Viisivuotias oli mummin luona yökylässä. Ei ikävöinyt vanhempia vähääkään. Sen sijaan kotiin päästyään ikävöi mummia alahuuli mutrussa.
Tästä se alkaa. Kohta olen karmea kalkkis, jonka seurassa ei voi näyttäytyä. Hetki vielä, ja poika muuttaa kotoa pois, soittaa joskus jos muistaa ja käy kylässä kaksi kertaa vuodessa.
Lapsi on minun elämäni keskipiste hamaan loppuun asti. Itse en ole kovin tärkeä kenellekään. Asia on yleisessä tiedossa ja päivänselvä. Silti sen tajuaminen riipaisee.
3 kommenttia:
Noh noh. Kyllä te ootte ihan varppina kaikki tärkeitä toisillenne :)
Meillä poika sanoi eilen muuttavansa kotoa. Eihän se yllätyksenä tullut, mutta tuntui aivan kamalalta.
Menetämme yhtäkkiä niin paljon.
Mutta eihän sitä näitä itselleen voi kasvattaa, muuta kuin vissiin välimeren maissa jossa varsinkin pojat ovat kotona kolmikymppisiksi!
Touhis: kiitos kiitos, varmaan joo jollakin tavalla ... mutta on siinä tärkeydessä aste-eroja.
Medis: kamalaa, en halua edes ajatella. Muutan Italiaan ja teen pojasta mammonin. No ei vaan, itsenäistyminen on hienoa ja välttämätöntä, mutta voin kuvitella, että vanhemmista se tuntuu siltä kuin itsestä repäistäisiin jotain irti.
Lähetä kommentti