Aamusivut auttavat laiskaa kokkia

Aamusivut ovat loistava keksintö siitä huolimatta, että en ehdi kirjoittaa niitä joka aamu ja surutta rikon muitakin sääntöjä. Nyt menee viimeinenkin rikki. Aamusivuja ei saisi missään oloissa julkaista, mutta kova juttu, aion silti. Sovitaan, että tämä on kerran elämässä -tyyppinen ratkaisu.

Syyskuun alussa kirjoitin näin:

Siitä kärsin, etten kokkaa. Miten elämä onkin mennyt tämmöiseksi? En halua sellaista, että jokainen perheenjäsen haukkaa leipää silloin kun on nälkä. Haluan laittaa ruokaa, ripotella rakkautta mausteeksi ja nauttia aterian yhteisen pöydän ääressä perheen ja joskus ystävien kanssa.
En oikein muista, millaisia syksyt ovat. Onko joka vuosi yhtä vaikeaa solahtaa arjen aikatauluihin ja saada aika riittämään? Muistan syksyistä vain energisyyden. Ja omasta mielestäni olen kyllä syksyisin laittanut tosi paljon ruokaa.
No nyt sen keksin! Vaikka inhoan listoja ja suunnitelmia voisin kerrankin tehdä niin, että miettisin viikon ruokalistan etukäteen (realistisesti! sen mukaan, mitä ehdin tehdä) ja kävisin kaupassa jotenkin kootusti, kerralla isosti. Tämän kun tekisin pari kertaa, saisin varmaan taas juonesta kiinni.

Katsokaa ja ihmetelkää: suunnitelma onnistui. Viikkoa myöhemmin pohdiskelin aamusivujen perimmäistä tarkoitusta, ja jotenkin onnistuin kiertämään sen ruoanlaittoon:

Minkä sille voin, jos kaikkein eniten ajattelen pastaa, keittoja ja perunaruokia? Niistäkö minun pitäisi kirjoittaa?
Sen ruokalistahomman sain ainakin alkuun toimimaan, ja siihen olen tyytyväinen. Vielä kun muistaisi taas kaikki hyvät, edulliset ruokalajit, sopat ja kiusaukset.

Iiiihaa, sanoo sillalla kulkeva aasi. Enpä olekaan pitkään aikaan julkaissut yhtään reseptiä. Asia on korjattava heti. Muheva syksyinen ruoka on esimerkiksi tämä:

Linssiluteen keitto

• paketillinen fileepekonia
• 1 purjo
• 2-3 valkosipulinkynttä
• (pieni sipuli)
• pari porkkanaa
• 1 peruna
• (tilkka oliiviöljyä)
• 1,5 litraa hyvää kasvislientä
• tomaattipyrettä
• 2 laakerinlehteä
• timjamia tai muita yrttejä
• 3 dl punaisia linssejä

Leikkaa pekoni ohuiksi suikaleiksi ja ruskista ne kevyesti. Lisää joukkoon siivutettu purjo ja paloiteltu valkosipuli. Sekaan voi heittää myös silputun sipulin, jos maittaa. Pilko juurekset pieniksi kuutioiksi, ja lisää nekin kattilaan. Kiehauta kasviksia pekonin rasvassa. Voit lisätä tilkan öljyä, jos siltä tuntuu. Kaada päälle 1,5 litraa mielestäsi kasvislientä. Mausta muutamalla lusikallisella tomaattipyrettä, kahdella laakerinlehdellä ja oman makusi mukaisilla yrteillä. Timjami toimii aina. Hauduta kannen alla kymmenisen minuuttia. Lisää kolme desiä huuhdottuja, valutettuja punaisia linssejä ja hauduta vielä kymmenen minuuttia.

Tästä syö neljä ihmistä kerran tai kolme ihmistä kaksi kertaa, kunhan jämiä vähän jalostaa.

Kun soppaa keittää vähän pidempään, saa muhennoksen, jota voi seuraavana päivänä laittaa vaikka raejuuston kera tortillojen täytteeksi. Chilikastike tai salsa sopii mausteeksi oikein hyvin. Herkullisia ovat enchiladat: täytä tortillat linssimössöllä, kääri rullalle ja lado voideltuun uunivuokaan. Levitä muhennoksen loput tasaisesti rullien päälle ja ripottele huipuksi tyyliin sopivaa juustoraastetta (cheddar voisi olla aika jees). Paista uunissa, kunnes juusto on herkullisen sulanutta ja saanut vähän väriä.

Linssimössö sopii myös pakastettavaksi.

Perimä, kasvatus vai silkka sattuma?

Viltsun opettaja kertoi vanhempainvartissa yhdestä uskonnontunnista*, jolla oli keskusteltu erilaisista perheistä.

Joku oli viitannut ja kysynyt: ”Kenen vanhemmat onkaan eronnut? Miltä se niinku oikeen tuntuu?” Viltsu oli nostanut kätensä, saanut vastausvuoron ja sanonut: ”No mä olin silloin vähän pienempi ja aluksi mä itkin ihan hirveesti mutta nyt mä oon jo tottunut.” Keskustelu oli siitä vielä jatkunut. Opettajan mukaan Viltsu oli onnistunut antamaan esimerkin erosta selviämisestä niille lapsille, joilla juuri silloin oli kotona vaikeaa.

Opettajan mielestä vastaaminen oli rohkea teko. En tiedä rohkeudesta, mutta minusta se kuulostaa ihan meidän Viltsulta, avoimelta ja keskustelevalta.

Ainakin kahdesta asiasta olen erityisen onnellinen. Ensinnäkin siitä, että Viltsu on osannut käsitellä eron noin hyvin ja pukea sen verbaalisestikin ihan omaan pakettiinsa. Ei toistele äidiltä lainattuja sanoja, vaikka toki olemme aiheesta paljon jutelleet, vaan on pohdiskellut omia kokemuksiaan ja kiteyttänyt ne sanoiksi.

Toiseksi olen iloinen siitä, että meillä kasvaa poika, joka ainakin vielä 7-vuotiaana osaa ilmaista tunteensa ja kertoo niistä reippaasti, kun kysytään. Ei tarvitse nyhtää pinseteillä ja tyytyä pariin vaivaiseen sanaan, joiden koostumus ei aukea, vaikka mikroskoopilla tutkisi.

Kelpaisi esimerkiksi monille aikuisillekin.

*) Kyllä, pakanapoikamme istuu ev.lut.-tunneilla, koska emme halunneet erottaa häntä porukasta. Tunneilla keskustellaan paljon, ja ussapäivät eli maanantait ovat ihmetystä täynnä. Meidän Viltsulle moni uskontoon liittyvä asia on ihan uutta. Esimerkiksi Jeesus on hänelle se vauva, joka tulee partiolaisten joulukalenterin viimeisestä luukusta - mutta luokassa nähtävästi on sellaisiakin lapsia, joille Jesse on tutumpi jätkä. Maanantaisin Viltsulla on aina uutisia tyyliin ”äiti arvaa mitä, Jeesukselle pistettiin naulat käsistä läpi, aattele!”. Olisin vähän huolissani, ellen tietäisi, että uskonnon kirja painottuu etiikkaan ja että opettaja on tolkun nainen.

Seinät ja mitä niiden sisällä on

En olisi ikinä uskonut, että joudun tai pääsen tällaiseen uusperhekuvioon. Kotona on aina vähän mimmoinen kokoonpano milloinkin sattuu. Viltsulla on jopa kaksi kotia, minun ja isänsä luona. Voiko välitilaan juurtua? Tarvitseeko edes? Kantaako jokainen kotia sydämessään? Tai luoko oman kotinsa? On minullakin ainakin kaksi kotia, mökillä ja kaupungissa, ja maailma täynnä rakkaita ihmisiä, kuin perheenjäseniä.

Asumme entisillä sijoillamme, EM on muuttanut meille. Onneksi pärjäämme aika hyvin aika pienessä tilassa. En tiedä, miten Viltsun huoneen jakaminen onnistuisi, jos Piitu muuttaisi meille pysyvämmin – mutta syyt ovat ennemmin henkisiä kuin fyysisiä. Se on sitten sen ajan taisto. Voihan ajatella, että se on nukkumahuone ja Viltsun työhuone ja että leikkitila pidetään olkkarissa. EM pystyy luomaan itselleen oman kuplan läppärinsä ympärille, ja jos minulle käyvät seinät ahtaiksi, aina on parveke ja puisto.

Keväisen remonttihässäkän takia ajattelen, että tähän kämppään on mahduttava ainakin kaksi vuotta – sen verran että saan tavarat paikoilleen ja seinien maali ehtii vähän kulua. Toivottavasti tämä ei ole toiveajattelua. Jos on, ei auta muu kuin etsiä jotain muuta.

Elämän virtaan

Kiitos kommenteistanne. Vastaan tässä kaikille yhteisesti.

Tuntuu valtavan hyvältä, kun joku tykkää, ottaa kiinni. Monta vuotta kului niin, että vaikka nautin elämästäni, sen kokonaissaldo meni aika kivuliaan puolelle. Ei olisi niin paljon haitannut, vaikka olisin jäänyt ratikan alle – Viltsu tietysti olisi surrut ja muille olisi jäänyt kamalasti siivottavaa. Nyt en missään tapauksessa haluaisi että niin kävisi.

Onnittelen itseäni siitä, että itsetuntoni ei erosta kolhiintunut vaan vahvistui. Nyt olen pikkuisen hoikempi ja paljon rehellisempi, tiedän paremmin, mitä tahdon ja mitä en ainakaan tahdo, ja mulla on nätimpi tukka. Minä voin olla minä. Voin syödä hyvänolon ruokia ja tehdä itse omaan elämääni vaikuttavia päätöksiä. Voin ottaa aikaa siihen, että istun ja katselen ikkunasta, kuinka tuuli heiluttaa puiden oksia.

Kun näille sentimentaalisille linjoille lähdettiin, ei pysähdytä tähän vaan jatketaan vähän pidemmälle. Lauantaiaamuna mökillä heräsin ennen muita, kaivoin muistikirjani esiin ja kirjoitin mahtipontisen julistuksen, joka nyt jotenkin sopii tähän:

Aion elää jokaisen päivän täysillä (sic). Tuntea jokaisen tunteen, liikuttaa jäseniäni, halata ja suukotella, istua sylikkäin, nuuhkia tuulia, laulaa, kirjoittaa, kokata, pyykätä, keskustella ja joskus jopa inttää, haukata liian isoja paloja, rauhoittua, katsella merelle.

Ihan ensimmäiseksi kuitenkin keitän kahvit.

Pelasta mut, jos se käy sun almanakkaan

Vuosi on kohta kulunut. On ollut hyvä vuosi. Siitä huolimatta annan itseni pikkuisen surra yhden haaveen sammumista. Jospa kohta saisin surun valmiiksi, voisin laskea seppeleen ja lähteä jatkamaan.

Saanko esitellä

Asiat ovat edenneet siihen pisteeseen, että minun on syytä esitellä teille nykyinen uusioperheviritelmäni. Siihen kuuluu minun lisäkseni tämänhetkinen Elämäni Mies eli EM. Poikani Viltsu on tietenkin aina ajatuksissani, ja fyysisestikin hän on läsnä perheessämme useimpina arkipäivinä ja joka toinen viikonloppu. Joka toinen viikonloppu taas elämäämme sulostuttaa EM:n 2-vuotias tytär Piitu (nimi vetäisty hatusta). Joskus pitää joka toinen ja joka toinen saada jotenkin sopimaan yhteen, jotta lapset pääsevät tappelemaan keskenään. Aikataulujen rukkaaminen on onnistunut Viltsun isän suosiollisella avustuksella.

Viime viikonlopuksi olimme onnistuneet järjestämään niin paljon yhteistä aikaa, että pääsimme nelistään mökille. Oli ihanaa. Kotona on kiva olla, mutta mökkiviikonloppu virkistää paremmin kuin mikään muu.

Viltsun kanssa samoilimme metsässä suppilovahveroiden perässä. Emme löytäneet yhtään sientä mutta kylläkin muutaman paleltuneen mustikan, kasan hirvenpapanoita ja suuren määrän ketunkoloja ja pupunpesiä.

Mökillä kävimme kaivuuhommiin. Viltsun lelu-ukkeleilla on rannassa hieno kivistä ja lankuista kasattu linnoitus, joka on kestänyt yllättävän hyvin säitä ja talvia. Sen ympärille tarvittiin vallihauta. Minä kaivoin, Piitu kantoi vettä ja Viltsu jakoi meille ohjeita: "Kaiva tosta! No kaiva nyt se syvemmäks!! Nyt tarvitaan lisää vettä ja äkkiä."

EM toteutti miehisyyttään sen verran laajan polttopuuprojektin parissa, että päätimme lasten kanssa saunoa kolmistaan. Viltsu pulahti hyiseen rantaveteen, minä tuskin tarkenin isoavarvasta kastella, ja Piitu fiksuna tyttönä katseli menoamme saunan terassilta.

Minun piti mennä vielä EM:n kanssa yösaunaan, mutta nukahdin iltasatukeikalla sen verran syvään uneen, että juuri ja juuri jaksoin herätä hammaspesulle. Hiukan sentään kahdestaan tirkistelimme kuutamoa. Keski-ikäisten lemmenliekki on yllättävän vahvaa tekoa, mutta ei sekään ihan kaikkea kestä. Koko päivän ulkoilun päälle kun syö tuhdin illallisen ja juo pari lasia viiniä, se sammuu kuin saunalyhty.

Sunnuntaina sateli, ja ajattelimme jo lähteä ajoissa kotiin, mutta sitten lössähdimmekin mökkiin juomaan mehuglögiä ja lueskelemaan. Ikkunasta näkyvä maisema oli kumminkin vähän hienompi kuin kotona. Tai ainakin erilainen.

Alkuillasta ajelimme nelisin kotiin sateessa ja hämärässä. Ajattelin, että tällä porukalla on hyvä tehdä matkaa.

"Mitä Aapolla muka on sellaista mitä mulla ei oo?"

Viltsu tapasi kirjastossa pitkästä aikaa entisen päiväkotikaverinsa, joka oli jonkin aikaa pois kuvioista, koska oli muuttanut isiensä maille (näin meillä täällä monikulttuurisissa kaupunginosissa). Nyt kaveri oli ilmeisestikin palannut takaisin kotiin. Pojat juttelivat keskenään kuin maailmanmiehet ikään.

Kaveri: "Tunnetsä Sofian*?"

Viltsu: "Joo. Se on meidän koulussa."

Kaveri: "Tiesitsä et se rakastaa poikia?"

Viltsu: "Ai."

Kaveri: "Se rakastaa mua. Ihan kauheeta kun se rakastaa mua koko ajan."

Viltsu: "Ei se sua enää muista. Nyt se rakastaa Aapoa*."

* Nimet ehkä muutettu.

Tähänkö sitä on tultu? Pitääkö alkaa jo valmistautua miniäehdokkaisiin?

Kauneus on pientä ja matalaa

Lokakuu. Ei yhtä levoton kuin syyskuu. Viimeinen mahdollisuus nauttia valosta ja kohtalaisesta lämmöstä ennen marrakuun pimeitä.

Tuntuu jo nyt, että tästä tulee hiljainen päivä. Tiedättehän ne päivät, kun ei saa juuri mitään aikaan, haahuilee ja tuijottelee vain. Ottaa lunkisti niin ehkä jotain tapahtuukin, saa pari työjuttua eteenpäin, pesee pyykkiä, tekee lasten kanssa pizzaa. Tämmöisiä varovasti suunnittelen. Kunhan nyt ensin kahvia ja Hesari.

Mulla on peräti kaksi kunnallisvaaliehdokasta eikä hajuakaan, millä perusteella teen lopullisen valinnan. Asuinpaikka? Pätevyys - mitä se sitten onkaan? Molemmat ovat ihan hyviä ehdokkaita, enkä usko, että kumpikaan pääsee läpi. Jommankumman numeron aion lappuseeni raapustaa.

Aurinko puskee pilviä tieltään. Pikkuisen harmittaa, etten ottanut kameraa mukaan töihin, sillä osaan kuvahaasteista on vielä vastaamatta. Olkaa kärsivällisiä ja ottakaa omppu kommenttilootasta. Ne ovat nyt niin hyviä, että kun niitä syö, voi rakastua maailmaan.