Kirja joka muutti elämäni

Kirjahaaste jatkuu. Seuraavaksi tehtävänä on esitellä kirja, joka muutti elämäni. Lapsuusvuosina joka ikinen kirja oli potentiaalinen maailman mullistaja. Omalla tavallaan elämääni muutti ensimmäinen lukemani vanhanajan tyttökirja, ensimmäinen Neiti Etsivä, ensimmäinen dekkari, historiallinen romaani, klassikko ja niin edelleen. Halusin uskoa, että jokainen kirja tarjoaa syvällistä viisautta, kunhan sen sanoman vain ottaa auliisti vastaan. Ja minähän otin. Pollyanna sai minutkin kokeilemaan optimismia. Ursula-kirjojen takia harkitsin sairaanhoitajan uraa. Mustan myllyn mestarista tajusin, että taikuus se vasta kannattaa.

Hurjassa nuoruudessani kirjoilla oli konkreettisempaakin merkitystä elämässäni. Ensimmäinen lukemani ruotsin-, englannin- tai saksankielinen kirja antoi minulle luottamusta kielitaitooni ja maailmalla pärjäämiseen. Voisipa olla, että jos nyt näin vanhana saisin luetuksi ensimmäistä kertaa kokonaisen romaanin vaikkapa ranskaksi, ajatukset pyörisivät melkoista kuperkeikkaa. Jokainen kieli on oma maailmansa.

Tuntuu kuitenkin siltä, että vaatii vähän enemmän, ennen kuin kirjan voi sanoa muuttaneen elämän. Siksi tämän kisan loppusuoralle pääseekin kaksi kirjaa: Elisa Ikävalkon Käytännön tiedottaminen ja Kari Kiianmaan Hyvä ero – uusi elämä. Ikävalkon teos on luultavasti ensimmäinen tiedottamiseen liittyvä kirja, jonka luin. Siitä viimeistään ymmärsin, että voisin suuntautua viestintäalalle. En tiedä, kuinka hyvä se muuten oli, mutta ainakin se oli riittävän yksinkertainen. Sama pätee Kiianmaan kirjaan – sekin oli riittävän yksinkertainen, ja siitä viimeistään tajusin, että voin selvitä avioerosta entistä ehompana. Käytännön tiedottaminen on edelleen työhuoneeni hyllyssä, mutta Hyvä ero on päässyt vielä keskeisemmälle paikalle, yöpöydälleni asti. Siksi julistan Hyvän eron voittajaksi.

En osaa yhtään arvioida, miten Hyvä ero pärjää omassa lajissaan. En harrasta self help -kirjoja, enkä ole lukenut yhtään toista erokirjaa, paitsi jos sellaiseksi lasketaan Kataja ry:n Solmu parisuhteessa -vihkonen. Pääasia ainakin itselleni oli, että kirja antaa tunteen jaetusta kokemuksesta ja rohkaisevan esimerkin: muutkin ovat olleet samassa tilanteessa ja selvinneet siitä. Lisäksi kirjassa kiinnitettiin huomiota lasten asemaan erossa, mikä oli itselleni tärkeää. Tältä pohjalta voin suositella Kiianmaan kirjaa niille, jotka joutuvat eroasioita miettimään.

Kuva on askarreltupaskarreltu Hyvä ero -kirjan kannesta.

Haasteellisia päiviä

Kirjahaasteen kahdeksantena päivänä aiheena on pelottava kirja ja yhdeksäntenä ällöttävä kirja. Tää on helppo: en lue kummankaanlaisia kirjoja. En hae lukemisesta pelkoa enkä ällötystä. Kirja voi olla ahdistava, joskus jopa julmakin, mutta siinä pitää olla jotain toivoa. Liian karsean oloiset kirjat jäävät minulta hyllyyn. En keksi tähän yhtään esimerkkejä, paitsi ehkä Kay Scarpetta -dekkarit. Olen suuri dekkareiden ystävä, ja ensimmäiset Scarpetta-kirjat luin, mutta jossain vaiheessa lopetin, koska sarja meni väkivallalla mässäilyksi.

Muistin virkistämiseksi tässä vielä koko haaste – jospa joku vaikka haluaisi lähteä mukaan. Älkää pelätkö älkääkä kammotko, on haasteessa helpompiakin päiviä:

30 day book challenge
Day 1: Favorite book
Day 2: Least favorite book
Day 3: Book that makes you laugh out loud
Day 4: Book that makes you cry
Day 5: Book you wish you could live in
Day 6: Favorite young adult book
Day 7: Book that you can quote/recite
Day 8: Book that scares you
Day 9: Book that makes you sick
Day 10: Book that changed your life
Day 11: Book from your favorite author
Day 12: Book that is most like your life
Day 13: Book whose main character is most like you
Day 14: Book whose main character you want to marry
Day 15: First ‘chapter book’ you can remember reading as a child
Day 16: Longest book you’ve read
Day 17: Shortest book you’ve read
Day 18: Book you’re most embarrassed to say you like
Day 19: Book that turned you on
Day 20: Book you’ve read the most number of times
Day 21: Favorite picture book from childhood
Day 22: Book you plan to read next
Day 23: Book you tell people you’ve read, but haven’t (or haven’t actually finished)
Day 24: Book that contains your favorite scene
Day 25: Favorite book you read in school
Day 26: Favorite nonfiction book
Day 27: Favorite fiction book
Day 28: Last book you read
Day 29: Book you’re currently reading
Day 30: Favorite coffee table book

Enkeleitä, onko heitä

Kirjahaasteessa pitäisi seuraavaksi esitellä kirja, jota pystyn siteeraamaan. Ette tiedä, kuinka kauan olen tätä haastetta pyöritellyt esidementtisissä aivoissani. Ennen vanhaan muistin ulkoa kokonaisia näytelmiä ja melkein romaanejakin. ”Sie haben ein phenomenales Gedächtnis”, sanoi saksan lehtori kerran yliopistossa, kun posottelin menemään osia tenttikirjasta sanasta sanaan. Tapahtumasta on niin kauan ja koko muistamisen taito on niin haalistunut, että nyt voin tämän kertoa brassailematta. Hukkaan meni sekin taito humanistisessa tiedekunnassa. Olisi kannattanut opiskella oikeustiedettä.

Se oli silloin, nyt on nyt. Tätä nykyä muistan ulkoa suhteellisen lyhyitä tekstipätkiä, joissa on selkeä, puhekielestä erottuva rytmi. Kun saksan lehtori kerran jo tuli mainituksi, voin jatkaa paljastuksia ja kertoa, että yksi kirja, jota pystyn siteeraamaan, on Der Himmel über Berlin: Ein Filmbuch von Wim Wenders und Peter Handke.

Berliinin taivaan alla -leffa teki minuun ison vaikutuksen. Se ilmestyi vuonna 1987, jolloin olin herkässä 17 vuoden iässä. Vielä paremmin se kolahti muutama vuosi ilmestymisensä jälkeen, kun sen kuvaamasta Berliinistä oli yhtäkkiä tullut historiaa. Tai eihän se mistään todellisesta kaupungista kerro, mutta muurin jakamaa Berliiniä se nimenomaan kuvaa, filmikameralla, huikaisevan kauniisti. Nuoresta iästäni huolimatta olin myös aivan lemmessä Bruno Ganziin ja Columboon, anteeksi siis Peter Falkiin.

Parasta leffassa kuitenkin oli käsikirjoitus. Kaikilla tasoilla. Tarina ja juoni imaisivat minut mukaansa. Dramaturgia kulki kuin juna. Monologit ja dialogit olivat niin kaunista kieltä, että melkein alkoi itkettää. Leffan katsomisen jälkeen sen vuorosanat kaikuivat mielessäni monen päivän ajan, eivät jättäneet rauhaan. Etenkin Handken runo Lied vom Kindsein on vieläkin minun mielestäni maaginen:

… Als das Kind Kind war, war es die Zeit der folgenden Fragen:
Warum bin ich ich und warum nicht du?
Warum bin ich hier und warum nicht dort?
Wann begann die Zeit und wo endet der Raum?
Ist das Leben unter der Sonne nicht bloss ein Traum? …

Kirjavalinta on vähän huijausta, sillä oikeastaan muistan tekstit leffasta enkä kirjasta. Toisaalta muut vaihtoehtoni olisivat rajoittuneet kolmeen teokseen: Raamattu, Suuri toivelaulukirja ja Tämän runon haluaisin kuulla. Melko noloa.

Heartache to heartache we stand

Kirjahaasteen kuudentena päivänä aiheena on paras nuortenkirja.

Nuortenkirja-määritelmä aiheuttaa vähän päänsärkyä. On helppoa päätellä, millaiset kirjat muodostavat genren ytimen: siinä on varmaankin jo edellisissä postauksissa mainitsemiani fantasiakirjoja, tyttökirjoja, hevoskirjoja ja nuorten salapoliisikirjoja kuten vaikka 3 etsivää -sarja, jota minun nuoruudessani tavailtiin. Mutta kuinka laajalle lajityyppi ulottuu? Pitääkö päähenkilöiden olla teinejä? Onko kirjailijan pitänyt tarkoittaa kirja nimenomaan nuorelle yleisölle, ennen kuin sitä voi kutsua nuortenkirjaksi?

Nuortenkirjojen yhden alalajin parhaimmistoa ovat Sue Townsendin Adrian Molen päiväkirjat. Tosin minun mielestäni Adrian oli hauskimmillaan aikuisena, Järisyttävien joukkotuhoaseiden aikoihin. Ehkä olin vain liian epäkypsä ymmärtämään teini-ikäisen Adrianin elämää.

Itse ahmin teininä muun muassa historiallisia romaaneja ja Agatha Christien dekkareita. Mitä värisyttävämpi kirja, sen parempi. Tuulen viemää, Anna Karenina ja Tohtori Zivago tempaisivat minut mukaansa.

Siksipä luulenkin, että sotken taas pakkaa ja vastaan haasteeseen kirjalla, joka ei ole varsinaisesti mikään nuortenkirja. Valintani on Kotiopettajattaren romaani. Jaa miksikö? No vaikka siksi, että on hyvä lukea pitkiä tekstejä silloin kun on vielä itse nuori ja virkeä. Sitä paitsi Brontën sisarusten kohtalot avaavat teineille yhden ikkunan historiaan. Pidän tärkeänä historiaan tutustumista. Suurten linjojen ja kokonaiskuvien hahmottaminen voi olla liian haasteellista, mutta elämykselliset välähdykset ovat huomattavasti parempia kuin ei mitään.

Kuva on National Portrait Gallerysta.

Kirja jossa haluaisin elää

Melkein tekisi mieli tähänkin haasteeseen vastata lastenkirjalla. Välillä olisi hienoa elää värikkäässä, kaksiulotteisessa maailmassa. Mutta kai tämä harmaa moninaisuus on vain hyväksyttävä.

Kun olin nuori ja kuolematon, haaveilin siitä, että minunkin vaatekaapistani pääsisi Narniaan tai että huomaisin itsessäni salattuja kykyjä, olisin noita tai ikivanha. Jos Potterit olisivat ilmestyneet edes viisitoistakin vuotta aikaisemmin, olisin niiiin ollut makuupussissa kirjakaupan oven takana odottamassa sarjan uutta kirjaa. Nyt vanhempana olen huomannut, että fantasiakirjojen maailma on julma ja asenteellinen. Sopiva pieneen piipahdukseen mutta ei pidempään oleskeluun.

Melkein kaikissa hyvissä kirjoissa on jotain pikkuisen ahdistavaa. Niiden maailmassa viipyy mielellään hetken omaa arkeaan paossa mutta ei sen enempää. Peter Høegin Lumen taju on hieno kirja, mutta en missään tapauksessa haluaisi elää siinä. Joel Haahtelan Kaksi kertaa kadonneen tai Perhoskerääjän epämääräinen eurooppalaisuus on houkuttelevaa mutta sen verran alakuloista, että niidenkin parista on hyvä tulla takaisin konkreettiseen Helsinkiin. Ehkä paras kirja onkin juuri sellainen, josta palaa mielellään omaan elämäänsä.

Jotain tähänkin haasteeseen kuitenkin pitää vastata. Koska en harrasta pitkää vetvaamista, valitsen kirjan, joka ensimmäisenä tulee mieleeni. Se on Ihanat naiset rannalla. Onhan sekin ahdistava, mutta on sentään ainainen kesä ja paratiisi meren rannalla. Sitä paitsi olisi ollut hienoa kokea 1960-luku, kun kaikki oli uutta ja mahdollista. Jos olisi pakko olla joku kirjan henkilöistä, olisin tylsä ja estoinen Kajus, koska kaikki muut menettävät lapsensa. Mieluiten olisin joku vähäpätöinen sivuhenkilö, vilahtaisin yhdellä sivulla ja muut ajat paistattelisin päivää rantakalliolla.

Kuva lainattu Pennsylvania Center for the Bookin sivuilta. Jokut amerikkalaisetkin lukevat kirjoja, tai ainakin heitä kannustetaan siihen, mikä on hieno juttu tämän maailman kannalta, jossa kirjojen ulkopuolella elämme.

Vihellä, poika, niin riennän luoksesi

Kuten on monesti tullut mainituksi, itkeminen on erikoisalaani. Oikeassa mielentilassa itken ihan mille tahansa. Hellyttävä söpöys ja kiltteys heruttaa kyyneleitä, joilla on jotain tekemistä kaipuun ja nostalgian kanssa. Epäoikeudenmukaisuus voi pistää vihaksi mutta myös itkettää. Traagisista ihmiskohtaloista itkettävintä on minun mielestäni se, että ihmiset joutuvat muuten kuin omasta halustaan, olosuhteiden pakottamina jättämään kotinsa ja lähtemään vieraille maille. Ei tarvitse olla kummoinen kyökkipsykologi, että voi päätellä itkun olevan minulle yksi tapa käydä läpi taakkojani ja traumojani, liittyvätpä ne sitten omaan elämääni tai sukuni historiaan.

(Sukuni historiasta itkeminenkin luultavasti kumpuaa. Olen melko vakuuttunut siitä, että esiäideissä on ollut vähintään yksi karjalainen itkijänainen. Mutta se on toinen juttu.)

Neljännen päivän kirjahaasteessa vaikeutena on runsaudenpula: minkä kirjan valitsen, kun kaikki saavat minut itkemään? Tyttökirjan valitseminen on jotenkin ilmiselvää, mutta siihen olen kuitenkin päätynyt. Valintani on Runotyttö etsii tähteään.

Kasvoin isoksi Annan, Runotytön, pikku naisten ja kahdeksan serkuksen parissa. Luin muutenkin kirjaston tyhjäksi, mutta Mongomeryn ja Alcottin kirjat merkitsivät minulle eniten, ja niiden sankarittarista minulle läheisin oli runotyttö Emilia. Pidin myös pikku naisten Josta, mutta nuorena ja romanttisena väheksyin hänen käytännöllisiä elämänvalintojaan. (Nyt vanhempana tuntuu siltä, että Jon valinnat olivat hyvinkin romanttisia, mutta se on toinen juttu.)

Äsken kävin kirjahyllyn luona tervehtimässä noita vanhoja ystäviäni. Edellisestä kerrasta olikin aikaa. Kun otin kirjoja käteeni yksi kerrallaan, muistot niiden lukukerroista tulvahtivat ylitseni niin, että pari pisaraa jäi silmäkulmaan. Tämän päivän haasteen takia muistelin erityisesti itkettävimpiä kirjoja, Sateenkaarinotkoa, Kotikunnaan Rillaa ja Viimevuotisia ystäviämme. Valinnasta ei silti ollut epäilystäkään.

Runotyttö etsii tähteään on siitä hyvä itkukirja, että sitä lukiessa ei tarvitse surra vaan voi itkeä ilosta. Runotyttö-kirjojen päähenkilö Emilia on päättäväinen, sisukas ja uskollinen. Minusta on ihan oikein, että hän lopulta saavuttaa kaiken, mistä haaveilee - vaikka en osaakaan kuvitella, millaista hänen elämänsä on ilman haaveita. (Olen myös sydämestäni onnellinen ja vähän kateellinenkin siitä, että hän saa viimein viheltäjäpoikansa, vaikka mua vähän epäilyttääkin, miten noiden kahden haihattelijan liitto kestää. Mutta se on toinen juttu.)

Siltä varalta, että joku ei ole lukenut näitä mainitsemiani kirjoja, tähdennän vielä, että ne eivät ole mitään sokerisia nyyhkyromaaneja. Emilia, Jo ja kumppanit ovat fiksua, sitkeää ja omanarvontuntoista sakkia. Luultavasti he nolostuisivat ja kauhistuisivat, jos tietäisivät, miten monta kyyneltä heidän elämänsä parissa on vuodatettu. Näitä kirjoja voi lukea myös silmäkulmat kuivina. Itku on jokaisen lukijan omissa silmissä, jos on.

Kuva on napattu kirjan kansikuvasta.

Oi maamme, Suomi, synnyinmaa

Kirjahaasteen kolmantena päivänä aiheena on kirja, joka saa nauramaan ääneen. Niitähän löytyy, vaikka en olekaan mikään suuri ääneennauraja. Useimmiten vain hymähtelen vienosti.

Viime aikoina olen eniten nauranut lastenkirjojen parissa. Ella-, Risto Räppääjä - ja Tatu ja Patu -sarjat ovat melko taattuja naurattajia. Luen niitä lapsille, mutta niille röhähtelee koko perhe.

Niinpä esittelenkin tässä Tatun ja Patun Suomi -kirjan, joka ensimmäisellä lukukerralla nauratti niin paljon, että piti vaihtaa pikkarit.

Tatu ja Patu -kirjojen huumori on oivaltavaa. Se sopii yhtä lailla pienille, isoille ja täysikasvuisille lapsille. Vitsit perustuvat tutun kyseenalaistamiseen ja kuvan ja tekstin liittoon. Tatu ja Patu ovat isopäiset veljekset, jotka nimikkokirjoissaan tutkivat maailman ilmiöitä, tällä kertaa Suomea. Tykkään erityisesti huippiksista yhden sivun sarjakuvista, Tatupatu-testeistä, joissa tutustutaan suomalaisiin erikoisuuksiin: saunaan, ruisleipään ja mökkijuhannukseen.

Tatun ja Patun Suomi-uutislähetyksessä ankkureina ovat Patu-Arto Newsberg ja Tatu-Pirjoeeva Nuotio-Polttila. Urheilua selostaa Patu-Antero Massakenttä:

”Täällä jäähalli! Sisukkaat Leijonat ovat koko illan luistelleet mustan muovinpalan perässä ja tökkineet sitä kepeillä ympäriinsä. Ja vielä paremmin kuin muut! Suomi on voittanut! Hiljennymme nyt kuuntelemaan Frederikin säveltämää Muumi-laulua. Takaisin studioon.”

Koska kyseessä on puhtoinen ja kirkaskatseinen lastenkirja, jonka tarkoitus on ehkä vähän jotain opettaakin, väärät tiedot halutaan kuitenkin oikaista. Edellinen kohta jatkuu näin:

”Kiitos, Patu-Antero. Runsaan katsojapalautteen vuoksi korjaus edelliseen. Jäähallissa ei soi Muumi-laulu, vaan Fredrik Paciuksen säveltämä ja J. L. Runebergin sanoittama Maamme-laulu.”

Opetuksista huolimatta kirja ei ole pätkääkään tylsä eikä ryppyotsainen. Älkää luulkokaan! Lukekaa vaikka!

Kuva on kustantajan sivuilta: http://www.otava.fi/kirjat/lasten_ja_nuorten/2007/fi_FI/tatun_ja_patun_suomi/.

Keep it secret, keep it safe

Kirjahaasteen kakkospäivä on hankala. On tarkoitus kirjoittaa inhokkikirjastaan. Koko ajatus on itselleni vieras. Jos en pidä jostain kirjasta, jätän sen kesken ja unohdan saman tien. Yhtään kirjaa, jonka olen lukenut loppuun asti, en ole inhonnut. Paitsi Eläinten vallankumousta, joka oli pakko lukea koulussa – mutta silloin olin 15-vuotias eikä pakkokirjoja muutenkaan lasketa.

Koska minulla ei ole varsinaista inhokkia, kirjoitan kirjasta, joka on aiheuttanut suurimman pettymyksen: Sormusten herrasta.

Diggailen aktiivisesti Sormusten herran erilaisia dramatisointeja Ryhmäteatterin kahdenkymmenen vuoden takaisesta kesäteatteripläjäyksestä Peter Jacksonin leffatrilogiaan. Luultavasti tykkään kaikista SH-tulkinnoista vastakin, kunhan kuluu sen verran aikaa, että Jacksonin taika ehtii vähän haalistua.

Frodon ja kumppaneiden maailma on lumonnut minut, ja miksi ei olisi, onhan siinä pieni isoa vastaan ja hyvän voitto pahasta.

Kirjaa en kuitenkaan ole pystynyt lukemaan sitkeistä yrityksistäni huolimatta. Se on kökkö. Tarina ei etene eivätkä hahmot syty elämään. Pahinta on se, että jutussa ei ole tippaakaan huumoria. Ainakaan niillä sivuilla, joita minä olen selaillut.

En nyt hauku alkuperäisteosta tämän enempää. Joku siitä tykkää ja on sen lukenut, hieno homma. Saanhan sitten edes nauttia toisten tulkinnoista tästä kirjasta.

Kuva on pöllitty.

Aapo, Lauri, Simeoni ja muutama muu

Tekisi kovasti mieleni osallistua tähän kirjahaasteeseen, joka kiertää muuallakin, nyt viimeksi ainakin SoulFoods&Moodsilla. Epäilen, että en ehdi kirjoittaa joka päivä, tai itse asiassa olen aika varma siitä. Täytyy sitten vaan skipata sen päivän haaste tai vastata useampaan kerrallaan. Vaikeudet on tehty voitettaviksi. Tulta päin!

Ilmeisesti on tarkoitus, että haaste alkaa helposti, sillä ensimmäisenä päivänä pitää esitellä lempikirjansa. Tähän kysymykseen minulla on tapana vastata, että lempikirjani on Seitsemän veljestä. Aika nössöä, mutta veljesten joukoissa seison.

Miksi juuri veljekset? Jos joku kysyy tätä minulta livenä, huokaisen syvään ja pyörittelen hetken silmiäni – se tarkoittaa, että nyt tulee pitkä ja tylsä selitys mutta itsepä siitä pyysit.

Ensinnäkin minusta lempikirjan lukemisesta täytyy olla kulunut riittävän pitkä aika, ennen kuin sitä voi kutsua lempikirjaksi. Mieluiten sen pitää olla luettu monta kertaa, ja lukijan pitää haluta palata sen pariin aina uudelleen. Kirja voi toki kolahtaa ensilukemalta niin, että se tuntuu paremmalta kuin mikään muu siihen asti luettu, mutta kirjan ja lukijan suhteen kehittymiselle pitää antaa aikaa. Enhän mä tuota ukkoanikaan heti hylkää, vaikka tänään tulisikin vastaan pitkä, tumma, hurmaava muukalainen, joka veisi jalat alta pelkällä katsellaan. Ihan sama veljesten kanssa.

Minä olen tutustunut veljeksiin ala-asteella kuten varmaan suurin osa ikätovereistani. Opukseen palattiin yläasteella ja lukiossa, ja syytä olikin, onhan se kansalliskirjailijan tuotantoa ja ensimmäinen merkittävä suomeksi kirjoitettu romaani. Nykyään näyttää olevan kirjallisuudenopetus vähän erilaista, ainakaan meidän Viltsu ei ole vielä lukenut koulussa muuta kuin Kapteeni Kalsareita.

En ole ihan varma, milloin olen ensimmäistä kertaa lukenut koko kirjan alusta loppuun ihan itse. Viimeistään kuitenkin parikymppisenä yliopistossa. Sen jälkeen olen lukenut sen monta kertaa ihan vapaaehtoisesti ja oma-aloitteisesti.

Mikä minua kirjassa kiehtoo? Tuttuus, hauskuus, autenttinen historiallisuus ja etelähämäläisen mutkaton asenneilmasto – mutta ennen kaikkea kieli. On se Aleksis ollut aika jäbä, kun on osannut kirjoittaa kielellä, joka yhä edelleen on täydellisen elävää ja helppolukuista. Ainakin minun mielestäni. Näkökulmani voi tosin olla rajoittunut, sillä neljäsosa juuristani on Hämeen mailla, ja hämäläismurrettahan täällä kotikaupungissanikin puhutaan.

Niin että voitaisko jo lopettaa tämä tylsä jorina ja antaa Aleksiksen puhua puolestaan. Valitsin ihan lyhyen katkelman, joka sopii tähän ajankohtaan ja kertoo siitä, mitä minäkin mieluiten tekisin juuri nyt:

Talvi tuli, lumi peitti maan, aholla kiertoili vinkka tuuli ja rakenteli kinoksia vasten pirtin seiniä. Mutta pirtissä, parven hiottavassa lämpymässä oljentelivat veljekset, leväten menneen kesän monesta puuhasta ja vaivasta. Ahkeraan he kylpeilivät, hautelivat jäseniänsä pehmeillä vihdoilla herttaisessa löylyssä. Humisten kuumalta kiukaalta kohosi löyly, hajosi kiiriskellen ympäri huonetta, tunkeusi viimein reijistä ulos ja haihtui kylmän-kiljuvaan ilmaan, alakuloisen, vaalean taivaan alle.

Koko kirjan voi lukea osoitteessa www.gutenberg.org/. Kuva on lainattu osoitteesta www.kava.fi/museo/elokuvaperinne/seitseman-veljesta-1939, jossa kaivataan apua tämän ja muiden kuvien henkilöiden ja tapahtumapaikkojen tunnistamisessa.

30 day book challenge
Day 1: Favorite book
Day 2: Least favorite book
Day 3: Book that makes you laugh out loud
Day 4: Book that makes you cry
Day 5: Book you wish you could live in
Day 6: Favorite young adult book
Day 7: Book that you can quote/recite
Day 8: Book that scares you
Day 9: Book that makes you sick
Day 10: Book that changed your life
Day 11: Book from your favorite author
Day 12: Book that is most like your life
Day 13: Book whose main character is most like you
Day 14: Book whose main character you want to marry
Day 15: First ‘chapter book’ you can remember reading as a child
Day 16: Longest book you’ve read
Day 17: Shortest book you’ve read
Day 18: Book you’re most embarrassed to say you like
Day 19: Book that turned you on
Day 20: Book you’ve read the most number of times
Day 21: Favorite picture book from childhood
Day 22: Book you plan to read next
Day 23: Book you tell people you’ve read, but haven’t (or haven’t actually finished)
Day 24: Book that contains your favorite scene
Day 25: Favorite book you read in school
Day 26: Favorite nonfiction book
Day 27: Favorite fiction book
Day 28: Last book you read
Day 29: Book you’re currently reading
Day 30: Favorite coffee table book

On elämä laina

Lilliputti, 1 v. 8 kk, on vieroittanut itsensä mun kainalosta omaan sänkyynsä nukkumaan. Koen vähän eroahdistusta mutta yritän selvitä tilanteesta ilman pysyviä traumoja.

Vauva-aikanaan Lilliputilla oli kerrossänky, mutta hän ei nukkunut siinä koskaan. Tänä syksynä kerrossänky jatkoi matkaansa seuraavaan vauvaperheeseen. Samoihin aikoihin meille tarjottiin jatkettavaa lastensänkyä, jonka otimme vastaan ja sijoitimme kerrossängyn vanhalle paikalle. Siitä tuli Lilliputin sänky, mutta edelleenkään hän ei nukkunut siinä koskaan. Ei edes yritetty. Ei tullut mieleenkään. Olen aina tykännyt perhepedistä, enkä ole ajanut isompiakaan lapsia omaan sänkyynsä ennen kuin ovat itse halunneet. Toisilla siinä on kestänyt pidempään, Viltsu 10 v. esimerkiksi nukkuu vieläkin silloin tällöin mielellään äidin viekussa.

Tilanne tämän vuoden lokakuun alussa oli siis vanha tuttu ja perheeseemme vakiintunut: Lilliputti nukkui yönsä makuuhuoneen isossa sängyssä äidin kainalossa. Kunnes eräänä yönä Lillin masu tuli kipeäksi ja hän päätti, että muistolaatta olisi paikallaan. Sillä aikaa kun minä ja isänsä pyykkäsimme oksennusta tyynyistä, vuodevaatteista ja petauspatjasta, Lilliputti ehti nukahtaa rauhallisesti omaan sänkyynsä, johon olimme hänet väliaikaisesti peitelleet.

Tai niinhän minä luulin.

Väliaikaisesta näyttää nyt tulleen toistaiseksi voimassa oleva käytäntö. Lilliputti nukutetaan illalla omaan sänkyynsä, ja siinä hän tavallisimmin kuorsaa onnellisesti aamuun asti. Mieheni mielestä tyttö ei edes tarvitsisi nukuttamista vaan hänet voisi vain peitellä sänkyyn ja jättää sinne. Minä sanon, että ei nyt sentään mun vauvaa.

Ei se siitä

Ei haukuta meemejä, niissä tulee kertoneeksi sellaista, mitä ei olisi kuunaan ottanut puheeksi. Tämä esimerkki on pöllitty Tiinalta.

Seuraelämä
1 Mitä mies/naiselämääsi kuuluu? Kiitos, ihan ok:ta.
2 Voisitko seurustella jonkun kanssa? Luulen, että avomieheni ei tykkäisi siitä.
3 Ajattelet jotakuta, eikö niin? Joo, Sauli Niinistöä ja sitä miten vaikealta se näyttää lehtikuvissa, joissa vakuuttelee "läheisyyttä" vaimonsa kanssa.
4 Onko parempi, että tunnet henkilön, jonka kanssa aloitat seurustelun? Ei. Kannatan järjestettyjä liittoja. Siinähän sitä ehtii tutustua toiseen.
5 Onko joku ihastunut sinuun? Kuulemma pikkuisen.
6 Suutelisitko henkilöä, jolle puhuit viimeisimpänä? Viimeksi puhuin työkaverille (nainen). Tuskinpa hän pienestä toverillisesta pususta pahastuisi.
7 Luotatko helposti ihmisiin? No kyllä joo. Kuvittelen kai, että pystyn arvioimaan, kuka on luottamuksen arvoinen.
8 Onko sinulla parasta ystävää? "Paras ystävä" on ilmaisu, joka saa minut kiemurtelemaan. Jotenkin se kuulostaa ala-asteelta ja siltä, että pitää olla yksi samaa sukupuolta oleva bestis ja kaikki muut kaverit käsivarren mitan päässä. Mulla on pari–kolme oikein hyvää ystävää. Olen tyytyväinen tilanteeseen.

Lähiaika
1 Mitä teet parin tunnin päästä? Töitä. (Selitys: teen tätä lounastunnilla.)
2 Mitä teet vielä tänään? Töitä ja ruokaa. Lisäksi kuulustelen läksyjä, vaihdan vaipan, pesen vähintään kahden ihmisen hampaat, joista toiset omani, ja katson Pasilan.
3 Antaisitko toisen mahdollisuuden ihmiselle, joka on pettänyt luottamuksesi? Tämä on mielenkiintoinen kysymys. Aiemmin olen antanut toisen mahdollisuuden, ja vielä kolmannen ja neljännenkin. Jälkikäteen en ole ihan varma, kannattiko, vai olisiko pitänyt pistää kerrasta poikki. - Jos ei ole kyse elämää suuremmista asioista vaan pikku erehdyksistä, ilman muuta antaisin.
4 Uskotko ihmisiä, kun he sanovat, että "asioiden on tarkoitus tapahtua"? En. Joskus kuitenkin käytän tuota perustelua ihan itse keskusteluissa itseni kanssa, koska joissakin tilanteissa se helpottaa oloa.
5 Toivoisitko, että elämäsi olisi erilaista kuin nyt? En oikeastaan, ainakaan kovin paljon.
6 Mitä teet, jos kuulet ystäväsi kumppanin pettävän häntä? Suutun. Jatkotoimenpiteet riippuvat tilanteesta.
7 Haluaisitko hautajaisiisi sen henkilön, joka on eniten vaikuttanut elämääsi? Eiköhän se oo mulle siinä vaiheessa aika sama.
8 Teko, jota et uskaltanut tai uskalla tunnustaa äidillesi kuin vasta vanhempana? Äitini ei vieläkään tiedä, että olen liftannut ja polttanut tupakkaa. Ihan pari juttua mainitakseni.
9 Menisitkö naimisiin sen henkilön kanssa, ketä ajattelit ensimmäisenä herätessäsi tänään? En menisi naimisiin kenenkään kanssa, vaikka kosisivat. Vastaan siis: en.

Suhteet
1 Onko sinulla monia kavereita? Mmm.
2 Onko sinulla seurustelukumppania? Lasketaanko avomies?
3 Rakastatko perhettäsi ja ystäviäsi? Palavasti!
4 Rakastatko elämääsi ja tapaasi, jolla elät sitä? Kyllä.
5 Oletko lesbo, homo, bi, transu vai hetero? Hetsku.
6 Onko sinulla vastakkaista sukupuolta edustavaa kaveria tai ystävää? On.

Nyt
1 Mikä kappale soi? Ei mikään.
2 Mitä sinulla on päälläsi? Pitkä musta t-paita, harmaa trikoojakku, mustat housut (oisko virallinen termi samettilegginsit?), mustat saappaat. Tajuttoman värikästä, tiedän! Ajattelin näin maanantain kunniaksi repäistä ja ottaa ton harmaan jakun vaikka se ei olekaan musta.
3 Miten hiuksesi ovat? Ponnarilla.
4 Millainen olotila? Njääh. Vähän väsyttää.
5 Mitä ajattelet? Sitä että tällaisena päivänä ei pitäisi istua töissä. Pitäisi nousta autoon tai vielä mieluummin junaan ja matkustaa jonnekin. Pikku päiväreissu piristäisi.

Milloin viimeksi
1 Joit alkoholia? Eilen pari lasia valkoviiniä.
2 Söit pitsaa? Toissapäivänä. Eiku hetkinen, pitsaa jäi, joten söin sitä myös eilen.
3 Oksensit? Keväällä mahataudissa.
4 Suutuit ihan tosissasi? Viime viikolla esimurkun toilailuille. Olen helposti tulistuva mutta myös helposti leppyvä.
5 Nauroit niin, että meinasit tukehtua? En koskaan. En ole tukehtuvaa tyyppiä. Mä kuulun niihin, jotka meinaavat pissata housuunsa, kun oikein kovasti naurattaa.
6 Mille nauroit? Ai viimeksi? Jollekin työkaverin jutulle hörähdin.
7 Sait kokeesta kiitettävän? Vuonna viis villissä lännessä kun viimeksi olin koulussa.
8 Ikävöit jotain ihmistä liikaa? Joku sellainen viikko kun poika oli isällään.
9 Itkit? Vetistelen (lähes) päivittäin. En muista itkeneeni vielä tänään, joten luultavasti se oli eilen.
10 Huolestuit jostain ihmisestä? Perjantaina.
11 Olit hautajaisissa? Keväällä.
12 Olit ristiäisissä? Muutama viikko sitten.
13 Olit häissä? Kolme vuotta sitten.

Ihmisistä
1 Kuka puhui sinulle viimeksi kasvotusten? Pomo.
2 Kuka soitti sinulle viimeksi? Eksä.
3 Kuka sinulle laittoi tekstiviestin viimeksi? Viltsun soitonopettaja.
4 Kuka sai sinut viimeksi nauramaan? Työkaveri.
5 Keneen ärsyynnyt useimmiten? EM:ään, Viltsuun ja Piituun. Lilliputti on vielä liian pieni ärsyttämään mua. Jotkut työtyypit ärsyttävät, mutta heistä en piittaa.
6 Kenelle viimeksi kerroit murheistasi? Parille työkaverille.
7 Milloin viimeksi annoit tai lainasit rahaa? Viikko sitten pojalle koulun välipalakorttia varten.
8 Ketä kaveria ikävöit eniten tällä hetkellä? Ulkomailla asuvia.
9 Kenen luona olit viimeksi yötä? Äitin ja isin.
10 Kuka huolestui sinusta viimeksi? Ystävä.

Vanha sydän

Kaikki on jo sanottu, kirjoitettu.
Minä vain sanon sen sinulle,
sinulle vielä kerran.

Minulla ehkä on vanha sydän. En jaksa enää argumentoida. Mieluummin lainaan muiden sanoja. Niin kuin vaikka taas ajankohtaisessa kotiäiti-uraäiti-keskustelussa - olisi mulla ajatuksia, mutta mitäpä niistä, kun joku muu, kuten Pagistaanin Kati, on jo osannut tiivistää pääasiat.

Vanhasta sydämestä on hyötyä. Se saa edes joskus minut hymähtämään leppoisasti sen sijaan että alkaisin raivota, kun eteinen on täynnä hiekkaa, märät pyykit lojuvat pesukoneessa, isosisko kurmoottaa pienempäänsä ja esimurkku raivoaa tekemättömille läksyilleen. Vai oliko se sittenkin joustavan mielen ansiota?

Kaikki on jo sanottu joka tapauksessa.

Alkuun lainaamani Pertti Niemisen runo on ollut minun mielestäni ihana siitä lähtien, kun 15-vuotiaana kirjoitin sen muistiin kukkakantiseen kirjaan, johon keräsin itselleni tärkeitä tekstejä, enimmäkseen lyhyitä runoja ja aforismeja. Minulle se on rakkausruno, vaikka voisihan se jotain muutakin tarkoittaa. Kulunut on kaunista. Rakkaalleen voi antaa ruusun äärettömän monta kertaa, eikä yksikään kerta ole liikaa. Pitää vain löytää se joku, jolle haluaa sanoa "rakastan sinua" joka päivä elämänsä loppuun asti. Se haave pitää hengissä.

Vaikka oikeastaan se joku voisi olla kuka tahansa. Ehkä minäkin olen jo löytänyt hänet. Hurja ajatus.

Ole vaan

Kirsti Manninen totesi tässä taannoin jossain akkainlehdessä* meidän kaikkien tunteman tosiasian: jos haluaa (avio)liittonsa kestävän, täytyy valita puolisonsa uudestaan joka aamu.

Ei myöskään ole pahitteeksi, jos yrittää silloin tällöin ilahduttaa puolisoaan ja välttää niitä asioita, joiden tietää ärsyttävän tätä. YLEn nettisivuilla* on ihastuttava parisuhdeakatemia, jossa sanotaan muun muassa, että kumppanin ilahduttaminen voi laukaista hyvänsuuntaisen noidankehän.

Näinhän se on. Toista ei voi muuttaa mutta omaa käytöstään voi. Tätä voi testata ihan vieraidenkin ihmisten kanssa, jos ei kotona kehtaa. Hymyilemällä saa usein hymyjä ja sitä rataa.

Ihmisten väliset asiat ovat periaatteessa helppoja ja itsestään selviä, mutta käytännön oteutus joskus ontuu. Kyllähän nämä tietää, mutta pieni muistutus ei koskaan haittaa. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku.

* Lähdeviitteet kohdillaan kuten aina. Googlatkaa, jos kiinnostaa.

Ootte idioottei

No ette kyllä oo! Mutta mitä siitäkin tulisi, jos mä päättäisin ottaa otsikot Hunningolla-levyn biiseistä ja sitten en ottaisikaan. Kaaosta ja anarkiaa. Eihän me niitä haluta, eihän?

Niiden sijaan me halutaan omenapiirakkaa, koska se auttaa lähes kaikkeen. Tein vahingossa viikonloppuna sikahyvää piirakkaa, joka oli vielä terveellistäkin, koska huushollissa ei ollut ollenkaan vehnäjauhoja ja jouduin tyytymään luomugrahamjauhoihin. Viimeistelin tervellisyyden demerara-sokerilla. Lasten mielestä piiras oli "karkkia", ja sehän on korkein kiitos, minkä heiltä voi saada.

Koska ette oo idioottei vaan ihania ihmisiä, jotka ansaitsevat elämäänsä kaikkea hyvää, jaan vahingossa syntyneen reseptin teidän kanssanne. Siinä ei ole mitään ihmeellistä, oikeastaan kyseessä on mamman marjapiiras, jossa marjat on korvattu omenoilla ja kaikki valkoinen paitsi kermaviili jollain muulla.

Kukkiksen piirakka

Pohja:
100 g voita
1 dl demerara-sokeria
1 muna
2,5 dl grahamjauhoja
1 tl (tai vähän reilu) leivinjauhetta

Vaahdota voi ja sokeri. Lisää muna ja jauho-leivinjauheseos. Levitä taikina vuokaan.

Täyte:
muutama kotimainen omppu viipaleina tai kuutioina
1 tlk kermaviiliä
1 muna
vajaa 0,5 dl demerara-sokeria
reilu 1 tl vaniljasokeria

Heittele omput taikinapohjan päälle. Yhdistä muut täyteaineet ja kaada omppujen päälle vuokaan. Paista parissasadassa asteessa puolisen tuntia.

Älkää tehkö niin kuin minä tein -sarjastamme vielä ylimääräinen vinkki: kananmunan kuori menee kompostiin ja sisältö leivontakulhoon. Ei toisin päin.

Popeda

Edellisen postauksen jälkeen olen syönyt Brie-juustoa ja juonut viiniä. Olen myös yrittänyt ottaa ja ottanutkin arjen syrjästä kiinni. Ei ole muita vaihtoehtoja, enkä niitä kaipaakaan. Arki auttaa moneen vaivaan.

Urheilu auttaisi myös. Odotan, että toipuisin sen verran, että voisin ajatella muutakin liikkumista kuin reipasta kävelyä. Fyysisesti kokemus oli yllättävän rankka, mutta niinhän synnytys usein on.

Alouette

Pikku leivoselleni

Sinun ei ollut tarkoitus syntyä. On helpointa ajatella niin.

Ihmisen elämässä on paljon paskaa. Saat olla iloinen siitä, että vältyt siltä. Usko minua. Kun yksi vanhoista poikaystävistäni petti minua tai kun entinen mieheni muutti pois yhteisestä kodistamme, olin varma, että tämä on pahinta, mitä ihminen voi kokea. Olin väärässä. Pahinta on se, että joutuu synnyttämään ja palaamaan kotiin tyhjin käsin.

Arvaamattomia asioita tapahtuu. Esimerkiksi tähän en ollut ollenkaan varustautunut. Olin valmistautunut siihen, että ikätovereita kuolee, läheinen voi sairastua, rahat voivat loppua, menetän isovanhempani ja joskus omat vanhempanikin. Keskenmeno viikolla 19 ei sisältynyt tilaukseen.

Mielellämme oltaisiin viety sinut kotiin, tutustuttu sinuun ja rakastettu. Kun kerran niin ei käynyt, olen kuitenkin onnellinen, että sinä ja minä oltiin yhdessä nämä nelisen kuukautta. En vaihtaisi niitä pois.

***

Te lukijoista, jotka tunnette minut tosielämässä, sovitaanko, että ei puhuta tästä missään muualla. Paitsi korkeintaan jos joskus kohdataan kasvokkain. Varoitan jo etukäteen, että mua sit itkettää.

Onko se oikein

Kummitukselta taas kerran: top 5 katumusaiheet kuolinvuoteella. Täsmäävätkö meikäläiseen?

1. Olisinpa elänyt elämää, jonka itse tahdoin, enkä noudattanut muiden toiveita.
Pistipä pahan heti kärkeen. Olenko noudattanut muiden toiveita elämässäni? No en. Muuten olisin opettaja ja asuisin itse omistamassani omakotitalossa ydinperheineni niin kuin kaikki muutkin kunnon ihmiset. Toisen skenaarion mukaan olisin hyödyntänyt lahjojani, päivisin toimisin kovapalkkaisessa hommassa teknis-luonnontieteellisellä alalla, iltaisin olisin konserttipianisti ja yöt kirjoittaisin menestysromaaneja.
Ei huolta siitä, että elämänvalinnoissani olisin yrittänyt miellyttää muita. Mutta olenko kuitenkaan elänyt niin kuin itse tahdoin? Mitä sekin sitten tarkoittaa? Olenko joskus tahtonut jotain? Jos niin mitä? Hui. Vastaaminen vaatisi sen luokan introspektiota, että sille tielle en lähde, muuten kasvaa karvoja kämmeneen. Jospa vain sovitaan, että yhtään ei kaduta.

2. Kunpa en olisi käyttänyt aikaa työhön niin paljon.
Tähän on helppo vastata: ei koske minua millään tavalla. Tai no, olisihan se ihanaa, jos ei tarvitsisi tuhlata yhtään aikaa työhön. Koska en kuitenkaan voi heittäytyä vapaaherrattareksi, olen ihan tyytyväinen duuniini ja siihen käyttämääni aikaan: 7,5 tuntia päivässä eikä minuuttiakaan enempää, paitsi jos saan korvaukseksi vapaata.

3. Olisinpa ollut tarpeeksi rohkea ilmaistakseni tunteeni.
Tätä jos tarpeeksi alkaa miettiä, totta kai keksii tilanteita, joissa olisi voinut ja pitänyt ottaa kipeitäkin asioita puheeksi ja ilmaista selvemmin tunteitaan. En usko, että muu on mahdollista, koska kukaan ei ole sananvalmis jokaisessa tilanteessa. Itämaisessa matossakin on virhe, sillä vain Allah on täydellinen. Olen päättänyt, etten kadu näitäkään. Yritän löytää hyviä puolia siitä, että joskus olen pitänyt mölyt mahassani, ja ottaa opikseni vastaisen varalle.

4. Olisinpa pitänyt yhteyttä ystäviini.
Auts, tämä vähän kirpaisee. Karsea ilmaus "elämän ruuhkavuodet" osuu sikäli oikeaan, että ystävät välillä tuppaavat jäämään hitaalle kaistalle, jonka ohi pyyhälletään pikavauhtia. Onneksi monet ystävistäni ovat samantapaisessa elämäntilanteessa: joko lapset tai työ vievät heidän aikansa niin, että ystäviin ei ehdi pitää yhteyttä niin usein kuin ennen. Ja onneksi minulla on niin ihania ystäviä, että kukaan ei ota tästä nokkiinsa. Silloin harvoin kun tapaamme, otamme tapaamisista kaiken irti.

5. Olisinpa antanut itseni olla onnellisempi.
Olen tiennyt tämän jo aika pitkään, ja päivä päivältä se kirkastuu minulle entistäkin selkeämmäksi totuudeksi: onnellisuuden salaisuus ei ole siinä, että saa sitä mitä haluaa, vaan siinä, että haluaa sitä mitä saa.

Mitä sitten katuisin? Juuri nyt tuntuu, että en oikeastaan mitään. Toivottavasti edessä on vielä sen verran elämää, että ehdin hankkia jotain kaduttavaa. Niin, ja toivottavasti kadun pikemminkin asioita, joita olen tehnyt, kuin niitä, jotka olen jättänyt tekemättä.

Sä et olisi aamulla siinä

Tänä kesänä olen enimmäkseen keskittynyt olemaan tekemättä mitään. Välillä olen lipsunut tästä periaatteesta ja käynyt Lintsillä tai uimassa. Enimmäkseen kuitenkin olen pysynyt kaidalla tiellä.

Minä ja Lilliputti olemme lököilleet nurmikolla, leikkineet hiekkalaatikolla, kävelleet, ajelleet ratikalla ja laittaneet ruokaa muille perheenjäsenille, kun he ovat palanneet kuka mistäkin riennosta. Olemme olleet niin paljon kaksin ja nauttineet siitä niin paljon, että päiväkotiin ja töihin paluu vähän pelottaa. Lilliputti varmaan selviää siitä liput liehuen, mutta mitä jos mulle tulee kauhea ikävä?

Siihen nähden, miten vähän nykyisin ehdin lukea, olen tänä kesänä myös lukenut kiitettävästi. Enimmäkseen uskomatonta hömppää, mutta pari ihan hyvääkin kirjaa. Luin vihdoin Vadelmavenepakolaisen ja heti perään Maaninkavaaran, josta tykkäsin enemmän kuin edeltäjästään. Haahtelan Perhoskerääjä oli tyrkyllä Akateemisessa, ostin ja ahmin sen. Åke Edwardssonilta löytyi ennen suomentamaton esikoisdekkari Sen kutsuu elohon, joka ei ollut Winter-dekkareiden veroinen mutta paikkasi vähän kroonista dekkaripulaani.

Tänäkin kesänä olemme enimmäkseen syöneet salaattia ja perunaa. Välillä on heitetty sekaan pari Vatajan nitriititöntä nakkia. Hyvin on pärjätty.

Vielä on täysi kesä, mutta syksyn aavistaa siellä täällä. Hevoskastanjan hedelmät pullistelevat. Kynttilöitä on jo poltettu. Tekisi mieli saada jotain aikaiseksi, vaikka siivota kellari, vaikka tuskinpa siitä mitään tulee tänäkään vuonna.

Otsikko ei liity tähän juttuun mitenkään, paitsi sillä tavalla, että siitä tulee mieleen Mika Häkkinen, ja siitä taas tulee mieleen se, että pahaa-aavistamattomina osuimme keskustaan ja Espalle juuri kun Kimi Räikkösen piti tulla sinne pörräämään jollain ralliautolla. Lähdettiin äkkiä pois. Täpärä pelastuminen.

Kokeile mua

Kummitus kysyi minulta ajat sitten, minne vielä tahtoisin mennä tai mitä tahtoisin tehdä, osata tai oppia. Yritin kaivaa vastauksia loman pehmittämästä päästäni, mutta aika tahmeaahan tuo oli.

Tahtoisin osata pomputella jalkapallolla ainakin kymmenen kertaa, uida teknisesti puhtaasti, laulaa Musettan aarian ja puhua sujuvaa italiaa. Muun muassa. Ihan toinen juttu on, haluanko opetella mitään noista.

Vielä palavammin tahtoisin, että osaisin olla kärsivällinen tai edes vähän pitkäpinnaisempi kuin olen. Varsinkin kun ei näytä siltä, että elämä ja maailmankaikkeus ihan heti lakkaisivat koettelemasta mun pinnaa.

Tahtoisin matkustella hitaasti ja ajan kanssa, mieluiten raiteita pitkin. Toisaalta tahtoisin käydä aina uudestaan samoissa paikoissa, esimerkiksi Balilla. Tiedostan, että tässä on tietty ristiriita. Panostan lottovoittoon ja siihen, että lapset haluavat lähteä mukaan sitten kun aika koittaa.

Toteuttamiskelpoisia haaveita mulla ei taida ollakaan - tai sitten ne ovat niin pieniä, ettei niitä edes haaveiksi hahmota. Sitten joskus, kun lapset ovat isompia, aion lukea enemmän, harrastaa liikuntaa useammin ja ehkä laulaa kuorossa, jos löydän kivan porukan.

Näillä mennään.

Vanha nainen hunningolla

Violet halusi jo ajat sitten tietää tavallisten ihmisten tyyleistä.

Minun tyylini on farkku. Ne on mulla jalassa melkein aina. Paitsi silloin, kun olen pukeutunut farkkuhameeseen. Kesäkuumalla suosin puuvillamekkoja, mutta heti kun vähän viilenee, kaivan farkut taas esiin, ja se on kuin jälleennäkeminen vanhan ystävän kanssa.

Kun olin nuori ja epävarma, käytin asiallisemmissa työtilaisuuksissa jakkupukua, mutta ne ajat ovat takana. Jos on pakko, pukeudun mustiin suoralahkeisiin puuvillahousuihin ja siistiin neuleeseen. Muuten mulla on töissäkin aina farkut. Joskus talvella sammarit, mutta nekin ovat oikeastaan farkut.

Farkut ovat yleensä siniset, ja yläosan väreinä käytän etenkin mustaa, mustaa ja mustaa. Saatan käyttää myös vaaleansinistä, khakivihreää ja ruskean sävyjä. Jos tunnen oloni oikein repäiseväksi, tumma violetti käy ja jopa punainenkin pieninä annoksina.

Kuten Violet myös minä tuntisin oloni hyvin epämukavaksi, jos olisin pukeutunut päästä varpaisiin samanmerkkisiin vaatteisiin tai ylipäätään mihinkään sliipattuun asukokonaisuuteen. Asussa pitää olla vähän epäyhtenäisyyttä, jokin pieni koukku. Tykkään myös siitä, että vaatteet kertovat tarinoita. Nykyisin matkustelen aika harvoin, mutta yritän aina ostaa matkamuistojen sijaan vaatteita. Samasta syystä pidän kirppisvaatteista. On kiva kävellä kadulla, peilata itseään näyteikkunasta ja muistella, mistä mikäkin vaate on. Joo, olen vähän höpö. Yrittäkää kestää.

Tämä juttu on vielä tärkeä: joko yläosan tai alaosan pitää olla istuva - mutta ei missään tapauksessa sekä että. Käytän usein hyvin kapealahkeisia housuja ja pitkiä, löysiä yläosia, varsinkin talvella, koska ne näyttävät hyviltä saappaiden kanssa. Pidän myös tyköistuvista paidoista, mutta niiden kanssa pitää olla väljemmät housut.

Olen onnistunut kirjoittamaan näin pitkään mainitsematta kenkiä! (No okei, mainitsin saappaat, mutta vain kerran, joten sitä ei lasketa.) Aaltoja ~~~! Niistä voisin kirjoittaa vaikka romaanin, mutta päästän teidät pälkähästä ja totean vain painokkaasti: ken-gät! Ne ovat asun kuin asun kulmakivi.

Taidankin mennä järjestelemään kenkähyllyjäni. Jos oisin sikarikas, kukaan ei puhuisi mitään Imelda Marcosista, ainakaan sen jälkeen kun olisi nähnyt meikäläisen kenkä-mansionin. Heippa!

P. S. Tästä eteenpäin napsin otsikot Erinin Hunningolla-levyltä. Ei aavistustakaan, onko hyvä levy, mutta kyllä varmaan, miksi ei olisi.

Fiksu ja kypsä

Poika toivoi synttärilahjaksi, että minä ja isänsä veisimme hänet syömään. Sisältyi lahjaan vähän muutakin, mutta pääasia oli se, että teemme jotain kolmistaan. Sydän pakahtui pikkuisen.

Erostamme tulee syksyllä neljä vuotta. Poika tykkää kahden kodin elostaan ja uusista perheenjäsenistä eikä omien sanojensa mukaan haikaile, että minä ja isänsä palaisimme yhteen. Siksipä onkin niin suloista, että hän kuitenkin haluaa viettää aikaa ensimmäisen perheensä kanssa.

Minä ja eksä tullaan hyvin toimeen, mutta emme näe toisiamme kovin usein. Minustakin oli mukava idea mennä yhdessä syömään. Vähän kaipaan eksää, ihan sillä lailla ystävänä. Pojan isä on kiva mies, varsinkin kun sen kanssa ei tarvitse olla naimisissa. Saa keskittyä hänen hyviin puoliinsa: hauskoihin juttuihin, teräviin näkemyksiin, huomaavaiseen luonteenlaatuun.

Se johtuu geeneistä

Kun vähän yllytin, Kummitus lähetti minulle kysymyksiä, jotta saisin jutunjuurta blogiini: Missä rentodut? Miten? Mitä silloin vältellään?

Parhaiten rentoudun röhnöttämällä lasteni kanssa sylikkäin lähes missä tahansa mukavassa paikassa. Useimmiten paikaksi valikoituu kotisohva. Silloin vältellään velvollisuuksia: ruoanlaittoa, tiskejä, pyykkiä, läksyjä, siivoamista ja muuta sellaista. Lasten läheisyys rentouttaa tuplasti: Ensinnäkään ei tarvitse kantaa heistä huolta eikä miettiä, missä he sillä hetkellä vipeltävät. Toiseksikin haliminen vaan on niin kivaa.

Toiseksi parhaiten - tai jopa vielä paremmin, miten sen nyt ottaa - rentoudun sileällä rantakalliolla katselemalla merta ihan yksinäni tai ainakin kaikessa hiljaisuudessa. Silloin en välttele yhtään mitään, vaan pelkästään olen. Joku voisi sanoa, että välttelen koko elämää, mutta oikeastaan en. Pikemminkin annan elämän löytää minut.

Ylipäätään ulkoilma useimmiten auttaa minua rentoutumaan ja selvittämään päätäni. Silloin tällöin käytän rentoutumiseen myös suomalaisten suosikkilääkettä alkoholia. Sen kanssa pitää vain olla tarkkana. Pari lasia viiniä rentouttaa, mutta jos juo yhtään liikaa, rentoutumisen vaikutus kumoutuu muun muassa siksi, että juomisen jälkeen ei nuku kunnolla.

Joskus harvoin rentoudun uimahallin saunassa. Silloin yleensä välttelen kotiin menemistä. Ei niin että siihen olisi mitään syytä. Kunhan hetken huoahdan.

Kummitus kysyi minulta myös, minne vielä tahtoisin mennä tai mitä tahtoisin tehdä, osata tai oppia. Näihin vastaan toiste. Lisääkin kysymyksiä saa esittää! Jos joku nyt enää tätä lukee, en ihmettelisi, vaikka huutelisin tuuleen. Oma vikani, kun olen viime aikoina ollut niin tylsä.

Ulkona

Haluatteko tietää, mitä näen, kun katson ikkunasta ulos? Jos ette halua, niin minkäs minä sille voin. Katselkaa sitten vaikka Zermattin maisemia, onhan siellä lievästi hienompaa kuin Helsingissä. Kerron kuitenkin.

Kun katson ikkunasta ulos juuri nyt, täällä töissä, näen sellaista mitä voi kuvitellakin näkevänsä ison toimistotalon ikkunasta keväisenä perjantai-iltapäivänä. Näen Simpsons-taivaan, talojen kattoja, muutaman lipun liehumassa ja kauempana siintäviä puiden latvoja. Jos vähän kurkottelen, näen myös Pasilan tv-tornin, ja jos siristän, näen vesitornin, joka sijaitsee jossain pohjoisemmassa. Ehkä peräti Vantaalla asti. On mulla näköalat.

Kuulen myös kaikenlaista, joka houkuttelisi minua jo pois täältä neljän seinän sisältä. Ratikan kolinaa, lokkien kirkumista, liikenteen huminaa. Vaikka enpä mä pitkälle pääse, kun kohta täältä lähden. Saan mennä omaan keittiööni kokkaamaan ruokaa perheelle ja tihrustamaan ulos ikkunoista, joiden läpi talven jäljiltä tuskin näkee. Sen verran kuitenkin, että voi seurata kevään etenemistä. Puissa on jo isot lehdet! Uutinen! Kevään vaalea vehreys alkaa olla takanapäin ja kesä täällä! Lisää uutisia! Tuomi kukkii jo, ja kohta kukkii kielo!

Tämän ihanuuden jaoin kanssanne ihan vain siksi, että blogia täytyy päivittää, muuten se näivettyy. Valitukset ja parannusehdotukset otetaan vastaan kommenttilootassa. Perjantain kunniaksi voin vaikka tarjota virtuaalikahvit. Pullaa kans.

Mun tähteni

Ei tästä kuulkaa tule mitään. Julkaisen naamakirjassa päivän aikana kevyesti noin 20 asiaa siinä missä täällä pakerran vaivoin yhden lyhyen jutun kuukaudessa. En väitä, että laatu olisi kovin hyvää siellä. Niin kuin ei toisaalta täälläkään. Huokaus. Miksiköhän ihmisen pitää ruveta tekemään lapsia, oikeita tai sähköisiä, kun niistä sitten kuitenkin on enemmän huolta kuin iloa.

Toim. huom. oikeasti en ole tuota mieltä ainakaan nahkakantisista lapsista. Kohtalaisesti pärjäsin yli kolmekymppiseksi ilman niitä, mutta nyt kun niitä pyörii jaloissa, en - ylläripylläri - vaihtaisi niitä mihinkään. Kaveripiirissä ollaan puhuttu "omasta ajasta", jota jotkut tuntuvat kaipaavan - no, minä en. Jumppaan tarvitsen omaa aikaa, muuten ei pysy kunnossa kroppa eikä pää. Tavallaan ois kiva lisäksi vaikka lukea kirjoja, mutta tuumaan, että sitä ehdin tehdä kymmenen vuoden päästäkin. Aika kuluu hurjaa vauhtia, lapset ovat pieniä vain hetken, ja mutsin on syytä nauttia niin kauan kuin lapset suostuvat hengaamaan hänen kanssaan.

Olin itse asiassa ajatellut, että kirjoittaisin lapsen esimurkkuiästä kaikkine ihanuuksineen, mutta sitten tapahtui kaikenlaista ja tuosta aiheesta kirjoittaminen jäi. Ehkä sen aika on toiste. Ehkä koko blogin aika on toiste, tai sitten se on juuri nyt, mutta olen vain liian pönttö huomaamaan sitä. Menkää te muut vaikka tonne ja ottakaa selvää. Kertokaa sitten mullekin. En nimittäin pääse miittiin, koska juuri silloin toivottavasti avaan mökkikauden.

Mä haluisin ampua ne kaikki

Tapanani ei ole puhua täällä politiikkaa, koska se häiritsee ikävästi tukanleikkuuta. Nyt teen kuitenkin poikkeuksen, ihan pienen vain.

Ajatelkaapa, jos perssuomalaisten nousu ja uho saisi enemmistössä aikaan saman reaktion kuin kaverini juuri äänestysikään tulevassa pojassa: hän ei koe politiikkaa mitenkään läheiseksi ja olisi muuten jättänyt äänestämättä mutta päätti lähteä uurnille, "ettei Soinista tule pääministeriä". Ajatelkaapa, jos kaverin pojan ja muidenkin päätös kantaisi vielä pidemmälle: jos lehmän hännän lailla laskeneet äänestysprosentit saataisiin uuteen nousuun, ihmiset kiinnostuisivat politiikasta, puolueisiin saataisiin uusia upeita tyyppejä ja maan asiat pantaisiin kuntoon.

Saahan sitä haaveilla.

Joku kuten minä

Ikkunasta näkyy … lumisia puita ja vähän kauempana taloja. Asun alimmassa kerroksessa, mutta talo on onneksi mäen päällä. Onni vähän karisee, kun joutuu työntämään lastenvaunuja tai raahaamaan kauppakasseja mäkeä ylös, mutta ei nyt mietitä sitä.

Tänään mietin … muskarilauluja, 1-vuotissynttäreitä, työasioita, unettomuuden syitä, ruokareseptejä, kesää ja 101 muuta jutskahommelia.

Olen iloinen siitä että … mulla on ihanat lapset.

Tänään meillä oli ruokana … lounaalla tofu-kasvishässäkkää ja päivällisellä todennäköisesti chili con carnea.

Päivän asu on … harvinaisen asiallinen: sininen pitkähihainen t-paita, musta Marimekon villatakki (ihanan lämmin), mustat sammarit, harmaat säärystimet (ihanan lämpimät) ja ruskeat saappaat. Korujakin mulla on, ihmeiden ihme, sillä yleensä en aamuisin ehdi enkä muista kaivella niitä esiin (puhumattakaan siitä että vauva repii ne irti joka tapauksessa): erivärisiä lasihelmiä ja hopeaa.

Tänään olen … haaveillut kesästä ja lomasta. Kuten joka päivä tähän vuodenaikaan. Olen niiiiin kyllästynyt talveen.

Aion … ööh … en nyt just mitään ihmeellistä.

Luen … Joel Haahtelan kirjoja. Mulle selvisi vasta viime vuoden loppupuolella, miten hieno kirjailija hän on. Olen lukenut Katoamispisteen, Elenan ja Kaksi kertaa kadonneen, juuri nyt mulla on kesken Lumipäiväkirja. On mulla yöpöydällä muutakin keskeneräistä lukemista, mutta ehdin lukea kovin harvoin, koska elämä tapahtuu.

Olen tekemässä … itseäni tarpeettomaksi. Sellaista on äitinä oleminen. (Niissä tapauksissa kun lapset ovat suht terveitä ja omatoimiseen elämään kykeneviä. Kop kop kop.)

Toivon … että lapset silti isoinakin haluavat viettää aikaa kanssani vaikka eivät minua tarvitsisikaan.

Talossa ja puutarhassa … ööh … on molemmissa hoitamista?

Kuulen … ratikan kolinaa, ilmastoinnin hurinaa ja muutamia muita ääniä, jotka normaalioloissa peittyvät meidän perheen meteliin.

Parasta juuri nyt … on laskiaispulla.

Viikonloppuna aion … juhlia synttäreitä (en omiani) ja käydä uimahallissa.

Meemi pöllitty Tiinalta. T. nimim. Kukkis Jones, blogiarkistojen sankari ja kadonneen meemin metsästäjä

Tuu ja rakasta mua

Yleisradion uutisen mukaan Internetin käyttö alkaa jo vaippaiässä. "Jos vanhempi on Facebookissa ja lapsi on siinä sylissä, niin lapsikin on samalla siellä Facebookissa." Tällä logiikalla Lilli-vauva bloggaa just nyt.

Ehkä muistatte, ehkä ette, että yritin kannustaa itseäni ahkerampaan blogikirjoittamiseen valitsemalla otsikot valmiiksi Tehosekoittimen Golden Greats 2: n biisien nimien mukaan. Tämänkertainen biisi Tuu ja rakasta mua on ihan mahottoman söpö. "Katson sua niin usein. Etkö voi huomata, että oot mun suurin rakkaus." Ihkuu. Olen tosissani. Vähän kateellinen myös. Minusta nimittäin puuttuu se nappula, jota painamalla saa aikaiseksi tuollaisen tunteen.

Teininä tietysti lankesin loveen vähän väliä, parhaimmillaan monta kertaa päivässä ja useimmiten yksipuolisesti. Aikuistuttuani en muista olleeni rakastunut, korkeintaan vähän ihastunut. Olen himoinnut miehiä, pitänyt heistä ja rakastanutkin. Joihinkin harvoihin olen jopa kiintynyt. Mutta en sen kummempaa.

En usko, että olen mitenkään viallinen tai yksittäistapaus. Romeo ja Julia olivat niin rakastuneita vain, koska olivat murrosikäisiä kapinallisia - ja kaikkihan tietävät, mitä siitä tuli. Aikuisten kuuluu tykätä toisistaan sopivasti, että voivat lisääntyä, mutta sen verran haaleasti, että pysyvät hengissä, muuten ei ihmissuvulle hyvä heilu.

Sittenkin. Eikö olisi ihana joskus tuntea niin kuin Tehosekoittimen poijjaat laulavat? Olla palavasti ja kaikenvoittavasti lääpällään? Palvella toista ilomielin, rakastaa jopa hänen likaisia sukkiaan? Olla koskaan ajattelematta, että tässäkö elämä sitten on, tommosen tyypin kyljessä, ei hitto?

Kaukaisimmalle rannalle

Ulko-oven mainoskielto pitää aika tehokkaasti paperiskeidan loitolla. Paitsi pizzerioiden ruokalistoja, mutta se on kokonaan toinen juttu.

Lelukuvastoita sen sijaan ei näköjään voi välttyä. Niitä tulvi postiluukusta varsinkin juuri ennen joulua.

Vanhemmilla näkyy olevan erilaisia tapoja toimia näiden lapsia houkuttelevien julkaisujen kanssa. Jotkut pistävät ne saman tien piiloon ja paperinkeräykseen, toiset taas käyttävät niitä joulupukin toivelistoina, joista lapset saavat ruksia haluamansa kamat.

Minä annan lasten selailla ja haaveilla. Samalla voidaan keskustella siitä, miksi ei ole kivaa eikä järkevää täyttää nurkkia muovinpalasilla, jotka menevät heti rikki. Itsekin tykkään katsella minun mielestäni kauniita asioita, mutta kaikkea ei tarvitse omistaa. Yllättävän hyvin on mennyt oppi perille ainakin Viltsulle.

Hyvä täky meidän perheessä on ”Itämeren suojelu”. Itämeri on ihanan eksoottinen nimi isolle vedelle, joka lainehtii niin kotiseudulla kuin mökkirannassakin. Lapset ymmärtävät, että luontoa pitää suojella, ja voivat luopua uusien lelujen ostamisesta, jos se auttaa Itämerta. Tuntuu, että aikuisilla olisi opittavaa heistä.

9-vuotias tajuaa myös, miksi lastenohjelmissa on mainoksia ja mikä tv-mainosten tehtävä on: ”Noi yrittää vaan saada kaikki ihmiset ostamaan noita leluja vaikka ne on ihan huonoja.” Hah, enpäs mennyt lankaan.

Kadotettu paratiisi

Heippa blogi. On taas vettä virrannut Vantaassa, lumia pudoteltu katoilta ja kalenterista revitty sivu jos toinenkin siitä kun viimeksi nähtiin.

Kyse ei ole siitä, etteikö elämässäni tapahtuisi mitään, mistä voisin tänne kirjoittaa. Päinvastoin, tapahtuu paljonkin, ja niin haipakkaan, etten ehdi istua siitä kirjoittamaan. En vielä ole niin mobiili, että voisin kirjoittaa vauhdissa. Herranjestas, eihän mulla ole edes feisbuukkia kännykässä.

Tänään esimerkiksi yhdellä lapsella on luistelua ja futista, toisella muskari, kahta lasta pitää roudata kahteen eri päiväkotiin, aikuisilla on täydet työpäivät ja jossain välissä pitäisi ehtiä kokata ja syödäkin. Ja käydä postissa ja kirjastossa ja ehkä vähän pyykätä, mikäli haluaa huomenna vaihteeksi pukeutua puhtaisiin vaatteisiin. Lisäksi herätyskello ei soinut. Ihan normipäivä.

Toinen syy bloggaustaukoon on se, että - tadaa - mulla on juttukavereita! Näköjään ihmiselle on jotain hyötyä siitä, että on parisuhteessa ja käy töissä. Hassut jutut voi kertoa jollekulle heti tuoreeltaan, ja murheellisista tai huolestuttavista ehtii ehkä jutella lounastauolla tai yön pimeinä tunteina. Tämähän ei tarkoita sitä, etteikö niistä silti voisi kirjoittaa - enkä toudellakaan väitä, että säännöllisesti bloggaavat tyypit olisivat mörököllimäisiä erakkoluolan asukkeja. Omalla kohdallani vain näyttää pätevän seuraava lauseke: puuhakas arki + tyyppejä ympärillä = vähemmän patoutunutta jutuntynkää.

Näin on taas käsitelty pitkään ja hartaasti yhtä maailmanhistorian mielenkiintoisimmista aiheista: miksi en ole blogannut pariin kuukauteen. Tämmöiset jutut pitää aina päättää toivonpilkahdukseen. Se tulee tässä: Meitsille kävely on hyvä tapa ajatusten selvittelyyn. Kävelyreissun päätteeksi on ollut helppo suoltaa tekstiä - kirjeitä, sähköposteja, työjuttuja, joskus ennen muinoin blogipostauksiakin. Nyt kun olosuhteiden pakosta kävelen päiväkotireissuja kuutisen kilometriä lähes päivittäin, voisi kuvitella, että blogiinkin päätyy kirkastuneita ajatuksia ja sikakiinnostavia postauksia. Ehkä jopa kerran kuussa.