ympärille tarvittiin vallihauta. Minä kaivoin, Piitu kantoi vettä ja Viltsu jakoi meille ohjeita: "Kaiva tosta! No kaiva nyt se syvemmäks!! Nyt tarvitaan lisää vettä ja äkkiä."

EM toteutti miehisyyttään sen verran laajan polttopuuprojektin parissa, että päätimme lasten kanssa saunoa kolmistaan. Viltsu pulahti hyiseen rantaveteen, minä tuskin tarkenin isoavarvasta kastella, ja Piitu fiksuna tyttönä katseli menoamme saunan terassilta.

Minun piti mennä vielä EM:n kanssa yösaunaan, mutta nukahdin iltasatukeikalla sen verran syvään uneen, että juuri ja juuri jaksoin herätä hammaspesulle. Hiukan sentään kahdestaan tirkistelimme kuutamoa. Keski-ikäisten lemmenliekki on yllättävän vahvaa tekoa, mutta ei sekään ihan kaikkea kestä. Koko päivän ulkoilun päälle kun syö tuhdin illallisen ja juo pari lasia viiniä, se sammuu kuin saunalyhty.

Sunnuntaina sateli, ja ajattelimme jo lähteä ajoissa kotiin, mutta sitten lössähdimmekin mökkiin juomaan mehuglögiä ja lueskelemaan. Ikkunasta näkyvä maisema oli kumminkin vähän hienompi kuin kotona. Tai ainakin erilainen.

Alkuillasta ajelimme nelisin kotiin sateessa ja hämärässä. Ajattelin, että tällä porukalla on hyvä tehdä matkaa.

"Mitä Aapolla muka on sellaista mitä mulla ei oo?"

Viltsu tapasi kirjastossa pitkästä aikaa entisen päiväkotikaverinsa, joka oli jonkin aikaa pois kuvioista, koska oli muuttanut isiensä maille (näin meillä täällä monikulttuurisissa kaupunginosissa). Nyt kaveri oli ilmeisestikin palannut takaisin kotiin. Pojat juttelivat keskenään kuin maailmanmiehet ikään.

Kaveri: "Tunnetsä Sofian*?"

Viltsu: "Joo. Se on meidän koulussa."

Kaveri: "Tiesitsä et se rakastaa poikia?"

Viltsu: "Ai."

Kaveri: "Se rakastaa mua. Ihan kauheeta kun se rakastaa mua koko ajan."

Viltsu: "Ei se sua enää muista. Nyt se rakastaa Aapoa*."

* Nimet ehkä muutettu.

Tähänkö sitä on tultu? Pitääkö alkaa jo valmistautua miniäehdokkaisiin?

Kauneus on pientä ja matalaa

Lokakuu. Ei yhtä levoton kuin syyskuu. Viimeinen mahdollisuus nauttia valosta ja kohtalaisesta lämmöstä ennen marrakuun pimeitä.

Tuntuu jo nyt, että tästä tulee hiljainen päivä. Tiedättehän ne päivät, kun ei saa juuri mitään aikaan, haahuilee ja tuijottelee vain. Ottaa lunkisti niin ehkä jotain tapahtuukin, saa pari työjuttua eteenpäin, pesee pyykkiä, tekee lasten kanssa pizzaa. Tämmöisiä varovasti suunnittelen. Kunhan nyt ensin kahvia ja Hesari.

Mulla on peräti kaksi kunnallisvaaliehdokasta eikä hajuakaan, millä perusteella teen lopullisen valinnan. Asuinpaikka? Pätevyys - mitä se sitten onkaan? Molemmat ovat ihan hyviä ehdokkaita, enkä usko, että kumpikaan pääsee läpi. Jommankumman numeron aion lappuseeni raapustaa.

Aurinko puskee pilviä tieltään. Pikkuisen harmittaa, etten ottanut kameraa mukaan töihin, sillä osaan kuvahaasteista on vielä vastaamatta. Olkaa kärsivällisiä ja ottakaa omppu kommenttilootasta. Ne ovat nyt niin hyviä, että kun niitä syö, voi rakastua maailmaan.

Elämäni Mies ja muita yksityiskohtia

Tiinan toiveista jäi täyttämättä vain yksi: kuva jääkaapin ovesta ulkopuolelta. Jääkaapin ovessa on liikaa valokuvia, laskuja ja muuta privaattia, mutta sen sijaan, saanko esitellä, pakastekaapin ovi (siivottu versio). Fair play -kortti on ansaittu junnufutiksessa, ja elämäni mies -kortin sain Kauralta ja Oharilta ihan ilman omaa ansiotani. Jos joku nyt luuli, että aion oikeasti esitellä täällä Elämäni Miehen, olen pahoillani aiheuttamastani pettymyksestä. Ei tapahdu ihan heti. Sen voin paljastaa, että ainut yhtäläisyys kortin komistuksen ja tämänhetkisen EM:n välillä on se, että myös EM tykkää kuljeskella pelkissä kalsareissa.

Rappiotäti pyysi kuvaa lempimukistani. Tällä hetkellä se on tämä muumimuki, olisikohan nimeltään uimahyppy? Tykkään mukin väreistä ja muumin rohkeasta sukelluksesta - eteenpäin mennään vaikka mahaplätsillä. Samassa kuvassa näkyy lempilaitteeni läppäri-Eikka, jonka Jenni toivoi näkevänsä. Keittiönpöytä ja pöytäliina ovat vastaus Katalle, joka halusi nähdä jotain kodistani. Pöytä on peräisin 60-luvulta vanhempieni ensimmäisestä yhteisestä kodista, sieltä, missä minäkin vauvana asuin. Jospalle tiedoksi: juuri tämä pöytä on esine, jolla kodissani on minulle eniten tunnearvoa (jos jätetään pois laskuista ilmiselvät jutut kuten valokuvat ja jotkut korut).

Lopuksi vielä Minhin toinen toive: kuva kodin ikkunasta. Näin kauniin syksyistä meillä on tänään täällä betonilähiössä.

Lisää kuvia tulee, kunhan ehdin niitä ottaa. Tiedän jo tasan tarkkaan, mitä kuvaan esimerkiksi Katalle, joka halusi nähdä jotain, mitä minä näen päivittäin ...

Suuri kenkäpostaus

Tiina antoi minulle vihdoin tekosyyn ottaa kuvia kengistäni ja julkaista niitä täällä. Oletteko valmiit? Täältä tulee:

Heti ekalla kuvalla lyön ainakin kaksi kärpästä, sillä Minh pyysi kuvaa ihkuimmista kengistäni. Nämä Art Companyn popot ovat suosikkini, koska niillä on niin hyvä kävellä. Hassu ulkonäkö on plussaa.

Myös näillä retro-adduilla tepastelen ahkeraan.

Nämä popot jouduin ostamaan, kun yksiin bileisiin oli pakko saada hopeanväriset kengät. Ehkä vielä joskus keksin niille muutakin käyttöä.

Tällaisia joudun joskus käyttämään töissä. Vähän liian siistit mutta muuten ihan söpöt.

Tässä uusin hankintani. On tällä parikin. Nämä nilkkurit ovat siistit mutta silti aika ihkut.

Tässä toinen suosikkitalvikengistäni. Tuon vihreän tsydeemin voi vetää pidemmäksi, jolloin se lämmittää viluisen täti-ihmisen säihkysääriä. Art Companyn kengät ovat parhaita. (Kappas vaan. Mainitsin Art Companyn kahdesti samassa tekstissä. Sponsorit, huomio?!)

Tämä kuva piti ottaa, koska Sun äitis mielestä minulla on aina puukengät jalassa. Eikä hän vallan väärässä olekaan. Puukkareita on useampi pari, tässä tällaiset vähän vähemmän käytetyt. (Siltä varalta että sponsoreita on enemmänkin liikkeellä: tykkään myös Espritin kengistä. Vink vink.)

Last but not least yhteiskuva: kengät, varpaat ja oikeassa reunassa pieni kaistale sohvan selkänojaa. 

Kaura toivoi kuvaa varpaista. Suojelen mielenterveyttänne sen verran, että tämän enempää en varpaitani esittele. Ne ovat nimittäin käsittämättömän rumat. Älkää katsoko kovin tarkkaan myöskään kivettyneitä kantapäitä ja helman alta tursuavia säärikarvoja. Kuka sitä sunnuntaiaamuisin olisi priimakunnossa, en minä ainakaan. 

Tiina taas pyysi kuvaa sohvan alusesta tai sohvasta. Sohvan alta en saanut kuvaa, koska valoa ei ollut tarpeeksi, mutta voin kertoa, että siellä on pölyä, muruja ja sähköjohtoja. Käyttäkää mielikuvitustanne. Sohva on tylsä, koivupuinen IKEAn viritys. Sen päällä on ruskea päiväpeitto ja läjä sinisiä ja violetteja nojailutyynyjä. Etsin pari vuotta sohvaa, joka mahtuisi ainoaan tilaan, johon se minun huushollissani sopii. Sohvan piti olla sopiva löhöilyyn, ja siinä piti olla yksinkertainen vuodemekanismi. Ainut kriteerit täyttävä mööpeli löytyi IKEAsta. Sohvanmetsästyksen huvittava puoli paljastui, kun olin saanut uuden sohvan paikoilleen ja siskoni tuli sitä katsomaan. "Toihan on just samanlainen kuin se meidän sohva, joka ei kelvannut sulle pari vuotta sitten", sisko tokaisi. Niinpä niin. Huonekalujen ja muun roinan kierrätys toimii perheessämme enimmäkseen hyvin, mutta joskus vaan on pyörä keksittävä kahteen kertaan.

!!!SPOILER ALERT!!! Seuraavassa kuvapostauksessa ainakin lempilaite, lempimuki, kaistale pöytäliinaa, vihreä kortti ja elämäni mies. Pysykää kanavalla! 

Kai minunkin sitten pitää

Toivokaa minultakin jotain kuvia. Kiltti pliis. Jos ette toivo, ryömin sohvan alle ja delaan.

Edit: Anteeksi sähläys. Poistin yhden postauksen kokonaan, koska aloin epäillä, ettei kuva sittenkään ollut riittävän suttuinen. Kiitos fantastisista kuvatoiveista, lupaan, että ne toteutuvat! Lisääkin toiveita saa esittää.

Apua!

Kaikki varmaan osaavat itsekin etsiä hyödyllisiä linkkejä erilaisilta sivuilta. Siltä varalta, että joku on ihan lamaantunut eikä jaksa, tässä pari minun mielestäni hyvää vinkkiä:

• Uskalla puhua lapsesi kanssa väkivaltauutisista (MLL)
• Tarvitsetko henkistä tukea? (SPR)

Eilisen kaltaisina uutispäivinä tuppaa moni asia menemään ohi silmien ja korvien. Ennen kuin Kauhajoki alkoi tulvia yli, olin jo saanut aamujärkytykseni Hesarista: R-kioski pyytää palauttamaan vajaat 30000 lelukoiraa ftalaatin vuoksi. Kyse on hellyttävistä, isopäisistä otuksista, joista tuli suursuosikkeja ainakin minun tuttavapiirini alle kouluikäisten keskuudessa. Tarkistakaapa leluhyllyt ja -laatikot, ettei niissä vain majaile myrkyllisiä basseteja, bulldogeja tai mopseja.

Tähän sopiikin hyvin jatkoksi tämä tieto: ihmiskunta alkoi eilen elää yli varojensa, sillä nyt on kulutettu kaikki luonnonvarat, jotka maapallo tänä vuonna tuottaa. Vielä vuonna 1987 luonnonvarat riittivät joulukuun loppupuolelle asti, ja pari vuotta sitten ylityspäivä oli 9.10. Vauhti se senkun kiihtyy. Kuka tässä vauhdissa viihtyy?

Kauniit ystävät postikortteja lähettää

En ole lukenut runoja todella pitkään aikaan. Riveilleni pujahtaa raporttikielen sanoja. Olen valahtanut kapeaan putkeen, jonka haarautuvia suuaukkoja en näe. Kahlaan aineessa, jonka koostumusta en halua tietää, olen nukkunutkin aivan liian vähän.

En ole velkaa kenellekään. En ole testannut verkkoani, koska en ole pudonnut kovin korkealta. Luulin että päästötodistuksen jälkeen elämä muuttuisi vaikeammaksi, mutta sehän on ihan sileä, tämä putken pohjalla kulkeva tie.

Maailma on täynnä sanoja, suurin osa niistä on turhia. Miksi niihin on niin rakastunut? Niitä haalii itselleen kuin ne tekisivät onnellisiksi. Olen niin tärkeä, että minulla on tämäkin sana, voin ripustaa sen rintapieleeni ja ihailla sitä peilikuvasta.

Rakkaus on sana joka sanotaan minulle tietyllä hetkellä, silloin kun kumpikin makaa lakanoiden välissä ja maistaa nihkeän ihon. Salaa kuuntelen sitä omassa suussani mutta se kuolee ennen kuin pääsee huulille. Voisin huutaa sen ääneen syksyisessä metsässä. Kun ketään ei ole kuulemassa. Olisin kuin kaatuva puu.

En ole mistään kohtaa kiiltävä vaan hiukan rähjäinen ja rypistetty, sieltä täältä kulunut. Joskus polkaisen itseni irti pohjasta ja leijun vapaasti maailmassani, tartun muihin ja päästän irti.

Yksisuuntaisen peililasin takaa kaikki voi näyttää helpolta.

***

Ensimmäistä kertaa noin sataan vuoteen päätin taas osallistua Runotorstaihin. Noin toista kertaa ikinä osallistun enempi proosarunon tyyppisellä yritelmällä. Ei se kuulkaa ole niin helppoa, runoileminenkaan.

Ei tämän listan kasaamiseen mennytkään kuin viikko

Satujatar haastoi minut tähän musameemiin:

Tämän syksyn parhaat biisit, jotka saavat olla joko täysin tuoreita tai mahdollisesti vanhempia tapauksia. Postaa siis lista näistä viidestä tämän hetken lempparilaulusta blogiisi ja haasta sitten viisi muuta bloggaajaa samaan!

Hmmm ... vaikeaa! Viime aikoina olen kuunnellut lähinnä remontin ajaksi piiloutuneita ja uudestaan löytyneitä ikivanhoja levyjäni Buena vista social clubista Ypö viiteen ja taistolaislauluista Guns'n'rosesiin. Niin, ja rankkojen työpäivien jälkeen kuuntelen aina mieluiten suosikkibiisiäni hiljaisuutta.

Kun oikein pohdiskelin, päädyin kuitenkin lopulta seuraavaan listaan. Listasta tuli jotenkin oudon melankolinen, mutta sellainen syksy on. Rauhallinen, nostalginen ja samalla varovaisen toiveikas.

Näitä biisejä olen viime aikoina eniten itse hyräillyt:

1. Christy Moore: Mad lady and me
En löytänyt tätä Youtubesta enkä Myspacesta, mutta kuunnelkaa vaikka Missing you täältä. Christy on tavallisen näköinen kaljupäinen setä, mutta keikalla hän saa ihmiset hyppysiinsä ihan pelkällä läsnäolollaan. Pääsin kuulemaan häntä Savoy-teatterissa joskus parikymmentä vuotta sitten, ja vieläkin se on yksi hienoimmista konserttikokemuksistani ikinä.

2. Laura Sippola: Harakat haaskalla
No voi pannahinen, ei tätäkään ole missään tai sitten en vaan osaa löytää sitä. On nää muutkin hyviä, kuunnelkaa vaikka. Ostin Mieli-EP:n Lauran keikalta viime talvena, siitä tulee hyvälle tuulelle.

3. Anna Järvinen: Kom hem
Valitse raita täältä. Sain tämän levyn joululahjaksi yllättävältä taholta. Levy ei kolahtanut mitenkään kerralla, mutta kun olin kuunnellut sitä vähän aikaa, liikutuin niin, että kyyneleet alkoivat valua. Niin että kai se osui ja upposi? On siinä ja siinä, meneekö tämä biisi liian lällyksi, mutta sanat ovat minun mielestäni järisyttävän kauniit: Hos mig är du märklig, hos mig är du verkligen overkligt fin. Voiko toiselle sanoa mitään ihanampaa?

4. Duffy: Mercy
Ei varmaan saisi diggailla tämmöistä hittibiisiä, mutta ei voi mitään. On tässä jotain soulia ja selvää korvamatoainesta. Sitä paitsi kaikki saavat edustaa mitä näkemystä tahansa, seuraavasta biisistä selviää, mitä mieltä minä olen:

5. Joan Jett: Bad reputation

I don't give a damn. Ja siks toisekseen I love rock'n'roll, vaikkei sitä tästä listasta huomaa.

Nuorison ääni kuuluviin!

Pitäähän Viltsun saada tehdä oma vitosensa. Varsinkin kun meillä on sama tilanne kuin varmaan kaikilla muillakin: aikuiset joutuvat kuuntelemaan ensisijaisesti sitä mitä nuoriso haluaa. Onneksi Viltsun musiikkimaku on laaja eikä kovin kaukana omastani.

1. Risto Räppääjä: Viluräppi
Vilu ja nälkä ihmistä syö. On pohjolassa pimeä yö. Jou! Risto Räppääjä -leffa on hitti, ja sen soundtrackia kuunnellaan harva se päivä.

2. Apulanta: Maanantai (onpa muuten erikoinen video)
Apiksen biiseistä tämä ei alun perin ollut Viltsun suosikki, mutta äiti on kuunnellut sitä niin taajaan että on saanut poikansakin hoilaamaan mukana ... Niin sitä nuorisoa turmellaan.

3. Tehosekoitin: Kaikki nuoret tyypit
Pitäisiköhän minun olla huolissani siitä, että 7-vuotiaan poikani lempparibiisin mukaan kaikki nuoret tyypit tahtoo mennä sekaisin ...? Niin sitä nuorisoa turmellaan.

4. System of a Down: Hypnotize
Niin sitä nuorisoa turmellaan.

5. Deep Purple: Smoke on the water
En ole ihan varma, onko Viltsu ikinä kuunnellut koko biisiä, mutta tättättää, tättätädää pitää opetella soittamaan joka ikisellä instrumentilla, joka talosta löytyy. Musiikkiopistotaustasta on edes sen verran hyötyä, että äiti pääsee kerrankin pätemään. Ilmainen vinkki lapsille: ruinatkaa vanhemmiltanne, että saatte mennä soittotunneille. Aikuisena ette tule sitä katumaan.

Haastan Hestian ja Helenin. Tartteehan meidän löytää uusia baarilauluja.

Toiveet täyttyvät

Sain Auringonkukkametsältä tunnustuksen. Suuret kiitokset! En jaa sitä kenellekään, koska minusta näyttää, että kaikki ovat saaneet sen jo. Mä rakstan kaikkien teidän blogeja, vaikka en ikinä ehdikään kommentoida ja olen muutenkin lusmu. Iso hali!

P. S. Kiitos blogikyselyyn osallistuneille. Oikea lottorivi tulee tässä: 7, 14, 22, 23, 26, 28 ja 37, lisänumerot 1, 12 ja 33. Loput toiveet täytetään myöhemmin asiallisessa järjestyksessä.

Tänään ei tarvii olla onneton

Eilen koulussa oli keskusteltu perheistä: keitä perheeseen kuuluu ja mitä heidän kanssaan tehdään. Viltsun mielestä hänen perheeseensä kuuluu kolme henkeä: hänen lisäkseen isi ja äiti.

Minusta tämä oli aika mielenkiintoinen vastaus siihen nähden, että isi ja äiti ovat asuneet erillään kohta vuoden ja kummankin nurkissa luuhaa uusi puolisoehdokas. Pikkusiskoehdokkaitakin on siunaantunut kaksin kappalein.

Kysyin, että mitäs jos isi muuttaa tyttöystävänsä kanssa tai äiti poikaystävänsä kanssa yhteen. Viltsu oli sitä mieltä, ettei se vaikuta tähän perheasiaan millään tavalla. Kysyin, että mitäs pikkusiskoehdokkaat sitten olisivat. Viltsu vastasi: "Kavereita."

Niinpä.

Kaikissa uusperheen oppaissa korostetaan uuden porukan perheytymistä. Uusperheen aikuisten pitäisi luoda lapsille, sukulaisille, ystäville ja naapurin sedän kummin koulukaverin kaimalle selkeä mielikuva siitä, että ME olemme nyt perhe ja kaikki vanhat kokoonpanot sopii unohtaa. Mutta onko se nyt niin paha, jos lapsi ajattelee, että isi ja äiti ovat hänen perheensä? Eikö se ole aikamoista ihkurealismia? Tuntuisi, että lapsella on turvallinen olo, jos hän noin tuumaa.

Toim. huom. kyseessä oleva lapsi tykkää kuitenkin viettää aikaa uusien perheenjäsenehdokkaiden kanssa. Miksi ei tykkäisikään, ovathan he kavereita.

Pohdituttaa tietysti, onko kyse siitä, että Viltsu vieläkin haikailisi meitä yhteen. Varmaan haikaileekin elämänsä loppuun asti. Toisaalta juttelee asumisjärjestelyistä luontevasti eikä näytä millään tapaa kärsivän tilanteesta. (Dämit. Kiduinko turhaan niin monta vuotta naimisissa?)

Pohdituttaa myös, mitä sitten kävisi, jos Viltsu saisikin oikean puolisisaren tai -veljen. Hän on kummassakin uusioperheessä vieraileva tähti, ei asu oikein kummassakaan eikä ole läsnä kaikissa tilanteissa. Miten varmistettaisiin, ettei hän tunne itseään ulkopuoliseksi?

Turha kai spekuloida. Tässä vaiheessa kuvittelisin, että on ihan hyvä vaan, jos lapsi ajattelee, että isi on isi ja äiti on äiti ja heihin voi aina turvata. Vai? Jos jollakulla on hyviä vastauksia, niitä sopii esittää kommenttilootan uumenissa.

On tässä kaupungissa vaikeaa, tai sitten ei

Odotusten vastaisesti pääsin piipahtamaan blogimiitissä. Kiitokset HKL:lle ja ysiratikalle, jonka reitin ansiosta kävelymatkani Weeruskaan on kutistunut entisestä 20 minuutista kymmeneen. Aleksis Kiven kadulta pääsee nykyisin suoraan Teollisuuskadulle, miettikää sitä.

Miitissä Sun äitis kirjasi osallistujia siihen malliin, että kohta varmaan on odotettavissa hieno rapo. Kiitokset Sun äidilles! Äitejä aina tarvitaan. Muuten kukaan ei pysyisi perillä mistään.

Olin ihan tylsä ja juttelin vain ennestään tuttujen eli Sun äitis, Hestian ja Veeran kanssa. Rappiotätiin sentään tutustuin ja ihastuin. Lisäksi lauloin jonkun vaalean naisen kanssa, joka ei ollut edes paikalla. Kiitokset järjestäjille! Seuraavalla kerralla ehkä tulen jatkoillekin.

P. S. Alkakaa seurata Muistojen Helsinkiä. Siellä ei ole vielä tapahtunut kovinkaan paljon, mutta kohta tapahtuu. Kiitokset muille muistelijoille!

Nörtteily onnistuu nakunakin

Viltsu on ollut tällä viikolla monta iltaa isällään. Nykyisen elämäni miehen kanssa olemme käyttäneet tilaisuuden hyväksemme ja harrastaneet aikuisten asioita: estotonta nörtteilyä.

Ensimmäinen riitamme ei suinkaan syntynyt kotitöistä, vaikka niissä olisikin riitelemistä. Ehei, se syntyi siitä, että minun mielestäni elämäni mies käytti liikaa aikaa Eikan hiplaamiseen. Eikka on läppärini, jos ken ei sattunut tietämään. Enkä edes ollut mustasukkainen hiplaamisesta vaan Eikasta itsestään. En ehtinyt ikinä lukemaan blogeja tai naamakirjailemaan, kun huushollin ainut tietokone oli koko ajan miehen hallussa. Niinpä pakotin miehen ostamaan oman kannettavan.

Sellaista se on näiden eronneiden miesten kanssa. Vaikka niillä olisi pelit ja vehkeet tallella, joskus niiden koneet ovat jääneet sille tielleen.

Kahden kannettavan myötä meillä on oikein sopuisaa.

Tässä iltana muutamana olin ollut myöhään töissä, ja kun tulin kotiin, mun oli pakko nopeasti tarkistaa yksi juttu naamakirjasta. Ryntäsin takki päällä suoraan olkkariin Eikan luo, en edes "moi" sanonut kenellekään muulle. Sen yhden jutun tarkistamiseen ei kauaa mennyt, ja jostain syystä kerrankin heti sen jälkeen kirjauduin ulos. Minkä jälkeen välittömästi keittiöstä kuului vähän äkäinen: "Mitä sä nyt lähdit kun mä olisin just laittanut sulle viestin!"

Tässä ei olisi mitään hupaisaa, ellei residenssimme olisi niin pieni. Keittiön ja olkkarin välillä ei ole edes kunnon seinää. Vaikka olimme miehen kanssa eri huoneissa, istuimme jotakuinkin vierekkäin. Olen ollut kokoustiloissa keskustelemassa ihmisten kanssa, jotka ovat istuneet kauempana minusta.

Eilen sitten päätimme viettää oikein romanttista kahdenkeskistä laatuaikaa. Kaadoimme punkkua laseihin, sytytimme kynttilän, istahdimme keittiön pöydän ääreen nenät vastakkain - ja onnellisesti hymyillen avasimme kumpikin koneemme. Mies räiski menemään jotain nettipeliä, minä taas jutskailin kavereille maailman toiselle puolelle.

Tällä viikolla naamakirja on tarjonnut erityisen kivoja ylläreitä. Kaverini merten ja vuosien takaa löysi minut sieltä ja otti yhteyttä. Olen myös useampana iltana sattunut yhtä aikaa linjoille eteläisessä ja pohjoisessa Amerikassa majailevien ystävien kanssa. Kyllä kai sitä voisi chattailla muuallakin kuin naamakirjassa, mutta minä nyt satun tykkäämään siitä.

Ei minun tarvitse välttämättä lähteä minnekään, jos voin keittiön pöydän äärestä katsella kuvia ja jutella ihmisten kanssa. Ekologisesti kestävä vaihtoehto. Ja sikälikin hyvä, ettei mulla ole mitään päällepantavaa.

Siitä tulikin mieleeni, että vielä on muutama päivä aikaa vastata sivupalkin kyselyyn. Kaikki toiveet täytetään tai ainakin yritetään. Onneksi kovin moni ei ole toivonut päivän asuja, koska ... (kaikki yhteen äneen:) mulla ei ole mitään päällepantavaa.

Seuraava kysymys suuntautuu naispuolisille lukijoille (eipä täällä ole miehiä näkynytkään), jotka ovat lähestyneet neljänkympin rajapyykkiä minua ennen. Omalla kohdallani se tietysti häämöttää niin kaukana tulevaisuudessa, ettei siitä tarvitsisi huolta kantaa, ellen jo nyt joutuisi kärsimään siihen liittyvästä ilmiöstä. Kertokaapa, arvon naiset, kävikö teillekin niin, että painovoiman vaikutuksesta fyllit putosivat - jopa siinä määrin, että vaatteet kävivät liian isoiksi? Omasta mielestäni en ole kokonaisuutena laihtunut yhtään, täytteet vain ovat valuneet eri paikkoihin, ja nyt farkut kirjaimellisesti putoavat päältä. Numeroa pienempiin housuihin en kuitenkaan mahdu, luulisin, eikä mulla ole varaakaan uusia koko garderoobia. Mikä neuvoksi?

Aamu tulee, oletko valmis

Minh suositteli aamusivujen kirjoittamista. Kyse on siitä, että joka aamu ensi töikseen kirjoittaa käsin kolme A4-arkkia täyteen. Aamusivujen kirjoittamisen pitäisi avata lukkoja ja toimia meditaationa. Pointteja ovat kirjoittamisen säännöllisyys ja se, että sivuja ei näytä kenellekään.

Idea tuntui hyvältä, ja niinpä päätin tänä aamuna kokeilla. Olen ennenkin saanut paljon apua kirjoittamisesta: teininä ja parikymppisenä päiväkirjasta, myöhemmin runoista ja muistikirjasta. Ex-mieheni kanssa kävin kirjeenvaihtoa aviokriisin jälleen kerran velloessa kolmisen vuotta sitten - se taisi olla ainoa toimiva kommunikaatiomme tällä vuosituhannella.

Kirjoittaminen antaa samanlaista apua kuin puhuminen tai keskusteleminen: se auttaa jäsentämään ajatuksiaan. Kun sanat ovat pullahtaneet paperille, niitä voi pysähtyä katselemaan. Voi tulla uusi oivallus, voi ymmärtää syitä ja seurauksia, ja joskus voi hyväksyä sen, että syitä ja seurauksia ei ole. Joskus on vain huonoa tuuria, liian monta mokaa ketjussa, liian vähän yhteisymmärrystä ja hyvää tahtoa.

Blogia olen alusta asti kirjoittanut sillä mielellä, että sitä muutkin lukevat. En voi tietää, keitä he ovat, ja siksi olen halunnut säilyttää ulkokohtaisuuden ja anonymiteetin (vaikka annankin niin paljon vihjeitä, että kaverit varmasti tunnistavat). Blogikirjoittamisesta on ollut toisenlaista apua, koska sen kautta olen saanut vertaistukea. Elämä ja eroaminen olisi ollut monin verroin vaikeampaa ilman Oharia, Kauraa, Heleniä, Elmaa, Sun äitiäs, Hestiaa, Minaa, Allya, Jenniä, Satujatarta, Kataa ja sori jos unohdin jonkun tässä tunnekuohussani.

Aamulla herätessäni aamusivuille ei tuntunut olevan välitöntä tarvetta. En havainnut elämässäni ainuttakaan ratkaisematonta ongelmaa tai avaamatonta lukkoa. Aamukahvikin oli keitetty valmiiksi minua varten. Nyt on se viikko kuukaudesta, kun elämä tuntuu suorastaan seesteiseltä. (Voi kun ei tarvitsisi elää kuukautiskierron mukaan. Vaikka onhan toisaalta jännää olla hormoneittensa orja. Aina on jotain mitä syyttää tai kiittää.)

Kun aloitin aamusivujen kirjoittamisen, luulin, ettei minua mikään paina, mutta kas vaan: kun olin päästellyt kolmisen sivua tajunnanvirtaa, alkoi kiteytyä ongelma - keskeneräinen remppa - ja lukko - avioeron lopullinen läpikäyminen. Pahus kun kumpaakaan ei voi kukaan muu suorittaa, vaan itse on käärittävä hihat. Löytyisiköhän aamusivujen avulla keinoja, joilla kumpikin homma helpottuisi?

Ainut pulma on se, että tuskin pääsen huomenna ylös sängystä puolta tuntia ennen kuin pitää. Mikä taika siinä on, että aamusivuja pitää kirjoittaa joka aamu? "Vain otettu lääke auttaa", niinkö?

Edit 3.9.: Iltamyöhään kirjoitetusta tekstistä jäi pois pari yksityiskohtaa, jotka kävin lisäämässä sinne. Niin, ja tästä aamusta - en tietenkään jaksanut nousta tarpeeksi ajoissa. Uusi yritys huomenna.

Tänään on se päivä jolloin

Syksyn korvalla kuuluu aina miettiä, mihin tämä blogi on oikein menossa. Miksi kirjoitan tätä ja kuka tätä edes lukee?

En jaksa rasittaa teitä arkielämäni mitättömillä pikku sattumuksilla, niitä varten on naamakirjan statusupdatet. Ammatillisista tai yhteiskunnallisista aiheista minulla ei ole kerrassaan mitään sanottavaa, ja sen voin sanoa duunin kahvihuoneessa. Ruokabloggaajaksi minusta ei ole, koska koko kesänä olen kokkaillut niin vähän, etten enää edes muista, mistä kettiö pannaan päälle (ai ei vai? no siitä se sitten johtuu). Fäshönbloggaajaksi minusta ei myöskään ole, vaikka mieleni tekisikin esitellä teille Tallinnan kenkäalennusmyyntien saaliini. Alkaisinko neulebloggaajaksi? Onhan mulla se 12 vuotta sitten aloitettu villapaidan tekele, jos vaikka nappaisin kuvan siitä.

Meemeihin on hauska vastata, mutta epäilen, että niitä on vähemmän hauska lukea, ellei sitten satu olemaan yhtä hulvaton kirjoittaja kuin Tiina. Näitä vastauksia lukiessani nauroin itseni tärviölle. Suosikkikysymykseni ovat numerot 24 ja 30.

Auringonkukkametsän yllytyksestä vastasin verkkosivujen tekijöille tarkoitettuun kyselyyn. Olisin vinkannut siitä teillekin, mutta kappas vaan, vastausaika on jo umpeutunut. Kaikenlaiset tutkimukset ovat aina hyödyllisiä, ja erityisen tärkeää on, että vastaajien joukkoon valikoituu sellaisia huipputyyppejä kuin sinä, minä ja Hentun Liisa. Siksipä pistinkin pystyyn oman kyselyni, se on sivupalkissa, vastatkaa siihen (kaikki jotka lukevat tätä riiderin ikkunasta, hopi hopi, tervetuloa tänne blogin puolelle!).

Jostainhan se on aloitettava. Blogillisen on pakko yrittää.

Sekavan jorinan päätteeksi jotain ihan muuta siltä varalta, että joku ei ole tätä vielä mistään lukenut tai on sattunut unohtamaan: ensi viikon perjantaina 5.9. on Alppilan Weeruskassa blogimiitti, johon ovat tervetulleita blogeja kirjoittavat, lukevat, kommentoivat ja muuten vain kiinnostuneet. Se tarkoittaa juuri sinua! Siellä ehkäpä nähdään.

Suuria voittoja

Viltsun eilisessä futismatsissa tuli voitto ja lähti hammas. Arvatkaa, kumpi oli suurempi uutinen? No hammas tietysti.

Siltä varalta, että joku tekee vertailevaa tutkimusta siirtymäriiteistä, voin empiiris-subjektiivisesti kertoa, että meillä päin hammaskeijun vierailu on top-kolmosessa. Tarkemmin ajateltuna en edes keksi, mikä olisi sitä isompi juttu. Se että oppii ajamaan autoa?

Viltsulle jokainen irronnut hammas on kullan arvoinen tai ainakin huomattavasti arvokkaampi kuin se 50 senttiä, jonka pihi hampukeiju tuo. Hänen hampaansa eivät ole kovia irtoamaan. Eilinen tapaus oli vasta neljäs, ja sitäkin oli heiluteltu huhti-toukokuusta lähtien. Syytän geenejä a) koska se on niin kätevää ja b) koska itseltäni hammaslääkäri joutui vetämään viimeisen maitohampaan.

Toinen iso juttu on tietenkin koulun alkaminen. Minusta on ollut kiinnostavaa huomata, että siirtyminen eskarista kouluun ei sinänsä ole lapsille mitenkään ihmeellistä - vaikka onkin kiva käydä päiväkodin aidalla roikkumassa ja brassailemassa läksyillä ja koulurepuilla. Sen sijaan hienoa on kaikki, minkä uuden elämänvaiheen myötä saa tehdä itse. On siistiä tehdä itse aamupalaa ja sikasiistiä kulkea itse kouluun.

Mun vauvalla on tuplakolo yläleuassa, ja aamuisin se hyppää tyynen rauhallisesti yksinään ratikkaan ja ajelee sillä kouluun. Saatan sen pysäkille ja jään hetkeksi siihen seisomaan sydän kurkussa. Mun vauva! Sitten se soittaa mulle koulunpihalta. Jos kaverit ovat jo tulleet, puhelu on lyhyt, mutta jos niitä pitää odottaa, äidin kanssa voi rupatella sen aikaa. Muuten voi vaikka tulla itku, koska yksin on niin kurja odotella.

Taitaa päteä edelleen se, mitä Viltsu totesi kolmivuotiaana: "Mä oon iso poika jo! Vaan vähän pieni."

Tänään on juuri oikea aika

Kesän kääntyminen syksyksi on hienoa aikaa. Koulu alkaa, jumppa alkaa, postiluukusta tupsahtaa Juhlaviikkojen ja oopperan ohjelma. Voi rapsuttaa mullat kantapäistään ja ruveta taas kaupunkilaiseksi. Mitä siitä, että loma on ohi ja illat kääntyvät pimeän puoleen - voi sytyttää kynttilän, istua parvekkeella ja katsella oudon riemun tuntein syysmyrskyssä taipuvia puita.

Lattiaremontti venyi kesäkuun puolelle, ja sen jälkeen en ole juurikaan viettänyt aikaani seinien sisällä pistämässä paikkoja kuntoon. Mitä siitäkään. Tällä hetkellä minua ei yhtään haittaa elellä keskeneräisessä huushollissa. Itse asiassa en ole aikonutkaan laittaa mattoja takaisin, menisivät uudet lattiat ihan hukkaan. Sitten kun lakkaa tarkenemasta villasukat jalassa, voin harkita asiaa uudestaan.

Sitä paitsi olen lapsesta asti salaa haaveillut siitä, että huonekalut olisivat väärissä paikoissa. Viltsun mielikuvitusleikissä lelut heräävät elämään öisin, minä taas kuvittelen, miten sisustus etsii yöllä itselleen uuden paikan. Violetiksi maalattu lasten piirustuspöytä käy ihan hyvin sohvapöydästä, ja sohvapöytä sopii mainiosti keittiön ikkunalaudan jatkeeksi. Läppäri on löytänyt itselleen kodin eteisen lipastolta, joka on salaa hiipinyt olkkarin nurkkaan ja toivoo, ettei sitä huomattaisi sieltä.

Joskus kirjoitin päiväkirjaani, että ansaitsen niin monta uutta alkua kuin on tarpeen. Niin me kaikki. Tervetuloa vanhat tutut ja satunnaiset kulkijat, käykääpä kommenttilootassa morjenstamassa. Baari on auki, saa tilata, mitä tykkää.

Huhuu teillekin

En ole kuollut tai koomassa, en Como-järvellä kalastamassa Clooneyn kanssa enkä kadonnut Kalahariin. Vietän ihan tavallista kesälomaa. Jos tätä sadekautta voi kesäksi sanoa - toista oli meikäläisen nuoruudessa, kun merivesi oli koko heinäkuun 24-asteista eikä sinilevää ollut vielä keksitty.

Wienin-reissultakin tulin pois, vaikka mieli olisi tehnyt jäädä niille teilleni. Kai minulla sitten oli liian ikävä Viltsua ja erästä toista elämäni miestä.

Yksi uusi temppu on tänä kesänä opeteltavana. Harjoittelen pahan äitipuolen roolia, ja pärjäisin siinä muuten ihan mainiosti, mutta pahuksen tytärpuoliehdokas tulee vähän liian hyvin toimeen minun kanssani. 2-vuotiaat ovat juuri sellaisia, salakavalia sydäntenmurskaajia.

Roolitarjouksia sen kun satelee, seuraavaksi pitäisi opetella olemaan koululaisen äiti. Se tarkoittaa säntillisiä aamuja, tarkkoja aikatauluja ja sitä, että auktoriteetteja ei kyseenalaisteta. Huh huh. Tarttee varmaan varata aika lobotomiaan tai ainakin teipata suu kiinni kuudeksi vuodeksi. Tosin ei sekään auta minuuttiaikatauluihin.

Nyt jos joku kuvittelee, että oikeasti arvostelen elämäntilannettani, Suomen koululaitosta tai edes tämän kesän säätä - pelko pois! Elämä on jännää siitä huolimatta tai juuri sen takia, että kukaan meistä ei ole sokerista tehty.

Paha äitipuoli kokkaa

Kun joskus harvoin laitan ruokaa pelkästään itselleni, herkuttelen oikein. Kuten esimerkiksi tänään.

Ostin Stockan herkun tiskiltä yrtti-valkosipulimarinoitua karitsan sisäfileetä. Paistoin sen seuraksi kesäkurpitsanviipaleita, jotka olin kieritellyt jauhoissa, kananmunassa, timjamisilpussa ja mustaleimaemmentalraasteessa. Häämöttävän ruokakriisin takia olen entistäkin enemmän sitä mieltä, että syötäväksi kelpaavaa ei sovi tuhlata, ja tässä hengessä paistoin kuorruteaineista yli jääneen kananmunan pieneksi munakkaaksi, joka sopi yllättävän hyvin muiden ruokien kaveriksi. Salaatiksi nappasin ihanan kesätomaatin ja reilusti tuoretta timjamia.

Punaviinipulloa en viitsinyt avata pelkästään itselleni (olisin vielä voinut vaikka juoda sen). Sen sijaan korkkasin ja kaadoin tuoppiin mustan tsekkioluen. Loistava ratkaisu.

Kun kaikki muu oli valmista ja lämpimät ruoat lautasella uunissa odottelemassa, esittelin karitsalle paistinpannuni. Sitten olikin aika ryhtyä herkuttelemaan. Seuranani oli Anna Järvisen levy Jag fick feeling, joka on muuten hyvä, kuunnelkaa.

Oli vähän aikaista syödä noin tuhtia ruokaa, mutta yhdistettynä aamiaisena ja lounaana se toimi mainiosti. Päivällisellä on taas koko uusioperhe koolla, ja silloin voi purra kaalia ja porkkanaa.

Kysymys!

Melkein jo ryömin sängyn alle tukehduttamaan itseni pölypalloihin - ai paitsi hetkinen! eihän mulla ole sänkyä, koska makkari on seuraavana remontointivuorossa - mutta onneksi B-listan nillitysguruni Tiina selitti tyhjentäväsi, miksi tilaajamääräni listalla on laskenut drastisesti. Se johtuu siitä, että kukaan ei käytä enää Blogilistaa, josta on tullut imperialistisikojen ahneuden toteuttamisen väylä.

Ei niin, että Tiinan juttuja tarvitsisi epäillä, mutta siltä se nyt tosiaan näyttää: Sitemeterinkin mukaan juuri kukaan lukija ei tule Pirunlistalta vaan paikasta nimeltä unknown.

Käyttöehtolomakkeen ilmaantumisen jälkeen en ole vielä kertaakaan uskaltanut kirjautua listalle. Joo joo, olen arkajalka, talviturkkiakaan en heittänyt vappuna, vaikka merivesi oli 17-asteista. Nyt huomasin, että lomakkeen alalaitaan on tullut linkki, joka sanoo "Haluan poistaa käyttäjätunnukseni Blogilistalta". Kertokaa, viisaat, mitä tapahtuu, kun tuosta portista kulkee! Häviävätkö omat blogit listalta samalla? Joutuuko Eetos Arkon mustaan kirjaan eikä enää koskaan saa tehdä mitään kivaa?

Musta on uusi musta

Fäshönbloggaajan urani on vähän takkuinen, ainakin kommenttien määrästä päätellen, mutta jatkan sitä urheasti. Täytyyhän minun päästä esittelemään uudet mekkoni:


Eikö ole ihkuja? Nyt kun vielä tulisi niin lämmin, että niitä voisi käyttää. Älkää pakottako minua sanomaan sitä s:llä alkavaa sanaa, joka ei ole mikään vaihtoehto (sukkahousut, ääh ja iik).

Etualan vaate ei tietenkään ole mekko vaan t-paita, jonka tälläsin kuvaan, koska se sopi väreihin. Se on Nanson uudesta Kannan sola -mallistosta, jossa on käytetty reilun kaupan puuvillaa. Nätti paita, jonka käyttäminen pelastaa palan maailmaa.

Jotta en olisi liian hyvä ihminen, menen seuraavaksi juomaan epäreilua kahvia ja laatimaan suunnitelma B:n: siltä varalta, että fäshön ei sittenkään oo mun juttu, voisin alkaa remonttibloggaajaksi. Kukkamaan huushollissa on tällä hetkellä pakastin olohuoneessa ja iso kirjahylly kirjoineen parvekkeella, eivätkä nämä ole mitään veikeitä sisustuksellisia yksityiskohtia vaan pakon sanelemia logistiikkaratkaisuja. Saan uudet lattiat! Ja seinät! Ihan kuin uuden kämpän, eikä edes tarvitse muuttaa.

Aika reilu kauppa.

Sommartiden hej, hej

Häägardedoobi on hankittu lähes valmiiksi. Uutta on mekko ja hartiahuivi. Vanhaa on promootiossa käyttämäni helmikirjailtu käsilaukku. Pelko pois! En aio seuraavaksi kertoa, mikä on sinistä ja mikä lainattua. Olen menossa häihin vieraaksi.

Enää pitäisi hankkia korut - hillityt mutta kuitenkin sellaiset joissa on tarpeeksi bling-blingiä - ja joko hartiahuiviin tai käsilaukkuun mätsäävät kengät.

Mieluiten tietysti ottaisin nämä popot, pitkävartisina ja sinisävyisinä. Olen käynyt niitä jo kaupassa kuolaamassa. Vähänkö lesot!

Viimeksi minulla oli Conversen All Starit 18 vuotta sitten. Muistan vieläkin, miten tyylikkääksi itseni tunsin, kun tepsuttelin keskustan katuja newyorkilaiselta kirppikseltä ostetussa mustassa bleiserissä, juuri sopivan leveälahkeisissa vaaleissa farkuissa ja mustissa varrellisissa Converseissa. Omasta mielestäni olin tosi cool. Vai mikähän olisi siihen aikaan ollut käypä sana? In? Pop? Sikamagee?

May the porpoise be with you

Sain tämmöisen aikoinaan Allylta ja olin niin äimän käkenä etten osannut hetkeen tehdä sillä mitään. Kiitos, Ally, olen otettu!

Tiinan kautta kuitenkin kuulin, että alkuperäinen merkki olisi peräisin amerikkalaisilta kristityiltä, ja heihinhän ei kannata koskea pitkällä kepilläkään, paitsi jos sen päässä on kolmikärki ja iso letti valkosipulia.

Onneksi Brim oli jalostanut vapaasti kopioitavaksi merkin, jota pakanatkin voivat hyvillä mielin jakaa eteenpäin:



Ohjeen mukaan tämä pitää jakaa viidelle bloggaajalle. Pyöriäisen kanssa bloggaavat ehdottomasti Kaura, Ohari, Katapultti, Satujatar ja Ally itse (tämä on vähän kuin terveisten kanssa: takaisin saa lähettää, kunhan ei lähetä samoja).

Ylösnoussut vompatti

Olen jakanut aikani kahden miehen välille. Yksi, isompi, lähti aamuyöstä töihin, toinen, pienempi, tulee kotiin jossain vaiheessa aamupäivää. Tätä voi lukea monellakin tavalla, mutta etteköhän te jo arvanneet, että jälkimmäinen miekkonen on poikani Viltsu. Ensimmäinen taas on ... en tiedä, miksi häntä kutsuisin. Sanotaanko vaikka niin, että tuli taas yksi syy lisää siihen, miksi en hae Sinkkuäidille sulhanen -ohjelmaan.

On mukavaa olla yksin kotona. Haahuilla ympäri kämppää, puuhastella asioita sitä mukaa kuin ne tulevat mieleen, keskeyttää ja tehdä välillä jotain muuta, jatkaa taas. Katsella auringonpaistetta kirkkaiden ikkunoiden läpi, juoda monta mukillista maitokahvia. Lukea blogeja.

Tiesittekö, että tähtikarttansa voi tehdä ilmaiseksi? Minä en tiennyt, ennen kuin luin Tiinan blogista. Entä oletteko tavanneet sellaisia ihmisiä, jotka ottavat kädestä kiinni, katsovat silmiin ja kysyvät: "Mutta mikä sun nouseva merkki on?" Minä olen, ja nyt seuraa tunnustus: vaikka itse asia ei voisi itse asiassa vähempää kiinnostaa, en kestä sitä, että minulta kysytään jotain, mihin en tiedä vastausta. Oli pakko ottaa selvää. En pysty pitämään teitä jännityksessä enää kauempaa, vaan kerron heti: se on rapu!

Nyt sitten tiedätte, millainen ihminen minä olen.

Sana viikonvaihteeksi

Tiina* ja Elma osallistuivat meemiin, mä kans.

Oletko suudellut/ muhinoinut varatun kanssa?
- Olen, vaikka minun mielestäni ei saisi. Ilmainen moraalisaarna sunnuntain ratoksi: Ei pieni pusu mitään, mutta sen pidemmälle ei saisi mennä.

Pystyisitkö sulkeutumaan 11 vapaavalintaisen ihmisen kanssa BB-taloon kolmeksi kuukaudeksi?
- No en helvetissä. Paitsi jos seuran saisi valita itse (sitä kai vapaavalintainen tarkoittaa?) ja kameroille saisi antaa porttarin.

Onko sinulla suunnitelmia viikonlopuksi?
- Kohta ehkä paistan pannukakkua. Muut suunnitelmat ovat K18, eikä niitä julkisteta koska tämä on perheblogi.

Onko sinua pussannut kukaan viimeisen kahden viikon aikana?
- Jep.

Onko nyt aina niin järkevää kuunnella sitä järjen ääntä?
- No ei helvetissä.

Kolme tänään ostamaasi asiaa?
- Eilen ostin kahvin, kakkupalan ja kosteusvoidetta.

Mitä oppiaineita sinulla on ollut tänään?
- En käy koulua. Varsinkaan sunnuntaisin.

Ihminen joka on tietämättään jättänyt pysyvän jäljen sinuun?
- Bulevardin pyörätien rakentaja. Törmäsin fillarilla jalkakäytävän reunaan kymmenen vuotta sitten, vieläkin on nilkassa arpi.

Lause/sana jonka sanoit viimeksi ja kenelle?
- "Oli kumminkin aika kivaa." En kerro, kenelle.

Onko sinulla tatuointeja/lävistyksiä? Missä?
- Neljä reikää korvalehdissä. Siinä kaikki.

Mitä odotat tällä hetkellä?
- Aamupalaa. Kesää. Aurinkoa.

Mikä on kamalin sairaus josta olet kärsinyt?
- En ole kovasti sairastellut (kop, kop, kop). Angiina on varmaan ollut kivuliain. Tai sitten joku paha allerginen reaktio, ei nekään kivoja oo.

Pidätkö itseäsi onnellisena ihmisenä?
- Valamiehistö ei ole vielä tehnyt päätöstään. Tyytyväinen olen kyllä.

Viimeisin juomasi alkoholijuoma?
- Lasillinen kuivaa australialaista muscat-viiniä.

Onko sinulle tunnustettu ihastusta viimeisen kuukauden aikana?
- No öh, äh, mitä tähän sanoisi. Yksivuotias siskonpoika, joka ei osaa vielä puhua, on ilmaissut ihastustaan nonverbaalisesti. Muista tunnustuksista vaikenen kuin muuri.

OLETKO KOSKAAN …

suudellut kahden eri ihmisen kanssa samana iltana?
- Jep.

mennyt juuri tapaamiesi ihmisten auton kyytiin?
- Myönnän syyllisyyteni. Näin ei varmaan kannattaisi tehdä.

ollut nyrkkitappelussa?
- Olen ainakin ala-asteella.

lintsannut koulusta, että voit tehdä jotain kivempaa?
- Kivempaa, tylsempää, sama se, kunhan pääsi lintsaamaan.

koskettanut käärmettä?
- Miksi ihmeessä niin olisin tehnyt?

heitellyt esineitä tarkoituksena osua toiseen ihmiseen?
- Luulen että en ole tehnyt tätäkään. Paitsi jos tyynyt ja lumipallot lasketaan. Nekin olen yleensä heittänyt ohi.

eksynyt?
- En kovin monta kertaa, mutta joskus sentään. Kaupungeissa suuntavaistoni toimii yleensä hyvin, metsässä ei.

nauranut niin, että kyyneleet valuvat silmistäsi?
- Useinkin.

Oletko koskaan käynyt Amerikassa? Missä?
- Olen. Kaliforniassa ja Arizonassa.

Tappaisitko jonkun jos äitisi tai isäsi pyytäisivät?
- Ei ne pyytäisi.

Kuinka monta ihmistä asuu kotikaupungissasi?
- Jotain puol miljoonaa.

Katso suoraan ylöspäin. Mitä näet?
- Lampun ja ruman valkoisen katon.

Oletko harmissasi siitä, ettei Pluto ole enää planeetta?
- Olin jo unohtanut koko jutun, mutta kyllähän se vähän kirpaisee, koska en voi enää brassailla hienolla saksankielisellä lorulla, jonka avulla muistaa aurinkokunnan planeettojen järjestyksen. Koska kissaakin kiinnostaa, kirjoitan lorun tähän mutta ilman selitystä, keksikää itse, ei oo kovin kinkkinen: Mein Vater erklärt mir jeden Sonntag unsere neun Planeten.

Kuinka monta kertaa sinulle täytyy sanoa ennen kuin uskot?
- Yleensä päätän yhden kerran perusteella, uskonko vai en, mutta joskus se riippuu siitäkin, mitä sanotaan.

Oletko koskaan voittanut mitään rahapeleissä?
- Kerran jassosta 14,80 markkaa. Oli vuosi 1985.

Oletko pituudeltasi välillä 155-188 cm?
- Uskomatonta kyllä, mutta olen!

Miltä tällä hetkellä tuntuu? Ottaako joku asia päähän?
- On vähän nälkä. Kylmyys ottaa päähän mutta ei kovin paljon.

Oletko hyvä koulussa?
- Olin.

Milloin viimeksi nukuit jonkun kainalossa etkä olisi koskaan tahtonut lähteä pois?
- Viime yönä.

Mikä aiheuttaa sinulle stressiä?
- En vastaa. Yritän pyhittää viikonlopun sille, että aktiivisesti en mieti stressinaiheuttajia.

Pelkäätkö ketään tuntemaasi ihmistä?
- Enpä oikeastaan.

Mikä tuntuu kivoimmalta paljaiden jalkojen alla: asfaltti, ruoho vai hiekka?
- Rantakallio puuttuu listalta, joten vastaan ruoho.

*) Tiinalta on luvan kanssa nyysitty myös tuo sivupalkin hieno 100% virheellinen -merkki. Kiitokset!