Elämäni Mies ja muita yksityiskohtia

Tiinan toiveista jäi täyttämättä vain yksi: kuva jääkaapin ovesta ulkopuolelta. Jääkaapin ovessa on liikaa valokuvia, laskuja ja muuta privaattia, mutta sen sijaan, saanko esitellä, pakastekaapin ovi (siivottu versio). Fair play -kortti on ansaittu junnufutiksessa, ja elämäni mies -kortin sain Kauralta ja Oharilta ihan ilman omaa ansiotani. Jos joku nyt luuli, että aion oikeasti esitellä täällä Elämäni Miehen, olen pahoillani aiheuttamastani pettymyksestä. Ei tapahdu ihan heti. Sen voin paljastaa, että ainut yhtäläisyys kortin komistuksen ja tämänhetkisen EM:n välillä on se, että myös EM tykkää kuljeskella pelkissä kalsareissa.

Rappiotäti pyysi kuvaa lempimukistani. Tällä hetkellä se on tämä muumimuki, olisikohan nimeltään uimahyppy? Tykkään mukin väreistä ja muumin rohkeasta sukelluksesta - eteenpäin mennään vaikka mahaplätsillä. Samassa kuvassa näkyy lempilaitteeni läppäri-Eikka, jonka Jenni toivoi näkevänsä. Keittiönpöytä ja pöytäliina ovat vastaus Katalle, joka halusi nähdä jotain kodistani. Pöytä on peräisin 60-luvulta vanhempieni ensimmäisestä yhteisestä kodista, sieltä, missä minäkin vauvana asuin. Jospalle tiedoksi: juuri tämä pöytä on esine, jolla kodissani on minulle eniten tunnearvoa (jos jätetään pois laskuista ilmiselvät jutut kuten valokuvat ja jotkut korut).

Lopuksi vielä Minhin toinen toive: kuva kodin ikkunasta. Näin kauniin syksyistä meillä on tänään täällä betonilähiössä.

Lisää kuvia tulee, kunhan ehdin niitä ottaa. Tiedän jo tasan tarkkaan, mitä kuvaan esimerkiksi Katalle, joka halusi nähdä jotain, mitä minä näen päivittäin ...

Suuri kenkäpostaus

Tiina antoi minulle vihdoin tekosyyn ottaa kuvia kengistäni ja julkaista niitä täällä. Oletteko valmiit? Täältä tulee:

Heti ekalla kuvalla lyön ainakin kaksi kärpästä, sillä Minh pyysi kuvaa ihkuimmista kengistäni. Nämä Art Companyn popot ovat suosikkini, koska niillä on niin hyvä kävellä. Hassu ulkonäkö on plussaa.

Myös näillä retro-adduilla tepastelen ahkeraan.

Nämä popot jouduin ostamaan, kun yksiin bileisiin oli pakko saada hopeanväriset kengät. Ehkä vielä joskus keksin niille muutakin käyttöä.

Tällaisia joudun joskus käyttämään töissä. Vähän liian siistit mutta muuten ihan söpöt.

Tässä uusin hankintani. On tällä parikin. Nämä nilkkurit ovat siistit mutta silti aika ihkut.

Tässä toinen suosikkitalvikengistäni. Tuon vihreän tsydeemin voi vetää pidemmäksi, jolloin se lämmittää viluisen täti-ihmisen säihkysääriä. Art Companyn kengät ovat parhaita. (Kappas vaan. Mainitsin Art Companyn kahdesti samassa tekstissä. Sponsorit, huomio?!)

Tämä kuva piti ottaa, koska Sun äitis mielestä minulla on aina puukengät jalassa. Eikä hän vallan väärässä olekaan. Puukkareita on useampi pari, tässä tällaiset vähän vähemmän käytetyt. (Siltä varalta että sponsoreita on enemmänkin liikkeellä: tykkään myös Espritin kengistä. Vink vink.)

Last but not least yhteiskuva: kengät, varpaat ja oikeassa reunassa pieni kaistale sohvan selkänojaa. 

Kaura toivoi kuvaa varpaista. Suojelen mielenterveyttänne sen verran, että tämän enempää en varpaitani esittele. Ne ovat nimittäin käsittämättömän rumat. Älkää katsoko kovin tarkkaan myöskään kivettyneitä kantapäitä ja helman alta tursuavia säärikarvoja. Kuka sitä sunnuntaiaamuisin olisi priimakunnossa, en minä ainakaan. 

Tiina taas pyysi kuvaa sohvan alusesta tai sohvasta. Sohvan alta en saanut kuvaa, koska valoa ei ollut tarpeeksi, mutta voin kertoa, että siellä on pölyä, muruja ja sähköjohtoja. Käyttäkää mielikuvitustanne. Sohva on tylsä, koivupuinen IKEAn viritys. Sen päällä on ruskea päiväpeitto ja läjä sinisiä ja violetteja nojailutyynyjä. Etsin pari vuotta sohvaa, joka mahtuisi ainoaan tilaan, johon se minun huushollissani sopii. Sohvan piti olla sopiva löhöilyyn, ja siinä piti olla yksinkertainen vuodemekanismi. Ainut kriteerit täyttävä mööpeli löytyi IKEAsta. Sohvanmetsästyksen huvittava puoli paljastui, kun olin saanut uuden sohvan paikoilleen ja siskoni tuli sitä katsomaan. "Toihan on just samanlainen kuin se meidän sohva, joka ei kelvannut sulle pari vuotta sitten", sisko tokaisi. Niinpä niin. Huonekalujen ja muun roinan kierrätys toimii perheessämme enimmäkseen hyvin, mutta joskus vaan on pyörä keksittävä kahteen kertaan.

!!!SPOILER ALERT!!! Seuraavassa kuvapostauksessa ainakin lempilaite, lempimuki, kaistale pöytäliinaa, vihreä kortti ja elämäni mies. Pysykää kanavalla! 

Kai minunkin sitten pitää

Toivokaa minultakin jotain kuvia. Kiltti pliis. Jos ette toivo, ryömin sohvan alle ja delaan.

Edit: Anteeksi sähläys. Poistin yhden postauksen kokonaan, koska aloin epäillä, ettei kuva sittenkään ollut riittävän suttuinen. Kiitos fantastisista kuvatoiveista, lupaan, että ne toteutuvat! Lisääkin toiveita saa esittää.

Apua!

Kaikki varmaan osaavat itsekin etsiä hyödyllisiä linkkejä erilaisilta sivuilta. Siltä varalta, että joku on ihan lamaantunut eikä jaksa, tässä pari minun mielestäni hyvää vinkkiä:

• Uskalla puhua lapsesi kanssa väkivaltauutisista (MLL)
• Tarvitsetko henkistä tukea? (SPR)

Eilisen kaltaisina uutispäivinä tuppaa moni asia menemään ohi silmien ja korvien. Ennen kuin Kauhajoki alkoi tulvia yli, olin jo saanut aamujärkytykseni Hesarista: R-kioski pyytää palauttamaan vajaat 30000 lelukoiraa ftalaatin vuoksi. Kyse on hellyttävistä, isopäisistä otuksista, joista tuli suursuosikkeja ainakin minun tuttavapiirini alle kouluikäisten keskuudessa. Tarkistakaapa leluhyllyt ja -laatikot, ettei niissä vain majaile myrkyllisiä basseteja, bulldogeja tai mopseja.

Tähän sopiikin hyvin jatkoksi tämä tieto: ihmiskunta alkoi eilen elää yli varojensa, sillä nyt on kulutettu kaikki luonnonvarat, jotka maapallo tänä vuonna tuottaa. Vielä vuonna 1987 luonnonvarat riittivät joulukuun loppupuolelle asti, ja pari vuotta sitten ylityspäivä oli 9.10. Vauhti se senkun kiihtyy. Kuka tässä vauhdissa viihtyy?

Kauniit ystävät postikortteja lähettää

En ole lukenut runoja todella pitkään aikaan. Riveilleni pujahtaa raporttikielen sanoja. Olen valahtanut kapeaan putkeen, jonka haarautuvia suuaukkoja en näe. Kahlaan aineessa, jonka koostumusta en halua tietää, olen nukkunutkin aivan liian vähän.

En ole velkaa kenellekään. En ole testannut verkkoani, koska en ole pudonnut kovin korkealta. Luulin että päästötodistuksen jälkeen elämä muuttuisi vaikeammaksi, mutta sehän on ihan sileä, tämä putken pohjalla kulkeva tie.

Maailma on täynnä sanoja, suurin osa niistä on turhia. Miksi niihin on niin rakastunut? Niitä haalii itselleen kuin ne tekisivät onnellisiksi. Olen niin tärkeä, että minulla on tämäkin sana, voin ripustaa sen rintapieleeni ja ihailla sitä peilikuvasta.

Rakkaus on sana joka sanotaan minulle tietyllä hetkellä, silloin kun kumpikin makaa lakanoiden välissä ja maistaa nihkeän ihon. Salaa kuuntelen sitä omassa suussani mutta se kuolee ennen kuin pääsee huulille. Voisin huutaa sen ääneen syksyisessä metsässä. Kun ketään ei ole kuulemassa. Olisin kuin kaatuva puu.

En ole mistään kohtaa kiiltävä vaan hiukan rähjäinen ja rypistetty, sieltä täältä kulunut. Joskus polkaisen itseni irti pohjasta ja leijun vapaasti maailmassani, tartun muihin ja päästän irti.

Yksisuuntaisen peililasin takaa kaikki voi näyttää helpolta.

***

Ensimmäistä kertaa noin sataan vuoteen päätin taas osallistua Runotorstaihin. Noin toista kertaa ikinä osallistun enempi proosarunon tyyppisellä yritelmällä. Ei se kuulkaa ole niin helppoa, runoileminenkaan.

Ei tämän listan kasaamiseen mennytkään kuin viikko

Satujatar haastoi minut tähän musameemiin:

Tämän syksyn parhaat biisit, jotka saavat olla joko täysin tuoreita tai mahdollisesti vanhempia tapauksia. Postaa siis lista näistä viidestä tämän hetken lempparilaulusta blogiisi ja haasta sitten viisi muuta bloggaajaa samaan!

Hmmm ... vaikeaa! Viime aikoina olen kuunnellut lähinnä remontin ajaksi piiloutuneita ja uudestaan löytyneitä ikivanhoja levyjäni Buena vista social clubista Ypö viiteen ja taistolaislauluista Guns'n'rosesiin. Niin, ja rankkojen työpäivien jälkeen kuuntelen aina mieluiten suosikkibiisiäni hiljaisuutta.

Kun oikein pohdiskelin, päädyin kuitenkin lopulta seuraavaan listaan. Listasta tuli jotenkin oudon melankolinen, mutta sellainen syksy on. Rauhallinen, nostalginen ja samalla varovaisen toiveikas.

Näitä biisejä olen viime aikoina eniten itse hyräillyt:

1. Christy Moore: Mad lady and me
En löytänyt tätä Youtubesta enkä Myspacesta, mutta kuunnelkaa vaikka Missing you täältä. Christy on tavallisen näköinen kaljupäinen setä, mutta keikalla hän saa ihmiset hyppysiinsä ihan pelkällä läsnäolollaan. Pääsin kuulemaan häntä Savoy-teatterissa joskus parikymmentä vuotta sitten, ja vieläkin se on yksi hienoimmista konserttikokemuksistani ikinä.

2. Laura Sippola: Harakat haaskalla
No voi pannahinen, ei tätäkään ole missään tai sitten en vaan osaa löytää sitä. On nää muutkin hyviä, kuunnelkaa vaikka. Ostin Mieli-EP:n Lauran keikalta viime talvena, siitä tulee hyvälle tuulelle.

3. Anna Järvinen: Kom hem
Valitse raita täältä. Sain tämän levyn joululahjaksi yllättävältä taholta. Levy ei kolahtanut mitenkään kerralla, mutta kun olin kuunnellut sitä vähän aikaa, liikutuin niin, että kyyneleet alkoivat valua. Niin että kai se osui ja upposi? On siinä ja siinä, meneekö tämä biisi liian lällyksi, mutta sanat ovat minun mielestäni järisyttävän kauniit: Hos mig är du märklig, hos mig är du verkligen overkligt fin. Voiko toiselle sanoa mitään ihanampaa?

4. Duffy: Mercy
Ei varmaan saisi diggailla tämmöistä hittibiisiä, mutta ei voi mitään. On tässä jotain soulia ja selvää korvamatoainesta. Sitä paitsi kaikki saavat edustaa mitä näkemystä tahansa, seuraavasta biisistä selviää, mitä mieltä minä olen:

5. Joan Jett: Bad reputation

I don't give a damn. Ja siks toisekseen I love rock'n'roll, vaikkei sitä tästä listasta huomaa.

Nuorison ääni kuuluviin!

Pitäähän Viltsun saada tehdä oma vitosensa. Varsinkin kun meillä on sama tilanne kuin varmaan kaikilla muillakin: aikuiset joutuvat kuuntelemaan ensisijaisesti sitä mitä nuoriso haluaa. Onneksi Viltsun musiikkimaku on laaja eikä kovin kaukana omastani.

1. Risto Räppääjä: Viluräppi
Vilu ja nälkä ihmistä syö. On pohjolassa pimeä yö. Jou! Risto Räppääjä -leffa on hitti, ja sen soundtrackia kuunnellaan harva se päivä.

2. Apulanta: Maanantai (onpa muuten erikoinen video)
Apiksen biiseistä tämä ei alun perin ollut Viltsun suosikki, mutta äiti on kuunnellut sitä niin taajaan että on saanut poikansakin hoilaamaan mukana ... Niin sitä nuorisoa turmellaan.

3. Tehosekoitin: Kaikki nuoret tyypit
Pitäisiköhän minun olla huolissani siitä, että 7-vuotiaan poikani lempparibiisin mukaan kaikki nuoret tyypit tahtoo mennä sekaisin ...? Niin sitä nuorisoa turmellaan.

4. System of a Down: Hypnotize
Niin sitä nuorisoa turmellaan.

5. Deep Purple: Smoke on the water
En ole ihan varma, onko Viltsu ikinä kuunnellut koko biisiä, mutta tättättää, tättätädää pitää opetella soittamaan joka ikisellä instrumentilla, joka talosta löytyy. Musiikkiopistotaustasta on edes sen verran hyötyä, että äiti pääsee kerrankin pätemään. Ilmainen vinkki lapsille: ruinatkaa vanhemmiltanne, että saatte mennä soittotunneille. Aikuisena ette tule sitä katumaan.

Haastan Hestian ja Helenin. Tartteehan meidän löytää uusia baarilauluja.

Toiveet täyttyvät

Sain Auringonkukkametsältä tunnustuksen. Suuret kiitokset! En jaa sitä kenellekään, koska minusta näyttää, että kaikki ovat saaneet sen jo. Mä rakstan kaikkien teidän blogeja, vaikka en ikinä ehdikään kommentoida ja olen muutenkin lusmu. Iso hali!

P. S. Kiitos blogikyselyyn osallistuneille. Oikea lottorivi tulee tässä: 7, 14, 22, 23, 26, 28 ja 37, lisänumerot 1, 12 ja 33. Loput toiveet täytetään myöhemmin asiallisessa järjestyksessä.

Tänään ei tarvii olla onneton

Eilen koulussa oli keskusteltu perheistä: keitä perheeseen kuuluu ja mitä heidän kanssaan tehdään. Viltsun mielestä hänen perheeseensä kuuluu kolme henkeä: hänen lisäkseen isi ja äiti.

Minusta tämä oli aika mielenkiintoinen vastaus siihen nähden, että isi ja äiti ovat asuneet erillään kohta vuoden ja kummankin nurkissa luuhaa uusi puolisoehdokas. Pikkusiskoehdokkaitakin on siunaantunut kaksin kappalein.

Kysyin, että mitäs jos isi muuttaa tyttöystävänsä kanssa tai äiti poikaystävänsä kanssa yhteen. Viltsu oli sitä mieltä, ettei se vaikuta tähän perheasiaan millään tavalla. Kysyin, että mitäs pikkusiskoehdokkaat sitten olisivat. Viltsu vastasi: "Kavereita."

Niinpä.

Kaikissa uusperheen oppaissa korostetaan uuden porukan perheytymistä. Uusperheen aikuisten pitäisi luoda lapsille, sukulaisille, ystäville ja naapurin sedän kummin koulukaverin kaimalle selkeä mielikuva siitä, että ME olemme nyt perhe ja kaikki vanhat kokoonpanot sopii unohtaa. Mutta onko se nyt niin paha, jos lapsi ajattelee, että isi ja äiti ovat hänen perheensä? Eikö se ole aikamoista ihkurealismia? Tuntuisi, että lapsella on turvallinen olo, jos hän noin tuumaa.

Toim. huom. kyseessä oleva lapsi tykkää kuitenkin viettää aikaa uusien perheenjäsenehdokkaiden kanssa. Miksi ei tykkäisikään, ovathan he kavereita.

Pohdituttaa tietysti, onko kyse siitä, että Viltsu vieläkin haikailisi meitä yhteen. Varmaan haikaileekin elämänsä loppuun asti. Toisaalta juttelee asumisjärjestelyistä luontevasti eikä näytä millään tapaa kärsivän tilanteesta. (Dämit. Kiduinko turhaan niin monta vuotta naimisissa?)

Pohdituttaa myös, mitä sitten kävisi, jos Viltsu saisikin oikean puolisisaren tai -veljen. Hän on kummassakin uusioperheessä vieraileva tähti, ei asu oikein kummassakaan eikä ole läsnä kaikissa tilanteissa. Miten varmistettaisiin, ettei hän tunne itseään ulkopuoliseksi?

Turha kai spekuloida. Tässä vaiheessa kuvittelisin, että on ihan hyvä vaan, jos lapsi ajattelee, että isi on isi ja äiti on äiti ja heihin voi aina turvata. Vai? Jos jollakulla on hyviä vastauksia, niitä sopii esittää kommenttilootan uumenissa.

On tässä kaupungissa vaikeaa, tai sitten ei

Odotusten vastaisesti pääsin piipahtamaan blogimiitissä. Kiitokset HKL:lle ja ysiratikalle, jonka reitin ansiosta kävelymatkani Weeruskaan on kutistunut entisestä 20 minuutista kymmeneen. Aleksis Kiven kadulta pääsee nykyisin suoraan Teollisuuskadulle, miettikää sitä.

Miitissä Sun äitis kirjasi osallistujia siihen malliin, että kohta varmaan on odotettavissa hieno rapo. Kiitokset Sun äidilles! Äitejä aina tarvitaan. Muuten kukaan ei pysyisi perillä mistään.

Olin ihan tylsä ja juttelin vain ennestään tuttujen eli Sun äitis, Hestian ja Veeran kanssa. Rappiotätiin sentään tutustuin ja ihastuin. Lisäksi lauloin jonkun vaalean naisen kanssa, joka ei ollut edes paikalla. Kiitokset järjestäjille! Seuraavalla kerralla ehkä tulen jatkoillekin.

P. S. Alkakaa seurata Muistojen Helsinkiä. Siellä ei ole vielä tapahtunut kovinkaan paljon, mutta kohta tapahtuu. Kiitokset muille muistelijoille!

Nörtteily onnistuu nakunakin

Viltsu on ollut tällä viikolla monta iltaa isällään. Nykyisen elämäni miehen kanssa olemme käyttäneet tilaisuuden hyväksemme ja harrastaneet aikuisten asioita: estotonta nörtteilyä.

Ensimmäinen riitamme ei suinkaan syntynyt kotitöistä, vaikka niissä olisikin riitelemistä. Ehei, se syntyi siitä, että minun mielestäni elämäni mies käytti liikaa aikaa Eikan hiplaamiseen. Eikka on läppärini, jos ken ei sattunut tietämään. Enkä edes ollut mustasukkainen hiplaamisesta vaan Eikasta itsestään. En ehtinyt ikinä lukemaan blogeja tai naamakirjailemaan, kun huushollin ainut tietokone oli koko ajan miehen hallussa. Niinpä pakotin miehen ostamaan oman kannettavan.

Sellaista se on näiden eronneiden miesten kanssa. Vaikka niillä olisi pelit ja vehkeet tallella, joskus niiden koneet ovat jääneet sille tielleen.

Kahden kannettavan myötä meillä on oikein sopuisaa.

Tässä iltana muutamana olin ollut myöhään töissä, ja kun tulin kotiin, mun oli pakko nopeasti tarkistaa yksi juttu naamakirjasta. Ryntäsin takki päällä suoraan olkkariin Eikan luo, en edes "moi" sanonut kenellekään muulle. Sen yhden jutun tarkistamiseen ei kauaa mennyt, ja jostain syystä kerrankin heti sen jälkeen kirjauduin ulos. Minkä jälkeen välittömästi keittiöstä kuului vähän äkäinen: "Mitä sä nyt lähdit kun mä olisin just laittanut sulle viestin!"

Tässä ei olisi mitään hupaisaa, ellei residenssimme olisi niin pieni. Keittiön ja olkkarin välillä ei ole edes kunnon seinää. Vaikka olimme miehen kanssa eri huoneissa, istuimme jotakuinkin vierekkäin. Olen ollut kokoustiloissa keskustelemassa ihmisten kanssa, jotka ovat istuneet kauempana minusta.

Eilen sitten päätimme viettää oikein romanttista kahdenkeskistä laatuaikaa. Kaadoimme punkkua laseihin, sytytimme kynttilän, istahdimme keittiön pöydän ääreen nenät vastakkain - ja onnellisesti hymyillen avasimme kumpikin koneemme. Mies räiski menemään jotain nettipeliä, minä taas jutskailin kavereille maailman toiselle puolelle.

Tällä viikolla naamakirja on tarjonnut erityisen kivoja ylläreitä. Kaverini merten ja vuosien takaa löysi minut sieltä ja otti yhteyttä. Olen myös useampana iltana sattunut yhtä aikaa linjoille eteläisessä ja pohjoisessa Amerikassa majailevien ystävien kanssa. Kyllä kai sitä voisi chattailla muuallakin kuin naamakirjassa, mutta minä nyt satun tykkäämään siitä.

Ei minun tarvitse välttämättä lähteä minnekään, jos voin keittiön pöydän äärestä katsella kuvia ja jutella ihmisten kanssa. Ekologisesti kestävä vaihtoehto. Ja sikälikin hyvä, ettei mulla ole mitään päällepantavaa.

Siitä tulikin mieleeni, että vielä on muutama päivä aikaa vastata sivupalkin kyselyyn. Kaikki toiveet täytetään tai ainakin yritetään. Onneksi kovin moni ei ole toivonut päivän asuja, koska ... (kaikki yhteen äneen:) mulla ei ole mitään päällepantavaa.

Seuraava kysymys suuntautuu naispuolisille lukijoille (eipä täällä ole miehiä näkynytkään), jotka ovat lähestyneet neljänkympin rajapyykkiä minua ennen. Omalla kohdallani se tietysti häämöttää niin kaukana tulevaisuudessa, ettei siitä tarvitsisi huolta kantaa, ellen jo nyt joutuisi kärsimään siihen liittyvästä ilmiöstä. Kertokaapa, arvon naiset, kävikö teillekin niin, että painovoiman vaikutuksesta fyllit putosivat - jopa siinä määrin, että vaatteet kävivät liian isoiksi? Omasta mielestäni en ole kokonaisuutena laihtunut yhtään, täytteet vain ovat valuneet eri paikkoihin, ja nyt farkut kirjaimellisesti putoavat päältä. Numeroa pienempiin housuihin en kuitenkaan mahdu, luulisin, eikä mulla ole varaakaan uusia koko garderoobia. Mikä neuvoksi?

Aamu tulee, oletko valmis

Minh suositteli aamusivujen kirjoittamista. Kyse on siitä, että joka aamu ensi töikseen kirjoittaa käsin kolme A4-arkkia täyteen. Aamusivujen kirjoittamisen pitäisi avata lukkoja ja toimia meditaationa. Pointteja ovat kirjoittamisen säännöllisyys ja se, että sivuja ei näytä kenellekään.

Idea tuntui hyvältä, ja niinpä päätin tänä aamuna kokeilla. Olen ennenkin saanut paljon apua kirjoittamisesta: teininä ja parikymppisenä päiväkirjasta, myöhemmin runoista ja muistikirjasta. Ex-mieheni kanssa kävin kirjeenvaihtoa aviokriisin jälleen kerran velloessa kolmisen vuotta sitten - se taisi olla ainoa toimiva kommunikaatiomme tällä vuosituhannella.

Kirjoittaminen antaa samanlaista apua kuin puhuminen tai keskusteleminen: se auttaa jäsentämään ajatuksiaan. Kun sanat ovat pullahtaneet paperille, niitä voi pysähtyä katselemaan. Voi tulla uusi oivallus, voi ymmärtää syitä ja seurauksia, ja joskus voi hyväksyä sen, että syitä ja seurauksia ei ole. Joskus on vain huonoa tuuria, liian monta mokaa ketjussa, liian vähän yhteisymmärrystä ja hyvää tahtoa.

Blogia olen alusta asti kirjoittanut sillä mielellä, että sitä muutkin lukevat. En voi tietää, keitä he ovat, ja siksi olen halunnut säilyttää ulkokohtaisuuden ja anonymiteetin (vaikka annankin niin paljon vihjeitä, että kaverit varmasti tunnistavat). Blogikirjoittamisesta on ollut toisenlaista apua, koska sen kautta olen saanut vertaistukea. Elämä ja eroaminen olisi ollut monin verroin vaikeampaa ilman Oharia, Kauraa, Heleniä, Elmaa, Sun äitiäs, Hestiaa, Minaa, Allya, Jenniä, Satujatarta, Kataa ja sori jos unohdin jonkun tässä tunnekuohussani.

Aamulla herätessäni aamusivuille ei tuntunut olevan välitöntä tarvetta. En havainnut elämässäni ainuttakaan ratkaisematonta ongelmaa tai avaamatonta lukkoa. Aamukahvikin oli keitetty valmiiksi minua varten. Nyt on se viikko kuukaudesta, kun elämä tuntuu suorastaan seesteiseltä. (Voi kun ei tarvitsisi elää kuukautiskierron mukaan. Vaikka onhan toisaalta jännää olla hormoneittensa orja. Aina on jotain mitä syyttää tai kiittää.)

Kun aloitin aamusivujen kirjoittamisen, luulin, ettei minua mikään paina, mutta kas vaan: kun olin päästellyt kolmisen sivua tajunnanvirtaa, alkoi kiteytyä ongelma - keskeneräinen remppa - ja lukko - avioeron lopullinen läpikäyminen. Pahus kun kumpaakaan ei voi kukaan muu suorittaa, vaan itse on käärittävä hihat. Löytyisiköhän aamusivujen avulla keinoja, joilla kumpikin homma helpottuisi?

Ainut pulma on se, että tuskin pääsen huomenna ylös sängystä puolta tuntia ennen kuin pitää. Mikä taika siinä on, että aamusivuja pitää kirjoittaa joka aamu? "Vain otettu lääke auttaa", niinkö?

Edit 3.9.: Iltamyöhään kirjoitetusta tekstistä jäi pois pari yksityiskohtaa, jotka kävin lisäämässä sinne. Niin, ja tästä aamusta - en tietenkään jaksanut nousta tarpeeksi ajoissa. Uusi yritys huomenna.

Tänään on se päivä jolloin

Syksyn korvalla kuuluu aina miettiä, mihin tämä blogi on oikein menossa. Miksi kirjoitan tätä ja kuka tätä edes lukee?

En jaksa rasittaa teitä arkielämäni mitättömillä pikku sattumuksilla, niitä varten on naamakirjan statusupdatet. Ammatillisista tai yhteiskunnallisista aiheista minulla ei ole kerrassaan mitään sanottavaa, ja sen voin sanoa duunin kahvihuoneessa. Ruokabloggaajaksi minusta ei ole, koska koko kesänä olen kokkaillut niin vähän, etten enää edes muista, mistä kettiö pannaan päälle (ai ei vai? no siitä se sitten johtuu). Fäshönbloggaajaksi minusta ei myöskään ole, vaikka mieleni tekisikin esitellä teille Tallinnan kenkäalennusmyyntien saaliini. Alkaisinko neulebloggaajaksi? Onhan mulla se 12 vuotta sitten aloitettu villapaidan tekele, jos vaikka nappaisin kuvan siitä.

Meemeihin on hauska vastata, mutta epäilen, että niitä on vähemmän hauska lukea, ellei sitten satu olemaan yhtä hulvaton kirjoittaja kuin Tiina. Näitä vastauksia lukiessani nauroin itseni tärviölle. Suosikkikysymykseni ovat numerot 24 ja 30.

Auringonkukkametsän yllytyksestä vastasin verkkosivujen tekijöille tarkoitettuun kyselyyn. Olisin vinkannut siitä teillekin, mutta kappas vaan, vastausaika on jo umpeutunut. Kaikenlaiset tutkimukset ovat aina hyödyllisiä, ja erityisen tärkeää on, että vastaajien joukkoon valikoituu sellaisia huipputyyppejä kuin sinä, minä ja Hentun Liisa. Siksipä pistinkin pystyyn oman kyselyni, se on sivupalkissa, vastatkaa siihen (kaikki jotka lukevat tätä riiderin ikkunasta, hopi hopi, tervetuloa tänne blogin puolelle!).

Jostainhan se on aloitettava. Blogillisen on pakko yrittää.

Sekavan jorinan päätteeksi jotain ihan muuta siltä varalta, että joku ei ole tätä vielä mistään lukenut tai on sattunut unohtamaan: ensi viikon perjantaina 5.9. on Alppilan Weeruskassa blogimiitti, johon ovat tervetulleita blogeja kirjoittavat, lukevat, kommentoivat ja muuten vain kiinnostuneet. Se tarkoittaa juuri sinua! Siellä ehkäpä nähdään.

Suuria voittoja

Viltsun eilisessä futismatsissa tuli voitto ja lähti hammas. Arvatkaa, kumpi oli suurempi uutinen? No hammas tietysti.

Siltä varalta, että joku tekee vertailevaa tutkimusta siirtymäriiteistä, voin empiiris-subjektiivisesti kertoa, että meillä päin hammaskeijun vierailu on top-kolmosessa. Tarkemmin ajateltuna en edes keksi, mikä olisi sitä isompi juttu. Se että oppii ajamaan autoa?

Viltsulle jokainen irronnut hammas on kullan arvoinen tai ainakin huomattavasti arvokkaampi kuin se 50 senttiä, jonka pihi hampukeiju tuo. Hänen hampaansa eivät ole kovia irtoamaan. Eilinen tapaus oli vasta neljäs, ja sitäkin oli heiluteltu huhti-toukokuusta lähtien. Syytän geenejä a) koska se on niin kätevää ja b) koska itseltäni hammaslääkäri joutui vetämään viimeisen maitohampaan.

Toinen iso juttu on tietenkin koulun alkaminen. Minusta on ollut kiinnostavaa huomata, että siirtyminen eskarista kouluun ei sinänsä ole lapsille mitenkään ihmeellistä - vaikka onkin kiva käydä päiväkodin aidalla roikkumassa ja brassailemassa läksyillä ja koulurepuilla. Sen sijaan hienoa on kaikki, minkä uuden elämänvaiheen myötä saa tehdä itse. On siistiä tehdä itse aamupalaa ja sikasiistiä kulkea itse kouluun.

Mun vauvalla on tuplakolo yläleuassa, ja aamuisin se hyppää tyynen rauhallisesti yksinään ratikkaan ja ajelee sillä kouluun. Saatan sen pysäkille ja jään hetkeksi siihen seisomaan sydän kurkussa. Mun vauva! Sitten se soittaa mulle koulunpihalta. Jos kaverit ovat jo tulleet, puhelu on lyhyt, mutta jos niitä pitää odottaa, äidin kanssa voi rupatella sen aikaa. Muuten voi vaikka tulla itku, koska yksin on niin kurja odotella.

Taitaa päteä edelleen se, mitä Viltsu totesi kolmivuotiaana: "Mä oon iso poika jo! Vaan vähän pieni."

Tänään on juuri oikea aika

Kesän kääntyminen syksyksi on hienoa aikaa. Koulu alkaa, jumppa alkaa, postiluukusta tupsahtaa Juhlaviikkojen ja oopperan ohjelma. Voi rapsuttaa mullat kantapäistään ja ruveta taas kaupunkilaiseksi. Mitä siitä, että loma on ohi ja illat kääntyvät pimeän puoleen - voi sytyttää kynttilän, istua parvekkeella ja katsella oudon riemun tuntein syysmyrskyssä taipuvia puita.

Lattiaremontti venyi kesäkuun puolelle, ja sen jälkeen en ole juurikaan viettänyt aikaani seinien sisällä pistämässä paikkoja kuntoon. Mitä siitäkään. Tällä hetkellä minua ei yhtään haittaa elellä keskeneräisessä huushollissa. Itse asiassa en ole aikonutkaan laittaa mattoja takaisin, menisivät uudet lattiat ihan hukkaan. Sitten kun lakkaa tarkenemasta villasukat jalassa, voin harkita asiaa uudestaan.

Sitä paitsi olen lapsesta asti salaa haaveillut siitä, että huonekalut olisivat väärissä paikoissa. Viltsun mielikuvitusleikissä lelut heräävät elämään öisin, minä taas kuvittelen, miten sisustus etsii yöllä itselleen uuden paikan. Violetiksi maalattu lasten piirustuspöytä käy ihan hyvin sohvapöydästä, ja sohvapöytä sopii mainiosti keittiön ikkunalaudan jatkeeksi. Läppäri on löytänyt itselleen kodin eteisen lipastolta, joka on salaa hiipinyt olkkarin nurkkaan ja toivoo, ettei sitä huomattaisi sieltä.

Joskus kirjoitin päiväkirjaani, että ansaitsen niin monta uutta alkua kuin on tarpeen. Niin me kaikki. Tervetuloa vanhat tutut ja satunnaiset kulkijat, käykääpä kommenttilootassa morjenstamassa. Baari on auki, saa tilata, mitä tykkää.

Huhuu teillekin

En ole kuollut tai koomassa, en Como-järvellä kalastamassa Clooneyn kanssa enkä kadonnut Kalahariin. Vietän ihan tavallista kesälomaa. Jos tätä sadekautta voi kesäksi sanoa - toista oli meikäläisen nuoruudessa, kun merivesi oli koko heinäkuun 24-asteista eikä sinilevää ollut vielä keksitty.

Wienin-reissultakin tulin pois, vaikka mieli olisi tehnyt jäädä niille teilleni. Kai minulla sitten oli liian ikävä Viltsua ja erästä toista elämäni miestä.

Yksi uusi temppu on tänä kesänä opeteltavana. Harjoittelen pahan äitipuolen roolia, ja pärjäisin siinä muuten ihan mainiosti, mutta pahuksen tytärpuoliehdokas tulee vähän liian hyvin toimeen minun kanssani. 2-vuotiaat ovat juuri sellaisia, salakavalia sydäntenmurskaajia.

Roolitarjouksia sen kun satelee, seuraavaksi pitäisi opetella olemaan koululaisen äiti. Se tarkoittaa säntillisiä aamuja, tarkkoja aikatauluja ja sitä, että auktoriteetteja ei kyseenalaisteta. Huh huh. Tarttee varmaan varata aika lobotomiaan tai ainakin teipata suu kiinni kuudeksi vuodeksi. Tosin ei sekään auta minuuttiaikatauluihin.

Nyt jos joku kuvittelee, että oikeasti arvostelen elämäntilannettani, Suomen koululaitosta tai edes tämän kesän säätä - pelko pois! Elämä on jännää siitä huolimatta tai juuri sen takia, että kukaan meistä ei ole sokerista tehty.

Paha äitipuoli kokkaa

Kun joskus harvoin laitan ruokaa pelkästään itselleni, herkuttelen oikein. Kuten esimerkiksi tänään.

Ostin Stockan herkun tiskiltä yrtti-valkosipulimarinoitua karitsan sisäfileetä. Paistoin sen seuraksi kesäkurpitsanviipaleita, jotka olin kieritellyt jauhoissa, kananmunassa, timjamisilpussa ja mustaleimaemmentalraasteessa. Häämöttävän ruokakriisin takia olen entistäkin enemmän sitä mieltä, että syötäväksi kelpaavaa ei sovi tuhlata, ja tässä hengessä paistoin kuorruteaineista yli jääneen kananmunan pieneksi munakkaaksi, joka sopi yllättävän hyvin muiden ruokien kaveriksi. Salaatiksi nappasin ihanan kesätomaatin ja reilusti tuoretta timjamia.

Punaviinipulloa en viitsinyt avata pelkästään itselleni (olisin vielä voinut vaikka juoda sen). Sen sijaan korkkasin ja kaadoin tuoppiin mustan tsekkioluen. Loistava ratkaisu.

Kun kaikki muu oli valmista ja lämpimät ruoat lautasella uunissa odottelemassa, esittelin karitsalle paistinpannuni. Sitten olikin aika ryhtyä herkuttelemaan. Seuranani oli Anna Järvisen levy Jag fick feeling, joka on muuten hyvä, kuunnelkaa.

Oli vähän aikaista syödä noin tuhtia ruokaa, mutta yhdistettynä aamiaisena ja lounaana se toimi mainiosti. Päivällisellä on taas koko uusioperhe koolla, ja silloin voi purra kaalia ja porkkanaa.

Kysymys!

Melkein jo ryömin sängyn alle tukehduttamaan itseni pölypalloihin - ai paitsi hetkinen! eihän mulla ole sänkyä, koska makkari on seuraavana remontointivuorossa - mutta onneksi B-listan nillitysguruni Tiina selitti tyhjentäväsi, miksi tilaajamääräni listalla on laskenut drastisesti. Se johtuu siitä, että kukaan ei käytä enää Blogilistaa, josta on tullut imperialistisikojen ahneuden toteuttamisen väylä.

Ei niin, että Tiinan juttuja tarvitsisi epäillä, mutta siltä se nyt tosiaan näyttää: Sitemeterinkin mukaan juuri kukaan lukija ei tule Pirunlistalta vaan paikasta nimeltä unknown.

Käyttöehtolomakkeen ilmaantumisen jälkeen en ole vielä kertaakaan uskaltanut kirjautua listalle. Joo joo, olen arkajalka, talviturkkiakaan en heittänyt vappuna, vaikka merivesi oli 17-asteista. Nyt huomasin, että lomakkeen alalaitaan on tullut linkki, joka sanoo "Haluan poistaa käyttäjätunnukseni Blogilistalta". Kertokaa, viisaat, mitä tapahtuu, kun tuosta portista kulkee! Häviävätkö omat blogit listalta samalla? Joutuuko Eetos Arkon mustaan kirjaan eikä enää koskaan saa tehdä mitään kivaa?

Musta on uusi musta

Fäshönbloggaajan urani on vähän takkuinen, ainakin kommenttien määrästä päätellen, mutta jatkan sitä urheasti. Täytyyhän minun päästä esittelemään uudet mekkoni:


Eikö ole ihkuja? Nyt kun vielä tulisi niin lämmin, että niitä voisi käyttää. Älkää pakottako minua sanomaan sitä s:llä alkavaa sanaa, joka ei ole mikään vaihtoehto (sukkahousut, ääh ja iik).

Etualan vaate ei tietenkään ole mekko vaan t-paita, jonka tälläsin kuvaan, koska se sopi väreihin. Se on Nanson uudesta Kannan sola -mallistosta, jossa on käytetty reilun kaupan puuvillaa. Nätti paita, jonka käyttäminen pelastaa palan maailmaa.

Jotta en olisi liian hyvä ihminen, menen seuraavaksi juomaan epäreilua kahvia ja laatimaan suunnitelma B:n: siltä varalta, että fäshön ei sittenkään oo mun juttu, voisin alkaa remonttibloggaajaksi. Kukkamaan huushollissa on tällä hetkellä pakastin olohuoneessa ja iso kirjahylly kirjoineen parvekkeella, eivätkä nämä ole mitään veikeitä sisustuksellisia yksityiskohtia vaan pakon sanelemia logistiikkaratkaisuja. Saan uudet lattiat! Ja seinät! Ihan kuin uuden kämpän, eikä edes tarvitse muuttaa.

Aika reilu kauppa.

Sommartiden hej, hej

Häägardedoobi on hankittu lähes valmiiksi. Uutta on mekko ja hartiahuivi. Vanhaa on promootiossa käyttämäni helmikirjailtu käsilaukku. Pelko pois! En aio seuraavaksi kertoa, mikä on sinistä ja mikä lainattua. Olen menossa häihin vieraaksi.

Enää pitäisi hankkia korut - hillityt mutta kuitenkin sellaiset joissa on tarpeeksi bling-blingiä - ja joko hartiahuiviin tai käsilaukkuun mätsäävät kengät.

Mieluiten tietysti ottaisin nämä popot, pitkävartisina ja sinisävyisinä. Olen käynyt niitä jo kaupassa kuolaamassa. Vähänkö lesot!

Viimeksi minulla oli Conversen All Starit 18 vuotta sitten. Muistan vieläkin, miten tyylikkääksi itseni tunsin, kun tepsuttelin keskustan katuja newyorkilaiselta kirppikseltä ostetussa mustassa bleiserissä, juuri sopivan leveälahkeisissa vaaleissa farkuissa ja mustissa varrellisissa Converseissa. Omasta mielestäni olin tosi cool. Vai mikähän olisi siihen aikaan ollut käypä sana? In? Pop? Sikamagee?

May the porpoise be with you

Sain tämmöisen aikoinaan Allylta ja olin niin äimän käkenä etten osannut hetkeen tehdä sillä mitään. Kiitos, Ally, olen otettu!

Tiinan kautta kuitenkin kuulin, että alkuperäinen merkki olisi peräisin amerikkalaisilta kristityiltä, ja heihinhän ei kannata koskea pitkällä kepilläkään, paitsi jos sen päässä on kolmikärki ja iso letti valkosipulia.

Onneksi Brim oli jalostanut vapaasti kopioitavaksi merkin, jota pakanatkin voivat hyvillä mielin jakaa eteenpäin:



Ohjeen mukaan tämä pitää jakaa viidelle bloggaajalle. Pyöriäisen kanssa bloggaavat ehdottomasti Kaura, Ohari, Katapultti, Satujatar ja Ally itse (tämä on vähän kuin terveisten kanssa: takaisin saa lähettää, kunhan ei lähetä samoja).