21.12.06

Lapsuudenmuistoja pääkaupunkiseudulta

Tänä aamuna koin sellaisen tunteen, että tällaista on ollut ennenkin. Tiedättehän sen tunteen, sillä on hieno ranskankielinen nimi. Astuin ovesta ulos ja suoraan lapsuuteni jouluun.

Kaikki aina muistelevat, miten ennen oli talvella lunta. Ei ollut pääkaupunkiseudulla 1970-luvulla. Tyypillinen joulusää oli juuri tällainen: jäinen, loskainen ja pimeä.

Mutta ketäpä se haittaa? Eihän jouluna tarvitse olla ulkona! Jouluna maataan kuusen alla uudet pyjamat päällä, luetaan lahjakirjoja ja syödään. Aamulla ensimmäiseksi suklaakonvehteja, illalla viimeiseksi kinkkuvoileipää ja tummaa olutta, tai toisin päin.

Ainut pikkuisen harmittava juttu on se, että en sitten tämän vuoden puolella ehtinyt käyttää otsikkoa, jonka mietin valmiiksi tämän viikon tiistaina. Otsikko olisi ollut Snö i Böle. Oli sitä ainakin sentti, mutta tuolla se sulaa kovaa vauhtia.

Viikonloppuna jo luulin, että joulustressi olisi ollut tuloillaan, mutta ei sentään. Se olikin työstressin poikanen, joka kipitti tiehensä heti, kun sain urakan tehdyksi. Ystävät! Kylänmiehet! Kansalaiset! Älkää stressatko joulusta! Paitsi jos nautitte stressistä, siinä tapauksessa stressatkaa minunkin puolestani.

Joulu on valon juhla, mutta silloin on aina niin pimeää, ettei kukaan näe, onko nurkissa pölyä vai ei. Jos jokin ruokalaji ei ehdi joulupöytään, sitä ilmankin pärjätään. Tai ainahan sen voi syödä välipäivinä.

Meillä vietetään joulua koko suvun voimin. Jokaisella on joku bravuuriruoka, jonka hän tuo yhteiseen pöytään. (Minä vastaan tölkkiherneistä. Mutta älkää nyt tästä päätelkö mitään minun kokkaustaidoistani.)

Mummon bravuuri on kautta aikojen ollut taivaallisen ihana imelletty perunalaatikko. Yhtenä jouluna mummo, pappa, eno ja lahjat saapuivat sovittuun aikaan joulunviettoon, mutta perunalaatikko oli jäänyt kotiin. Kriisipalaverin paikka. Joulun hengessä päätettiin, että aattoaterian voi syödä ilman perunalaatikkoakin ja että isä saa laatikon mukaansa, kun käy viemässä mummon ja papan kotiin. Hyvältä laatikko maistuisi joulupäivänäkin. Nam! Vaan arvatkaapa, muistiko mummo antaa laatikon isälle tai isä pyytää sitä mukaansa? Ei ja ei.

Jotta tarina ei venyisi ihan mahdottomaksi, kerron lyhyesti, että loppujen lopuksi laatikko matkusti kerran ympäri pääkaupunkiseutua ja unohtui yöksi autoon (onneksi oli kylmä yö), josta se aamulla noudettiin ja laitettiin uuniin lämpiämään. Kun laatikkoa vihdoin tapaninpäivänä kannettiin pöytään, se putosi lattialle.

Se ei ollut sen perunalaatikon vuosi.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ihana polkka. Tästä tulin minäkin Joulumielelle. Olkoon tämä lanttulaatikon Joulu!

helanes kirjoitti...

On sitä joskus jäänyt juustopakettikin kesäksi koulun kassakaappiin! No onkos tullut...

kukkis kirjoitti...

Kata, kiitos kiitos, mielelläni levitän joulumieltä :)

Helanes, mahtoi olla arvokas juusto :)

Ruokaisaa joulua!