Työkaveri sairastui vuosi sitten. Ensin kukaan ei oikein tajunnut, kuinka vakava sairaus oli, eivät edes lääkärit ja kaikkein vähiten työkaveri itse. Työkaverin piti jäädä eläkkeelle vuodenvaihteessa, mutta viimeistä kertaa hän oli töissä kesäkuussa.
Ehdimme olla samassa viiden hengen työpaikassa seitsemän vuotta. Joka ikisenä työpäivänä joimme yhdessä aamu- ja iltapäiväkahvit. Kuka tahansa voi laskea, kuinka paljon aikaa vietimme yhdessä. Yhtä paljon tai enemmän kuin perheenjäsentemme kanssa.
Eilen saimme suruviestin. Pari päivää aikaisemmin työkaveri oli hävinnyt kivuliaan taistelun sairautta vastaan.
Työkaveri oli aina vähän surrut sitä, että hänellä oli vain yksi lapsi. Lapsenlapset olivat hänelle henki ja elämä, hän iloitsi jo etukäteen heidän ripillepääsystään, valmistujaisistaan, lapsenlapsenlapsista. Hyvä oli, että iloitsi etukäteen, sillä mitään näistä hän ei ehtinyt näkemään.
Elämä on epäreilua ja rajallista.
Lohdullisempiakin uutisia olen onneksi kuullut. Hyvän ystäväni isä kuoli vuosi sitten ihan yhtäkkiä, suorilta jaloiltaan. Kun isän kuolemasta oli kulunut päivälleen vuosi, juhlittiin ystävän siskon ensimmäisen lapsen ristiäisiä.
Elämästä luulee vaikka mitä. Ja sitten se vain jatkuu ja jatkuu.
5 kommenttia:
Elämä on välillä järjetöntä ja kurjaa ja välillä järjettömän ihanaa. Ja se jatkuu, muodossa tai toisessa. Ikäviä uutisia tosiaan. Haleja sinulle!!!
Aina tällaista lukiessa miettii, että voi kun oikeesti oppisi elämään hetkessä! Tulevaisuuden varaan ei voi laskea lain.
Puspus ja tykkäämisiä!
Kiitokset tuestanne, kyllä tästä selvitään.
Niinhän se jatkuu ja hyvä niin.
Minä seilaan sen välillä että pelkään omaa ja muiden kuolemaa ja toisaalta että elän kuin riivattu (tai ainakin yritän!) juuri siksi että se kaikki loppuu kuitenkin joskus.
Näin se on, hetkestä pitää nauttia, koska kohta sitä ei enää ole.
Lähetä kommentti