Loman jälkeen

Milloin pääsiäinen taas olikaan? Huhtikuussa? Siihen asti pitää viimeviikkoisen virkistyksen riittää. Täällä byroossa olen vasta pikkuisen hiplaillut päällimmäisiä töitä. Kunnon hommiin en ole uskaltanut uppoutua, koska arvaan, että kun se souvi alkaa, lomasta ei ole kohta jäljellä muistoakaan kerrottavaksi.

Kuten aiemmin kerroin lomakohteemme oli tuhannen kilsan päässä. Kotiin tullessamme posotimme koko matkan yhtä soittoa. Kaksi viiden minuutin taukoa, matka-aika 11 tuntia - hyvä auto! hyvä kuski! hyvä pitkäpinnaiset matkustajat!

Menomatkalla sen sijaan yövyimme kaupungissa, jonka ilmasto on vilukissojen mielestä vielä pahempi kuin kotoisen Helsinkimme. Pakkanen on purevampi, meri jäisempi ja tuuli hyytävämpi. Onneksi paikallinen kirjeenvaihtaja suositteli hyvää ja lämmittävää ravintolaa. Kiitokset Pastanjauhajien Rosmariinille, Olimpoksen konstailemattomuus ja välimerellinen ruokalista ilahduttivat meitä kovin! Palvelu oli ystävällistä, joskin niin puheliasta, että perheemme jäsenistä se ainut hieman hiljaisempi ei meinannut saada tilaustaan tehdyksi. Valtavasta annoksesta jäi vähän ylikin siitä huolimatta, että lammas maistui taivaalliselta. Oululaista paikallisväriä toi naapuripöydän asukki, joka totesi, että Olimpoksessa on "hinta-laatu-suhe kohillaan".

Lomaan pitää kuulua ulkona liikkumista ja mahdollisimman hyvää ruokaa ja juomaa. Baareissa hengailusta ja hyvien dekkareiden lukemisesta tulee lisäpisteitä, ja kotimaan lomilla pitää lisäksi päästä saunaan. Tämä loma täytti kaikki kriteerit.

Tunturissa samoilu meni miehen sykemittarin mukaan urheilun puolelle. Minä en moista huomannut, kun keskityin nauttimaan avarista maisemista, kenkien narinasta ja pulkan suhinasta hangella. Pulkan kyydissä istui Viisivuotias, milloin ei viilettänyt suksilla tai rattikelkalla.

Ruokaa laitoimme mökin pikkuruisessa keittiössä riisistä, pastasta ja muista klassisista retkiruoka-aineista, mutta joka päivä kävimme pullakahveilla ja herkkujuomilla hiihtokeskuksen kuppiloissa. Apropoo kuppilat - muovikalusteisesta räkälä-lookista on näköjään kertarysäyksellä kaikkialla siirrytty tummaan puuhun ja alppimajoja jäljittelevään tyyliin. Sisustus on edelleenkin aika garmea mutta paljon kotoisampi kuin ennen vanhaan. Kelpaa siinä siemailla kaakaota, rommin kera tai ilman.

Matkaseuranamme miehellä ja minulla oli Ian Rankin -nimisen hepun seitsemästä suomennetusta dekkarista viisi. Niiden päähenkilö komisario Rebus oli tutun tuntuinen, yksinäisyyteen taipuvainen keski-ikäinen poliisimies, jonka seurassa oli rentouttavaa sukeltaa Skotlannin alamaailmaan. Viisivuotiaan kavereina olivat Liisa, Anna, Riitta, Saku, Naku ja Olli, jotka tunnetaan myös nimellä Melukylän lapset. Ainut haittapuoli oli se, että hyvien kirjojen parissa illat kuluivat liiankin nopeasti.

Saunaan sentään ehdimme joka ilta. Ah, sitä kiukaan sihinää. Rentoutus oli niin täydellinen, että unta ei juuri tarvinnut houkutella. Pikemminkin vaikutti siltä, että paikallisella nukkumatilla oli nuija aseenaan. Tunturin pimeässä ja hiljaisessa sylissä unta myös riitti pitkälle aamuun asti.

Ehkä tällä nyt sinne huhtikuun alkuun pärjää. Justjust.