Kun ihmistä tarpeeksi mätkitään kartulla ja ympärillä tapahtuu kaikkea drastista, sanottavaa jää kovin vähän.
Sen verran kuitenkin, että rankka työpäivä ja vielä rankempi jumppa sentään vielä palauttavat maailman mittasuhteisiinsa - ei välttämättä oikeisiin mutta ainakin siedettäviin. Tähän päälle vielä punkkua ja ruisleipää, niin kohta alan muistuttaa omaa itseäni.
On aikakin. Eilen vedin henkilökohtaiset pohjat, kun radiosta tullut Viidestoista yö sai minut itkemään. Tottahan olen aikoinani itkeskellyt esimerkiksi aamun Hesarin tai Pikku kakkosen tunnarin takia, mutta että Viidennentoista yön? Se kuuluu varmaan jo jonkin tautiluokituksen piiriin.
Lisänä rikka rokassa, kuten vanha kansa niin hyvin tietää. Huomenna menen äidin kanssa viemään mummua vanhainkotiin. Enpä ole käynytkään sellaisessa sitten vuoden 1979, kun isotätini otti ja kuoli. Jotenkin toivoisin, että ne olisivat noista ajoista muuttuneet viihtyisemmiksi. Vaikka sama se millainen palatsi on vastassa, ei mummu sinne kuitenkaan mielellään jää.
Kyseessä on väliaikainen oleskelu. Seuraavan kahden viikon aikana kukaan lähiomaisista ei pysty olemaan mummun kanssa 24/7, ja sosiaalitoimen mielestä mummu ei voi olla yksin edes osaa vuorokaudesta. Vaan yrittäkääpä saada tämä mummulle jakeluun. Mummu elää missä vuodessa milloinkin, harvemmin kuitenkaan tässä tämänhetkisessä.
Odotettavissa on sellainen taistelu, että Puola, Lutz ja Leipzig kalpenevat. Tai sitten ei. Jos oikein hyvin käy, mummu kuvittelee menevänsä kylään jonkun (todennäköisesti ammoin kuolleen) ystävänsä luo. Dementikko on siitä höppänä tapaus, ettei siitä voi ikinä tietää.
Niin tai näin, omasta mielestäni olen ansainnut punkkulasilliseni. Valkaisen nenää sitten joskus kun saan sielupuolen kuntoon.
4 kommenttia:
Aivan yltiöpäisen hieno luokitus sulla! Mulla on reaalipunkku aivan lopussa (skandaali), mutta otan virtuaalikilistyksen ja toivotan parasta taisteluhenkeä sinne kauheaan Oolannin sotaan ja muutenkin.
Nuorena en olis pystyny mitenkään päin taittelemallakaan ymmärtämään että 15. yä, mutta nyt on elämä heitellyt sen verran, ettei edes kulmakarva värähdä piisivalinnasta.
Mä oon itkenyt joskus Kauniiden ja rohkeiden äärellä. Parempi se on kumminkin porata kiltisti vaan, kun on sen aika *ojennan nenuliinan*
Mä liityn kaikenlaisten itkijöiden klupiin.
Itkin tänään (ja eilen) typerää idiotismi riitaa miehen kanssa, sitten tv dokua missä mies menetti jalan ja sitten tuota dallaspullablogia, missä petra sai eteisessä vauvan. sitten olen itkenyt sovintoa ja sairasta ystävää.
Nyt ihan itkettää kun tekin täällä itkette, ja jos saan oharin nenuliinasta kulmapalan, niin otan käyttöön.
Kun en tiedä miksi Kukkiksella on suru puserossa, niin sanon vaan että itketään kun silti tuntuu. Kyllä se nauru sitten taas jossain vaiheessa voittaa.
(tulis ny vaan nopee se nauru)
Sympatiseerausta.
Kiitos kilistyksestä, nenuliinusta ja sympatiseerauksesta! Itkeminen sinänsä on ihan jees, paljon pahemmalta varmaan tuntuisi, jos ei osaisi itkeä. Mutta silti. 15. yö(k)?
Lähetä kommentti