23.10.06

Kukkamaa for Future

Lehdistötilaisuuksissa istuminen jatkuu ja aina vain skitsommaksi menee. Jotenkin en haluaisi ajatella Viisivuotiasta tulevaisuuden työvoimana. Hänhän on minun pieni pehmoinen poikani! Itse asiassa ei niinkään pehmoinen kuin kova ja luiseva. Mutta kerrankos sitä on faktat uhrattu alkusoinnun alttarille. Käsnäätte varmaan kuitenkin, mitä tarkoitan.

Maailma viittaa kintaalla minun mieltymyksilleni. Joka ikinen pulju tässä maassa on ryhtynyt visioimaan ja laatimaan skenaarioita (ettei tällä olisi jotain tekemistä sen kanssa, että ensi vuonna valitaan kansanedustajat ja kirjoitetaan hallitusohjelma ...). Monet noista visioista ulottuvat vuoteen 2020. Miltä minun maailmani silloin näyttää?

Olen viisikymppinen. Hui kauhistus! luojan kiitos on esikuvia, jotka näyttävät, että silloin voi olla reippaampi ja kauniimpi kuin nuutuneet kolmekutoset. Poikani on 19-vuotias, murkkuiän kolhut kunniakkaasti selvittänyt, aikuiselon kynnyksellä.

Sen enempää en pystykään sanomaan. Olen hyvä haaveilemaan mutta huono suunnittelemaan ja katsomaan eteenpäin. Tulevaisuus on kiinnostava ja kutkuttava, mutta sen ajatteleminen on suoraan sanottuna pelkästään pelottavaa.

Onneksi muut visioivat minunkin puolestani.

Tässä jutussa piti olla jokin pointti, mutta hukkasin sen päiväkodin portille. Tulevaisuuden työvoima jäi vilkuttamaan ikkunasta, kun kiisin eteenpäin suorittamaan tämän päivän velvollisuuksiani.

3 kommenttia:

Sun äitis kirjoitti...

Olen aina ollut huono edes haaveilemaan tulevasta. Johtuu varmaan siitä, että oma äitini kuoli ennen kuin ehti täyttää 50. Niinpä tämäkin juttu sai minut ensimmäiseksi miettimään mennyttä, sitä aikaa kun kaksikymppinen keskimmäiseni oli 5-vuotias, kuten sinun poikasi nyt. Pahus, että ne vuodet menivät äkkiä, vaikka ajoittain tuntui, että olin juuttunut tervaan ja hajonnut pimeään! Yhtä elävästi kuin tämän aamun, muistan tomeran pikkupojan kiihkeän katseen pelikorttien yli, hikisen pään happaman tuoksun, lämpimän vartalon raukeuden itseäni vasten. Hyvä aikuinen siitä tuli!

Jos ihan salaa, tapojeni vastaisesti uskaltaisin ajatella vuotta 2020... Olisin silloin hissukseen eläkkeelle siirtymässä. Haaveissani monen pienen pojan ja tytönkin mummo. Taas olisi innokkaita silmiä, hikisiä otsia ja pehmeitä vartaloita. Tulevaisuuden työvoimaa!

kukkis kirjoitti...

Kiitos kauniista kommentista. Hyvä tietää, että jotain jää ruumiin muistiin. Itseäni nimittäin vähän surettaa, etten oikeastaan enää muista, miltä tuntui kanniskella omaa vauvaa, miltä vauva tuoksui ja miten jokelteli. Valokuvat jäävät jäljelle, mutta ne ovat niin surkean latteita ja yksiaistisia.

No, onneksi sentään jotain muistan, ja yritän säilyttää sen muistelemalla aktiivisesti. Tämmöiselle sanalliselle ihmiselle tekee muutenkin hyvää välillä pysähtyä ja vain tuntea.

SusuPetal kirjoitti...

Vanhetessa on se etu, että alkaa muistaa paremmin niitä vanhoja asioita, jotka ovat välillä olleet unohduksissa. Muistaa taas sen vauvan tuoksunkin.