8.11.06

Fotofemman jälkimainingit - kuka pitäisi kaikesta huolta?

Kun olin lapsi ja mummon luona hoidossa, hän aina silloin tällöin kaivoi esiin suuren vihreän laatikon, jossa oli kymmenittäin ellei sadoittain vanhoja mustavalkoisia valokuvia. Kuvat tuntuivat käteen erilaisilta, osa karheilta, osa sileiltä, ne olivat erikokoisia, jotkut repeytyneitä ja toiset kellastuneita. Katselimme kuvia yhdessä, ja mummo kertoi kuvien ihmisistä. Lapselle se oli kuin satua, paitsi että - vielä parempaa - se oli totta.

Jossain vaiheessa mummolle tuli tarve jakaa omaisuuttaan pois. Aina kun joku kaukainen sukulainen tuli kylään, mummo kehotti ottamaan valokuvista niin monta kuin halusi. Kun mummon sisaret yksi toisensa jälkeen kuolivat, mummo kieltäytyi kaikista perintökalleuksista, joita sisaret olivat aikanaan saaneet. Alkavan dementian myötä mummo on ruvennut suremaan vanhoja, menetettyjä asioita, ja minä suren hänen kanssaan. En niinkään isomummon kirkkosilkkejä kuin laatikosta hävinneitä valokuvia. Oliko niitä edes? Muistaako mummo väärin? Kuvittelimmeko vain? Kyhmyisin sormin, kyynel silmäkulmassa mummo penkoo laatikkoa. Missä on kohta 150 vuotta vanha kuva kyläsepistä työn touhussa? Missä ainut koskaan otettu kuva Kerttu-siskosta, joka kuoli kymmenvuotiaana munuaistautiin?

Papalla oli joskus kamera mukana rintamalla. Kuvat on vedostettu postimerkin kokoisiksi ja liimattu paksun albumin viimeisille sivuille. Kuvissa on hymyileviä, lumipukuisia miehiä - sota oli varmaan tauolla, kun ehdittiin poseerata. Keitä miehet ovat? Elivätkö he seuraavaan sotaan asti? Mikä heitä hymyilyttää? Pappa ei koskaan kertonut mitään sodasta. Rintamakuvat ovat kuin tirkistysaukkoja, joista näkee niin vähän, että ne pelkästään lisäävät uteliaisuutta, eivät tyydytä sitä. Minun mielestäni ne ovat sellainen aarre, että sydäntä kylmää, kun ajattelen, mihin ne joutuvat, kun mummostakin aika jättää. Eno on jo kantanut kaatopaikalle äidin kiiltokuvat ja paljon muuta.

Papan täti oli valokuvaajana Viipurissa viime vuosisadan alussa. Monissa luovutettua Karjalaa käsittelevissä kirjoissa on hänen ottamiaan kuvia, yleensä ilman kuvaajan tietoja. Sama isotäti eli satavuotiaaksi, muistan hänet lapsuudestani pienenä, sirkeänä, hampaattomana mummelina. Mitähän hän olisi voinut kertoa noista ajoista ja noista kuvista, jos olisin kumartunut lähemmäs, yrittänyt käsittää vaikeaselkoista puhetta, ymmärtänyt kysyä?

Jos olisin fiksu, istuttaisin mummon valokuvien ääreen - niiden, jotka vielä ovat jäljellä - ja antaisin hänen kertoa. Kyselisin, painaisin mieleeni, kirjoittaisin muistiin. Vanhat asiat ovat mummon päässä yllättävän kirkkaina. Miksi sitten en tee niin? Ehkä se muistuttaisi minua liikaa mummon kuolevaisuudesta. On helpompaa uskotella itselleen, että aikaa on loputtomiin. Että voin aina palata lapsuuden mummon luo ruoan tuoksuun, syödä kardemummalla maustettuja lampaanlihapullia, katsoa, kuinka sukkelasti mummon kädet kuljettavat piirakkapulikkaa, virkkuukoukkua, mitä tahansa.

Valokuvat jäävät muistoksi. Mutta mitä niillä tekee, jos ei tunne niiden tarinoita?

3 kommenttia:

--KATA-- kirjoitti...

Tulinpas melankolisen surulliseksi. Niin, pitäisi. On pitänyt tehdä jo kauan. Aina lykkään juuri tuota samaista asiaa. Ensi kerralla kun menen mummolaan.

Sun äitis kirjoitti...

Koskettavaa!

Mun mummoni kirjoitti tohkeissaan muistelmat, jotka äiti kirjoitti puhtaaksi ja monisti sellaisiksi violeteiksi spriikopioiksi. Vuosikymmeniä myöhemmin, kun mummo eli viimeisiä kuukausiaan ja äiti oli ollut kuolleena jo vuosia, luin nuo muistelmat nauhalle. Siihen loppuun mummo yhtäkkiä innostui ulkomuistista lukemaan pitkän runon. Tätini teki kasetista kopiot kaikille lastenlapsille. Ennen kuin ehdin saada omani, mummo kuoli. En koskaan saanut nauhaa, jossa oli mummon lukema runo.Se traumatisoi, ihan totta!

Tällä taustalla kehottaisin sinua välittömästi per heti menemään mummolle ja kirjaamaan valokuvien tarinat ja skannaamaan kuvat. Tee se, et kadu!

kukkis kirjoitti...

Kata: Ei ollut tarkoitus kirjoittaa noin melankolista, mutta jotenkin siinä kävi niin. Ensi kerralla ...

Äitis: Kiitos tarinasta ja kehotuksesta! Jotain meilläkin on jo yritetty pelastaa, mm. vanhoja kaitafilmejä on siirretty aikoinaan videokasetille, ja nyt niistä pitäisi saada aikaiseksi dvd. Kun joku keksisi sellaisen formaatin, joka ei ihan heti vanhene! Ehkä loppujen lopuksi turvallisinta olisi kirjoittaa muistot paperille ja toivoa, että kuvat säilyvät ...