Kummitukselta taas kerran: top 5 katumusaiheet kuolinvuoteella. Täsmäävätkö meikäläiseen?
1. Olisinpa elänyt elämää, jonka itse tahdoin, enkä noudattanut muiden toiveita.
Pistipä pahan heti kärkeen. Olenko noudattanut muiden toiveita elämässäni? No en. Muuten olisin opettaja ja asuisin itse omistamassani omakotitalossa ydinperheineni niin kuin kaikki muutkin kunnon ihmiset. Toisen skenaarion mukaan olisin hyödyntänyt lahjojani, päivisin toimisin kovapalkkaisessa hommassa teknis-luonnontieteellisellä alalla, iltaisin olisin konserttipianisti ja yöt kirjoittaisin menestysromaaneja.
Ei huolta siitä, että elämänvalinnoissani olisin yrittänyt miellyttää muita. Mutta olenko kuitenkaan elänyt niin kuin itse tahdoin? Mitä sekin sitten tarkoittaa? Olenko joskus tahtonut jotain? Jos niin mitä? Hui. Vastaaminen vaatisi sen luokan introspektiota, että sille tielle en lähde, muuten kasvaa karvoja kämmeneen. Jospa vain sovitaan, että yhtään ei kaduta.
2. Kunpa en olisi käyttänyt aikaa työhön niin paljon.
Tähän on helppo vastata: ei koske minua millään tavalla. Tai no, olisihan se ihanaa, jos ei tarvitsisi tuhlata yhtään aikaa työhön. Koska en kuitenkaan voi heittäytyä vapaaherrattareksi, olen ihan tyytyväinen duuniini ja siihen käyttämääni aikaan: 7,5 tuntia päivässä eikä minuuttiakaan enempää, paitsi jos saan korvaukseksi vapaata.
3. Olisinpa ollut tarpeeksi rohkea ilmaistakseni tunteeni.
Tätä jos tarpeeksi alkaa miettiä, totta kai keksii tilanteita, joissa olisi voinut ja pitänyt ottaa kipeitäkin asioita puheeksi ja ilmaista selvemmin tunteitaan. En usko, että muu on mahdollista, koska kukaan ei ole sananvalmis jokaisessa tilanteessa. Itämaisessa matossakin on virhe, sillä vain Allah on täydellinen. Olen päättänyt, etten kadu näitäkään. Yritän löytää hyviä puolia siitä, että joskus olen pitänyt mölyt mahassani, ja ottaa opikseni vastaisen varalle.
4. Olisinpa pitänyt yhteyttä ystäviini.
Auts, tämä vähän kirpaisee. Karsea ilmaus "elämän ruuhkavuodet" osuu sikäli oikeaan, että ystävät välillä tuppaavat jäämään hitaalle kaistalle, jonka ohi pyyhälletään pikavauhtia. Onneksi monet ystävistäni ovat samantapaisessa elämäntilanteessa: joko lapset tai työ vievät heidän aikansa niin, että ystäviin ei ehdi pitää yhteyttä niin usein kuin ennen. Ja onneksi minulla on niin ihania ystäviä, että kukaan ei ota tästä nokkiinsa. Silloin harvoin kun tapaamme, otamme tapaamisista kaiken irti.
5. Olisinpa antanut itseni olla onnellisempi.
Olen tiennyt tämän jo aika pitkään, ja päivä päivältä se kirkastuu minulle entistäkin selkeämmäksi totuudeksi: onnellisuuden salaisuus ei ole siinä, että saa sitä mitä haluaa, vaan siinä, että haluaa sitä mitä saa.
Mitä sitten katuisin? Juuri nyt tuntuu, että en oikeastaan mitään. Toivottavasti edessä on vielä sen verran elämää, että ehdin hankkia jotain kaduttavaa. Niin, ja toivottavasti kadun pikemminkin asioita, joita olen tehnyt, kuin niitä, jotka olen jättänyt tekemättä.
4 kommenttia:
Hmm. Musta tuntuu, että kukaan (ja niitä on useampi), jonka olen nähnyt vastailevan näihin kysymyksiin, ei kadu mitään elämässään ja kaikki ovat eläneet juuri niin kuin itse haluavat. Siis mietin vaan (enkä kohdista tätä nyt juuri sinuun henk.koht.), että onko tuo ihan oikeasti totta vai onko tämä vain sellainen "meemi", johon kuuluu vastata sillä tavalla...
Mielestäni voi muuten olla kaksi eri asiaa, että onko elänyt elämää jonka itse tahtoi ja onko noudattanut muiden toiveita.
Yritin sanoa samaa: taatusti en ole tehnyt niin kuin muut ovat toivoneet - mutta en myöskään menisi väittämään, että olen (aina) elänyt niin kuin olen itse tahtonut. Toisaalta en ole kyllä kamalasti mitään tahtonutkaan - muuta kuin lapsia ja siedettävän työn, ja ne olen saanut.
Voipi olla, ettei kukaan viitsi blogissaan mennä ihan näin pitkälle henkilökohtaisuuksiin ... Helpompi vastata, että ei kadu.
Toinen vaihtoehto on, että (kaikilla) muilla(kin) on sama periaate elämässään kuin mulla: katuminen ei kannata, joten turha käyttää siihen aikaa ja energiaa. Vähän sama kuin häpeäminen - ihan turhaa, ei oo mun juttu.
Kyllä minä häpeän välillä, teen vääriä valintoja ja kapsahdan ojiin ja allikoihin, mutta piruakos tuota itkemään, kun ei kuitenkaan auta se itku. Tai sitten itkee itkun ja niistää nenänsä ja on niin kuin muutkin miehet.
En kadu. En perkele suostu katumaan, koska takaisin en menettettyä aikaa saa. Nyt on nautittava tästä.
Kyllä kai voisin sanoa, että tietyllä tasolla mua kaduttaa avioero (vaikka eihän se ollut oma ratkaisuni, ainakaan pelkästään), tai siis olen surullinen siitä, että poikani joutui kokemaan sen. Toisaalta jos ei oltaisi erottu, pojalla tuskin olisi pikkusisaruksia - joita hän ei vaihtaisi pois mistään hinnasta. Joskus näköjään oikeasti voi käydä niin, että kun jotain menettää, saa jotain uutta tilalle. Itselleni on helppoa olla katumatta asioita, kun vaan keskityn seurausten hyviin puoliin. Ehkä olen vähään tyytyväinen.
Lähetä kommentti